Poolside Schlegel

if it was about anything

2012-01-26T09:07:00.001+02:00

“When Madeleine asked what the book was about, she was given to understand by Whitney that the idea of a book being 'about' something was exactly what this book was against, and that, if it was 'about' anything, then it was about the need to stop thinking of books as being about things. Madeleine said she was going to make coffee.”

(Jeffrey Eugenides, The Marriage Plot)

orientoitukaa voittoon

2012-01-23T15:06:00.025+02:00

My Doctor Says Haavisto

Kokoomuslaisia emme ole.

-ksi emme tahdo tulla.

Olkaamme siis haavistolaisia.

Don't stand in the doorway / Don't block up the hall

Viitasaari on uusi Facebook.

Rullaluistin on uusi jalasmökki.

Fashionably late on uusi Suomella töissä.

Kävely on uusi limo.

Dialogi on uusi läpihuuto.

La comunità che viene on uusi Vårt land.

5.2.2012...

It'll soon shake your windows / And rattle your walls

Mennäänpäs mokoman suon yli, että heilahtaa.

"Pyydän teitä orientoitumaan toisen kierroksen voittoon."

modernismin myöhempiä vaiheita

2012-01-20T22:44:00.002+02:00

Maantieltä hän lähti ja androidit

Tiet etäisyyksiin ja Godzilla

Syksy muuttaa Kloonisodat

Peiliin piirretty Crimson Dynamo III

Kenttävartio ja Robocop

Asioiden suhteet ja Balrog

Kirkas, hämärä, Cthulhu

in a volatile world we need more discretion

2012-01-18T12:53:00.002+02:00

“You've been on your high horse and you are off to the the races. / I look at the world on a case-by-case basis. / When people are suffering I roll up my sleeves / and do what I can to cure our disease. / The future's uncertain, our outlooks are frail. / That's why free markets are so prone to fail. / In a volatile world we need more discretion / so state intervention can counter depression.”

Keynes vs. Hayek Round Two

20 parasta 2011

2011-12-29T23:50:00.004+02:00

Paras kirja: Ensyklopedia
Paras kulttuurilehti: niin & näin
Paras kirjallisuustapahtuma: Pauliinan ja Henriikan bileet Harakassa
Paras esseisti: Anu Silfverberg
Paras blogi: Antiaikalainen
Paras puhe: Miika Nousiainen KOMissa keväällä
Paras seura: MKS
Paras baari: Vakiopaine (1 kerran kokemuksella)
Paras keikka: Wayne Krantz Savoyssa 8.9.
Paras levy: Sepia, Flod
Paras biisi: Von Hertzen Brothers, "Miracle"
Paras ruoka: Raflan lohi-avokadosalaatti
Paras juoma: Trimbach Riesling
Paras urheilutapahtuma: Suomi-Venäjä Bratislavassa
Paras urheilulehti: Urheilulehti
Paras sauna: Poliisien kesäkoti, Lauttasaari
Paras testamentti: Uusi
Paras filosofi: Giorgio Agamben (yhä vain)
Paras kulkuneuvo: Yöjuna Rooma-Messina
Paras provokaatio: Riikan ja Silvian tanssi

luut tuntuu sormiin

2011-12-05T12:10:00.000+02:00

”– On sulla kovat lihakset. Aijai kun laiha selkä.
Luut tuntuu sormiin. Siinä on arpi. Tässäkö se on
se kranaatin sirpaleen jälki. Martti, kato kun pitkä
arpi. Isä, tässäkö se on se sota-arpi.
– Mikä lienöö. Kuka niitä ennää muistaa. Ja mitäpä
se tointaa muistella.”

Paavo Rintala, Maatyömies ja kuu (1983)

en minä näitä tavaroita voi mukanani viedä malmille

2011-12-03T21:11:00.000+02:00

Hietsun kirppis 23.5.2003

Nuorena nukkunut, loput kirjat euron
Levyt kanssa, ota edes Adiemus
Minä olen kaheksankymmentävuotias
En minä näitä tavaroita voi mukanani viedä Malmille
Sisältä jo mennyttä kalua.
Ei se kyllä ulos näy
Paljon näissä housuissa on ympärys
Kaheksankymmentä senttiä pitää olla
En minä ittelle, mutta juoppokavereille.
Jos on kurat housuissa, niin sanosin että tossa on varahousut
Mä tunnen kaikki tän kaupungin juopot
Siitä loput kirjat euron
Noi on vanhoja mutta Sillanpää ei vanhene
Eiks se oo kuollut jo
Ruusut on viiskytä senttiä
Ne on sitten muovisia
Hieno laukku
Ei oo hieno
Mutta noissa on tyyliä
Sampo Life
Nää on kiinalaiset
Ne mitään kiinalaiset oo, siinä lukee cha cha
Euron kaikki joo

primeran hopeat ovet

2011-12-02T10:41:00.003+02:00

versoille

aaltojen hyväilystä hiekka on väsynyt
domppaa meni pottu on helmassa lommo
vaaleat taivaat kai kastettiin kuin valtamerilaivat
lokarit asensi vituralleen
verhopilven päällä tummia kumpupilviä

tulisit aivan hiljaa
toukokuun japtoys miittiin

näkymätön tummissa vaatteissa liikkuva päivi

2011-11-30T13:45:00.000+02:00

Hannele on monisoluinen aitotumallinen eliö.

Tapio on sienten pahin vihollinen.

Susanna on Jumalan rakkauden luomus.

Kirsi on tekojensa summa.

Jani on sitä mitä hän syö.

Helena on ihmiselle susi.

Hanna on yhä liikenneturvallisuudelle tärkein viestinvälittäjä.

Toisaalta Tero tarvitsee myös yksinoloa, jotta hänestä tulisi itsenäinen,
riippumaton ja henkisesti vahva Tero.

Olavi on luonnonvalinnan tuote.

Jokaikinen autoilija tietää, miten näkymätön tummissa vaatteissa liikkuva
Päivi on kaupungissakin, saati pimeällä maantiellä.

toisinaan he laskeutuvat suoraan mereen

2011-11-28T10:14:00.002+02:00

Ulompana vihreä hämärä muuttuu tummemmaksi ja sitten on vain musta aukko, joka johtaa pohjattomuuteen. Tyttö tulee raskaaksi saukkojen maassa ja synnyttää "Pikku Saukon". Toisinaan he laskeutuvat suoraan mereen ja jäljelle jää vain pieni, kapea kallionpengermä, jota pitkin heidän on tasapainoiltava eteenpäin. Hän esittelee Pikku Saukon päälliköille ja pyytää, etteivät nämä tappaisi sitä, mikäli näkevät sen kalastamassa eläinhahmossaan. Se on suuri, juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Isoisä rikastuu kaikesta vauraudesta, jota toiset päälliköt lahjoittavat hänelle tullessaan nälkäaikoina syömään Pikku Saukon pyytämiä valaita. He tuntevat nenässään kostean tuulen, ja se tuoksuu hauskalta. Syrjityn heimon jousimies tappaa Pikku Saukon ja anastaa sen suusta hylkeen. Tyttö kuolee suruun. Tappoon syyllistynyt tuo isoisälle kaikenlaisia lahjoja hyvitykseksi, mutta lakia ei voi yksikään kuolevainen muuttaa. He laskeutuvat selälleen pehmeään hiekkaan ja katsovat taivaalle.

noin suunnilleen on moni asia melkein kuin sama

2011-11-09T09:27:00.004+02:00

”Mikään ei kiinnitä huomiotamme. Me emme osaa enää nähdä.”

(Georges Perec, Tiloja/Avaruuksia)

”Tiirat huutavat, niillä on karien päällä pesiä ja ne ovat hermostuneet ihmisiin. Eeva-Leena tulee perässä laiturille kuuntelemaan ja opetan sille mikä on tiira ja mikä on lokki. Se sanoo ettei ole niitten eroa ennen tietänyt koska ne molemmat ovat samannäköisiä ja valkoisia, noin suunnilleen.

Noin suunnilleen on moni asia melkein kuin sama, mutta sitten kun tietää niin ei ole ja sillä lailla on tietävälle asioita maailmassa paljon enemmän.”

(Olli Jalonen, Poikakirja)

”Omasta puolestani hurmaan Haavion sanomalla, että tuo rusko, jossa aniliinin- ja lohenpunainen niin kauniisti sekaantuvat, on 'aunuksenpunaista'...”

(Olavi Paavolainen, Synkkä yksinpuhelu)

uijatar espanjatar vakoojatar

2011-11-01T17:20:00.002+02:00

haltiatar valtiatar latviatar ajatar maalaajatar laulajatar johtajatar hoitajatar rakastajatar ratsastajatar omistajatar kostajatar opettajatar kirjoittajatar soittajatar lukijatar suojelijatar ompelijatar palvelijatar ihailijatar kirjailijatar seikkailijatar kilpailijatar vierailijatar taiteilijatar tarjoilijatar vakoilijatar runoilijatar suosijatar tanssijatar hallitsijatar haltijatar uijatar espanjatar vakoojatar lumoojatar siivoojatar hierojatar seppeleensitojatar kertojatar kutojatar orjatar norjatar lausujatar kreikatar ranskatar tanskatar kukatar karjalatar jumalatar hallatar vallatar puolatar ilmatar roomatar ateenatar kiinatar ruhtinatar

www.poesia.fi/vastakaanon-suomalainen-kokeellinen-runous-2000-2010

munuaismainen sarveismainen naurismainen

2011-10-27T16:31:00.001+03:00

saniaismainen painajaismainen hautajaismainen talonpoikaismainen keijukaismainen nuorukaismainen maalaismainen raakalaismainen amerikkalaismainen naismainen munuaismainen sarveismainen naurismainen kaaosmainen perhosmainen ukkosmainen luonnosmainen kerrosmainen horrosmainen laitosmainen veistosmainen usmainen romahdusmainen proteusmainen vanhusmainen hiusmainen nahjusmainen nuhjusmainen lurjusmainen sirkusmainen kaulusmainen suomusmainen kannusmainen kummitusmainen linnoitusmainen heijastusmainen kristusmainen kouristusmainen teollisuusmainen saumainen karhumainen pajumainen liejumainen keijumainen keljumainen harjumainen ketjumainen

www.poesia.fi/vastakaanon-suomalainen-kokeellinen-runous-2000-2010

haalistumaton palataalistumaton valistumaton osallistumaton

2011-10-24T09:52:00.000+03:00

unohtumaton kauhtumaton lauhtumaton numeroitumaton redusoitumaton magnetisoitumaton saippuoitumaton turmeltumaton soveltumaton hajaantumaton harjaantumaton vakaantumaton sekaantumaton vikaantumaton loukkaantumaton velkaantumaton pilaantumaton herpaantumaton tahraantumaton nuhraantumaton tasaantumaton routaantumaton parantumaton tuleentumaton vanhentumaton ojentumaton samentumaton vaimentumaton tummentumaton sumentumaton masentumaton vakiintumaton kouliintumaton tahriintumaton sointumaton tuntumaton sortumaton murtumaton juurtumaton saastumaton lakastumaton kompastumaton erilaistumaton uudistumaton kukistumaton alistumaton haalistumaton palataalistumaton valistumaton osallistumaton valmistumaton lannistumaton

www.poesia.fi/vastakaanon-suomalainen-kokeellinen-runous-2000-2010

sä ehkä annoit tiedotteen siitä

2011-09-23T08:52:00.004+03:00

30-vuotias lahtelainen mies oli hyppäämässä ensimmäistä laskuvarjohyppyään keskiviikkona iltapäivällä. Hyppylinja pääkiitotien suuntainen. Korkeus tuhat metriä, tuuli SE 6m/s. Laskuvarjon piti aueta kahden sekunnin kuluttua hyppäämisestä, mutta näin ei käynyt. Myöskään ironian varavarjo ei auennut.

Kuvien perusteella miehen arvioitu putoamispaikka on saatu laskettua melko tarkasti.

Päävarjona oli liitovarjo Sabre 135, joka pakattaessa vaikutti ehjältä. Tuomarien majoitus Rajakoulun asuntolassa oli hyvätasoinen. Ääninauhoilta ei löytynyt viitteitä rikokseen.

Rimbaud: No sitten tapahtui näin, mutta mä en tehnyt mitään pahuuttani ja se vaan kääntyi, että se on nyt uutisoinnin aihe Suomessa.

Verlaine: Sä ehkä annoit tiedotteen siitä? Ehkä?

Rimbaud: Minä kirjoitin tiedotteen, mutta nyt se on yhtäkkiä uutisoinnin aihe myöskin Ghanassa.

Verlaine: Väärin päin.

Rimbaud: Mitä?

Verlaine: Tupakka, sä sytytät sitä fimasta.

Rimbaud: Aa, joo... [Naurua.]

Verlaine: Mut vaimoa ei siis ole... Sä olet jossain yhteydessä näin sanonut. Tyttöystävä? Syömässä pizzaa?

Rimbaud: Ei mitään pizzaa, vaan neuvottelemassa mahdollisesta mun suhteesta hänen kanssaan. Koska se kysyi minulta, että lähdenkö hänen kanssaan Ghanaan. Sanoin, että en ehdi, kun on töitä pikkuisen. Se sanoi, voiko tuoda tuliaisen mulle. Voiko tuoda vaikka T-paidan? Mä sanoin, että T-paitoja mulla kyllä on.

Verlaine: Maksaako se siitä, että sä tuot näitä tuliaisia?

Rimbaud: Kuka?

Verlaine: Tää sun naapuri.

Rimbaud: Maksaa.

Vähän ennen puiden latvoja päävarjo aukesi, tästä huolimatta mies putosi kovalla vauhdilla suomaastoon. Meteoriitista kertoi ensimmäisenä Keskisuomalainen. Vanhat ihmiset olivat puhuneet että suolla olisi palanut virvatulia. Paikalla olleet lähtivät apuun, mutta heitä vastaan käveli nainen. Kuulemiset suoritettiin aluesairaalassa ja Laskuvarjourheilijoiden tiloissa. Supikoiria ja kettuja houkutteli paikalle helppo ravinnonsaanti. Poliisin mukaan nainen voi olosuhteisiin nähden hyvin. Kyse ei kuitenkaan ole pilasta, vaan sanamuoto on poliisin tietojärjestelmän sisäinen koodi.

Re: avant

2011-09-22T09:46:00.010+03:00

> Moi!
>
> Muutama ajatus pohjustukseksi:

> Useimmat avantgardekeskustelut, joita olen seurannut, ovat jumittuneet jonkinlaiseen nostalgis-ironiseen kehään, jossa sekä lähtökohtana että johtopäätöksenä on ollut, että mikään x ei ”enää” ole mahdollista koska y.

> Taustalle on piirtynyt avantgarden myrskyisä historia, jonka lopussa me istumme nahkasohvillamme ja katsomme televisiosta ikävystyneinä välittömästi tunnistettavia kapinaeleitä.

> Haikailemme radikaalin taiteen perään, mutta aina yrityksen kohdatessamme ravistamme vanhoina kehäkettuina päätämme: nämä jutut on nähty.

> Ehdotan, että skippamme tämän tason kokonaan.

> Markun NV-teksti on eräs tervetullut johdatus ulos em. kehästä, koska siinä avautuu käytännöllinen, konkreettinen, ”käsityöläinen” taso, jonka kautta päästään puhumaan taiteen tekemisen tekniikoista ja siitä mitä kokeelliselta taiteelta yleensä haluamme. Ja jos ollaan haluttomia niin miksi. (Jos ajattelemme, ettei meillä ole enää minkään ison teleologisen kelan tarjoamaa tekosyytä -- rakasta ennalta asetettua ”mahdottomuutta” -- tämä kysymys on sitäkin kiusallisempi, ehkä myös kiinnostavampi.)

> Voisi väittää, että ”retroavantgardella” on ollut tarpeettoman huono maine. Juhlallisten avantgardemuisteloiden valossa se on näyttäytynyt kompromissina, koomisena toistopakkona. Kaikkihan tehtiin jo 20-luvulla ja viimeistään 60-luvulla, joten miksi vaivautua 2000-luvulla. Haen tässä lähinnä tietynlaista kyynistä journalistista positiota, jonka kautta kaikki kokeilut ovat sympaattista mutta tuhoon tuomittua puuhastelua. Kuiskaaja kirjoittamassa Christian Bökistä. Tämä positio on ohitettavissa.

> Mikäli olen oikein ymmärtänyt, esim. Markun kanta jo 80-luvulta asti on ollut lähes päinvastainen, tekniikoista, empiriasta lähtevä: kun kerran tiedossa on sadoittain kiinnostavia tekniikoita ja käytäntöjä, jotka voitaisiin helposti tuoda suomalaisen kirjallisuuden kentälle, mistä johtuu vastahakoisuus uudistua? [...]

> Sen sijaan, että jäätäisiin halvaannuttavaan ajatukseen, että oletettu totaalinen avantgarde, joka pistäisi Elinkeinoelämän Keskusliiton polvilleen, on mahdotonta spektaakkeliyhteiskunnan kaikenkattavan kuristavuuden tähden, olisi hyvä lähteä ajattelemaan koko teemaa ruohonjuuritasolta, käsityön tasolta.

> Minua kiinnostaa kovasti kuulla Joukon ja Henriikan, käsityöläisten, ajatuksia tästä. Miten miellätte kokeellisuuden? Mitä kaikkea olette kirjoittamalla oppineet? Millaista uutta kirjallisuutta tänne haluaisitte?

> Keskustelujen yhteisteemana on "Tulevaisuus ennen ja nyt". Eiköhän tähänkin saada joitakin lankoja kiinnitettyä. [...]

> avantgardejuontajana,
> kokeellisen kirjallisuuden Jorma Pulkkisena,
> teidän
>
> Antti

puremme ongelmaa kuin rotta lasia

2011-09-12T09:27:00.002+03:00

Hapertuneiden hökkeleiden kauneutta, viattomien lasten hymyjä, vilpittömyyttä köyhyyden lannistamassa tuvassa. Hän söi lihasoppaa hajamielisesti kuin ei olisi huomannut mitä lautasella oli. Tuntui siltä että tämä on vain pahaa unta, kun iso joukko ihmisiä kokoontui ministeriöön keskustelemaan fleecetakistani. Hyökkäyskoiria jaettiin ilmaiseksi Länsirannan siirtokuntalaisille. Ei tarvitse murehtia kuin siitä, ettei puu käyristy, lenkoudu tai halkeile ennen tasapainokosteuden saavuttamista. Raajat oli vedetty siten että kristityt jäävät maassa enemmistöksi. Iltapäivään mennessä etsijöitä oli omasta kylästä jo kolmisenkymmentä. Vaikka alkuainetta ei voi nähdä, sen olemassaolo voidaan päätellä ytimen hajotessa syntyvien tytärytimien perusteella.

se on koivu eikä mikään taidehistorian oppitunti

2011-09-06T09:23:00.002+03:00

"Kissa neuvoi heitä:
– Muistakaa, ottakaa vain koivuja. Koivuhalot ovat kaikkein parhaita.
Fedja-setä ei ollut tyytyväinen:
– Minun käy sääliksi koivuja. Ne ovat niin kauniita."

(Eduard Uspenski, Fedja-setä, kissa ja koira)

"– Kassan likka kuuntelee miten rantakoivut suhisee. Toi peräpöydän insinööri ajattelee loppukesän ylikypsiä sävyjä ja keltaisia lehtiä mökin portailla. Toi tuolla kadulla ajattelee koivuhalkoja joita se pinosi Säkylässä keväällä kahdeksankymmentäkolme. Ja toi tuolla koivuhalon tuoksua helmikuussa Hyrynsalmen raitilla. Niin hieno asia on koivu. Se on koivu eikä mikään taidehistorian oppitunti että ensin opetellaan impressionismi ja sitten mennään välitunnille ja sitten tulee ekspressionismi."

(Petri Tamminen, Mitä onni on)

”Ne uskalsivat täyttää kokonaisia kujia haloilla ja rakentaa tasaisia kenttiäkin. Jotta työstä olisi ollut jotain iloa, lähetimme nopeimman juoksijan upseerialueen metsään huutelemaan, että rikoimme niiden halkomaailmaa täyttä päätä.”

(Veijo Meri, Kersantin poika)

”Olohuoneessa kakluunissa paukahtaa palava puu, kuusihalko.
Isä sanoo aina, ettei kuusihaloilla kannata lämmittää, liikaa pihkaa. Minä pidän paukahduksista, ne ovat kuin lähtölaukauksia jollekin uudelle, jakavat ajan menneeseen ja uuteen, vielä muodottomaan.”

(Riikka Pulkkinen, Totta)

syyspressit uskovat jumalaan

2011-09-02T13:03:00.015+03:00

Suomalainen modernismi seisoi tienhaarassa. Syksyn taivaalle vedettiin harmaata armeijan vilttiä. Toimimme silloisen parhaan tietomme mukaan. Tilanne päällä eikä aikaa lisäselvityksiin. Siinä missä puitten latvat koskettivat taivasta meni kurkiaura verkalleen etelään päin. Ministeriö ei suoraan antanut kaupoille tukeaan. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuli tieto hallintoneuvoston puheenjohtajan erosta. Ojien vierustoilla rupesi näkymään kevyttä usvaa. Nyt on tietysti jokaisen helppo sanoa, että olisi pitänyt valita Screamin' Jay Hawkinsin tie.

How many bubbles in soap?

How many chewings in gum?

How many rolls in a wheel?

Where did eyeballs come from?

But last but not least

But baby most of all

Why do I m-m-mumble everytime you call?

sitä mikä on kohtuutonta

2011-09-01T09:45:00.000+03:00

”[V]iime aikojen elähdyttävimmät ja luovimmat esteettiset ja yhteiskuntakriittiset teokset ovat syntyneet elokuva- ja tv-ilmaisun lisäksi kaikkein viihteellisimpien ja siten halveksituimpien ja alhaisimpien taiteenlajien keskuudessa: kokeilevassa pop-musiikissa; fantasia- ja science fiction -kirjallisuudessa ja näiltä vaikutteita saaneessa korkeakirjallisuudessa; eurooppalaisessa, japanilaisessa ja amerikkalaisessa taidesarjakuvassa; pienten, itsenäisten pelintekijöiden tietokonepeleissä; internetin kuvankäsittelyfoorumeilla ja YouTube-videoissa.”

(Teemu Manninen, ”Entä nyt? Haasteita 2010-luvun runoudelle”, Nuori Voima 2/2011)

”[K]irjallisuus on edelleen paras kulttuurinen väline käsittelemään sitä mikä on kohtuutonta, epäreilua ja epämukavaa.”

(Markku Eskelinen, ”50 katkelmaa kokeellisesta proosasta”, Nuori Voima 1/2011)

en osaa kuvata sitä minkä näen

2011-08-30T12:49:00.002+03:00

Joku epäilijä on minullekin sanonut:

Minun homma oli lähinnä näyttää hyvältä ja esitellä jälkikasvuni.

Jälkikäteen ajatellen se oli virke. Paha virke.

Kerran kuvasimme täällä kanadanhanhia lähetysseuran kirpparin näyteikkunasta.

”Tämä on tämän päivän tehtävä / en osaa kuvata sitä minkä näen, / laavan eri värejä,”

kristallin värejä, metsän värejä, valkoista merta.

Minä nostan silmäni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu?

Kyseessä oli termin "fair trial" käännös suomeksi:

”Sillä hetkellä tajusin etten ole aito purilaiskuningas.”

toisin sanoen kertoa ja siten taltuttaa

2011-08-24T10:20:00.003+03:00

”[B]anaali on nyt saanut ensi kertaa astua näyttämölle itsenään, kuvattuna. Esiin murtautuminen ei ole totaalista, sillä banaalin täytyy käydä sotaa ironiaa vastaan, joka haluaa maailmallistaa, eli toisin sanoen kertoa ja siten taltuttaa banaalin asettamalla sen suhteeseen toisten maailmallisten asioiden kanssa. Näin banaali voimistaisi maailman omaa jännitettä. Kuvattuna banaali ei kuitenkaan asetu maailmalliseen järjestykseen vaan toimii kuin avaimenreikänä heideggerilaiseen maahan ja sen kätkeytyneisyyteen, joka on samalla ihmisen oman eksistenssin syvintä kätkeytyneisyyttä itseltään. Banaalissa ilmenee tällöin maan syvyyden kosketus, joka puolestaan paljastaa ironian loputtomat reflektiot ja muotoleikit tyhjiksi ja pinnallisiksi. Tämä tyhjyys koetaan ja se ilmenee makuarvostelmana, joka ei ole tietoinen päätös, vaan asia jonka ihminen havaitsee itsestään samoin kuin hän saattaa tajuta pitävänsä sinihomejuustosta.”

(Jani Vanhala, "Nykyrunouden banaali eksistentiaalisena mahdollisuutena", Tuli&Savu nro 64, 2011)

”Kirjoitus on tässä runossa vastakohta sille että / Esa ja Saija menevät naimisiin ja saavat lapsia, // että grillissä käristyy pari makkaraa ja pekonia.”

(Harry Salmenniemi, ”Menkää, kirjoittakaa!”)

videokuvaa palavasta kartanosta

2011-08-23T13:41:00.015+03:00

Katso sinä tulet olemaan potki hillittömiä kameli. Harken sinä suhteellinen Herodes.

Sinä tavattoman typerä neitsyt makeuttamaton. Ehkä sinulta on pyrittävä vuorille sukupuolen heinäsirkkoja.

Ehkä sinulta on toisin kivissä juostua sammuttaa. Pakistanilainen tv-kanava välitti videokuvaa palavasta kartanosta. Siellä vedetään jo valssia katsomossa.

Perusteluissa mainitaan ponnistelut kansainvälisen diplomatian vahvistamiseksi. Puolustus levisi kuin ne kuuluisat juustovoileivät, vuoden kuluttua on lastentaudit karsittu.

Hybridillä ei tee mitään, mitä ei jäykkäperäisellä maasturilla tekisi. Pidän häpeällisenä tuota epäluulon virittämistä sakramentteja kohtaan.

saarnaaja

2011-08-02T22:50:00.003+03:00

Minä olen nähnyt palvelimet hevosten selässä ja ruhtinaat kävelemässä kuin palvelimet maassa.

Jos olet sisällä, hakeudu pöydän alle tai kantavan seinän luokse. Avautuu näkymä oliivilehtojen peittämille kukkuloille. Totta vai tarua, että tälläkin hetkellä Suomessa työskentelee henkilöitä, joilta löytyy rikostausta?

Raidetangon katkettua Sannasta tuli hetkessä kyyditettävä. Auto meni korkean hiekkavallin yli ja tulos näkyy kuvissa. Ei ole kysymys siitä, että olisit jotenkin huonompi kuin muut. Maatilalla reitittimet ja virtalähteet asennetaan 19 tuuman telineisiin. Tässä asiassa on viime vuosina tultu jopa hiukan takaisinpäin.

Siellä täällä viiniköynnösrivien ympäröimiä punertavia kivitaloja ja valkohuntuisia hedelmäpuita. Suloinen on valo, ja silmille tekee hyvää nähdä aurinkoa. Varmasti jokainen ymmärtää, että hauskuus on hommasta kaukana.

Samaan aikaan poliisi löytää kuljettajana toimineen suomussalmelaismiehen kaupan pihalta.

Vastikään ajokortin saaneen miehen kyydissä on kolme hänen kaveriaan. Lähestyvä saderintama värjää lounaisen taivaanrannan tummansiniseksi. Kadulle vievät ovet sulkeutuvat, myllyn ääni heikkenee ja kaikki laulun tyttäret hiljentyvät.

texas mon amour

2011-07-22T22:40:00.003+03:00

Itse asiassa sen höyhenpeite on tylsää ja diskreetti

Muutama päivä myöhemmin hän on yleensä naisten joka täyttää sen paraateja

Mutta satakieli laulaa yöllä joten sooloäänelle että on paljon hän on lahja miesten suuren vaikutuksen aikana suotuisa rauhallinen rentoutua ja haihatella.

Se on varpunen on huomattava ja juhlitaan ja allegorical muodossa kirjallisuus ja lauluja kaikkien aikaa

Tämä on radianssi hänen rikas ja voimakas laulu joka antoi tämän paikan

Samaan puolustaa häntä laulu alueella pari ja metsästys tunkeilijoina laatuaan yrittää pysyä lähellä

Vielä näkymätön on yhä mysteeri jolla on suuri vaikutus sen arvovaltaa ilman jakamiseen

www.nokturno.org/texas-sakset/

carry the notion back to me

2011-06-20T09:21:00.006+03:00

Brittiläisen pehmorockin enkelinkasvoiset siamilaispikkuserkukset:

Feeder: “Feeling a Moment” (2005)

“Don't ever feel that you're alone / I'll never let you down, I'll never leave you dry / Don't fall apart, don't let it go / Carry the notion, carry the notion back to me, to me”

The Feeling: “Never Be Lonely” (2005)

“People in love get special treatment / People in love get everything wrong / People in love their hearts get eaten / People in love get everything wrong”

Kuunvaloa vasten katsottuna paperin pintaan muodostuu kolmen siiderin jälkeisen katkeransuloisuuden kemiallinen kaava. Ensimmäinen suun kautta annosteltava lääke sai EU:ssa myyntiluvan syksyllä 2008. Salaista hovia ihmeellisempi asia on kuitenkin mustarastas, joka vihreässä hämärässä sinisessä hämärässä vihreässä sarastuksessa keltaisessa valossa kalpeassa koleassa kastevalossa jatkaa jatkaa jatkaa.

ensy 4

2011-06-11T00:14:00.011+03:00

"Forme discontinue: la seule qui convienne à l'ironie romantique, puisque seule elle peut faire coïncider le discours et le silence, le jeu et le sérieux, l'exigence déclarative, voire oraculaire, et l'indécision d'une pensée instable et partagée, enfin, pour l'esprit, l'obligation d'être systématique et l'horreur du système."

"Epäjatkuva muoto: ainoa, joka sopii romanttiselle ironialle, koska vain se voi saattaa yhteneviksi puheen sekä hiljaisuuden, leikin sekä vakavuuden, julistavuuden, jopa oraakkelimaisuuden, sekä epävakaan ja jakautuneen ajattelun päättämättömyyden, ja viimein, hengelle, systemaatisuuden velvoitteen ja systeemin kammon."

(Maurice Blanchot, "L'Athenaeum", L'Entretien infini, suom. AA)

www.poesia.fi/ensyklopedia

ensy 3

2011-06-08T11:59:00.017+03:00

“[T]he fragment as employed by Schlegel and the Romantics is distinctive in both its form (as a collection of pieces by several different authors) and its purpose. For Schlegel, a fragment as a particular has a certain unity ('[a] fragment, like a small work of art, has to be entirely isolated from the surrounding world and be complete in itself like a hedgehog', Athenaeumsfragment 206), but remains nonetheless fragmentary in the perspective it opens up and in its opposition to other fragments. Its ‘unity’ thus reflects Schlegel's view of the whole of things not as a totality but rather as a ‘chaotic universality’ of infinite opposing stances.“

(Stanford Encyclopedia of Philosophy)

Sinä, kirjanystävä, parantumaton varhaisromantikko, varaa itsellesi aikaa hemmotteluun ja kehon kokonaisvaltaiseen hoitoon, tilaa!

Ensyklopedia ei sovita vastakohtia! Se ruokkii positioiden välistä kaoottista peliä! Nouseeko Suomi viimein polvilleen? Kuuluuko metsän pimeydestä Jenan harlekiinien laulu? Mieti kuule sitä siellä rantasaunan terassilla.

ensy 2

2011-06-06T10:22:00.008+03:00

"On olemassa runoutta, jonka kaikki kaikessa koostuu ideaalisen suhteesta reaaliseen, ja jota siis filosofisen ammattikielen analogian mukaan tulisi kutsua transsendentaalirunoudeksi... [A]ivan kuten sellainen transsendentaalifilosofia olisi kovin vähäarvoista, joka ei olisi kriittistä, ei esittäisi tuottajaa samalla kuin tuotetta, eikä sisällyttäisi transsendentaalisten ajatusten järjestelmään myös transsendentaalisen ajattelun luonnehdintaa: niin samoin tämän runouden tulisi yhdistää moderneilla runoilijoilla usein esiintyvät transsendentaaliset aineistot ja runokyvyn poeettisen teorian ennakoinnit siihen taiteelliseen refleksioon ja kauniiseen itsekuvasteluun, jota esiintyy Pindaroksella, kreikkalaisten lyyrisissä katkelmissa ja vanhassa elegiassa, sekä uudemmalla ajalla Goethella. Aina näitä esitettäessä sen olisi esitettävä itsensä siinä muassa, ja sen olisi oltava kaikkialla samanaikaisesti sekä runoutta että runouden runoutta."

(Friedrich Schlegel, Athenäum-fragmentti 238, suom. Vesa Oittinen)

Klikkaa ja sovi tapaaminen jo tänään!

ensy

2011-05-21T13:41:00.023+03:00

Ensyklopedia! Ensyklopedia! Ensyklopedia!

Vaikka minä puhuisin enkelten kielellä, multa puuttuisi Meksikon maisemat

Lapselle raitis arki versus harava keidas violetti pohjavesi

Asian viereen Malminkaaren plussan puolelta päiväsaikaan kuuluisaan mummon tupaan

Keskiviikkona välähti Kalajoen läpi ajaessa eikä lappua vieläkään

Myrkkyä. Lääkettä. Suklaata. Ensyklopediassa proosa on kokaiinia.

"KUSTANNUSTOIMITTAJA Kirjoitin kerran autovarkaan, joka saatuaan moottorin käyntiin koki heti auton omakseen ja ryhtyi myymään sitä oikealle omistajalle.

On myönnettävä ettei hän tehnyt suuria kauppoja, muutamia kymppejä vaihtoi omistajaa. Hän oli ystävällinen mies joka ei uhkaillut eikä tupakoinut. Eikä hän pitänyt kiirettä kahvihetkistä, vaan kertoi juttuja joita valtaosin jaksoi kuunnellakin. Myönnyin joihinkin, mutta en saanut niistä erityisen toimivia."

www.poesia.fi/ensyklopedia

hallitusneuvottelut

2011-04-28T09:59:00.018+03:00

Hallusinaation kokeminen sinänsä ei ole vaarallista eikä sairasta. Vieroitusoireisiin saattaa liittyä myös kruunupäinen leijona, joka pitää haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee jaloillaan sapelia. Käytännössä yhtenäisyys testataan tukipaketissa, johon uuden eduskunnan olisi otettava kantaa toukokuun loppupuolella.

Jopa 95% kimeerin verestä voi olla peräisin kaksoselta. Verisuonten väliin muodostuu yhdysaukko ja verenkierrot ovat yhteydessä toisiinsa. Vielä jos joku kehtaa väittää prosenttia ja prosenttiyksikköä samaksi, niin omapa on häpeänsä. Neuvotteluista tulee vaikeat, hiiden myllyssä niitä sääteli elostelija kuhertelevine yölintuinensa.

Solut olivat peräisin kolmesta eri tsygootista, leijonan pää yhdistettynä vuohen ruumiiseen sekä lohikäärmeen pyrstöön. Miksei eilen enää näytetty noita prosentteja? Esille oli astunut työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla.

Liikakäyttäjillä runsaan käytön jälkeinen juoppohulluus saattaa aiheuttaa voimakkaitakin harhoja. Hallitus jatkaa toimitusministeristönä, kunnes uusi hallitus on nimitetty. Kolmea solukantaa säätelee koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän verkko.

Jos eläimet olisi samalla tavalla suunniteltu, niin ei kai silmän perusrakenne olisi sidottu tukirangan rakenteeseen? Kysymys kuuluukin, että miten toi on mahdollista? Temppelissä keinottelija, palatsissa valtiomies. Ohjelmakysymyksissä riittää soviteltavaa: näkökentän huojumista, vääristymiä tai välkkymistä. Kimeerin muna on määrätty A-luokan kauppakieltoon.

poliittisesta teatterista

2011-04-19T09:34:00.016+03:00

Poliittinen teatteri on Suomessa elinvoimaisempaa kuin vuosiin. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat olleet Susanna Kuparisen teokset, jotka ovat ansiokkaasti murentaneet todellisuuden ja esityksen välistä rajaa. Ylioppilasteatterin "Valtuusto"-trilogiassa tarkasteltiin absurdia keskustelukulttuuria kaupunginvaltuustossa ja Ryhmäteatterin "Eduskunta" nosti valtakunnallisen politiikan lauseita uusiin, hämmentäviin yhteyksiin. Ryhmisläiset luonnehtivat näytelmää ”rankaksi mutta kipeäksi poliittiseksi komediaksi, joka on totta”.

Edeltäjiäkin enemmän huomiota on saanut Kuparisen tuore teos ”Perussuomalaisten eduskuntaryhmä”, joka vie taiteen ja todellisuuden sekoituksen uusiin äärimmäisyyksiin. Näytelmä on nostanut tunteet pintaan ja herättänyt laajaa keskustelua pääuutislähetyksiä myöten. Ensimmäistä kertaa sitten Smedsin "Tuntemattoman" teatteriesitys on noussut lööppeihin.

Isossa tuotannossa on mukana 39 näyttelijää, useat heistä ensimmäistä kertaa suurella lavalla. Kuparisen aiemmissa töissä istuntosalien lauseet siirrettiin näytelmän käsikirjoitukseksi. ”Perussuomalaisten eduskuntaryhmä” marssittaa nyt taiteilijat suoraan Arkadianmäelle, keskelle politiikan arkipäivää.

"Perussuomalaisten eduskuntaryhmä" on kokonaisteos, jonka sommittelussa ei kaihdeta groteskejakaan painotuksia. Katsojia tullaan ohjaajan mukaan hemmottelemaan oudoilla käänteillä, joiden tehoa lisää se, ettei Kuparisen ”kansanedustajia” voi erottaa juuri mitenkään Arkadianmäen muusta väestä. Brechtiläisenä keinona on käytetty maskeerauksessa ja puvustuksessa kohosteisia yksityiskohtia, kuten outoja hiustyylejä, huonosti istuvia yhdistelmäpukuja ym., mutta muuten työryhmä sulautuu lähes täysin istuntosalin kuhinaan. Kuparinen päätyi harjoitusten loppuvaiheessa jättämään vieraannuttavat detaljit hahmojen ulkoasuun, koska esitys vaatii hänen mukaansa katsojalta myös ”pysähtymistä pohtimaan esityksen esitysluonnetta".

Eduskuntatalossa Kuparisen ryhmä tekee ”päätöksiä” ja säätää ”lakeja”, pitkälti samaan tapaan kuin aidot kansanedustajat. Ryhmä on edustavinaan ”koko Suomen asiaa”, mitä ennakkomainonnassa on tuotu esiin kärjekkäillä iskulauseilla ja mainosjulisteiden räväkällä grafiikalla.

”Perussuomalaisten eduskuntaryhmä” saa istuntosalissa runsaasti puheaikaa, ja ryhmästä nimitetään myös ”ministereitä” tulevaan hallitukseen, mikä mahdollistaa ennennäkemättömän suoran intervention päätöksenteon ytimiin. Radikaali taide tunkeutuu kabinetteihin, joihin sillä ei perinteisesti ole ollut asiaa.

Kyseessä ei ole pelkästään pääkaupunkiseudun elitistinen ilmiö, vaan ryhmään on valittu edustajia eri "vaalipiireistä". Yleisölle on annettu mahdollisuus äänestää etukäteen ryhmän kokoonpanosta. Kun mukana ei ole pelkästään laitosteattereiden tuttuja naamoja, on entistä paremmat mahdollisuudet tarkastella ”kansan tahdon” kaltaisia poliittisia fraaseja niiden jokapäiväisessä käytössä. Syntyy kerroksellinen kokonaisuus, jonka sisällä on lähes mahdotonta erottaa ulkoa opeteltuja repliikkejä mielekkäistä väitteistä. Käsikirjoituksen aukot haastavat katsojan mukaan muodostamaan esityksen merkitystä.

Näytelmän poikkeuksellisen kesto on etukäteen herättänyt keskustelua hankkeen rahoittajien keskuudessa. Ryhmäteatterin "Eduskunta" oli muokattu reilun kolmen tunnin pituuteen, tuoreen teoksen kestoksi on ilmoitettu neljä vuotta. Taiteen kentällä vertailukohtaa on haettava John Cagen urkusävellyksistä ja vastaavista radikaaleista muotokokeiluista. Kuparinen toteaa, että tarvittaessa kestoa voidaan rajoittaa, mutta kokonaisen "vaalikauden" mittaa tukee halu tuoda tuoda teatterikentälle ns. iso jytky, joka pakottaa yleisön miettimään Suomen tilaa. Missä olemme, mihin olemme menossa? Näytelmä on analyysi, mutta myös hätähuuto. Tämä voisi olla "todellisuutta".

et in arcadia ego

2011-04-18T08:26:00.000+03:00

"Elävien helvetti ei ole jotain sellaista mikä on tulossa; jos helvetti on olemassa, se on jo täällä, helvetti jota elämme päivästä päivään ja jonka muodostamme eläessämme yhdessä. On kaksi tapaa olla kärsimättä siitä. Ensimmäinen on monille helppo: hyväksyä helvetti ja tulla osaksi siitä eikä enää nähdä sitä. Toinen on vaikea ja vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja oppimista: on etsittävä ja tunnistettava kuka ja mikä helvetissä ei ole helvettiä, on sallittava sen säilyä ja annettava sille tilaa."

(Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit)

entinen kotini

2011-04-12T12:19:00.014+03:00

"Asuintalo vajosi Vehkatiellä.” (HS 12.4.)

Harvinaista kerrostalon purkua puitiin viisi vuotta Vantaan Tikkurilassa. Lähistöllä on useita muitakin vajoavia alueita.

40 ihmisen kohtalo on vajonnut saveen niin pahasti, että se on päätetty purkaa ja rakentaa tilalle uusi.

Asukkaita huolestuttavat moniselitteiset halkeamat lapsuuden julkisivussa ja kellareissa.

”Täysremonttiin joutuvia taloja on kymmenkunta. Perusongelmana alueella on maa-aines, joka tekee minän perustasta epävakaan”, kertoo taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Jaakko Sylvin.

Muisti notkuu puupaaluilla, koska pohjavesi on laskenut eikä paalujen ympärillä ole suojana tarpeeksi savea.

”Kokonaista korttelia on tutkittu, mutta yhteisiä päätöksiä on vaikea saada aikaan. Lähitaloissa puupaaluja korvataan betonisin suihkupaaluin. Sielläkin tajunnan rakenteet ovat vähitellen lahonneet”, kertoo aluearkkitehti Elli Maalismaa.

Kaupunki seuraa uteliaana elämänmuodon vajoamista paalutetuissa kiinteistöissään, kuten useissa kouluissa Viertolassa, Itä-Hakkilassa ja Jokiniemessä.

Tikkurilan asema Vantaan hallinnollisena keskuksena näkyy koko alueen ilmeessä.

Torille johtaa vilkas kauppakatu, Tikkuraitti. Raitin varrella vähittäiskaupoista ja tavarataloista tikkurilalaiset sanovat löytävänsä kaiken tarpeellisen. Noussut ilmanpaine keskeyttää veden virtauksen reaktoriin ja polttoainesauvat paljastuvat toistamiseen. Kevyen alppihakun iskut kimpoilevat jäästä. Tulevaisuuden kunta on lähivuosina isojen ratkaisujen edessä.

this was my wake-up call

2011-03-20T23:00:00.007+02:00

Christine on YouTube.

"I wrote a letter to her / There was so much to say / I waited for my moment / I got my moment but blew it anyway"

"[B]eing loved makes me feel directly the gap between what I am as a determinate being and the unfathomable X in me which causes love. Lacan's definition of love ('Love is giving something one doesn't have...') has to be supplemented with: '... to someone who doesn't want it.'" (Slavoj Žižek)

Jyväskylästä poistuneet

2011-03-04T08:39:00.001+02:00

Paine Jyväskylän johtajaa vastaan kasvoi korkean virkamiehen toisensa jälkeen hypättyä opposition riveihin. Erään teorian mukaan linnakkeen komentajaan rakastunut intiaaninainen kavalsi Pontiacin.

Vauhti kiihtyi keskiviikkona, kun valtiot lähettivät paikalle lentokoneita ja laivoja saadakseen kansalaisensa nopeasti ulos. Ilma oli täälläkin mitä kamalin ja masentavin. Suomeen istutetut liljat ovat kantaneet virusta, jonka ammattiviljelijät saivat monistettua pimennyskäsittelyn avulla.

Tilanne on tullut yllätyksenä jopa paikallisille, ja sen kehittymistä on mahdoton ennakoida. Lähtijät viettivät satamassa kaksikin päivää ilman ruokaa ja unta. Aamun valjettua edessä näkyi metsää, suota ja harmaita kyliä.

Jyväskylästä poistuneet kertoivat lentokenttäkaaoksesta, joka johti tappeluihin:

– Vielä viisi päivää sitten tunsimme olomme turvalliseksi. Nivelrikko tekee uusia kukkavarsia entisten lisäksi.

Tarvetta ulkomaiselle sovittelijalle ei ole. Kuka tässä rikollinen onkaan, kun myy vähät tavaransa vaikka on perhekin joka niitä tarvitsisi, eli jättää perheensä yhteiskunnan harteille? Entä jos huutaja oli kovassa humalassa?

Silminnäkijät ovat pyytäneet Norjalta ja Saksalta ryhmää. Sen jälkeen päätetään, perustetaanko länsirajan tuntumaan SPR:n viestintäjohtaja. Tajunnantaso laskee yhä ja hengitys sekä pulssi hidastuvat. Sitten käytäisiin tyhjentämässä jätehiili (esim. tankkauksen yhteydessä) jostakin takapuskurin vierestä esiin vedettävästä lootasta.

kielivoimaloiden rakentamisen myötä

2011-02-28T09:46:00.008+02:00

Kaikki maapallolla oleva kieli lienee peräisin vuosimiljoonien aikana planeettaan törmänneistä komeetoista ja tulivuorten purkauksista.

Kieltä on saatavilla lähes kaikkialla. Valtamerten pohjassa on eliöitä, jotka saavat orgaanisten yhdisteiden valmistamiseen tarvitsemansa kielen Maan sisäisestä lämmöstä. Kuitenkin vasta moderneissa yhteiskunnissa tämä energiantuottotapa nousi merkittävään asemaan patojen ja kielivoimaloiden rakentamisen myötä.

Teollisella aikakaudella on otettu käyttöön suuri joukko muitakin kielen lähteitä. Maan ja kuun vuorovaikutusvoimista johtuva vesimassojen liikekieli. Kemiallinen kieli. Kappaleen liikuttamiseen tarvittava kieli.

Potentiaalikieli on kappaleeseen varastoitunutta kieltä. Kieli varastoituu kappaleeseen, kun kappaleeseen kohdistetaan voima, joka aiheuttaa muutoksen kappaleessa. Se voi kulua joko kappaleen kiihdyttämiseen tai kitkan ja muiden vastusvoimien voittamiseen, jolloin edellisessä tapauksessa se muuttuu kappaleen liikekieliksi, jälkimmäisessä lämmöksi. Mekaaninen kieli, eli potentiaali- ja liikekielen summa, pienenee kitkan sekä äänen tuottamisen vuoksi, ja lopulta liike lakkaa.

Ihminen on noin 62-prosenttisesti kieltä. Lasillinen mineraalikieltä tekisi valtameristä käytännössä rajattoman kielenlähteen ihmiselle. Ihminen kuolee ensimmäiseksi hapenpuutteeseen (minuuteissa), sitten kielenpuutteeseen (vuorokausia) ja ravinnonpuutteeseen vasta viikkojen tai kuukausien jälkeen. Kielen haihtuminen vaatii energiaa ja käytännössä viilentää ruumista.

Kaikki kielen muodot eivät ole käytettävissä mekaanisen työn suorittamiseen. Jos sähköteho pysyy vakiona koko tarkasteluaikavälin t, saadaan tehon ja tarkasteluajan tulo ja edelleen jännitteen, virran sekä ajan tulo.

how could your nothings be so sweet 16

2011-02-10T08:05:00.007+02:00

"For poetry makes nothing happen" (W. H. Auden)

Etualalle nousee epäonnistuneen kommunikaation teema: Forgot to tell me, It's so hard to tell you, Wanna tell you, You left your love letters incomplete.

Mutta myös: The girl got nothing to say.

Säe saa ylimääräistä painoa, kun tyttö vilkaisee laulajaa juuri sanojen nothing to say kohdalla (2:51).

Mitä jos sanottavana onkin juuri ei-mikään? (Audenin mukaan runous saa "ei minkään" tapahtumaan.)

Ei ihme, ettei puhe suju. Jokin kuitenkin kommunikoi ohitse sanojen ja rivien:

Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)

Silmät, silmien hallitsemattomuus, jonka yksittäinen vilkaisu keskellä tuijotusta tuo esiin.

Sydämen liikkeet silmissä.

Kontrolloimattomuus keskellä kontrollia. Intohimo, joka saa sijansa keskellä viileyttä. Tästä syntyvät jännitteet.

Ei-mikään, joka synnyttää ympärilleen kuvia, säkeitä, mielleyhtymiä.

Paikalleen jähmetetty runollinen hetki, joka pysyttelee avoimena toistensa päälle kerrostuvien banaliteettien ansiosta.

Koira jatkaa häntänsä jahtaamista vain, jos häntä pysyy sen näkökentässä.

Se juoksee ja juoksee itsensä ympäri, kunnes viimein läkähtyneenä luulee näkevänsä valkosuklaasta veistetyn luun.

Mutta lähempää katsottuna luu onkin avain ja avain onkin kynttilä ja kynttilä onkin sateenvarjo.

Koira huomaa olevansa kissa. Nyt se on jänis. Se tietää, että sen täytyy juosta nopeammin.

Tähän päättyy sarjamme. Kiitos, hyvää yötä. Ajakaa varovasti.

how could your nothings be so sweet 15

2010-11-13T11:57:00.017+02:00

"Le romantisme est excessif, mais son premier excès est un excès de pensée." (Maurice Blanchot, "L'Athenaeum")

Kappaleen sanoitus näyttäytyy aluksi lähinnä rytmisesti miellyttävänä hölynpölynä, lempeän ironisena kliseeryppäänä.

Ylinokkela, kiillotettu pinta vastustaa tulkintayrityksiä, uhkaa tehdä ne ennalta naurettaviksi. Toisaalta tuntuu kuin jokin arvoitus olisi tekstissä jatkuvasti avautumaisillaan, mikä houkuttelee kaikesta huolimatta yrittämään tulkintaa.

Miten lähestyä tätä lyriikkaa? Viipaleina pikemminkin kuin narratiivina tarjoutuva teksti voidaan koettaa aluksi järjestää karkeasti rivi riviltä luokkiin:

– A popkliseet

– B mytologiset kliseet

– C hypnoosiin "kulttuurin mielikuvituksessa" liitetyt kliseet

– D mannermaisen filosofian teemoilla flirttailu

– E tarkemmin paikantumattomat rivit, joita voidaan pitää kappaleen "omimpana" aineksena

Jako on vähän väkinäinen, ja useimmiten yksittäiset säkeet putoavat useampaan kuin yhteen luokkaan. Mutta tältä pohjalta voidaan käydä teksti alustavasti läpi samalla lyhyesti kommentoiden ilmeisimpiä viittauskohteita ja merkityksiä. Alors:

(AC) (Hypnotize) Call me up when you thought of somethin' new for me to do girl

Suhde on päättynyt tai katkolla. Epäsymmetrinen ellei suorastaan S/M-henkinen kuvio: mies odottaa soittoa ja toivoo uusia käskyjä mielitietyltään.

(AD) How could your nothings be so sweet?

"Sweet nothings", tyhjimmät ja täysimmät lauseet, jotka rakastavaisten välillä lausutaan. Tämä on yksi kappaleen hienoimmista riveistä, itsessään jonkinlainen korkeamman asteen "sweet nothing". Popfraasin koominen versio, jossa "ei-mikyys" samalla kytketään puolihuolimattomasti saksalaisen filosofian perinteeseen.

(AD) You left your love letters incomplete

Onko tämä summaus päättyneestä suhteesta yleisesti vai täsmällisempi viittaus siihen, että kommunikaatio epäonnistui/keskeytyi sen aikana kerta toisensa jälkeen? Toki säe voidaan ottaa kirjaimellisestikin: epätäydellisiksi jäivät nimenomaan rakkauskirjeet.

Jos "sweet nothings" nyökkäsi Heideggerin suuntaan, "incomplete" makselee tässä epämääräisiä velkoja Derridalle ja Lacanille.

(E) Ooh, what the girl got nothing to do
(E) Mmm, but she got that much for you
(E) Ooh, what the girl been puttin' you through
(E) Mmm, but she she got that much for you

Rivit voisi siirtää mappiin A silkan soundinsa perusteella, mutta tekee mieli vetää raja tähän: selvästi kohosteiset kliseerivit vs. tällainen "peruspop", paikantumattomampi teksti, joka hahmottelee kappaleen omaa maisemaa.

(A) Down on the beach and out in the bay
(B) Ooh, but I heard the sirens say
(E) You better believe her

Mikä on tämä kolmas taho, joka tässä vaiheessa vedetään mukaan? Miksi juuri seireenit? Ei kai tässä sekoiteta seireenejä ja oraakkeleita? Miksi seireenille on annettu opastajan rooli?

Merellinen ulottuvuus tuodaan sopivasti mukaan juuri tällä kohtaa.

(AE) Or you better leave her now or never

Epäselvä viittaus siihen, että puhuja olisi itse asiassa jättänyt tytön eikä, niin kuin muuten olettaisi, tyttö olisi yksinkertaisesti ollut niin saavuttamaton/ylivoimainen, ettei mistään tullut mitään. (Huom. "Now or Never" -viittaus.)

(E) (Hypnotize) How'd you come to be having fun with everyone but me girl?

Siis ylivertaisuuden lisäksi myös nöyryyttävä promiskuiteetti? Outo joukko-opillinen rajaus "everyone but me". Kostotoimi kenties? Miksi?

(A) Forgot to tell me something good
(DE) You, a word, knew you would

Ensimmäinen rivi menee popkliseiden luokkaan, koska se sisältää suoran viittauksen Stevie Wonderin kappaleeseen "Tell Me Something Good", jossa – N.B. – lauletaan: "Tell me something good / [...] / Tell me that you love me". Jotain melko olennaista on siis jäänyt sanomatta, päässyt "unohtumaan"?

Tytön rinnastaminen "sanaan" on perus-Scrittiä (vrt. "The Word Girl"). Miten se on tässä tulkittava?

(AE) Out on the street, on Avenue A
(B) Ooh, but I heard the sirens say

Edellisellä kerralla seireenit sijoitettiin arkkityyppiselle poprannalle, tässä yhtä ihastuttavan riimiuskollisesti (bay, say, Avenue A) Manhattanille, Cupid & Psyche 85 -albumin syntymaisemiin.

(Toisaalta vaihtoehtoinen kirjoitusasu "Avenue a" viittaisi Lacanin vanhaan kunnon "objekti pikku a:han", halun saavuttamattomaan objektiin. Your guess is as good as mine...)

(AE) (In your eyes) Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)
(AE) Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)
(AE) Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)

Tätä toistellaan iki-ihanassa c-osassa, jossa noustaan neljänteen asteeseen. Osa on grooven keidas keskellä muuten melko neuroottista rytmimaailmaa.

Mitä puhuteltavan silmistä on luettavissa? Kiihtymys? Epäonnistuneesti peitelty vastavuoroinen tunne?

OBS. molemminpuolinen kommunikoimattomuus (ja/tai silmien hallitsematon kommunikaatio) tihenee: "haluan sanoa (en ehkä kuitenkaan sano), että näyttää siltä että haluaisit sanoa (mutta et sano)..."

(AD) (Hypnotize) I forget to believe in heaven when I look at you girl

Jo toinen viittaus unohtamiseen. Hieno taivas/enkeli-aiheen kierrätys. Tyttö ei 50-lukulaisen ur-poplyriikan tapaan vertaudu taivaan asukkiin, vaan oletettavasti vain tekee tämänpuoleisesta maailmasta niin täyden ja asumiskelpoisen, ettei taivaan olemassaoloa edes muista.

(E) Ooh, what the girl got nothing to say
(E) Mmm, but I love her brand new way

Ehkä kovin pähkinä purtavaksi koko kappaleessa. Kieliopillisestikin hieman outo, mutta varsinkin merkitykseltään hämärä. Uusi viittaus puhumattomuuteen. Mikä ihme on tämä "brand new way"??

(AE) (Oh yeah) And it's so hard to tell you
(AE) That I love you girl (ooh baby)

"I love you" saadaan sanoiksi vasta aivan lopussa. Se kytketään edelliseen riviin, jolla jälleen alleviivataan kommunikaation hankaluutta. Säkeitä jäädään jankkaamaan hamaan feidaukseen, videon heilurikamera korostaa purkautumatonta jännitettä, kenties jopa noidankehää, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä?

how could your nothings be so sweet 14

2010-09-27T22:45:00.006+03:00

Erityisen häiriintyneille 80-luvun ja vanhan tekniikan ystäville voi suositella reilun minuutin mittaista demovideota, jolla näytetään kuinka Cupid & Psyche 85 -albumilla käytetty ensimmäisen sukupolven Fairlight toimii.

Tällä jurakauden sekvensserillä "Hypnotize" on rakennettu. Ohjelman nimi on "Page R". Kyllä siinä on kahvia ja tupakkaa palanut.

Mainittakoon, että laitteisto (alkuperäinen Fairlight CMI) maksoi aikoinaan noin 20 000 dollaria.

Videon nautinnollisuutta lisää vanhan kömpelön näppäimistön naksahtelu ja diskettiaseman vaimea, kodikas rutina. Oi madeleine...

”Minusta laitteen sielu on sitä kauniimpi, mitä vanhempi sen ruumis on.” (Antti Nylén, Halun ja epäluulon esseet)

how could your nothings be so sweet 13

2010-09-21T20:54:00.021+03:00

"Is it true what The Art Of Noise say about the Fairlight?

'What,' asks Green, 'about it being more dirty and Rock 'n' Roll? Yes, I think it does sound kind of dirty...'

'It's called low bandwidth,' interrupts David.

'I think it's got a limited appeal,' continues Green. 'The Fairlight's failings are something unto themselves.'

'The new Fairlight will be full bandwidth,' enthuses David, 'so you'll be able to get really clean samples and sample on a lower bandwidth for that Rock 'n' Roll Fairlight sound.'

'I suppose that the current Fairlight will end up as the "vintage Fairlight sound",' says Green, amusing himself with the thought. 'That would be something of a statement of the advancement of technology.'"

(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)

Jäin raskaaseen kiitollisuudenvelkaan. Viime viikolla ystäväni lahjoitti minulle "Hypnotize"-maksisinglen, joka sisältää peräti kolme eri versiota kappaleesta. En tiedä, miten selviän potlatch-kirouksesta. Kuinka monta äänilevyä minun täytyy tuhota seuraavan kerran tavatessamme?

12 tuuman vinyyliä (92 02920) on soma katsella ja kuunnella. "Jouissance Ltd." on kirjoitettu kanteen väärin, mutta mielihyvää tämä ei vähennä. Lopultakin lihava bassoraita pääsee oikeuksiinsa, lopultakin koko säteilevä äänikuva.

Mitä ajatella eri versioista...? Kappaleen arvoitus vain syvenee, jokaisella raidalla on hieman eri sanatkin. Tähän on palattava.

Alustavia huomioita:

– Soundit ovat puhtaammat kuin luulin. Yhtyeen jäsenet valittivat yllä lainatussa haastattelussa, että heidän käyttämänsä Fairlight-syntetisaattori/samplerin vanhan version kapasiteetti ei riittänyt niin puhtaaseen äänimateriaaliin kuin mistä haaveiltiin, ja olen tähän asti luullut, että videon ääniraidalla (erityisesti alussa ja lopussa) kuuluva kohina olisi seurausta tästä. Sitä ei kuitenkaan ole alkuperäisellä levyllä. Sampleissa on kyllä kuultavissa tietty rosoisuus, mutta äänimaailma kokonaisuudessaan on kirkkaampi kuin videoversioilla.

– 2. puolelta löytyvä vaihtoehtoversio kestää 6 minuuttia 32 sekuntia!

– Takakannessa on todellakin avainnippu jälkiruoka-annoksen päällä, kuten joku kommentaattori mainitsi. Näyttää siltä kuin valkosuklaata olisi sulatettu ja sen jälkeen muotoiltu siitä juustoa muistuttava pala. Sen päällä lepää renkaassa neljä avainta, oikeanpuoleisessa sana "STAR". Vieressä on ravintolalasku, jossa sanan "Hypnotize" alla lukee: "for services rendered". Ja tekijätietojen alla "TOTAL" sekä loppusumman kohdalla leimasimella lyöty bändin nimi.

Tulkinnan avaimet

Vinyl reckoning

45 kierrosta minuutissa

Chocolat Lindt, marque déposée

how could your nothings be so sweet 12

2010-08-12T21:00:00.020+03:00

Jäykässä asetelmallisuudessaan "Hypnotizen" video kutsuu esiin Dylanin Bringing It All Back Home -albumin (1965) yhtä hyvin kuin parisenkymmentä vuotta tuoreemman Banglesin All Over the Placen (1984). Olennaisempaa on, että se herättää henkiin minkä tahansa itsestään tietoisen pop-tilan; kokonaisia omille metatasoilleen kurottautuvien popteosten sarjoja. Se asettaa esiin popin alkuperäisesti itseään kommentoivana, reflektion väliaineena. Näin tarkasteltuna video on äkkiä pelkkää omaa luonnettaan pohdiskelevaa poimuttuvaa pintaa, lähtökohta lähes mille tahansa mielleyhtymien polulle, musiikillisten, visuaalisten ja lyyristen viittausten, loikkien ja siirtymien pelille, joka synnyttää yhä uusia välähdyksiä tekeillä olevista merkityksistä. Kipinöitä jotka synnyttävät kipinöitä. Itsestään tietoisen popin äärettömiin haarautuvat päähänpistot kohtaavat YouTuben kaltaisilla alustoilla loputtomiin ketjuuntuvien esitysten koordinaatittoman tilan, joka on muodostumassa malliksi kaikelle kulttuurille. Määrättömästi käytäviä, salaluukkuja, silmänkantamattomiin polkuja vailla pääteitä, Benjaminin kauppakäytäviä kertakäyttöisiin ja pohjattomiin merkityksen hetkiin. Kolmivuotiaan pakottomien assosiaatioiden sokkelo, kylläisen jälkimodernin katkonaisesti etenevä unityö. Nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin: populaarikulttuuri viimein itsensä tasalla, lopultakin teknisesti oman ihmeellisen ideansa tasalla. Keskenään risteytyvien kuvien ja äänten valtameri, suttuisen käsivarakuvan ja säihkyvien animaatioiden, uutisten ja opetuselokuvien, kotitekoisen pornon ja poliittisen puheen, parodisten leikkausten elävältä nylkemien mainoselokuvien, ammoin unohdettujen komedioiden ja ikivanhojen ajankohtaisohjelmien, tribuuttien, mukaelmien ja piraattiversioiden, omaan järjettömyyteensä tukehtuvien kommenttiketjujen räme, liitoksistaan irronneen kommunikaation laajeneva avaruus.

"Where the words are vodka clear
Forgetfulness has brought us near
Absolute, a principle
To make your heart invincible"

(Scritti Politti, "Absolute")

"Kuin unia, joita kukaan ei näe, tai vapaasti purkautuvan historian pölyä." (Aki Salmela)

"Historian pöly on meille kokaiinia." (Filmihullu)

how could your nothings be so sweet 11

2010-07-14T09:40:00.003+03:00

"With Green's voice, we continually slide between two types of Non-Sense: the nonsense of 'the lover's discourse', the nursery-rhyme-like reiterations of baby-talk phrases that are devoid of meaning, but which are nevertheless the most important utterances people perform or hear; and also the nonsense of the voice as sound, another kind of sweet nothing. That is why Green's lyrics look very different when you read them; the voice almost prevents you hearing them except as senseless sonorous blocks, mechanically repeated refrains."

Mark Fisher / k-punk (k-punk.abstractdynamics.org/archives/008010.html)

Näiden kahden lisäksi pitäisi mainita ainakin kaksi muuta ei-mikyyden lajia. Se, jonka muodostaa Gartsiden tapa käyttää teoreettista käsitteistöä, kuinka hän heittelee sitä ympäriinsä kuin riisiä häissä; tyhjentää sitä merkityksistä jättääkseen sen täyttymään uusilla. Ja erityisesti "Hypnotizen" tapauksessa se, joka syntyy sanojen lausumisen tavasta, laulua saattelevista ilmeistä. Koko viileästä repertuaarista, joka hylkii suoraa kommunikaatiota mutta on samalla kertaa intiimiä.

Näennäinen pokerinaama paljastuu sarjaksi ilmeitä, jotka vaihtuvat hienovaraisesti kuin valon sävyt veden pinnassa. Aristokraattinen etäisyys, ihmettely, hienovaraisen hyökkäävä viettely, odotus, ihailu...

how could your nothings be so sweet 10

2010-05-24T21:13:00.013+03:00

Kaikki palvelee rytmiä. Visuaalinen mielikuva kappaleesta on kuudestoistaosanuottien ruudukko, jossa perkussiiviset kuviot ketjuuntuvat ja työntyvät toistensa sekaan. Pinta, jolla vuorottelevat metalliset, lasiset ja muoviset äänenvärit.

Jos sellaiset kappaleet kuin "Wood Beez" ja "Sweetest Girl" saavat voimansa oikukkaasta melodiastaan, "Hypnotize" rakentuu rytmin ja soundimaalailun varaan.

Kuudestoistaosatekstuuri on 80-luvun syntikkapopin tyypillinen piirre, mutta "Hypnotize" rikkoo tunnistettavimpia muotoja jättämällä pintaan reikiä, rakentamalla jännitettä tyhjien kohtien avulla, luomalla kappaleen sisään painottomuutta. Hysteerisen synkopoiva bassolinja on äärimmäisin esimerkki siitä, kuinka kappale käyttää hyväkseen rytmin aukkopaikkoja.

Ainoa oikea instrumentti, joka kappaleella kuullaan, on kitara, sekin luonnottoman kompressoituina helähdyksinä. Kaikki muu on samplattua ja syntetisoitua.

Bassoääniä on kahdenlaisia: tummempi ja kimmoisampi perusraita sekä kulmikkaan metallinen peukkubasson jäljitelmä (peräkkäiset, takapotkulla iskevät sävelparit "hypnotize"-koukun jälkeen, tahdin kolmannen ja neljännen iskun jälkeen).

Koskettimista päällimmäisinä on kaksi kristallisen kimmeltävää raitaa, joista toinen mukailee säkeistön laulumelodiaa ja toinen säestää ("new for me to do..." / "everyone but me..."). Kolmas kosketinraita nakuttaa rikkonaista, terävää kuudestoistaosien sekvenssiä säkeistöjen alussa. Neljännellä kuullaan dramaattinen, aaltomaisesti esiin nouseva sointu, joka saattelee säkeiden loppuja kohdassa "that much for you" / "the sirens say".

"Torvisektion" vastuulla on toistuva mainosjinglemäinen, molliseiskan sävelille rakentuva koukku (ensimmäisen kerran jo 0:02). Pakollinen "orchestra hit" (esim. 0:25) on upotettu syvälle kaikuun. "Hypnotize"-sanan ja mainittujen peukkubassojen välissä kuullaan oikealta vasemmalle stereokuvassa hyppäävä rumpufilli.

Itse rumpuraita on kalvinistisen ankara ja tasainen, lukuun ottamatta oikealla kanavalla vaimeana kuuluvaa oikukkaampaa hi-hatia.

Tulikuuma snaresoundi varastettiin Cupid & Psyche 85 -albumin ilmestyttyä noin tuhannelle tanssipoplevylle.

how could your nothings be so sweet 9

2010-05-11T20:15:00.026+03:00

"'The rhythms are of paramount importance to us', says Green, 'we exploited virtually every available piece of machinery to give us the groove and the sound we wanted.'"

(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)

Voidaan kuvitella maailma, jossa behaviorismin nimellä tunnettu psykologian suuntaus olisi keskittynyt pelkästään täydellisen funkpop-albumin tuottamiseen. Koruttomia tutkimushuoneita, elektrodeja ja sähköjohtoja, simpansseja, valkotakkisia miehiä muistiinpanovihkoineen...

Tietysti simpanssit olisivat voineet ehtiä ensin. Miljoona vuotta, miljoona simpanssia, Rolandin rumpukone. Studioaikaa olisi palanut enemmän kuin ensimmäisessä esimerkissä, versioissa olisi ollut perkaamista, mutta lopulta Cupid & Psyche -albumi olisi odottanut masterointiaan.

Tiedemiehistä ja simpansseista ei kuitenkaan ollut apua. Tehtävä lankesi David Gamsonille, Fred Maherille ja Green Gartsidelle.

Tuotantoprosessi meni suurin piirtein näin:

Alussa Jumala loi kuudestoistaosanuotit. Sitten – monenlaisten vaiheiden jälkeen, niihin emme nyt tässä yhteydessä tarkemmin puutu – kolme miestä istui newyorkilaisella studiolla tyhjät ruutupaperit ja kynät käsissään.

Jokainen ruutupaperin ruutu vastasi yhtä kuudestoistaosanuottia. Miehet tiesivät, että nuotteja mahtui neljäsosaan neljä ja tahtiin tyypillisesti kuusitoista. Paperin vasempaan reunaan oli kirjoitettu sanoja alekkain: bassorumpu, pikkutomi, snare... Näin oli syntynyt etäisesti laivastopeliltä näyttävä tyhjien ruutujen alue.

Miehet istuivat vaitonaisina ja polttelivat tupakkaa. Oven yläpuolella tikitti seinäkello, paksun ikkunalasin läpi huoneeseen lankesi iltapäivän unettava valo. Kun tupakat oli poltettu ja tumpattu Hennessyn logolla varustettuun painavaan tuhkakuppiin, miehet vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät ja ryhtyivät piirtämään rasteja ruutuihin.

Koska miehet tunsivat popin ja funkin historian läpikotaisin, rastit rupesivat melkein heti osumaan niihin ruutuihin, joihin Hän oli ne aikojen alussa tarkoittanutkin. Painollisille iskuille merkittiin välttämättömät basarit ja muut pitämään kappaletta koossa. Tämän jälkeen päästiin miettimään painottomia tahdinosia. Niihin pitikin keskittyä vähän tarkemmin, että kappale synkopoisi niin kuin ei olisi huomista. Löytyikö se disketti ikinä, missä oli ne snaren kantti-iskut? Merkkaatko sinne alareunaan samalla ne bassolinjan aksentit...

Tyytyväisenä Herra seurasi työn etenemistä. Studioaika oli tunnetusti vähän saakelin kallista, ja nyt oli kerrankin saatu paikalle topparoikka, joka ymmärsi asian kirkkaasti. Kauan ei mennytkään, kun ensimmäisen kappaleen komppiraita oli paperilla. Laittakaa vaan sampleriin jo virrat, tempaisen samoilla lämpimillä lyriikat tuolla kahvihuoneessa. Down on the beach and out in the bay, tolta pohjalta lähtee.

how could your nothings be so sweet 8

2010-04-08T22:10:00.020+03:00

Video on koostettu 17 otoksesta. Kaksi liikkuvaa kameraa vuorottelee, kuvasta toiseen siirrytään pehmeällä ristivaihdolla. Kahden kameran liike edestakaisin synnyttää keinuvan, hiukan huimaavan tunnelman; etenkin lopussa, kun esiintyjien yläpuolella kulkeva kamera jää tiuhaan heiluriliikkeeseen.

Musiikkivideoissa kamera liikkuu lähes aina, mutta kuvio, jossa esiintyjät ainoastaan istuvat aloillaan ja kamerat kiertelevät heidän ympärillään, riitelee odotusten kanssa.

Sohvalla istuvien silmät seuraavat katsojaa tiiviisti kuin muotokuvamaaluksiin ikuistettujen katse kuljettaessa huoneen poikki. Ylhäältä kuvatuissa otoksissa mies ja nainen katsovat ohi kamerasta.

Sohvan takana soittavien muusikoiden liikkeet korostuvat etualan staattisuuden vuoksi. Kuitenkin juuri kamera, erityisesti matalammalta kuvaava "ykköskamera", tuntuu videon varsinaiselta toimijalta. Taustamuusikot suorittavat mekaanista rutiinia, kameralla on aloite.

Kelle tai mille laulaja suuntaa sanansa? Miten laulussa kuvattua suhdetta pitäisi ajatella suhteessa istujiin?

Tyypillisesti musiikkivideo asettaa naisen ja miehen joko samaan tarinan/esiintymistapahtuman tilaan tai selvästi erottuviin rinnakkaistodellisuuksiin – haaveilun, muistelun tms. kautta. Silloin kun he esiintyvät yhdessä, voidaan osapuolten välille rakennella erilaisia jännitteitä, tai sitten he vain yksinkertaisesti laulavat/soittavat samassa bändissä. Toki nämä kaksi voivat toteutua myös yhtä aikaa, kuten vaikka Scrittin "Boom! There She Was" -kappaleen videolla.

"Hypnotize" rakentuu toisin. Mies ja nainen istuvat vierekkäin ja laulavat, ja vaikka nainen laulaa vähemmän kuin Gartside, häntä ei voi pitää taustalaulajana. Toisaalta on vaikea nähdä hänet laulusolistin kanssa tasaveroisena esiintyjänä. Hänen "vuorosanansa" ovat heijastusta tai kahdentumaa siitä mitä Gartside laulaa.

[EDIT 9.4. Naisen katse noudattaa eri lakeja kuin Gartsiden. Se kykenee irrottautumaan kamerasta tavalla, joka ei ole solistille mahdollinen. Kun kamera liukuu oikealle, Gartside seuraa sitä katoamiseensa asti, mutta nainen on jo kääntänyt katseensa muualle. Lisäksi hän jää hetkittäin tuijottamaan raukeasti alaviistoon, poissaolevana. Ja jos nainen vaikuttaakin näissä kuvissa passiiviselta, toiseen äärilaitaan heilahdetaan nopeasti, kun hänet yhtäkkiä (2:40) – vähän sen jälkeen kun on kuultu rivi "I forget to believe in heaven when I look at you girl" – näytetään Euroopan tyylikkäimmässä puoliprofiilissa, suvereenina.]

Sanoitus kuvaa erikoislaatuista suhdetta, mutta itse video ei pyri kertomaan tästä suhteesta; ei ainakaan millään konventionaalisella tavalla aseta sitä esiin. Vaatisi erityisiä tulkinnallisia ponnisteluja jos haluaisi nähdä sohvalla istuvat hahmot puhumassa toisilleen. Jos näin haluttaisiin ajatella, mikä positio kameralle/katsojalle tarjoutuisi? Peilin? Terapeutin? (Mutta miksi terapeutti hiihtäisi taukoamatta ympäri huonetta?)

Loppupuolella (2:51) nainen vilkaisee kerran Gartsidea.
Asetelmaan tulee hetkeksi oikosulku. Onko se vahinko? Mahdotonta sanoa. Olennaista on, että se näyttää vahingolta. (Miten puhua vahingosta, jos ei halua uskotella tietävänsä tekijän/esiintyjän aikomuksia? Millaista on vahingon fenomenologia?)

Gartsiden katse on "hypnoottinen", mutta kuka on hypnotisoinut kenet?

”Vasta kun on tutustunut asioiden pintakerrokseen – hän päättelee – voi ryhtyä tutkimaan mitä sen alla on. Mutta asioiden pintakerros on ehtymätön.” (Italo Calvino, Herra Palomar)

how could your nothings be so sweet 7

2010-04-04T22:27:00.004+03:00

Asioita, jotka ovat olleet koko ajan esillä, mutta joihin kiinnitin huomiota vasta nyt:

Lämpöpatterit ikkunoiden alla.

Vaihtuva valaistus.

Vaaleat koristekuviot Gartsiden liivin jacquardkuosissa.

Lakana, jolla syntetisaattorin (pelkän koskettimiston?) alla oleva pöytä on peitetty. Hieman rypyssä.

Kosketinsoittajan tuoli, joka kuuluu samaan ryhmään kuin sohva.

Tupakka-aski litran vetoisen pullon vieressä.

Kohokuviot katossa.

Sohvan oikealla puolella lattialla lojuvan levynkannen kuva naisesta kädet lanteilla. Valokuva on mustavalkoinen, tekstit punaisella.

how could your nothings be so sweet 6

2010-04-02T20:49:00.030+03:00

Vähän paremman resoluution versio videosta löytyy täältä.

Singlen (1984) kannessa on sveitsiläistä Lindt & Sprünglin valkosuklaata. Murrettu suklaalevy on läpinäkyvän muovin alla. Pakkaus näyttää siltä kuin se olisi avattu hätäisesti, paperi ja folio on revitty yhtä aikaa. Muovin sisään eristetty halun kohde, mureneva levy, vie ajatukset hasikseen, yleisemmin mihin tahansa riippuvuuteen. Valkosuklaa tuntuu Scritti Polittin soundimaailman makeisvastineelta.

Songs to Remember -albumin (1982) kappaleessa "Lions After Slumber" Gartside lauloi: "My wish, my despair, my erasure, my plantation / My white chocolate, my thoughtlessness, my gracelessness / My courage and my crying, my pockets and my mistakes."

Vuonna 1989 Paul Oldfield kirjoitti Scritti Polittista:

“Instead of any fulfilment or resolution, Scritti's music delivers the bliss of the lover's discourse in all its ellipses, contradiction and repetition, its endless pursuit of an unattainable object."

(“After Subversion: Pop Culture and Power", teoksessa Angela McRobbie (toim.): Zoot Suits and Second-hand Dresses: An Anthology of Fashion and Music. Boston: Unwin Hyman.)

(takakansikuva, lisätty 18.9.)

how could your nothings be so sweet 5

2010-03-17T21:56:00.039+02:00

Cupid & Psyche 85 -albumin kappaleista viisi julkaistiin sinkkuina: "Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)", "Absolute", "Hypnotize", "The Word Girl" ja "Perfect Way". Kaikista viidestä tehtiin musiikkivideot.

Tarkastelkaamme lähemmin Gartsiden habitusta videoilla. Yhtyeen suurin hitti – ainakin amerikkalaisen listasijoituksen perusteella (#11, joulukuu 1985) – oli "Perfect Way". Se on viisikosta konventionaalisin – mikä ei kuitenkaan tarkoita että kappale olisi tylsä tai keskinkertainen. Scritti Polittin corpukseen suhteutettuna se vain tuntuu vuosien 1984–85 singleistä selvimmin valtavirran biisiltä.

"Perfect Way" on raikas ja toimiva popkappale. Video sen sijaan on vaivaannuttavien eleiden kavalkadi. Gartside on pantu perinteisen laulajatähden rooliin, joka ei sovi hänelle ja jota hän selvästikin inhoaa.

Tiedämme yhtyeen historiasta, että Gartside on – tai ainakin 80-luvulla oli – patologisiin mittoihin saakka esiintymiskammoinen. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan tarvita viittausta elämäkerralliseen aineistoon; riittää kun seuraa miehen toimintaa videolla. Ideana on ollut ratsastaa tutulla asetelmalla, jossa kamerat on päästetty "kulissien taakse", äänitysstudioon seuraamaan biisin syntyä. Gartside laulaa nuottitelineen äärellä ja pyrkii elävöittämään esitystään tyypillisillä poptähden eleillä. Edes rankalla editoinnilla ei ole täysin onnistuttu eliminoimaan liikkeiden epäuskottavuutta. Monista kiusallisista hetkistä kannattaa huomioida erityisesti yläasteen diskoon kuuluva keinahtelu (2:08), myötähäpeää aiheuttavat kädenliikkeet (2:19–21) sekä outo kiemurtelu ulos kuvasta (2:28–30). Selvästikin mies tahtoisi olla jossain aivan muualla.

Niin. Kaikkihan me olemme joutuneet ikäviin esiintymistilanteisiin, joissa ei yhtäkkiä tiedä mitä tehdä vaikkapa käsillään. Eihän sitä tarvitse hävetä – paitsi jos sattuu olemaan kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla musiikkivideolla, joka pyörii raskaalla rotaatiolla Atlantin molemmin puolin. (*)

Gartside on videolla luontevimmillaan tupakoidessaan (1:20) ja kirjoittaessaan (1:48 + 3:07–10, N.B. villealfamainen tuijotus). Mitä kauempana ollaan esiintymisestä (tai esiintymisen esittämisestä), sitä armollisempi lopputulos.

"The Word Girl" -kappaleen video on rakennettu viisaammin. Ensinnäkin Gartsiden annetaan rauhassa istua ja soittaa bassoa (joka muuttuu tosin maagisesti kitaraksi). Asetelma on mukavan abstrakti: lasipintoja, joihin tyttö piirtää sormellaan, kameroita, valkokankaita ja niin edespäin. Tekotaiteellisuus tekee kaikesta luontevaa.

"Wood Beez" on lavastettu 80-luvun harrastajateatterin tyyliin: porukka istuskelee korkeushyppypatjan ja sängyn sekoituksella; välillä leikataan moderniin tanssiin, ryöstöviljellään aikakauden tutuimpia kuvamanipulaation konsteja. Mukaan on solutettu myös mehiläistenhoitoa ja miekkailua. Niin kuuluukin.

"Absolute" on hieman ongelmallisempi tapaus. Hillitön sanoitus onnistuu yksin nostamaan kappaleen bändin parhaiden joukkoon, mutta melodia ja rakenne tuntuvat voimattomilta muihin näiden vuosien sinkkuihin verrattuina. Kappaleessa ei ole "Wood Beezin" oikullista melodiaa eikä "The Word Girlin" tarttuvaa reggae-komppia. "Kesäyön unelman" ja kasariklubituksen sekoittaminen ei ratkaisuna ole ehkä riittävän tekotaiteellinen. Pahin virhe videolla on hyvän meiningin tavoittelu ja sen seurauksena Scritti Polittin runousoppiin olennaisesti kuuluvan neuroottisuuden painaminen taka-alalle. (Tosin tanssilattialla hetkittäin nähtävä electric boogie toiminee jonkinlaisena rajapintana takakireän itsetietoisuuden ja heittäytyvän biletyksen välillä?) Gartsidesta on yritetty leipoa urheilullinen versio Boy Georgesta, mikä ei tunnu kovin onnistuneelta.

Peter Caren ohjaama "Hypnotize" sen sijaan on täydellinen video Gartsidelle. Pysähtynyt mutta samaan aikaan jännitteinen näyttämö; viileä istuskelu, joka alleviivaa musiikin perkussiivista voimaa; sanoituksen assosiaatioherkillä riveillä reilusti ilmaa ja valoa ympärillään. Gartsiden karisma pääsee oikeuksiinsa, kun hänen ei tarvitse yrittääkään olla poptähti. Hän on tyyni. Hän näyttää itsevarmalta!

Video tavoittaa täydellisesti sen vihjausten, purkautumistaan odottavien jännitteiden sekä intohimon ja ironian välisen tasapainon estetiikan, joka on ominta Scritti Polittia. Care (saks. ”Sorge”) ottaa irti kahdesta 80-luvun musiikkivideoiden päähaarasta: bändin/artistin ”luonnollisen” esiintymistilanteen jäljittelystä (oli kyse sitten konsertista tai studiosta) sekä toisaalta lyhytelokuvamaisesta muodosta, jossa voidaan mennä joko selvästi tarinalliseen tai sitten käsitteellisempään mutta kaikesta huolimatta kertovaan kaavaan.

Sulkeistetaan tarina. Isketään esiintymistilanteen ympärille lainausmerkit. Avataan pelkkä arvoituksellinen pinta; kuin Voguen kuvaajan versio vanhasta hollantilaisesta maalauksesta.

--

(*) Reiluuden nimissä on todettava, että vuoden 1988 videolla "Boom! There She Was" Gartside onnistuu poptähtenä eikä näytä olevan isolla lavalla lainkaan hukassa. Valitettavasti Provision-albumin raita – joka yhdistelee Huey Lewis & The News -tyyppisiä melodisia koukkuja Princen Dirty Mindin muoviseen funkiin – taisi ilmestyessään olla aavistuksen jäljessä Zeitgeistista. Olen varma, että vuonna 1985 siitä olisi tullut "Perfect Way" -biisiäkin isompi hitti.

how could your nothings be so sweet 4

2010-03-12T23:00:00.009+02:00

Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla.

Jos meillä olisi kiire, tämä ehkä riittäisi kuvaukseksi koko videosta. Mutta meillä ei ole kiire.

Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla, meistä katsoen vasemmalla Green Gartside, oikealla kaunis tummaihoinen nainen. Molemmat viileässä kontrapostossa, parhaaseen kasarityyliin. Kummatkin tukevat itseään kyynärpäällä käsinojaan, jalka lepää toisen päällä, asennot ovat maalauksellisen symmetriset.

Gartsidella on yllään hohtavanvalkoinen kauluspaita ja hopeanvärinen avonainen liivi. Housut ovat mustat. Lahkeiden alta paljastuvat ylelliset valkoiset silkkisukat. Kengät ovat kevyet, mustat, edestä avoimet. Pitkät vaalennetut hiukset on föönattu sivulle.

Naisen paita on väriltään jossain vaalean persikan ja kerman välimaastossa (VHS:ltä siirretyt nettivideot eivät tee tarkalle vivahteelle oikeutta). Hihat ovat aikakauden tyyliin jonkin verran pussimaiset. Avonainen liivi (totta kai hänelläkin on sellainen!) on valkoinen. Pikimusta kihara tukka, korvissa pienet kullanväriset korut. Valkoiset puuvillahousut ja tummat avokkaat. Molempien käsien sormissa sormuksia.

Mies ja nainen tuijottavat yhtä aikaa levollisesti ja intensiivisesti kameraan, joissakin kuvissa ohi. Tuijottavat ja laulavat. Kummallakin on kevyt meikki.

Sohva on ryhdikäs, Biedermeier-tyylinen, toppauksessa siniharmaat pystyraidat ruskeanharmaalla taustalla.

Takana on kaksi soittajaa, toinen koskettimissa, toinen rummuissa. Rumpalia on ehdottomasti kielletty lyömästä pelteihin. Kosketinsoittaja on käärinyt valkoisen kauluspaitansa hihat, rannekello on näyttävästi esillä vasemmassa kädessä. Rumpalilla on musta verryttelytakki, jonka vetoketju on vedetty kiinni ylös asti.

Rumpusetin varjo heijastuu välillä takaseinän vaalean (helmenharmaan?) puupaneloinnin pintaan. Kosketinsoittajan takana on pieni pöytä ja huonekasvi. Rummut ovat mustat samoin kuin syntetisaattori.

Joissakin kuvissa "näyttämön" oikeassa reunassa näkyy valkoinen pylväs, jonka päällä on kynttelikkö. Parketilla lojuu (tavalla josta on vaikea sanoa, onko se epäjärjestystä vai järjestystä) levyjä, astioita, pullo... Esineistöön on palattava tarkemmin tuonnempana.

how could your nothings be so sweet 3

2010-03-11T10:05:00.006+02:00

Ensimmäiset rivit, 00:05–00:25

Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl

Ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi englanti on popin äidinkieli. Yhden säkeen neljästätoista sanasta kolmetoista on yksitavuisia. Napakasti kuin superpallot parketilla ne hyppivät metallisen kompin päällä.

On ollut suhde, mutta millainen? Voidaan turvallisesti olettaa, että kyse ei ole pohjoismaisten parisuhdeoppaiden tarkoittamasta tasa-arvoisesta ja sopimusoikeudellisesti viimeisen päälle symmetrisestä liitosta. ”Call me up when you thought of something new for me to do girl.” Ollaan yhteydessä, kun olet keksinyt minulle uutta tehtävää? Mieli täyttyy hypnoosikliseistä: luomesi tuntuvat raskailta, kävelet piirongin luo, sonnustaudut käsirautoihin… Poika on ollut täydellisesti tytön vallassa, kaikesta päättäen on edelleen. (Ja hyvältä tuntuu?)

How could your nothings be so sweet?

Tällaisia rivejä ei ole tehty tulkittaviksi vaan ylitulkittaviksi. ”Sweet nothings”, rakastavaisten salaiset kuiskaukset toisilleen. Hannah Arendt supattamassa Heideggerin korvaan? Das Nichts selbst nichtet. Ajatus erilaisten ei-mikyyksien asettumisesta suloisuuden asteikolle aiheuttaa välittömän koomisen efektin. Tuttu hokema konkretisoidaan, vastaava ilmiö kuin toisella, vielä vähemmän tunnetulla kasariraidalla: ”You Broke My Heart in 17 Places” (Tracey Ullman, 1983).

Kun videon kaksi päähenkilöä tulevat esiin (00:10), selviää, että rivit ovat vuoropuhelua [EDIT 9.4. Vai ovatko?]. Tästä saadaan lisää eväitä ylitulkintaan.

how could your nothings be so sweet 2

2010-03-10T09:22:00.013+02:00

Ensimmäiset viisi sekuntia

Alussa on painottomuus ja huimaus. Valoa, ylivalottunut kuva, suuret ikkunat holvikaarimaisine puukoristeineen, kristallikruunu. Sokaisevassa valkoisessa valossa rypevä huone, pehmeästi vasemmalle liukuva, myötäpäivään kiertävä kamera.

Nykivä, heittelehtivä biitti, kappaleeseen tullaan sisään ikään kuin in medias res. Ensimmäiset iskut on panoroitu niin, että ne hyppivät vasemmalta oikealle ja takaisin, vaikutelma on erityisen tehokas kuulokkeilla. Ykkösen hahmottaa vasta suunnilleen neljän sekunnin kohdalla, sitä ennen ilmakuoppamainen tunne, selvät kiinnekohdat pakenevat niin visuaalisessa tilassa kuin sähkörummuista ja sampleista rakennetussa introssa. Komppi asettuu, mutta ei täysin, ei koko kappaleen aikana. Se ei muutu tyypilliseksi tasaiseksi kasaribiitiksi vaan pysyy rauhattoman synkopoivana, kuin jatkuvasti valmiina kääntymään ympäri.

Oli Scritti Polittin funk kuinka valkoista tahansa, selkäydin ottaa sen ilolla vastaan.

Viiden sekunnin kohdalla lauletaan ensimmäisen kerran: ”Hypnotize.” Stemmat on sulautettu toisiinsa niin tiukasti, ettei kyse ole oikeastaan enää lähiharmonioista; kuin erivärisistä loisteputkista olisi sidottu kireä letti. Naisrobotin huokaus.

Soundillisesti ”Hypnotize”-koukku kuulostaa siltä kuin parhaaseen katseluaikaan mainostettaisiin liian kallista hajuvettä, jonka nimeen on lisätty tarpeettomia aksenttimerkkejä.

how could your nothings be so sweet 1

2010-03-08T22:02:00.016+02:00

Yritän esittää mahdollisimman tarkan fenomenologisen kuvauksen Scritti Polittin "Hypnotize"-kappaleen musiikkivideosta.

Tarvitaan vähän taustaa. "Hypnotize" julkaistiin singlenä vuonna 1984, ja se oli seuraavana vuonna ilmestyneen Cupid & Psyche 85 -albumin yhdeksäs kappale. Videon ohjasi Peter Care.

Biisi on nopeasti luonnehdittuna 80-luvun puolivälin Scritti Polittia puhtaimmillaan: tiukasti synkopoivaa, futuristista, häikäilemättömästi valkaistua funkpoppia, jonka kruunaa laulaja Green Gartsiden pysäyttävä, sukupuoleton, viileällä tavalla lempeä ääni. Sitä kai voisi luonnehtia jonkinlaiseksi täsmällisen eteeriseksi huokailuksi.

Ensimmäinen fenomenologinen kiteytys kappaleesta ja videosta on yksinkertaisesti: NIIN KASARII! Mutta on myöhemmin palattava siihen, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan.

Scritti Politti tuli 80-luvun alkuvuosista lähtien tunnetuksi merkillisestä älykköpopistaan, jossa yhdisteltiin näennäisen kaukaa haettuja filosofisia teemoja koukuttaviin popmelodioihin sekä teknisesti kunnianhimoisiin tuotantoihin. Yhtyeen keulahmo, oikeastaan koko yhtyeen synonyymi, Green Gartside oli 80-luvulla – ja erityisesti juuri Cupid Psyche 85 -levyllä – paitsi edelläkävijä samplerien ja sekvensserien luovassa käytössä myös poikkeuksellisen taitava sulauttamaan tanssipoppiin jazz-, proge- ym. vaikutteita.

Mitä tulee sanoituksiin, monien Scritti-klassikoiden kohdalla ilmaus High Concept tuntuu turhan miedolta. Suurinta kulttimainetta akateemisissa piireissä saavutti kappale "Jacques Derrida", josta ranskalaisfilosofi itsekin innostui siinä määrin, että soi Gartsidelle audienssin.

Valtaosa muistakin kappaleista on ahdettu täyteen filosofis-kirjallisuustieteellisiä viittauksia. Hyvänä esimerkkinä Cupid & Psyche -levyn raita "Absolute", joka flirttailee sumeilematta saksalaisen romantiikan ja idealismin käsitteistöllä – unohtamatta myöskään ruotsalaisvalmisteista väkijuomaa: "Where the words are vodka clear / Forgetfulness has brought us near / Absolut(e), a principle / To make your heart invincible."

80-luvun Scritti Polittin lyyris-musiikillinen asteikko virittyy suunnilleen näin: tanssittavimmillaankin, siis silloinkin kun ilmeisenä tarkoituksena on tehdä yksinkertaisesti tarttuvaa valtavirran poppia, mukana on tietty määrä enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia sofistikoituneita eleitä – kirjallisia alluusioita tai soinnutuksen progressiivisa oikkuja.

Ja kääntäen: filosofisimmillaankin biiseissä on aina mukana tietty popin momentti – tarttuvuus, helppous, hölmöys.

Ensiksimainittua ääripäätä edustaa vuoden 1985 single "Perfect Way". Se on päällisin puolin silkkaa Wham!ia, videota myöten. Sanoitus on kuitenkin täynnä akateemisia Troijan hevosia: "deduktiota"; "virhemarginaalia" ja "propositioita". (Kaikki elementtejä, joihin 2000-luvun uusasiallisen poptuottajan punakynä viipymättä iskisi, ellei manageri ehtisi ensin.)

Skaalan toisesta päästä taas löytyy "Jacques Derridan" tapaisia avoimen esoteerisiä kappaleita. Ja nyt symmetrisesti toiseen suuntaan: dekonstruktiota mainostavasta lyriikasta huolimatta mainittu v. 1982 Songs to Remember -LP:ltä löytyvä raita on sympaattisen pinnallista, helposti sulavaa poppia – jos ei vielä aivan samalla voimalla iskevää kuin kypsän kauden Cupid & Psychen helmet.

"Hypnotize" ja "Absolute" puolestaan ovat erikoislaatuisia synteesejä yllä kuvatuista ääripäistä. Sellaisina ne edustavat Scritti Polittin parasta ja omaperäisintä tuotantoa. "Absolute" saattaa yltää askeleen verran pidemmälle kristallisoituneen filosofisen poplyriikan saralla – kukaan ei kai ole onnistunut referoimaan tiiviimmin Jenan romantiikan perusideaa kuin Gartside rivillään "Absolute on Power Drive" – mutta "Hypnotize" on yksiselitteisesti parempi popkappale; Scritti Polittin paras, ja koko 80-luvun hienoimpia.

yksi viidesosa lapsista havaitsi liikkuvia kohteita

2010-01-25T22:12:00.007+02:00

H:lle

osaisko kukaan suht äkkiä vastata onko sama vaikutus vetääkö greippimehun ja bentsot täyteen vai tyhjään mahaan vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni
köyhäin ravinnoksi
vaikka alueella on ainoa jäljellä oleva pätkä keimolan alkuperäistä aitaa antaisin ruumiini poltettavaksi
ei se minua mitään hyödyttäisi ei jaksa tsiigaa sireenii
yksi viidesosa miehistä ei treenaa lihaskuntoaan juuri koskaan, ei iloitse vääryydestä iloitsee yhdessä totuuden kanssa
en saa kyljen pistoa loppumaan millään konstilla ei isänmaa ole missään hätätilassa
aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka on yksinkertaista
yksipaikkaisten (subjekti–objekti–predikaatti)
väitelauseiden logiikkaa
jälkikäteen ihmettelen voisivatko sen aiheuttaa buranat ja bisse yhdessä vai olisiko se ollut tilapäinen allerginen reaktio
sillä tietomme on vajavaista nyt on paljon turhaa pelottelua profetoimisemme on vajavaista
yksi viidesosa lapsista havaitsi liikkuvia kohteita heidän arveltiin havaitsevan
ympäristön esteitä vajavaista
subuu tai lyricaa, kivi paperi kansas puhuin kuin lapsi minulla oli lapsen mieli
jälkimmäinen käyttö viittaa siihen millaisten prosessien kautta ihmisen tiedonkäsittelyn semantiikka tulee mahdolliseksi, tarkoittaa yksinkertaisesti asemaasi pöydässä suhteessa buttoniin
kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, kasvoista kasvoihin kuinka hyvät ihmiset siitä pääsee eroon

myös täällä jumalat ovat läsnä

2009-12-07T17:35:00.007+02:00

"'Herakleitoksen kerrotaan puhutelleen häntä tapaamaan tulleita vieraita seuraavaan tapaan. Kun vieraat saapuivat, he näkivät hänet lämmittelemässä uunin vierellä. He pysähtyivät hämmästyneinä ja ennen kaikkea siksi, että hän rohkaisi epäröiviä tulemaan sisään sanoen: "Jumalat oleilevat myös täällä."'

Tarina puhuu puolestaan, mutta joitain seikkoja voidaan korostaa.

Tuntemattomien vierailijoiden joukko, joka uteliaana tungeksii ajattelijan luokse, pettyy ja joutuu hämmennyksiin saadessaan ensinäkymän hänen asuinsijastaan. He uskovat kohtaavansa ajattelijan poikkeuksellisissa, harvinaisissa ja siten kiihdyttävissä olosuhteissa. [...]

Sen sijaan uteliaat tapaavat Herakleitoksen uunin vierustalta, hyvin arkisesta ja huomaamattomasta paikasta. [...] Vieraat valmistautuvat lähtemään pois. Herakleitos lukee petetyn uteliaisuuden heidän kasvoiltaan. Hän tietää, että jos odotettu elämys ei toteudu, se riittää käännyttämään juuri saapuneen joukon paluumatkalle. Sen vuoksi hän rohkaisee heitä. Hän nimenomaan pyytää heitä astumaan sisään sanoen: einai gar kai entautha theous, 'myös täällä jumalat ovat läsnä'.

Nämä sanat näyttävät ajattelijan asuinsijan (ethos) ja hänen tekonsa toisessa valossa. [...] Kai entautha, 'myös täällä', uunin vierustalla, tässä tavallisessa paikassa, missä jokainen olio ja olosuhde, jokainen teko ja ajatus on läheistä ja tavanomaista, toisin sanoen tuttua, 'myös täällä", tuttuuden piirissä, einai theous, 'jumalat ovat läsnä'."

(Martin Heidegger, "Kirje humanismista", suom. Markku Lehtinen)

a shadowy flight into a dangerous world

2009-11-19T10:30:00.006+02:00

Wikipediasta voi tarkistaa milloin minua lyötiin jääpallomailalla naamaan. Se oli kevättalvea 1984, olin peruskoulun toisella luokalla, kävin Rajakylän koulua Vantaalla. Liikuntatunnilla vedettiin vapareita opettajan johdolla. Pojat olivat kahdessa jonossa, joista mentiin vuorotellen lyömään palloa. Olin oikeanpuoleisessa jonossa ja lähdin väärällä vuorolla. Toisen jonon poika veti mailan taakse ja se osui kovaa silmäkulmaani. Putosin jäähän, myöhemmin selvisi että verta meni silmämunan taakse. Kaksi viikkoa sairaalassa ja sen jälkeen toiset kaksi viikkoa liikuntakieltoa. Vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen toinen silmäluomeni on vähän riipuksissa. Silmäklinikalla ei saanut liikkua, kahdeksanvuotiaan aika ei kulunut millään sängyssä. Pissaaminen selällään tuntui nöyryyttävältä. Viereisen sängyn poika oli saanut muoviputkesta tuunatun miekan silmäkuopan pohjaan saakka. Hänelle tehtiin lasista uusi silmä, kuulin ensimmäistä kertaa että se on mahdollista. Koko ajan olisi vain halunnut ulos, juoksemaan ja pelaamaan pipolätkää. Mutta sairaalareissulla oli hyväkin puolensa. Se palasi mieleeni kuukausi sitten, kun katsoin Jaak Kilmin loistavaa dokumenttia "Disko ja ydinsota". Sairaalassa sain elämäni ensimmäistä kertaa katsoa jakson Ritari Ässää. Kaikki väkivaltaviihde oli kotona ehdottomasti kielletty. Tästä syystä en ollut nähnyt elintärkeää Taisteluplaneetta Galacticaa, jota näytettiin Suomessa 1981–82. Sitä katsoivat kaikki, kaikki muistelivat sitä vielä vuosikymmenen lopullakin. Ritari Ässä oli sekin kielletty aina sairaalareissuun asti. Toisella viikolla, kun sain taas käyttää silmiäni (toinen oli kunnossa, mutta sitäkään ei saanut liikuttaa, koska toinen liikkui väistämättä mukana), sain katsoa yhden jakson Knight Riderin seikkailuja, ja kun sitten pääsin kotiin, silmien varjelu päättyi, kiellolta oli mennyt pohja. Wikipediasta voi tarkistaa, että sarja alkoi Suomessa tammikuussa 1984. Tästä tiedän, että jääpalloepisodi tapahtui kevätlukukaudella. Kotiinpaluun jälkeen, suunnilleen maaliskuusta eteenpäin, Ritari Ässä oli yhtä kiinteä osa elämääni kuin Kilmillä ja kumppaneilla. Dokumenttia katsoessani ajattelin ensimmäistä kertaa virolaisia veljeskansana. Vaikka olen kotoisin väärältä puolelta rautaesirippua, samastuin dokumentintekijöihin myös siitä syystä, että isäni omisti pelkästään itäautoja aina muurin murtumiseen asti. (Sen jälkeen ostettiin vain Saabeja.) Blokkijako heijastui Tikkurilassakin selvänä taloyhtiöiden parkkipaikoille. Kun talvella 1987 oli ennätyspakkaset (parhaimmillaan hirviömäiset 36 astetta miinusta Etelä-Suomessa), kuului tuntea ylpeyttä siitä, että oranssi Lada Combi lähti käyntiin. Kavereiden isien länsiautot lähtivät tosin ihan yhtä hyvin. Pontiac Trans-Ameja oli Suomessa varmaan lähes yhtä harvassa kuin Virossakin. En muista tarkkaan, milloin näin sellaisen ensimmäistä kertaa oikeasti, mutta raju pettymys se oli. Autossa ei ollut jälkeäkään K.I.T.T.:in mystiikasta, aavemaisuudesta, pitelemättömyydestä. Se näytti jotenkin pinnistetyn ylelliseltä. Wikipedian mukaan K.I.T.T.:in tietokoneessa oli "tuhat megabittiä muistia". Onko mikään televisiossa vedonnut tunteisiin yhtä voimakkaasti kuin alkutekstien hengästynyt voiceover: "A shadowy flight into the dangerous world of a man – who does not exist..." Tosin uskon, että Galactica oli vielä parempi. En koskaan pääse osalliseksi maailmasta, johon kuuluivat "colonial viperit" ja muut tarunhohtoiset alukset. Ritari Ässän jälkeen tuli Katuhaukka, mutta siitä vain puuttui jotain. Yritin tosissani pitää sarjasta, muistan kuinka odotin pilottijaksoa ja katsoin sen yhdessä kaverini Kimmon kanssa. Mutta ei. Ei minkäänlaista mystiikkaa. Voi olla, että ikääkin oli jo liikaa vuonna 1987.

a new & improved cabinet for obama

2009-11-13T00:03:00.002+02:00

In order of succession to the Presidency:

Vice President of the United States
Dave Grohl

Department of State
Secretary Heidi Julavits

Department of the Treasury
Secretary Amy Heckerling

Department of Defense
Secretary Andy Samberg

Department of Justice
Attorney General Demetri Martin

Department of the Interior
Secretary Sharon Mesmer

Department of Agriculture
Secretary Sufjan Stevens

Department of Commerce
Secretary Reese Witherspoon

Department of Labor
Secretary Chuck Eddy

Department of Health and Human Services
Secretary Darian Sahanaja

Department of Housing and Urban Development
Secretary Dave Eggers

Department of Transportation
Secretary Wayne Coyne

Department of Energy
Secretary Sofia Coppola

Department of Education
Secretary Adam Schlesinger

Department of Veterans Affairs
Secretary Luke Wilson

Department of Homeland Security
Secretary Susanna Hoffs

...All in favor say aye, biatch.

sinua ei kuitenkaan viety vielä pitkään aikaan

2009-11-08T17:24:00.001+02:00

Vähitellen sinusta tuli puolueen keulahahmo. Kasvavasta yksinapaisuudesta huolestunut Anton Drexler ja muut perustajajäsenet yrittivät heikentää valtaasi puolueessa laatimalla kirjelmän, jossa sinua syytettiin diktatorisista otteista. Nykyään heräät hymyillen jo kukonlaulun aikaan, laitat pimpelipompelit soimaan ja syvennyt omaan mieleesi puoleksi tunniksi. Kirjassa kuvasit Drexleriä yksinkertaiseksi työläiseksi, sotaa kokemattomaksi ja lahjattomaksi puhujaksi. Puolueen johtoon kaivattiin miestä, joka on "nopea kuin vinttikoira ja kova kuin Kruppin teräs". Liian moni hakee onnea kumppanin kautta. Päätit ryhtyä nälkälakkoon, jotta keskuskomitea selvittäisi asian ja puhdistaisi sinut syytöksistä. Inflaatio alkoi vaikuttaa kansalaisten elämään Ruhrin miehityksen aikoihin. Sinua ei kuitenkaan viety vielä pitkään aikaan. Ystävät ovat elämässäsi tärkeitä, etenkin nyt aikuisena. Luit artikkelit, joista näit, miten tuhoisia lausuntoja he olivat antaneet sinusta. Sanomalehdet kirjoittivat yhä joukkojen närkästyksestä. Vaikeiden elämänmuutosten virta toi mukanaan onnen. Sitten alettiin yhtenään kantaa kotiin kuulustelupöytäkirjoja.

(alkutekstit: www.radionova.fi; fi.wikipedia.org, hakusana "Adolf Hitler"; Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saaristo, suom. Esa Adrian)

nyrkkisääntöjä

2009-11-01T22:59:00.004+02:00

Rahastosijoitus on sijoittajalle vaivaton, koska rahastoyhtiö valitsee ja hoitaa sijoituskohteet. Kilpailijat voidaan haastaa myös rikkauksien näyttävällä tuhoamisella. Arvo-osuustilin voit avata joko pankissa, pankkiiriliikkeessä eli arvopaperinvälittäjällä tai Arvopaperikeskuksessa. Mutta olisi pelkurimaista hyväksyä tiedon rajaksi kurjuuden ja puutteen oloja, joissa tällaiset yksinkertaistetut kuvat syntyvät. Koska osakerahaston sijoitukset on hajautettu hyviin moniin osakkeisiin, jo pienikin rahastosijoitus tarjoaa hyvän hajautuksen. Usein tappiot kohoavat niin järjettömiksi, ettei pelaajilla ole enää muuta ulospääsyä kuin vankila tai kuolema. Määrittele itsellesi toimeksiantoa suunnitellessasi rajahinta, jota kalliimmalla et osta, ja myydessäsi rajahinta, jota halvemmalla et myy. Tuhlatessaan voimiaan ja tuhotessaan itseään mistään piittaamatta selvänäköisinkään nuori mies ei tiedä, miksi hän tekee niin, tai sitten hän luulee olevansa sairas. Hyvien sijoituspäätösten tekeminen on sinällään haastava tehtävä, mutta oikean kohteen valittuasi itse ostoa tai myyntiä on lähes mahdotonta tehdä väärin. Joka tapauksessa energian tuhlaus on äärettömän paljon kiihkeämpää kuin tuotannollisissa hankkeissa. Hajauttaminen on osakesijoittamisen tärkeimpiä riskeiltä suojautumisen keinoja. Erilaisissa kilpaleikeissä ja -peleissä menetys toteutuu yleensä monisäikeisillä tavoilla. Yhteen yhtiöön kannattaisi sijoittaa vähintään 500 euroa jo kulujen vuoksi. Juhlalle ominainen hurmos liittyy yhtä hyvin omaisuuden silmittömään tuhoamiseen kuin lahjoihin, joita kasataan toisten hämmästyttämiseksi ja nolaamiseksi. Osakkeiden ostosta ja myynnistä menee välityspalkkio, arvo-osuustilin pidosta on kuluja ja osingosta menee pääomavero. Valtavat ihmisjoukot ottavat osaa tapahtumaan. Mieti nyt, haluatko sijoittaa tuottaviin arvo-osakkeisiin ja esimerkiksi hyviin osingonmaksajiin, volatiileihin kasvuyhtiöihin vai hajauttaa molempiin. Intohimot päästetään useimmiten täysin pidäkkeettömästi valloilleen ja vetojen muodossa sitoudutaan mielettömien rahasummien menetyksiin. Omaisuudenhoitajan palkkio on yleensä varallisuuden määrään ja/tai vuotuiseen tuottoon sidottu, noin yhden prosentin suuruinen. Tällaiset verukkeet, joiden merkitys on sitä paitsi varsin rajallinen, eivät kuitenkaan millään tavoin muuta ihmisten perustavaa jakautumista ylhäiseen ja alhaiseen luokkaan.

(virkkeet: Georges Bataille, Noidan oppipoika, suom. Tiina Arppe; Pörssisäätiö, "Näin aloitat osakesijoittamisen eli nyrkkisääntöjä aloittelijalle", www.porssisaatio.fi)

huomautuksia facebookista

2009-10-25T06:46:00.010+02:00

"-- Facebook is a system, Neo. That system is our enemy. But when you're inside, you look around, what do you see? Businessmen, teachers, lawyers, carpenters. The very minds of the people we are trying to save. But until we do, these people are still a part of that system and that makes them our enemy. You have to understand, most of these people are not ready to be unplugged. And many of them are so inured, so hopelessly dependent on the system, that they will fight to protect it."

Facebook ei ole internetissä toimiva yhteisöpalvelu. Facebook on kokemuksen ja kommunikaation nykyinen muoto läntisessä maailmassa.

Tästä syystä Facebookista ei ole ulospääsyä, ei meille. Poistuminen Facebookista ei ole "vaikeaa teknisistä syistä" vaan mahdotonta ontologisista syistä. Facebookin tietoturva- ja tekijänoikeusongelmat ovat ongelmistamme pienimpiä.

Facebook on muuttanut katseen, integroitunut aisteihin. Se on tehnyt arjesta raaka-ainetta, mahdollisen tai toteutuvan kommunikaation polttoainetta.

Kokemuksen syrjäyttää varautuminen kertomaan siitä.

Mallarmé väitti, että asiat ovat olemassa päätyäkseen kirjaan. Mutta hän ei tiennyt, millaiseen kirjaan.

"-- All I do is what he tells me to do. If I had to choose between that and Facebook, I'd choose Facebook.
-- Facebook isn't real.
-- I disagree, Trinity. I think that Facebook can be more real than this world. All I do is pull a plug here, but there... you have to watch Apoc die."

Se, joka on Facebookissa "ironisesti", on syvemmällä Facebookissa kuin se, joka on siellä "vilpittömästi". Facebookissa ulkopuoli on sisäpuolta ja reunat ydintä.

Yleistetty ironia ei ole vain Facebookin hallitseva tyyli, vaan Facebookin rakennetta määrittävä seikka. Konteksti tekee kaikesta kommunikaatiosta ironista. Tästä aiheutuvaa ahdistusta lääkitsemme ironialla.

Luulla olevansa Facebookissa "kriittisesti" merkitsee samaa kuin muuttaa Kellariloukko BB-taloksi.

"-- You know, I know this steak doesn't exist. I know that when I put it in my mouth, Facebook is telling my brain that it is juicy and delicious. After nine years, you know what I realize?
-- Ignorance is bliss."

Facebook on kotiin käpertymistä, joka on naamioitu maailmaan avautumiseksi.

Facebook ei ole sosiaalipornoa vaan sosiaalisuutta pornona. Se poistaa ruumiista ruumiin ja läheisyydestä läheisyyden. Facebook mahdollistaa ideoiden, oikkujen, muistojen ja kuulumisten jakamisen ja vastaanottamisen informaationa, irrallaan ruumiillisuudesta, kaikkien aistien välittämästä kohtaamisesta.

Statuspäivitykset tuovat mieleen sen, mitä Dostojevski kirjoitti ranskalaisten porvarisperheiden huviretkistä luontoon. Ranskalainen ei halua vain "palata luontoon" kieriskelemällä ruohikossa; hän haluaa tuntea, että toiset katsovat häntä kieriskelemässä ruohikossa.

"-- Facebook is everywhere. It is all around us. Even now, in this very room. You can see it when you look out your window or when you turn on your television. You can feel it when you go to work... when you go to church... when you pay your taxes. It is the world that has been pulled over your eyes to blind you from the truth.
-- What truth?
-- That you are a slave, Neo. Like everyone else you were born into bondage. Into a prison that you cannot taste or see or touch. A prison for your mind."

Lasten tekeminen on sisällöntuotantoa, syntymä välttämätön välivaihe matkalla kohti Facebookin valokuvakansiota.

Status tulee päivittää välittömästi lapsiveden tultua. Mikäli lapsivesi on vihreää tai muulla tavoin poikkeavaa, voidaan päivitys tehdä puhelimitse matkalla sairaalaan.

Partogrammi tulee julkaista reaaliajassa "Notes"-toimintoa käyttäen. Vastaava kätilö auttaa päivitysten tekemisessä synnytyksestä toivuttaessa.

Mikäli äitiä ja lasta ei voida kotiuttaa kolmen vuorokauden kuluessa (keisarinleikkaustapaukset ym.), toimitetaan statuspäivitykset vähintään kahdesti päivässä sairaalan kansliaan, josta ne ladataan synnytysvalmennuksen yhteydessä sovitun ryhmän seinälle.

muistiinpanoja

2009-10-13T11:42:00.008+03:00

Kustannustoimittajan muistiinpanoja Harry Salmenniemen tulevasta teoksesta Texas, sakset

paul valéry ja konemetafora

2009-10-11T22:58:00.019+03:00

Esitelmässä "Runous ja abstrakti ajattelu" (1939) Paul Valérylla on lähtökohtana tietty kateus, jota runoilija tuntee säveltäjää kohtaan. Musiikintekijällä on käytettävissään äänten ja soitinten valikoima, kun taas runoilijan on työskenneltävä jokapäiväisellä, kuluneella kielellä. Musiikissa yksikin ääni avaa periaatteessa kokonaisen maailman. On kuin "jokin maailma alkaisi heti kun tuo poikkeuksellinen ja puhdas, toisiin sekoittumaton ääni olisi vähänkin vaikuttanut teihin." Runoilijalla taas "ei ole käytössään varta vasten hänen taidettaan varten tehtyä keinojen kokonaisuutta valmiina kauneutta varten. Hänen on lainattava kieltä – julkista ääntä, tuota kokoelmaa perinteisiä ja järjettömiä sanoja ja sääntöjä, jotka on omituisesti luotu ja muunneltu, omituisesti yhtenäistetty ja hyvin monella eri tavalla ymmärretty ja lausuttu."

Ihme kyllä, runoilija kuitenkin kykenee tekemään epäpuhtaasta, hallitsemattomasta materiaalistaan taidetta. Tästä on kiittäminen erilaisten fyysisten ja henkisten kykyjen "käsittämätöntä yhteistyötä", jonka seurauksena luominen tapahtuu.

Valéry haluaa korvata mielikuvan mysteeristä mielikuvalla äärimmäisestä kompleksisuudesta – joka kyllä lopulta muistuttaa melkein mysteeriä, mutta siinä maallistuneemmassa mielessä kuin vaikkapa tanssi yhtä aikaa monimutkaisena fysiologisena ilmiönä ja kauniina, "korkeana" tapahtumana on meille mystistä.

"Inspiraatio" on Valérylle pikemminkin a posteriori -käsite. Sen piikkiin on perinteisesti laitettu liikaa, eikä ole pysähdytty analysoimaan runon syntyä kylläkin äärimmäisen monimutkaisina mutta "tämänpuoleisina" prosesseina. Valéry lähestyy runon syntyä tiedemiehen ottein.

Esitelmän ehkä kovin heitto on tämä: "Totta puhuen runo on eräänlainen kone, joka tuottaa runollisen tilan sanojen avulla. Koneen teho on epävarma, sillä mikään ei ole varmaa ihmismielten toiminnassa. Mutta [olivatpa] tulos ja sen epävarmuus millaiset hyvänsä, koneen rakentaminen vaatii monien ongelmien ratkaisua. Jos sana kone järkyttää teitä, jos mekaaninen vertaukseni tuntuu teistä karkealta, pankaa merkille, että jopa hyvin lyhyen runon sepittäminen voi kestää vuosia vaikka lukijaan runo vaikuttaa muutamassa minuutissa." (kurs. minä)

Runo on siis Valérylle alkuperäisesti kone! Eikö tällä nyt voisi kammeta keskustelua konerunosta johonkin uuteen asentoon?

(Täytyisi muuten rekonstruoida hyppäys siitä että lyyrisessä mielentilassa työskentelevät mieli "on kone" siihen että itse runo "on kone".)

Miten konerunouden ja flarfin poetiikat suhtautuvat Valéryn ajatukseen? Kaikki runous on hänelle jonkinlaisen koneen tuottamaa. Miten tästä näkökulmasta asettuu raja avoimesti mekaanisia prosesseja hyödyntävän & muun runouden välillä?

Suoraan konerunouden tematiikkaan osuu myös toinen Valéryn huomio: Runosäkeet ovat "kummallista kieltä, ikään kuin jonkun toisen henkilön luomaa kuin sen joka sitä puhuu ja ikään kuin jollekin toiselle osoitettu kuin sille joka sitä kuuntelee".

Mitä lopulta on se "orgaanisuus" tms., jota vastaan konemetafora tässä asetetaan? Jonkinlainen romanttisen kiihkeä inspiroitunut luominen? Valéry haluaa pelastaa meidät johonkin empiirisempään mutta säilyttää pohjattoman kompleksisuuden ajatuksen (ihastuttavan 1900-lukulaista, ihastuttavan ranskalaista...) Hän haluaa pitää voimassa arvoituksen, joka ympäröi runoilijan alitajuisia valinta-, muokkaus- jne. periaatteita, mutta antaa tälle arvoitukselle "mekanistisen" muotoilun.

Mitä metaforalle tapahtuu siirryttäessä kirjaimelliseen konerunouteen? Erona on ainakin se, että hakukonerunoudessa on mahdollista suorittaa erittäin monimutkaisia (paljon yhteyksiä ja prosessoritehoa vaativia) operaatioita periaatteessa ilman "vaivaa" tai ilman "lahjoja". Toisaalta voidaan yhtä hyvin valjastaa koko runoilijan älyn ja mielikuvituksen arsenaali koneellisen luomistyön palvelukseen. Vähintään voidaan sanoa, että luomiseen käytetyn effortin määrää voi vapaasti säädellä. Kuinka paljon koneen annetaan työstä tehdä? Jotain syntyy joka tapauksessa. Prosessi poikkeaa Valéryn kuvaamasta ainakin siinä, että salaperäinen työ, jota hän yrittää esitelmässään kuvata, voi tapahtua suureksi osaksi muualla kuin runoilijan päässä/sielussa. Mitä seurauksia tällä erolla on?

Esitelmä huipentuu ajatukseen "jostakin Minää suurenmoisesti etevämmästä minästä", joka kykenee suorittamaan kaikki hänen kuvaamansa operaatiot, mutta joka ei tietoisella tasolla paljastu runoilijalle. Valéry on pyrkinyt "naturalisoimaan" romanttisen ajatuksen luomisesta, mutta jättää ihan riittävän ison tilan myös romanttiselle mysteerille.

Esitelmän herättämiä kysymyksiä voi lähestyä myös "spontaanin" ilmaisun paradoksen kautta. Ajatellaan kaikelle konerunoudelle vihamielistä lukijaa. Hänen vastenmielisyytensä koneella tehtyä taidetta kohtaan liittyy ehkä ajatukseen, jonka mukaan kone vieraannuttaa ilmaisun, irrottaa sen inhimillisestä. Koneella tehty runo on tuomittu etäiseksi ja ironiseksi, kikkailevaksi, vieraaksi ääneksi tms. jne. Tällainen lukija ajattelee, että kaikki "suora", spontaanisti ja luonnollisesti syntynyt runous on parempaa ja inhimillisempää kuin mikään koneella synnytetty.

Mutta miksi sitten juuri kaikkein suorimpaan ja vilpittömimpään ilmaisuun pyrkivä runous on lähes aina kiusallisen täynnä kliseitä, valmiita sananparsia, kuollutta kieltä? Miksi se synnyttää niin mekaanisen vaikutelman?

Tässä ajaudutaan uhkaavasti kohti ikuisuuskysymyksiä: mikä ylipäänsä on suhteemme "omaan" kieleemme? Varmasti pystymme puhumaan melko "vilpittömästi" suorittaessamme kielellä käytännön askareita, kommunikoidessamme yksinkertaisia asioita. Mutta entä kokemuksen ainutkertaisuuksien ilmaisu? Taiteen tekeminen sanoilla? Mitä lopulta sanoo se, että syksy on kuolemaa ja tyttö kaunis kuin kukka? Eikö mikä tahansa keino, joka hetkeksi päästää meidät kuluneen kielen vallasta, ole tervetullut? Sattuman ja koneellisen varaan asettuminen on yksi mahdollisuus, yksi monista.

Tuntuu jopa jollakin tavalla röyhkeältä ajatella, että kaikkein suorin "oma" ilmaisu riittää kaikkeen, että meillä on jo kaikki mitä tarvitsemme. Onhan tämä nyt nihilistisempi lähtökohta runon tekemiseen/lukemiseen kuin mikään konerunouden ympyröissä vaalittu. Eikö (huonossa mielessä) mekaaninen ole nimenomaan ääni, joka tunnistaa itsensä väärin omana? Eikö koneissa ole tähän verrattuna sentään jotakin elävää, arvaamatonta, inhimillistä?

En tiedä missä määrin Valéryn esitelmä antaa välineitä hakukonerunouden käsitteellistämiseen. Mutta vähintään se tekee vaikeaksi asettaa vapaa & spontaani ja koneellinen vastakkain.

On tärkeää huomata, että Valéry turvautuu konemetaforaan juuri joutuessaan kuvaamaan runoilijan elävää kykyä synteettisiin operaatioihin, laajojen aineistojen hallintaan, heterogeenisten muotojen yhdistämisiin jne.

my life is like a movie / but not one of the ones she goes to see

2009-04-10T20:09:00.011+03:00

www.mikseri.net/witherspoon

CHRISTINE

This song's about the time when
I got to meet Christine
My life is like a movie
But not one of the ones she goes to see
I wrote a letter to her
There was so much to say
I waited for my moment
I got my moment but blew it anyway

The other day
I saw her with some friends
At the mall
This was my wake up call
I walked to her
She turned her head
And that's about the time I realized
I'd left the letter at home

I stood there trying to give
Something that I just did
Not have to someone who did not want it
And did not know my name
Or even who I was
I'm not surprised because
It was not meant to be
I'm me and hey let's face it she's Christine

And if the world was just a dream
She would be spending time with me
But since that's not the case
I guess I know my place
Now I know my place

I stood there trying to give
Something that I just did
Not have to someone who did not want it
And did not know my name
Or even who I was
I'm not surprised because
It was not meant to be
And there ain't no way to fake it
'Cause I'm just me and hey let's face it
She's Christine

*

SPIDERMAN

Where's that Spidey mag
It's mine
August '82
So fine

Oh yeah I know you like it too
But please give up don't make me sue you

Spiderman
Means the world to me
Spiderman
Cost me $ 215

Mask of Dr. Doom
Like new
Thought I'd share the joy
Screw you

That Marvel stuff don't grow on trees
I want it back right now oh can't you see

Spiderman
Means the world to me
Spiderman
Cost me $ 215

And shouldn't this be crystal clear to you by now
Why do I even have to underline the simple fact that

Spiderman
Means the world to me
Spiderman
Not so hard to see

club friction & witherspoon

2009-03-24T11:17:00.000+02:00

kyseessä on hengen voitto materiasta

2009-03-20T19:07:00.003+02:00

Elokuva seuraa Bruce Dickinsonin kohtaloa nuoruudesta asti. Aristokraattinen isä on hylännyt perheensä ja äiti kuollut varhain. Nuorena miehenä Bruce Dickinson liittyy Venäjän Keisarilliseen armeijaan. Aina rahattomana ja kuitenkin alttiina Pietarin monenlaisille kiusauksille, nuori Steve Harris menee avioon venäläisen kenraalin tyttären kanssa.

Kahden tyttären isänä, mutta kaukana ihanneaviomiehestä, nuori sankarimme saa tulikasteensa Venäjän Japanin-sodassa 1905. Hovihallinnon salonkiupseeri osoittaa rohkeutensa taistelussa ja voittaa sotilaittensa kunnioituksen puolelleen.

Bruce Dickinson pakenee hävityn sodan häpeää ja perhe-elämän pettymyksiä suureen seikkailuun: hän ratsastaa hevosen selässä koko Aasian halki. Myöhemmin Puolassa hän tapaa elämänsä rakkauden ja palvelee ensimmäisen maailmansodan melskeissä ratsuväen komentajana.

Venäjän vallankumous ja sen myrskyt pakottavat Adrian Smithin hylkäämään Venäjän ja hän siirtyy synnyinmaahansa Suomeen, jossa hän verisessä sisällissodassa komentaa valkoisen armeijan joukkoja punaisia vastaan.

Valkoisten menestyksekkäät sotatoimet johtavat Suomen itsenäistymiseen. Nuori valtio ei kuitenkaan tarvitse Bruce Dickinsonin palveluksia. Kaksi- ja kolmekymmenluvuilla hän omistautuu hyväntekeväisyydelle, kosmopoliittisille harrastuksilleen ja suurriistan metsästykselle.

Kutsu aseisiin tulee vielä kerran. Vuonna 1939 Dave Murray saavuttaa kuolemattoman maineen johtaessaan talvisodan taisteluita määrällisesti ylivoimaista Neuvostoliiton armeijaa vastaan. Koko maailman katseet seuraavat pienen Suomen urheaa taistelua. Bruce Dickinsonin joukot osoittavat suurta rohkeutta ja sotataitoa – turhaan ei puhuta talvisodan ihmeestä.

Välirauhan ja jatkosodan taisteluiden jälkeen, jo ajan ja vanhuuden haurastama Steve Harris vastavalittuna presidenttinä onnistuu johtamaan maansa kunniakkaaseen mutta raskaaseen rauhaan.

Hänen kunnian- ja velvollisuudentuntonsa, valtava ahkeruutensa ja rakkautensa isänmaahan nostivat hänen saavutuksensa lähes yli-inhimilliselle tasolle.

Bruce Dickinson kertoo tarinan ihmisestä, joka ei ollut virheetön. Elokuva näyttää myös ikonin kääntöpuolen vikoineen, vihastumisineen ja naissuhteineen.

Kyseessä on hengen voitto materiasta. Uskomaton tarina läpi kuohuvan historian, joka ansaitsee ja vaatii tulla kerrotuksi elokuvan keinoin.

(lähde: www.solarfilms.com)

ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa

2009-02-28T23:21:00.005+02:00

Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty tupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas ympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä meidän laitumistamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että tämä kaikki oli METATASOA, m e i d ä n suuri kotimme.

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vast'ikään lampaansa kerinnyt ja istui nyt portaiden edustalla erotellen valkeita villoja kopassa mustista. Kysyin häneltä. 'Onko tämä maa, niin kauas kuin silmä näkee, METATASO?'

Äiti sanoi: 'Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on METATASOA. Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa METATASOA. Tämä maa oli heidän, ja sen vuoksi tämä maa on meidän isäimme maa, jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he ovat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen meitä. Täällä he ovat kuolletkin ja täällä makaavat maan povessa. Elleivät meidän isämme olisi niin kärsivällisesti tehneet työtä, niin olisi METATASO nyt leivätön erämaa. [...] Elleivät he olisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, me olisimme nyt tietämättömiä metsäläisiä.'

--

Istut kesämökin terassilla, pääsi ympärillä surisee pieniä, mustia asioita. Ne eivät ole kärpäsiä, ne ovat lainausmerkit. Anna niiden olla. Ota lisää kahvia. Rauhoitu, olet metatasolla, olet kotona.

Olet ehkä syntynyt Suomessa tai sitten et. Mitä väliä. Koet olevasi seudulla sattumalta. Oikein! Maisema on kaunis, mutta et osaa sulautua siihen. Hyvä!

Juuret voivat olla ilmassakin, kysy vaikka peikonlehdeltä.

Metatason asukas ei ole kenenkään yläpuolella, hän on itsensä vieressä.

Se on se maa, jonka te saatte perintöosaksenne. (4. Moos. 34:2)

Jos metataso on isänmaasi, hyväksy rauhallisin mielin se selkäytimeen pesiytynyt ironia, josta sukulaisesi aina huomauttelevat. Se on koti-ikävää, ei sen kummempaa!

Metataso siellä vain huhuilee omiensa perään.

Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme, jotta se täyttäisi tarkoituksensa maailmassa ja hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaissa!

country music radio

2009-01-08T00:14:00.003+02:00

I’m pushing carts at the Wal-Mart
The radio is playing
I’m forced to listen day in
And day out
To tons of country stars complaining
It’s really hard to understand
They think they have it bad
They say they’re feeling so sad
They’re all from Texas
They’ve got exes
While all I’ve got is whys
And I really think that
Country Music Radio
Must be destroyed
Must be destroyed
Those clueless guys with boots and hats
Will be forever unemployed
They tour around the USA
They’re in between romances
I’m home alone and "Dances
With Wolves" is on
And man that movie sucks I wonder can these
Poor lonesome cowboys
With their VIP existence ever see
That life ain’t truly sour
Unless you’re making less than 2 bucks an hour
So quit that whining
Before I give you something to sing about
Cause I really think that
Country Music Radio
Must be destroyed
Must be destroyed
Those slide guitars & king-size trucks
Must be obliterated
Those pointless songs and fake laments
Are all to finally fade away
It’s on the charts and people love it but it makes
Me sick and I will do whatever it takes
Stormtroopers mutant dinosaurs & laser guns
I wanna see how fast a fat cowboy runs

maailma oli nyt tämä

2009-01-05T21:34:00.015+02:00

Hän käveli sorassa ja liejussa pohjoiseen, ja ohi juoksi ihmisiä jotka pitivät pyyhkeitä kasvojen edessä tai takkia pään suojana. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. He painoivat nenäliinoja suuta vasten. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. He kantoivat kenkiä kädessä, hänen ohitseen juoksi nainen jolla oli kenkä kummassakin kädessä. Hän otti seipään, tarkasti huolellisesti että näkijöitä ei ollut, ja kaivoi sitten sillä kuopan suon pintaan. He juoksivat ja jotkut kaatuivat, pökertyneinä ja kömpelöinä, ympärille satoi rojua, ja muutamat hakivat suojaa autojen alta. Sellaisia kuoppia hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän peitti ne huolellisesti ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotakin peläten. Ilmassa viipyi vielä jyly, sortumisen murtuva pauhu. Mahtoiko hän olla aarteenetsintäpuuhissa? Maailma oli nyt tämä. Vanhat ihmiset olivat kyllä puhuneet että suolla olisi joskus palanut virvatulia. Savu ja tuhka vyöryivät kaduilla, kääntyivät kulmissa, seismiset savuaallot jakautuivat kulmien ympäri, ohi leijui kirjoituspaperia, teräväreunaisia vakioarkkeja lipui, viuhui ohitse aavemaisina kelmeässä aamussa. Jussi lähti hiljakseen kävelemään suon reunaan. Hänellä oli puku ja salkku. Eräästä kohdasta alkoi pieni luonnonpuro kuljettaa suon sameita vesiä etäämmällä olevaa järveä kohti. Hänen hiuksissaan ja kasvoissaan oli lasia, veren ja valon marmoripalloja. Paikoitellen puron rannat olivat alavia, ja nähtävästi niille joskus runsaslumisten talvien jälkeen nousi vesi muodostaen noista kohdista jonkinlaisia tulvaniityn tapaisia. Hän ohitti kyltin jossa luki Aamiaistarjous, ja hänen ohitseen juostiin, poliisit ja vartijat pitivät kättä aseenperällä jotta se ei heiluisi juostessa. Puro läpäisi siinä pienen mäen ja sen uoma muuttui kuruksi, jonka pohjalla olevien kivilouhujen välissä vesi piti pientä solinaa.

(virkkeet: Don DeLillo Putoava mies, suom. Helene Bützow; Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla I)

[EDIT / ALAVIITE 8.1.]

Pohjantähden alussa Jussi kuljeskelee suolla ja tekee kokeeksi pieniä kuoppia sinne tänne. Niistä kuopista nousee tunnetusti koko moderni aikakausi Pentinkulmalle. Jussin raivaustyö perustaa modernin historian teoksen pienoismaailmassa.

Suon raivauksen kuvausta on luettu mielikuvituksettomasti työn ylistyksenä, tympeänä suomalaisena miesproosana par excellence. Koko Linnaa on pidetty "kumisaapasrealismina", niin kuin Pohjantähden kirjoittajaa voisi syyttää Laineen filmatisoinnin surullisenkuuluisista kumiteräsaappaista. Toisaalta suon raivausta on tarkasteltu, ajoittain yksipuolisesti, ironisena pastissina, kulttuurihistoriallisen kuvaston kierrätyksenä, joka ei sitoudu reflektoimaansa sisältöön vaan perustaa ainoastaan autonomisen, kirjallisen maailman.

Ehkä tärkeää on kuitenkin säilyttää jännite näiden välillä, lukea Koskelan tarinaa myyttinä sanan vahvassa mielessä. Toimivana modernina myyttinä, kuten Olli Sinivaara on kirjoittanut. Se on sitä toimivampi mitä kiinteämmin siihen sisältyy myös myytti myytin purkamisesta, mitä voimakkaammin sitä saattelee ironinen itsetietoisuus. Millään yksinkertaisella "kriittisellä" eleellä ei päästä tästä irti. Siitä, että Pohjantähden alkukuvat ovat latautunutta, myyttistä maisemaa, jossa etäisyydenotot kliseiseen kuvastoon ovat itse osa myytin toimintaa. Linnan puhuttelevuuden syitä on kai haettava juuri näistä myyttisistä asetelmista ja rakennelmista, joille hänellä on poikkeuksellista herkkyyttä, joita hän kehittelee verrattomalla mielikuvituksella. Kun niiden keskellä vielä häärii myytinpurkajan sankarillinen, moderni hahmo, linnalainen kertoja, on keitos vastustamaton. Outo yhdistelmä myyttikritiikkiä ja myyttisiä teemoja tekee Linnan teoksista alitajuisesti niin vetoavia, jopa jollakin tavalla vaarallisia. Ei tarvitse kuin ajatella koko talvella 2007-08 vellonutta Smeds-keskustelua, kaikkia sen taantumuksellisimpia pohjavirtoja; puheenvuoroja, joissa nousivat hetkeksi esiin mitä typerimmät Linnaan ja hänen teoksiinsa liitetyt ennakkoluulot.

Toinen kuoppa - se, joka Don DeLillon romaanin avauksessa on juuri syntymässä - perustaa Bushin Amerikan. Tai vähintään antaa sille sen legitimaation, joka nyttemmin on ratkaisevasti heikentynyt. Luhistuneet WTC-tornit jättävät jälkeensä suunnattoman kuopan, joka perustaa pyhän vyöhykkeen kaupungin ytimeen. Se on erään historian vaiheen hautamuistomerkki ja eräässä mielessä toisen kohtu. Ground Zero on pyhää maata: kun Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad vieraili noin vuosi sitten Yhdysvalloissa ja pyysi päästä katsomaan WTC:n paikalla olevaa tyhjiötä, nousi välitön, kansanliikettä muistuttava vastarinta, vierailu tuomittiin yleisesti medioissa ja lopulta estettiin. Kaikkein korkeimmatkin viranomaiset puhuivat häpäisystä, loukkauksesta.

DeLillo onnistuu romaanissaan kuvaamaan Ground Zeron aluetta yhtä aikaa arkisena miljöönä että symbolisesti erittäin latautuneena vyöhykkeenä, joka ikään kuin säteilee ympäristöönsä muuttaen kaikki sen vaikutuspiiriin joutuneet. Pyhä kuoppa keskellä kaupunkia - on vaikea keksiä täydellisempää myyttistä näyttämöä. Melkein kuin luola, varjonäytelmän paikka, josta emme löydä tietä ulos...

groups see all (43)

2008-11-27T23:51:00.003+02:00

Alex Freeman Popshow Amélie is a psycho stalker! Arnkil Bring Romanticism Back! Café Bar No. 9 Elokuvateatteri Orion Esko Kallio takaisin Facebookiin! Filosofinen aikakausilehti Niin & Näin Francis Ponge, Thing Poet, Loves You Fuzzy Hermeneutic Umbrella Gin & Tonic Appreciation Society Huutomerkki hysteria takaisin psykiatrian tautiluokitukseen If 10,000 people join this group, there will be 10,000 people in this group In Memoriam Väinö Kirstinä jaloviina - fiksu tapa Johann Christian Friedrich Hölderlin Kari Haakana takaisin Facebookiin Kari Haakanalle parta KORPI KUISKII HUIPPUOPISTOA VASTAAN ntamo's Friends Nuoren Voiman Liitto Nuori Voima Paavo (J.) valtuustoon! paavo rintalan keskikauden tuotanto is like totally awesome, man Paradox Insurance PAX Peltolan koulu, Vantaa People Who Always Have To Spell Their Names For Other People People You May Know keep appearing in my dreams Poetry Pysäyttäkää Lex Nokia! Rickenbacker Guitars And Basses Risto Jarva appreciation group Runoyhdistys Nihil Interit SK!ES Sufjan Stevens Säilyttäkää KOTUS elinkelpoisena! Teos windsurf Tikkurilan lukio Viva la Savukeidas! When I create a new group, for an instant I feel funnier & more popular Witherspoon

in girum imus nocte et consumimur igni

2008-11-16T23:05:00.032+02:00

Orionissa näytettiin viikonvaihteessa kuusi Guy Debordin elokuvaa, käytännössä miehen koko tuotanto. Syksyn ehdottomia kohokohtia. Ostin liput kaikkiin näytöksiin varmuuden vuoksi jo etukäteen. Lopulta ainoastaan lauantaina näytetty La Société du spectacle oli loppuunmyyty.

Olen lukenut Debordia kymmenisen vuotta, ja nyt kun elokuvat näytettiin Suomessa ensimmäistä (ja kenties viimeistä) kertaa, tunnelma oli kuin kirkkoon olisi astunut. Mikä on siinä mielessä huonoin mahdollinen vertaus, että elokuvien ohjaaja-käsikirjoittajan mielestä kaikki uskonnolliset rakennukset olisi pitänyt hävittää maan tasalle. Kaikki muukin perjantain ja lauantain kokemuksissa oli tietysti läpeensä ambivalenttia. Olisihan Debordin mukaan myös elokuva pitänyt tuhota – ja samoilla lämmöillä kaikki loputkin taiteet arkielämästä erillisinä sfääreinä.

En tiedä meninkö katsomaan Debordin elokuvia ensisijaisesti elokuvina vai pikemminkin jonkinlaisina tallenteina Debordin ajattelun eri vaiheista. Moni pitäisi jälkimmäistä tarkastelutapaa huonona, mukaan lukien Debord itse, joka katsoi olleensa paitsi teoreetikkona myös nimenomaan elokuvantekijänä suvereeni edelläkävijä. Tämä ilmoitettiin myös itse elokuvissa moneen kertaan. Tosin niissä myös todettiin samaan hengenvetoon, että kuvamateriaali on kierrätettyä roskaa, ja että näiden kuten muidenkin elokuvien katsominen on tuomittavaa näennäiselämää. Vaikea arvioida Debordin statusta elokuvakerronnan edelläkävijänä, mutta moniin tekijöihin hän on epäilemättä vaikuttanut tahtoen tai tahtomattaan. Näkyvimmin Godardiin, jonka jotkut väittävät suorastaan plagioineen tyylinsä häneltä.

Debord lienee marxilaisen perinteen äärimmäisin teoreetikko. Modernin yhteiskunnan (rakenteiden, arjen, vallitsevien kuvausten) kriitikkona hän on sekä tyylillisesti että sisällöllisesti ehdottomin, negatiivisin ja tylyin hahmo, jonka tiedän. Sen paremmin hänen kirjoituksistaan kuin hänen elokuvatuotannostaan on varmaankin mahdotonta sanoa mitään, minkä Debord itse olisi hyväksynyt. Kuvaavasti yksi viikonloppuna nähdyistä lyhytelokuvista on nimeltään Réfutation de tous les jugements, tant élogieux qu’hostiles, qui ont été jusqu’ici portés sur le film "La Société du spectacle"; "kaikkien elokuvasta La Société du spectacle tähän asti esitettyjen niin ylistävien kuin vihamielisten arvostelmien kumoaminen."

Näin ollen voin vailla suurempaa stressiä esittää elokuvista omat vaikutelmani tietäen, että ne ovat vääriä ja että koko Orionissa vietetty kaksipäiväinen oli yhtä suurta erehdystä.

1) Hurlements en faveur de Sade (1952)

Elokuva, jossa ei ole ensimmäistäkään kuvaa, ainoastaan valkoista ja mustaa ja jonkin verran repliikkejä. Valkoisten jaksojen ja puheen välissä tulee minuuttikaupalla pelkkää pimeyttä ja hiljaisuutta. (Cagen 4'33'' sävellettiin muuten samana vuonna kuin Hurlements ilmestyi.)

Rytmi on ikään kuin levon ja kouristusten vuorottelua. Katsoja alkaa pitkien taukojen aikana suorastaan rukoilla, että saataisiin jotakin informaatiota, edes jokin yksittäinen vuorosana. Yksikin kuva olisi loppuvaiheessa epäilemättä ollut shokki. Elokuva ja musiikki voivat todella pakottaa meidät kokemaan aukot ja katkokset kokonaan.

Me emme ryhtyneet mellakoimaan, kuten 50-luvun alkuperäinen ranskalaisyleisö. Katsoimme elokuvaa uteliaina, paatuneina. Tunnelmaan olisi hyvin sopinut sisään ryntäävä perussuomalainen kunnanvaltuutettu, joka olisi ryhtynyt huutamaan jotain verorahojen tuhlauksesta.

Debord kumosi myöhemmässä tuotannossaan kaikki tulkinnat, jotka tekevät hänestä "lyyrisen", mutta on pakko sanoa, että olin yllättynyt tekstirivien kauneudesta ja niiden kirkkaasta soinnista lausuttuina. Jotakin aivan muuta kuin nykyään kaikkeen anti-etumerkillä varustettuun taiteeseen yhdistetty huuto ja riehunta.

Hurlements-elokuvassa on samaa kepeää ja nenäkästä sävyä kuin lettristien 50-luvulla ilmestyneissä Potlatch-lehdissä. Äänensävy on erilainen kuin myöhäisellä, junnaavalla Debordilla. On pakko rakastaa elokuvaan sisältyvää pikaista "elokuvan historiaa", joka kulminoituu Debordiin – kaksikymppiseen mieheen, joka ei ollut käytännössä vielä tässä vaiheessa tehnyt mitään.

Pitkä istuminen pimeässä alkoi vähitellen muistuttaa jonkinlaista rukousta. Yksittäisiin lauseisiin tuli hiljaisuuden takia huomattava paino, samoin toistoihin. (Puheen toistojen ja taukojen käyttö muuten periytyy suoraan Godardille.)

Vähän melankolista oloa aiheutti se kaiken 1900-luvun avantgarden äärellä nykyään syntyvä kokemus, että olemme todellakin loputtoman vastaanottavaisia kaikelle, loputtoman kiinnostuneita kaikesta. Kiltisti istuimme läpi myös elokuvan lopun parikymmentä minuuttia mustaa ja hiljaisuutta. Olimme ehkä paras ja huonoin yleisö, jonka elokuvan tekijä olisi voinut kuvitella.

Pari ihmistä sentään käveli ulos. Moni hihitteli viimeistään tunnin kohdalla. Omassa pimeässä yksinäisyydessään ehti miettiä monia asioita. Ainakin ehti käydä läpi liudan tapoja "suhtautua" elokuvaan, koko joukon reseption "asentoja" aina aatehistoriallisista reduktioista yrityksiin "vain antautua" teokselle. Katselukokemukseen kuului, että elokuva esitettiin perjantai-iltana, ja ulkona kaupungin kaduilla ihmiset alleviivatusti "elivät elämäänsä" samalla kun Orionin yleisö nökötti passiivisena penkeissään. Toki debordilaisessa katsannossa myös kaikki ulkona tapahtuva oli vieraantuneen kosumeristisen yhteiskunnan näennäiselämää.

2) Sur le passage de quelques personnes à travers une assez courte unité de temps (1959)

Paljon kauniita kuvia nuorisosta juomassa alkoholia ja tupakoimassa. Rauhallisesti kahvilan pöytien välillä liikuskeleva kamera. Vapaa-ajan myrkyllistä kritiikkiä. Nuorison vapautuminen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä on ollut pelkkää suurta unta, toteaa Debord. Kaikki vasemmistolainen ajattelu situationistista teoriaa lukuun ottamatta on ollut hampaatonta puuhastelua. Avantgardistinen taide on jo kauan ollut täysin tyhjää. Kaikki yhteiskuntaelämän muodot ovat pystyyn kuolleita. Moderni kulutusyhteiskunta odottaa luhistumistaan.

Hyvä johtolanka situationistiseen ajatteluun tarjoillaan elokuvan alussa: onnellisuuden käsitteen totaalinen kritiikki.

Lettristit ja situationistit panivat toimeen arkielämän radikaalin uudelleenarvioinnin.. Tavoitteena oli vallankumouksellinen arki, jossa ei enää tarvittaisi esimerkiksi taiteen kaltaisia sijaistoimintoja; koko elämä olisi taiteellista luomista. Arjen kumouksellinen haltuunotto tarkoitti myös esimerkiksi koko kaupunkitilan tekemistä kaikkien käytettäväksi, kaiken ajan lunastamista takaisin ihmisten vapaaseen käyttöön jne. Kaikki menneeseen ja tulevaan kohdistuvat projektit, jotka eivät edistäneet nykyhetken autenttisen elämän asiaa, piti tuomita. Näin ollen museot ja hautausmaat tuli lakkauttaa, taideteokset piti siirtää näyttelyistä baareihin, rakennusten muotoja ja katujen valaistusta piti voida vapaasti säätää kunkin halujen mukaan. Kaupunkitilasta piti tehdä valtava leikkikenttä, joka olisi muokattavissa moniin erilaisiin tarkoituksiin.

Onnellisuuden käsitteen kritiikki johti Debordin ja kumppanit tuomitsemaan täydellisesti vallalla olleen, sodanjälkeisen kulutusyhteiskunnan onnellisuuskäsityksen. Se, mitä tavallinen ihminen piti onnena, tavoittelemisen arvoisena olotilana, oli situationistien mukaan pelkkää hallusinaatiota. Elämäänsä tyytyväinen kuluttaja oli "todellisuudessa" täydellisen vieraantunut, kaikista muista eristetty ja onneton. Massat elivät näennäisessä yltäkylläisyydessä, illusoristen valintojen maailmassa. Tavaroiden lupaama mielihyvä oli kangastusta. Oikea onni oli jotakin täysin toista.

Tämä on aina tuntunut minusta situationistien kaikkein ongelmallisimmalta väitteeltä. Tapa, jolla ensimmäisen persoonan kokemus, ihmisten oma tulkinta omasta tilanteestaan, sulkeistetaan, tuntuu yksinkertaisesti kohtuuttomalta. Miltä pohjalta voidaan uskottavasti väittää, että käytännössä kaikkien ihmisten kokemus omasta elämästään perustuu massiiviselle valheelle?

Situationistiseen ajatteluun ei mahdu ajatus banaalista onnesta. Siitä, että onni voi olla banaalia, rakentua banaaleista asioista, olematta kuitenkaan harhaa tai teeskentelyä. (Tommi Uschanov on kiinnostavasti kehitellyt tätä ajatusta sekä Linna-tulkinnassaan että vasemmistokritiikissään.)

Onnellisuuden kritiikin kärjistyessä alkaa kaikkia teologian muotoja vastustava situationistinen ajattelu saada itse vahvaa teologista sivumakua. Jos väitetään, että ihmisten 1. persoonan kokemus elämästä on kokonaan näennäisyyttä ja situationistinen teoria puolestaan lahjomattomin esitys siitä manipulaatiosta, joka tämän kokemuksen piirteet tuottaa, alkavat situationistit uhkaavasti asettua eräänlaisen papiston paikalle; papiston, jolla on perstaskussaan Oikea Tieto ihmisestä ja maailmasta. Radikaalin immanenssin teoria alkaa kerätä kiusallista transsendenssin painolastia.

Debordin kannalta on täysin kestämätön ajatus, että hänen elokuviensa kuvakollaaseissa esiintyvät normaalit ihmiset saattaisivat olla aivan yksinkertaisesti melko onnellisia tavalla, jota ei voida uskottavasti redusoida mihinkään eikä osoittaa pelkäksi valheellisen järjestelmän efektiksi. Ja tämän sanominen ei välttämättä tarkoita mitään sosiaalidemokratian affirmointia. Kysymys on vain siitä, voiko mikään vieraantumisen kritiikki uskottavalla tavalla sulkeistaa ihmisten itseymmärrystä täydellisesti?! Ajatus tuntuu jokseenkin pimeältä.

Kaiken kaikkiaan Sur le passage tuntui kaikista elokuvista kompakteimmalta johdatukselta situationistiseen ajatteluun ja liikkeen syntyyn. Itselleni eräs yllättävä piirre elokuvassa – samoin kuin myöhemmissä filmeissä – oli se, kuinka voimakkaasti Debord fiilistelee nuoruutensa äärellä. Jopa tahatonta komiikkaa sisältyi jaksoihin, joissa kuvattiin kourallista situationisteja kahvilapöydän äärellä ruumiillistamassa maailmanhistorian uutta vaihetta. Tässä he ovat, ainoat ajattelijat, jotka ymmärsivät modernin aikakauden ytimen. Situationistinen tähtikultti, hitaat zoomaukset ajattelijoiden valokuviin...

Vajaan puolen tunnin elokuvassa todetaan lopuksi, että muistoja ja spektaakkeleja ei tule lisätä taiteen keinoin, ja tätä seuraa valkoinen ruutu.

3) Critique de la séparation (1961)

Internationale Situationniste -lehdestä tuttuja antimainoksia ja detournattuja sarjakuvia. Tässä on jo hyvin "gordardmainen" sävy, liekö G napannut tietyt 60-luvun puolivälin tavaramerkkinsä ("väärin" leikattu filmi, popkulttuurin ja vasemmistolaisen teorian sekoitukset jne.) suoraan tämän kauden Debordilta?

Alleviivattu huonous elokuvan eräänä elokuvan tehokeinona ja teesinä. Brutaali itsekritiikki elokuvan sisällä. Katsojia puhutellaan: näkemienne kohtausten kehnous pyrkii ainoastaan tuomaan esiin kuvattujen asioiden surkean tilan.

Koherenssin vastaisuus. Avoin loppu, "kaikki johtopäätökset ovat vielä tekemättä". Tässä ja varsinkin myöhemmissä elokuvissa Debord esittää hyvin tärkeitä huomioita suhteestaan teoriaan ylipäätään. Debordin mukaan teoria on arvokasta vain silloin, kun se saa aikaan toimintaa. Teorioilla on omat hetkensä, tilaisuutensa, toiminnan ikkunansa. Teoria "on lähetettävä taisteluun" ajoissa. Mikään muutos ei ala teoriasta, relevantit tapahtumat alkavat pelinä, riskinottona, taisteluna. Mutta teoria voi kontribuoida taisteluun. "Älä kysy nyt, mitä hyötyä aseistamme oli; ne ovat edelleen kiinni hallitsevan valheiden järjestelmän kurkussa." (In girum imus nocte et consumimur igni)

4) La Société du spectacle (1973)

Debordin pääteoksen filmatisointi ja sellaisena uskomaton, ainutlaatuinen hanke. Kuluttava katselukokemus, valtava määrä informaatiota. Tiheistä teeseistä rakentuva dialektinen traktaatti kuvina ja ääninä. Mikä käsittämätön ilmestys nykypäivän kontekstissa! Tämä näytös oli loppuunmyyty.

Nykykulttuurin keskellä Debordin haudanvakavat elokuvaesseet tuntuvat perverssillä tavalla raikkailta.

Samaan tapaan kuin jonkun Antti Nylénin tekstit tuntuvat nykyisessä kontekstissa paljon tuoreemmilta ja jopa viihdyttävämmiltä kuin suurin osa kaikesta siitä mikä yrittää olla viihdyttävää, Debordin elokuvista nauttii jo niiden silkan epäajanmukaisen huumorintajuttomuuden takia. Yleistetyn sokeripullan keskellä totaalinen negaatio on mannaa.

Tässä elokuvassa Debordin teesien ruhjova voima yhdistyi elokuvalliseen intensiteettiin mielestäni parhaiten koko tuotannossa. Kirja on vaativa, elokuva oli sitä myös. Noin seitsemänsataa tiheää, spektaakkelikriittistä repliikkiä lomittui taukoamattomaan kuvavirtaan, jossa vuorottelivat uutispätkät, populaarikulttuurin kuvasto, mainokset, elokuvaklassikoista leikatut välähdykset jne.

... Ja jälleen outoa lämmittelyä nuoruusmuistojen äärellä. Korni toteamus, ettei vuotta 1968 voida koskaan tulevaisuudessa muistaa ilman "meitä". Tiettyä myötähäpeää.

(Muuten: eräs tässä elokuvassa esiin nouseva ja yleisemmin tärkeä piirre Debordin töissä on niiden äärimmäinen, johdonmukainen neuvostovastaisuus. Ei ole yllättävää, että 70-luvulla ei Debordia Suomessa harrastanut kukaan. Kellään ei ollut hänelle käyttöä. Äärivasemmistolaisena hän oli virallisen kulttuurin silmissä arveluttava ja neuvostovastaisena yhtä hyvin taistolaisten kuin muidenkin suom. laitavasemmistolaisten vihollinen. Jos elokuvia olisi edes yritetty esittää Suomessa 70-luvulla, tämä olisi luultavasti estetty parilla puhelinsoitolla. Tunnetusti maolainen liikehdintäkin oli Suomessa aivan marginaalista, mutta situationistinen positio puuttuu täysin. Joku saattoi hänen teksteistään olla tietoinen, mutta niiden käyttö silloisissa oloissa oli mahdotonta. Kenenkään asiaa ne eivät olisi edistäneet. Vasta 80-luvulla Deboria alettiin täällä suomentaa. Aloha!-lehdessä häntä fanitettiin kovastikin, Greil Marcusin tulkintojen ja punkin läpi suodatettuna. Näin löytyi pikemminkin urbanististen kokeilujen ja lettrististen provokaatioiden hauska Debord kuin myöhempi umpidialektinen julistaja. Vasta 90-luvulta alkaen Debordin "systemaattisempi" – suuret varaukset ovat sanavalinnan suhteen paikallaan – puoli on noussut Suomessa tarkempaan syyniin. Etenkin Jussi Vähämäki ja monet Megafoni-lehden kirjoittajat ovat tuoneet Suomeen varhaisen Marxin, Benjaminin sekä Agambenin kautta luettua versiota Debordista. Ilmeisesti Debord nauttii nykyään nuorten opiskelijoiden keskuudessa kulttimainetta, koska kaikissa näytöksissä oli varsin paljon nuorta yleisöä.)

Elokuvan loppupuolella todetaan, että tarvitaan tusinan verran vuoden -68 kaltaisia tapahtumia, jotta vallitseva yhteiskuntajärjestelmä saadaan hajoamaan. Elokuva on tehty vuonna 1973. Tietyssä mielessä Pariisin keväästä on kulunut ikuisuus. Debordin pääteoksen ilmestymisen (1967) ja elokuvaversion välillä ei ollut kuin kuusi vuotta, mutta itse asiassa elettiin jo kokonaan toista kulttuurikautta. 70-luvun alku oli suuren kulttuurisen resignaation sekä "lain ja järjestyksen" paluun aikaa. Bileet olivat ohi, systeemi oli jälleen koonnut rivinsä. Tätä suurta pettymystä kuvataan lähes sietämättömän intensiivisesti vaikkapa Hunter S. Thompsonin Fear and Loathing in Las Vegas -kirjassa tai The Whon kappaleessa "Won't Get Fooled Again" ("Meet the new boss, same as the old boss" jne.). Sitä heijastelevat myös esimerkiksi John Lennonin 60-luvun merkitystä vähättelevät haastattelulausunnot 70-luvun alussa tai sellaiset dystooppiset elokuvat kuin Likainen Harry tai Kellopeli Appelsiini. Tämä kaikki oli 60-lukua 70-luvun laskuhumalan läpi nähtynä. Paskaista jälkipyykkiä. Kollektiivisen vapauden suuri maininki oli lyönyt rantaan ja lähtenyt vetäytymään kovalla vauhdilla takaisin. Kapitalismi ja hallinnan tekniikat nousisivat uuteen loistoon, yllätyshyökkäyksen jälkeen entistä vahvempina...

Uskoiko Debord itsekään enää vuonna 1973, että uusia vuoden 1968 kaltaisia momentteja oli odotettavissa?

5) Réfutation de tous les jugements, tant élogieux qu’hostiles, qui ont été jusqu’ici portés sur le film "La Société du spectacle" (1975)

Ruokaa ja auto-onnettomuuksia ja kulutuskulttuurin kuvia. Tässäkin elokuvassa paljon puolialastomia naisia, jotka ovat tuttuja myös situationistien lehdistä. (Pornografia oli Debordille ehkä kiteytynein tapa näyttää eletty tavaramuodossa. Situationistien teksteissä on joitakin suorastaan kauhunsekaisia jaksoja, joissa kuvaillaan paljasrintaisia naisia televisiossa. Tämä oli ilmeisesti Debordin näkökulmasta yksi räikeimmistä elämän alentamisen ilmentymistä.) Hieno katkelma tupakkamainoksesta, jonka lopussa asiakas peilaa itseään tupakka suussa. "Mikään elokuva ei ole vaikeampi kuin aikakausi." Lyyrisyystulkinnan kumoaminen. Dandytulkinnan kumoaminen. Keikaroivan artistisen vihan kritiikki. Kaikkien muidenkin Debord-tulkintojen kumoaminen. Leikkaukset jääteemainoksista mellakkapoliisien suorittamiin pahoinpitelyihin.

Elokuvan väite pähkinänkuoressa: koska Debord on edelläkävijä sekä elokuvan että yhteiskuntateorian alueella, hänet on säälittävästi käsitetty väärin sekä oikealla että vasemmalla, sekä kiittävissä että vihamielisissä arvioissa.

6) In girum imus nocte et consumimur igni (1978)

Suureksi osaksi jo takaisinkääntymistä, muistelua, situationistisen liikkeen harhailevaa historiaa. Debordin ajattelun puolustajat korostavat, että Debord ei missään vaiheessa "resignoitunut". Ei ole "radikaalia vaihetta" ja sitä seuraavaa väsähtämistä, vaan ainoastaan ajattelua, joka radikalisoitui radikalisoitumistaan aina 90-luvulle, Debordin kuolemaan saakka. Epäilemättä voidaan sanoa, että vaikka situationistinen liike lopahti jo 60-70-luvun taitteeseen Debordin erotettua kaikki toverinsa, itse ryhmän johtohahmo jatkoi ajatustensa kehittelyä aina vain kärjistetympään suuntaan. Vuonna 1988 ilmestynyt Commentaires sur la société du spectacle on jos mahdollista vielä myrkyllisempi, vielä antimodernistisempi kuin vuoden -67 pääteos. Kirjan sävy on läpeensä jäätävä, oikeastaan jo vainoharhainen kaiken moderniin yhteiskuntaan liittyvän täydellisessä tuomitsemisessaan.

Tulkittiin Debordin myöhäiskausi resignoituneeksi tai ei, on sanottava, että vuoden 1978 In girum -elokuvassa, joka Orionin sarjassa näytettiin viimeisenä, on paikoitellen hyvin nostalginen, jopa seniili sävy. Alkupuolen hakkaava kulutusyhteiskunnan kritiikki vesittyy loppua kohti nuoruusmuistoihin ja ikääntyvän miehen aforismeihin. Loputonta jokiajelua säestää muistelu 50- ja 60-lukujen Pariisista ja omasta nuoruudesta, jota radikaalimpaa kukaan ei saata edes kuvitella.

Vanhan Pariisin suitsutuksessa on tosin aidosti koskettavia kohtia. Kadonneiden katuelämän muotojen ylistyksen tehokkaana kontrastina on kylmä ilmakuva, teknologisen hallinnan perspektiivi. Tässä kohtaa nostalgisen sävyn vielä nielee. Mutta varsinkin elokuvan loppupuolella Debordin jankutus omasta neroudestaan ja nuoruuden saavutuksistaan käy kiusalliseksi. Joka tapauksessa vaikuttava elokuva, vaikka avautuukin oikeastaan vain suhteessa koko muuhun tuotantoon.

... Kaiken kaikkiaan todella intensiivinen elokuvakokemus. Suuret kiitokset Avanto-festivaalin järjestäjille & SEA:lle. Debord-ohjelmistosta on pakko sanoa niin kuin Kiviojan Vikki Pohjantähdessä: "Jumalauta minä nautin tosta sosialismista."

kohelo kerran vielä

2008-11-06T11:31:00.009+02:00

Juuri julkaistulta Suomi lukee -listalta (lokakuu):

Käännetyn kaunokirjallisuuden kolmosena Paulo Coelho, tietokirjallisuuden sijalla 12 Paulo Coelho, kotimaisen kaunokirjallisuuden kymmenentenä: Pauli Kohelo!

Pisteet Siltalan veljeksille situationistisesta interventiosta. Ties mihin korkeuksiin kirja vielä yltääkään isänpäivän ja joulun markkinoilla...

saha viisi

2008-10-31T22:33:00.032+02:00

Emmanuel Levinas väittää, että kasvot sanovat: "Älä tapa!" Niin ne kai sanovatkin – paitsi jos kasvot sattuvat olemaan jonkun Toisen ihoa, ja ne on kiinnitetty vieraaseen päähän remmeillä. Vielä epätodennäköisemmin kasvot sanovat "Älä tapa", jos ne ovat aikaisemmin kuuluneet diaboliselle sarjamurhaajalle ja irtileikkaamisen jälkeen niitä käyttää hänen mielisairas oppipoikansa.

Viime viikkoina Helsingin bussipysäkeille on ilmestynyt Saw V -elokuvan mainosjulisteita. Suurikokoisessa, valaistussa julisteessa – jonka tehoa lisää loka-marraskuun pimeys – on surumielisen näköinen mies, joka tuijottaa hieman alaviistoon vasemmalle. Miehen paljas, karvainen rinta on osittain näkyvissä. Kasvot ovat väriltään harmahtavat. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, huomaa, että kasvot eivät ole miehen omat. Kyseessä on ihosta tehty naamari, joka on kiinnitetty päähän. Vaikka kyseessä on äärimmäisen väkivaltaisen elokuvan (en ole nähnyt sitä, ainoastaan lukenut arvosteluja) mainos, julisteen tunnelma ei ole ensi sijassa pelottava, pikemminkin pohjattoman surullinen. Mutta mitä useammin kuvan näkee, sitä voimakkaammin juuri kasvojen melankolinen ilme, elottoman ihon veltto masennus, alleviivaa julisteen hirvittävyyttä. Omassa genressään se on hieno ja täydellisen onnistunut. Minusta kuva on niin puistattava, etten edes viitsi linkittää tässä siihen. Olen yrittänyt katsoa poispäin joka kerta kun kävelen bussipysäkin ohi. En muista milloin jotain näin makaaberia olisi ollut näin näkyvästi esillä katukuvassa.

Itse aihe on kauhuelokuvissa jo suoranainen klisee. Viimeksi kai ihosta tehtyä naamaria on mainstream-puolella käytetty jossakin Uhrilampaiden jatko-osassa. Temaattisesti irtonaamoissa ja vastaavissa kauhuelementeissä ei ole mitään uutta, uusi ilmiö lienee kuitenkin kidutus- ja silpomiselokuvien (Hostel, Devil's Rejects, Saw-elokuvat) uuteen mittakaavaan paisunut suosio. Ultraväkivaltaiset elokuvat olivat pitkään varsin marginaalinen, melkeinpä näkymätön lajityyppi. 2000-luvulla genre on vähitellen murtautunut perustarjontaan.

Tämän eräänä seurauksena kadunvarsilla saattaa yhtäkkiä olla sadoittain julisteita, jotka esittävät ihmisen irtileikattuja kasvoja. Kaupunkilaisen näkökulmasta on kuitenkin ilahduttavaa, että graffitit ja bändien tarrat on siivottu näkyvistä. Stadi on meidän, stop töhryille, lisää kuollutta ihmisen kudosta ulkomainontaan!

Hostelin tuottajana toiminut Quentin Tarantino kertoili vuonna 2005 Conan O'Brienissa poikamaisen innostuneesti elokuvan käsittämättömän julmista leikkelykohtauksista. Juttutuokio sopi koko perheen ohjelmaan mitä mainioimmin. Finnkinon pirteässä mainoksessa kirjoitetaan uusimmasta Saw-elokuvasta: "Jigsawn perintö elää yhä. Kuka ottaa harteilleen pahuuden viitan?" No, juonireferaattien mukaan vastuun tradition jatkumisesta ottaa Hoffman-niminen hahmo; sama mies, joka elokuvan julisteessa poseeraa edesmenneen mestarin naamaan sonnustautuneena.

Saw-elokuvien lähtökohtana on kuolemansairas Jigsaw-sarjamurhaaja, joka rakentaa uhreilleen helvetillisiä ansoja. Uhreilla on teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta useimmiten heidän kohtalonaan on silpoutuminen, sahautuminen, kuiviin vuotaminen tai jokin muu vastaava kaamea kuolema.

Jotkut amerikkalaiset kriitikot ovat luonnehtineet Saw'n tapaisia elokuvia termillä "torture porn". Lajityyppinimityksen osuvuudesta ollaan montaa mieltä. Oli genre mikä hyvänsä, näissä menestyselokuvissa väkivalta saa samanlaiset mittasuhteet kuin vanhan liiton moottorisahafilmeissä. Julmemmaksi menevät ainoastaan ns. snuff-elokuvat, jotka perustuvat aitoihin kidutuksiin ja murhiin.

Tärkeää on kuitenkin huomata, että elokuvissa on pohdiskelevia tasoja, jotka katsoja tekijäryhmän pienellä opastuksella löytää. Jigsaw'ta esittänyt Tobin Bell kertoo haastattelussa Saw-elokuvien luonteesta: "Julmuuksien takana on syvällisiä ajatuksia ja jopa filosofista pohdintaa, kuten miksi ihmiset, joilla on kaikkea, eivät arvosta mitään?"

Valistunut katsoja näkeekin raakuuksien läpi elokuvien elämää affirmoivaan sanomaan. Vain houkka jää tuijottamaan irtojäseniä ja sisäelimiä, kun hienovireisen esseistinen piilomerkitys huutaa tulkitsijaa.

Bussipysäkillä, lokakuun lopun pimeässä, metrin korkuisen ihomaskin loisteessa bussia odottaa kanssani ryhmä koululaisia. Olisi turhanaikaista vaivata päätään sillä, mitä he kuvasta ajattelevat, koska:

Lapset eivät ole passiivisia vastaanottajia, vaan aktiivisia tiedon käsittelijöitä. He näkevät fiktion ja faktan rajan ja tulkitsevat luovasti medioiden ja mainosten sisältöjä sekä muotoratkaisuja. Lapsi on luonnostaan etevä semiootikko, kotonaan sepitteiden, lainausten, pastissien ja merkkien vapaan leikin maailmoissa. Aikuiset eivät aina tajua, että jo lastentarhaikäinen on myyttikriitikko, joka luovalla tavalla purkaa auki näkemäänsä ja kokemaansa. Lapsi on median moniosaaja, informaatiovirran subjekti – ei objekti. Retoristen ja visuaalisten konstruktioiden nurinkääntäminen on hänelle voitaleipää. Piltti ironisoi ja haastaa vallitsevat kertomukset sekä muovaa tiedotusvälineiden materiaalista aktiivista, vuorovaikutteista maailmankuvaa. Hyvää yötä.

[EDIT 3.11. herra siunaa ulkomainonnan kiihkeää rytmiä! jigsaw/hoffman on väistynyt ja tilalle on tullut kännykkämainoksia ja muuta vastaavaa.]

jenan romantiikasta I

2008-10-28T23:08:00.040+02:00

[Esitän alla joitakin keskeneräisiä huomioita kirjallisuuden, kritiikin ja ironian käsitteistä Schlegelillä. Pohjana näissä ovat lähinnä Walter Benjaminin sekä Philippe Lacoue-Labarthen & Jean-Luc Nancyn tulkinnat.]

Sana "romanttinen" oli toki olemassa ennen romantikkoja. 1700-luvun loppuun mennessä siitä oli itse asiassa ehtinyt muodostua jo iskusanamainen ja muodikas termi, jolla viitattiin kaikenlaiseen mielikuvitusta kiihottavaan, tunteisiin vetoavaan, eksotiikasta ammentavaan yms. kirjallisuuteen.

1700–1800-lukujen vaihteen saksalaisessa ajattelussa sana otetaan kuitenkin uuteen käyttöön. Friedrich Schlegel (1772–1829), joka luo ns. Jenan romantiikan teoreettisen perustan, välittää tämän termin 1800-luvulle ladattuna uudenlaisilla merkityksillä ja assosiaatioilla. (Schlegelin ajattelun pohjana on monenkarvaisia Schiller-, Kant- ym. vaikutteita, ja varhaisromantiikan sopassa on ties kuinka monta lusikkaa, mutta en uskalla nyt mennä tähän sen enempää.)

Lienee mahdotonta määritellä tarkasti, mitä Schlegel romantiikalla tarkoitti. On kuvaavaa, että hän itse totesi kirjeessä veljelleen August Wilhelm Schlegelille: "En voi lähettää sinulle selitystäni siitä mitä sana romantiikka tarkoittaa, koska siitä tulisi 125 sivun mittainen."

Usein sanotaan, että romantiikka nousi reaktiona klassismin muotoihanteita vastaan. Mutta eivät Jenan romantikot mitenkään simppelillä tavalla "vastustaneet" klassismia. Pikemminkin he yrittävät ajatella klassismin mahdollisuutta Modernissa. Moderni piti avata kreikkalaisen runouden kautta tai sen täydellistymänä kritiikissä; komplementtina, jonka kautta Moderni irrottautuisi pelkästä jäljittelystä

Schlegel kirjoitti Athenäum-aikakausjulkaisun fragmentissa 238:

"On olemassa runoutta, jonka kaikki kaikessa koostuu ideaalisen suhteesta reaaliseen, ja jota siis filosofisen ammattikielen analogian mukaan tulisi kutsua transsendentaalirunoudeksi... [A]ivan kuten sellainen transsendentaalifilosofia olisi kovin vähäarvoista, joka ei olisi kriittistä, ei esittäisi tuottajaa samalla kuin tuotetta, eikä sisällyttäisi transsendentaalisten ajatusten järjestelmään myös transsendentaalisen ajattelun luonnehdintaa: niin samoin tämän runouden tulisi yhdistää moderneilla runoilijoilla usein esiintyvät transsendentaaliset aineistot ja runokyvyn poeettisen teorian ennakoinnit siihen taiteelliseen refleksioon ja kauniiseen itsekuvasteluun, jota esiintyy Pindaroksella, kreikkalaisten lyyrisissä katkelmissa ja vanhassa elegiassa, sekä uudemmalla ajalla Goethella. Aina näitä esitettäessä sen olisi esitettävä itsensä siinä muassa, ja sen olisi oltava kaikkialla samanaikaisesti sekä runoutta että runouden runoutta." (suom. Vesa Oittinen)

Mitä seurauksia sitten on sillä, että runouteen ja kirjallisuuteen tulee tällainen Kantin filosofiaa muistuttava kriittinen takaisinkytkentä?

Jos ajatellaan kantilaisittain, että subjekti ei ole esitettävissä itselleen, herää mediumin ongelma – välityksen, jonka kautta subjekti voi näyttäytyä itselleen. Jos Hegelillä tällainen absoluuttinen mediumi on Historia tai Valtio, Schlegelin ajattelussa sellaiseksi asettuu Kirjallisuus.

Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy esittävät teoksessaan L'absolu littéraire, että romantiikka merkitsee kirjallisuuden syntymän hetkeä; hetkeä, jolloin kirjallisuus syntyy oman itsensä ja perustansa kysymyksensä. Tämä on kirjallisuuden varsinainen kysymys, ja samalla se on kysymys siitä mitä romantiikka on. Samaan tapaan kuin Kantilla jokainen perinteinen filosofian lähtökohta tai käsitteellinen taksonomia joutuu kyseenalaiseksi, kääntyvät Schlegelin ajattelussa kirjallisuus, lajityypit ja taksonomiat kysymään omaa perustaansa.

Kun kirjallisuuden käsite syntyy eräänlaisen äärettömän reflektion merkityksessä, teos muuttuu ennennäkemättömällä tavalla ongelmalliseksi. Lacoue-Labarthen ja Nancyn mukaan tapahtuu "kirjallisuuden keskenmeno"; kirjallisuuden käsite syntyy mahdottomana käsitteenä. Mikään todellinen teos ei tahdo yltää sen tasalle.

Ongelmaksi muodostuvat myös perinteisen runousopin luokitukset. Jos kirjallisuus mielletään reflektioksi, voidaan ajatella kääntäen, että jokainen kirjallisuutta koskeva metatason luokitus on itsessään luomisteko. Sen tyyppiset jaottelut kuin mitä esimerkiksi Aristoteles Runousopissa esittää, ovat eräässä mielessä itsessään runoutta.

Samanlainen käänne tapahtuu suhteessa kritiikkiin. Kritiikki on Schlegelille tavallaan toiseen potenssiin kohotettua kirjallisuutta, tai pikemminkin kirjallisuus itse kohoaa kriittisessä työstössä toiseen potenssiin, eikä kritiikki voi olla mitään muuta kuin teoksessa itsessään olevan reflektion avaamista ja viemistä loppuun asti. Ideaalisesti kritiikissä runo tai mikä tahansa taideteos täydellistyy.

Lacoue-Labarthe ja Nancy kirjoittavat, että romantiikka ei merkitse pelkästään kirjallisuutta eikä pelkästään kirjallisuuden teoriaa, vaan pikemminkin teoriaa kirjallisuutena. Tai kirjallisuutta, joka tuottaa itsensä tuottaessaan oman teoriansa. Kirjallisuus näkee päivänvalon loputtomina yrityksinä artikuloida oma olemuksensa. Tästä seuraa L-L:n ja N:n mukaan myös, ettei kysymykseen "mitä romantiikka on?" voida täydellisesti vastata.

Reflektion korostuminen romanttisessa ajattelussa juontaa juurensa Walter Benjaminin romantiikkatulkintoihin. Benjaminin tutkimuksen Der Begriff der Kunstkritik in der deutschen Romantik myötä kumoutui aatehistorian hellimä ajatus romantiikasta järjenvastaisena, epärefleksiivisenä, nostalgisena, puhtaita alkuperiä haikailevana liikkeenä. Benjamin esittää että ajattelu, kritiikki ja reflektio ovat romanttisen taidekäsityksen ytimessä. Taideteos on reflektion liikettä, ja kritiikin tehtävä on täydellistää se.

Tämä on itse asiassa analogista sille, kuinka Moderni täydellistää Antiikin (tai tällainen fantasia romantiikassa muotoutuu). Antiikki ei ole itsessään täydellinen aikakausi. Vielä vähemmän se on aikakausi, johon voitaisiin "palata" noudattamalla jonkinlaisen klassismin periaatteita. Vasta Modernin välityksellä se voi saavuttaa riittävän kriittisen itseymmärryksen, ja mikäli tällainen Antiikin korottaminen toiseen potenssiin olisi vietävissä läpi, taiteen uusi Kulta-aika odottaisi tulevaisuudessa.

Mitä kritiikki sitten on? Taideteoksen arvioinnin kriteerit ovat teoksessa itsessään. Jos ovat. Jos eivät ole, ei teos ole schlegeliläisestä näkökulmasta kiinnostava, eikä oikeastaan ole taideteos ollenkaan. Alempiarvoisia teoksia ei voi kritisoida, ne ovat kirjaimellisesti "alapuolella arvostelun", koska niissä reflektio on kehnoa ja hedelmätöntä.

Oikean taideteoksen tunnusmerkki on, että se sisältää oman teoriansa ituna itsessään. Teoksessa on tietty itseymmärryksen momentti, jota kritiikissä voidaan kehitellä eteenpäin. Teos on kuitenkin väistämättä rajallinen. Reflektion rajallisuus teoksessa on muodon rajallisuutta. Muotoa ei ole ilman rajaa. Myöskään taidetta ei luonnollisestikaan ole ilman kontingentteja taideteoksia. Niiden äärellinen olemassaolo, muodostivat ne sitten kuinka valtavia kokonaisuuksia tai rikkaita traditioita tahansa, on aina jotakin vähemmän kuin taiteen Absoluutti. Rajallisina taideteokset ovat tuomittuja "pettämään" taiteen idean. Tämä jännite taiteen idean ja yksittäisten teosten välillä on Jenan romantiikassa ratkaisematon.

Kritiikkin ja ironian käsitteet kytkeytyvät toisiinsa juuri teoksen väistämättömän rajallisuuden kautta.

Ironia on Schlegelille momentti, jossa muodon rajallisuus tulee esiin. Ironiassa teos alleviivaa omaa rajallisuuttaan, muodon sattumanvaraisuutta. Se on teoksen tuhoisaa ja samalla hedelmällistä itsekritiikkiä, joka hajottaa yksittäisen teoksen ja säilyttää sen pelkkänä viittauksena suurempaan. Se tekee teoksesta pelkän luonnoksen tai fragmentin, joka antaa vihjeen jostakin korkeammasta. Ironian elähdyttämä teos viittaa ulos itsestään, kohti taiteen Absoluuttia; ääretöntä ideaa, jota mikään kontingentti muoto ei kykene ilmaisemaan.

Aito "romanttinen ironia" olisi (jos se siis joskus todella toteutuisi, Schlegelille ei tuntunut oikein kelpaavan mikään oikeasti olemassa oleva taideteos) eräänlaista teoksen itsensä säteilemää teoreettista valoa. Se olisi muodon tietoisuutta omasta satunnaisuudestaan; kritiikin ja itseymmärryksen liikettä teoksessa. Se olisi tapa, jolla teos lopulta ylittäisi tai lunastaisi oman rajallisuutensa.

tertium non datur

2008-10-28T12:17:00.002+02:00

Viikon mielenkiintoisimpia tilastotietoja: Helsingin kirjamessujen kävijätutkimuksen (n=300, kävijöitä 69 064) vastaajista 1% ei tiennyt, oliko ostanut messuilta kirjan vai ei.

kuin golfpallo aiv-säiliössä

2008-10-22T00:42:00.016+03:00

Analyyttisessa filosofiassa tunnetaan virhepäätelmän muoto nimeltä "fallacy of misplaced concreteness". Se tarkoittaa jonkin abstraktin käsitteen tai idean tulkitsemista suoraan konkreettiseksi asiaksi. Oletetaan virheellisesti, että tietyllä abstraktiolla on esimerkiksi jokin määrätty fyysinen paikka ja aineellinen hahmo. Ajatusvirheen muodon diagnosoinut filosofi Alfred North Whitehead on todennut, että abstraktin ja konkreettisen sekoittaminen vahingossa toisiinsa on aiheuttanut filosofian historiassa suuria epäselvyyksiä.

Abstraktion "romahtaminen" konkreettiseen on koominen tapahtuma. Itse asiassa abstraktin ja konkreettisen välinen oikosulku lienee eräs tärkeimpiä komiikan lähteitä tai käyttövoimia. (Perusteellisin lukemani analyysi ilmiöstä on Alenka Zupančičin artikkeli "konkreettisesta univeraalista" Nuori Voima -lehdessä 3/07.)

Tunnistamme efektin, kun Tracy Ullman laulaa, että "you broke my heart in 17 places". Samasta ilmiöstä on kyse, kun The Onion -verkkolehden uutisessa siteerataan Barack Obaman puhetta, jossa tämä lupaa paremman, onnellisemman tulevaisuuden kaikille amerikkalaisille -- paitsi Etelä-Carolinassa asuvalle Nate Walshille. Italo Calvinon eräässä "kosmokomiikassa" kuvataan tilanne, jossa maailmankaikkeus koostuu vain yhdestä atomista -- ja naapuri täti kehtaa virittää pyykkinarun sen päästä päähän. Tyylipuhtain esimerkki abstraktin ja konkreettisen yhteentörmäykselle perustuvasta komiikasta kirjallisuudessa saattaa olla Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjassa tarjoama vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta.

Eräs misplaced concreteness -tyyppisen komiikan alalaji perustuu metaforan romahtamiseen, kirjaimellisen ja metaforisen oikosulkuun (tai yhteensopimattomien metaforien tahalliseen tai tahattomaan yhdistämiseen).

Hiljattain ilmestynyt Pauli Kohelon teos Ohessa tilinumeroni vie tämän kirjallisen keinon suunnilleen niin pitkälle kuin se on ylipäänsä mahdollista. Jo kirjan liepeestä luemme:

"... katkeruuden olen jättänyt taakseni niin kuin jätti Markkasen Selma kauppakassinsa Osuuspankin rappusille."

Pauli Kohelo, "ristijärveläinen metsuri", kertoo kirjassa, kuinka hän on noussut vaikeista oloista Elämäntarina-akatemian kirjoittajakurssin kautta suureksi ajattelijaksi, suorastaan hengelliseksi johtajaksi. Eräässä ajatelmassaan hän toteaa:

"Saat sen mistä luovut.
Luovut siitä minkä saat.
Sen menetät minkä haluat.
Sen haluat minkä menetät.
Palauta se minkä otit.
Niin saat takaisin trimmerisi,
jonka olit unohtanut Ristijärven Shellille."

Kohelo laukoo aforismeja, joista miltei jokainen alkaa yleiseltä tasolta ja luhistuu sitten konkreettiseen: "Tietoisuus pakenee määrittelyjä niin kuin Suhosen nuorimmainen liikkuvaa poliisia." "Saimme yhteyden Kaiken Olevaisuuteen, kunnes yhteyden ikävästi katkaisi Lemminkäisen asfalttikone." Jne.

Virkkeissä on jotakin hyvin tuttua. Suomessa on yksi misplaced concreteness -tyyppisen komiikan taitaja ylitse muiden, ja hänen nimensä ei ole Pauli Kohelo.

Kirja on hauska. Osa sen hauskuudesta syntyy sen tietystä kökköydestä -- ikään kuin koko teos olisi kirjoitettu yhdeltä istumalta pienessä kännissä. Kokonaisuutta luonnehtii ehkä parhaiten englanninkielinen ilmaisu "throwaway". Juuri siksi, että kama on niin löysin rantein tehtyä, se toimii. Tekstin koomista tehoa tavallaan lisää se, että kirjoittaja olisi pystynyt parempaankin. Nyt vain huvitti tehdä tällaista. Vähän niin kuin David Foster Wallace kirjoittamassa kesämökin vieraskirjaan tai Allan Holdsworth rämpyttämässä leirinuotiolla Landolaa.

sana etsii virkettä 09-alueella

2008-10-16T23:13:00.008+03:00

aihki
ajettunut
auhto
epatto
hanttapuli
hehtaaripyssy
heittomotti
helakka
hiutua
holauttaa
huhmia
huiputtaa
huseerata
huutolainen
hyväkäs
hyöteä
iljanne
ilmanranta
irnu
jaala
jarottaa
jotos
juotikas
jylkkä
jynkkä
jämerä
kaapelinmitta
kahnustaa
kaikertaa
kamartua
kankare
karehtia
karkaista
kehkeä
keppikerjäläinen
kerno
kerppu
kiiliä
kiinanjuuri
kiisu
kiitolaukka
kinnustella
kiveliö
kiverä
kivoittaa
koirankuri
kolakka
korjuumies
kuunalinen
käpälälauta
kölninvesi
köngäs
lakkapää
lautua
leimikko
leksotella
likilaskuinen
livettävä
lompolo
lorua
louhuinen
lumppuri
luskuttaa
maankärki
meripimeä
mierolainen
moteva
muuritiikeri
nahistella
nalikka
nirsoilla
nokkaviisas
nurea
nypistää
nyykistyä
oljennella
ometta
onea
orjailla
orko
pahta
paljakka
parahultainen
pehertää
peijakas
pelkko
peuhata
plootu
pohahdella
pudas
puunto
raapottaa
raisakka
raito
ravakka
riemahtaa
rihainen
romeikko
routia
ruhtinoida
rutimo
rutivanhoillinen
ryhevä
ryhtymys
rytö
ryytimaa
saivaristo
sankea
sapekas
satoisa
sinkilä
soilua
solea
soluva
suka
suoheinä
suolivyö
sysi
syyhy
säällinen
säänsyömä
taivahinen
tampuuri
tanhua
tavunlaskija
teerevä
tenätä
terhen
tiukkua
toope
torajyvä
tuittupää
tykkänään
umpiperä
upeilla
uuspeili
vaalikki
valanne
valvatti
varjokas
vihma
virmapäinen
virna
volista
vongertaa
vuodentulo
vuolle
vöyräs
ytelä

[Yllä sanoja, joihin olen viime vuosina kirjallisuudessa törmännyt ja joille olen huonolla menestyksellä yrittänyt keksiä sopivaa käyttöyhteyttä. Eräs kirjailija, jolta on löytynyt erityisen paljon kauniita & harvinaisempia sanoja, on Pentti Haanpää. Ja Kivi on tietysti ehtymätön. Runsaasti erikoista sanastoa on tullut vastaan myös vanhemmassa suomalaisessa matkakirjallisuudessa ja maisemaproosassa -- jonka suoranainen aarreaitta on Yrjö A. Jäntin 1960-luvulla toimittama Suomen Sana -kirjasarja. Sen tuhannet tekstit avaavat muutenkin suurenmoisia näkymiä marginaalisempaan proosatraditioomme. Tuon merkillisen, 24-osaisen kirjasarjan lehteily on omiaan kumoamaan väitteet ahdistavan yksipuolisesta suom. kaanonista & puuduttavasta realismista. Muuten olen sitä mieltä, että usein parjatun "realismin" sisään mahtuu kokonainen linnéläinen järjestelmä erilaisia kirjallisuuksia.]

merkintöjä raittilasta ja linnasta

2008-10-14T22:02:00.045+03:00

Kirjailijoina Linna ja Raittila ovat hyvin erilaisia, mutta jos lähestytään heidän romaanituotantojaan eräänlaisina "spekulatiivisina" kokonaisuuksina, historian ja myytin sekoittumista tarkastelevina systeemeinä, yhteyksiä löytyy paljonkin. Tarkastelen seuraavassa ennen kaikkea Linnan Pohjantähden kolmatta osaa sekä Raittilan romaaneja Atlantis ja Pamisoksen purkaus.

Atlantis-romaanin mottona on Matteuksen evankeliumin lause "mitä se hyödyttää ihmistä? Kysymys läpäisee kaikki Raittilan teokset. Mieli ja hyöty tarkoittavat viime kädessä samaa asiaa, ihmisen maailmaa. Ihmisen maailmalla ei ole mitään erityistä perustaa, vaan se on juuri perustattomuus ja avoimuus itse. Eräs Raittilan romaanien ja esseiden pyrkimys on palauttaa "hyödylle" sen yksinkertainen evankeliumin merkitys.

Tässä on eräs kytkentä Linnaan. Korostetuimmin Pohjantähden kolmannessa osassa palaa yhä uudestaan kysymys: mitä hyötyä kaikesta tästä on ollut? Mitä hyötyä on ollut politiikasta, puheista, ideoista, kansanvalistuksesta? Mitä on jäänyt käteen? Kysymys vaivaa vanhaa Janne Kivivuorta hänen vieraillessaan trilogian viime sivuilla lapsuutensa maisemissa.

Linna ironisoi tämän ikääntyvän miehen väsyneen kysymyksen laittamalla Jannen pojanpojan Joukon kysymään saman kysymyksen eri tasolla, vailla elämänkokemusta, ilman sitä mutkikasta polkua, jota pitkin Janne on omaan eksistentiaaliseen kriisiinsä päätynyt.

Jouko on oppinut eksistentialisminsa yliopistossa. Hän kysyy ilkkuen Jannelta: mitä siitä papan politiikasta oli hyötyä? Janne ärtyy silminnähden, muttei kykene tietenkään artikuloimaan ärtymystään. Mitään tapaa kommunikoida historiallista kokemusta, omaa suhdetta Pentinkulman vaiheisiin, ei ole.

Pohjantähden loppua on usein pidetty kanokirjallisesti heikkona. Näkökulmien moneus romaanissa luhistuu kolmososan lopussa yhteen kantaan, sodanjälkeisen hyvinvointi-Suomen ja sosiaalidemokratian myöntöön. Näin väitettäessä kadotetaan kuitenkin romaanin lopussa vallitseva perustava ambivalenssi ja epäselvyys -- jota ovat kiinnostavasti käsitelleet muiden muassa Juhani Niemi ja Olli Sinivaara.

Kun Linna romaanin alkupuolella purkaa auki työn ja kärsimyksen varaan rakentuvan perussuomalaisuuden myytin, on sanottu että hän rakentaa kolmannessa osassa tilalle uuden, harmonisen hyvinvointi-Suomen myytin. Kolmannen osan viimeisten parinkymmenen sivun valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että tähän myyttiin sekoittuu myös samaisen myytin aukipurkaminen ja jopa hajottaminen. Janne Kivivuoren tokaisu "Päivä on tehnyt kierroksensa" paljastaa synkkyytensä jos ajatellaan, että on todellakin tehty täysi ympyrä ja tultu historialliseen tilanteeseen, jossa kaiken tapahtuneen valossa useimmilla on täysi syy olla onnellinen, mutta jossa siitä huolimatta pirtin pöydän ympärillä istuu joukko tyytymättömiä (Juhani), tietämättömiä (Jouko) ja resignoituneita (Janne) ihmisiä.

Esseissään ja Pohjantähti-romaanissa Linna esittää historiallisen kertomuksen, jonka jälkeen kenenkään ei pitäisi olla vailla "kiitollisuutta" siitä, että hänen kuvamaansa ajat kärsimyksineen, epäinhimillisine puurtamisineen ja sotineen ovat ohi, mutta samalla Pohjantähden loppu, romaanin sulkeuma, vahvistaa, että kenties kukaan ei ole tyytyväinen. (Tätä "suuren historiallisen draaman jälkeistä" tympeää, krapulaista tunnelmaa ja sen poliittis-historiallisia resonansseja kehittelee nerokkaasti eteenpäin Paavo Rintala vuonna 1970 ilmestyneessä esseeromaanissaan Kekkosen aika.)

*

Raittilan romaanituotanto asettuu monessa mielessä Pohjantähden avaamaan kirjallis-poliittiseen tilaan. Olisi jopa mahdollista väittää, että Raittila on eräänlaista "toiseen potenssiin siirrettyä" Linnaa, vaikka Raittila on tyylillisesti ja ehkä myös "temperamentiltaan" varsin kaukana Linnasta. Teemojen leikkauspisteitä on kuitenkin valtavasti, tärkeimpänä ehkä historian ja myytin sekoittuminen lukemattomine variaatioineen.

Raittilan yhteyksiä Linnaan on ehkä paras lähestyä käänteisesti, erojen ja irtiottojen kautta. Sellainen yhteisesti ymmärrettävän kielen taso, joka vielä kannattelee Linnan romaaneja – ja jolla voidaan Pohjantähdessä kehitellä argumenttia siitä, että "yhteisiin asioihin" kannattaa suhtautua epäluuloisesti, niiden materiaalinen perusta on tuotava esiin – on Raittilan Atlantiksessa ja viimeistään Pamisoksen purkauksessa romahtanut. Puhe historiasta, puhe "Suomesta" on luhistunut osaksi spektaakkelia, "sisällöiksi" ja esityksiksi muiden joukossa. Pohjantähden Linnan on "vielä" mahdollista virittää yhteisesti tunnistetun kansallinen mytologia – eri tavoin ironisesti ja nurinkurisesti sävytettynä – purkamaan tätä mytologiaa itseään auki. Näin synnytetty kokonaisuus kommunikoi ymmärrettävästi monia asioita lähihistoriasta ja kirjoittamisajankohdan todellisuudesta, siitä mitä "Suomi" ei ollut ja mitä se mahdollisesti oli. Raittilan Atlantiksen ja Pamisoksen purkauksen ytimessä sen sijaan on pikemminkin tämäntyyppisen kommunikaation luhistuminen.

Linna kirjoitti sekä romaaneja että esseitä, mutta oli mahdollisesti esseistinä parhaimmillaan juuri romaaneissaan, ennen kaikkea Pohjantähdessä. Ehkä Linna keksi hahmokuvauksessaan uuden "esseeromaanin" variaation; sellaisen, jossa ei ole genrelle tyypillistä raskautta ja kiusallisuutta. Jopa romaanien elävyys syntyy minusta osaksi siitä, että ne ovat myös abstrakteja sommitelmia -- eivät koskaan pelkästään "suuria suomalaisia" tarinoita.

Tietynlaisia esseeromaaneja ovat myös Raittilan kirjat. Ne ovat sommitelmia, jotka yhdistelevät vapaasti tarinankerrontaa, metatason kommentaaria, historiallisen romaanin ja trillerin aineksia, sitaatteja sekä vieraannuttavia rakenteellisia ratkaisuja. Eri elementit peilautuvat toisiaan vasten.

Raittila on suurten konstruktioiden ja kehittelyjen kirjailija. Usein romaaneissa rakennetaan ja järjestetään jotakin, ja tyypillisesti rakennelmat hajoavat ja suuret hankkeet tulevat tiensä päähän. Tekstit itsessään koostuvat sitaateista, pastisseista, fragmenteista ja niin edelleen. Kertomukset ovat täynnä etäännyttäviä elementtejä ja oikosulkuja. Sujuvan kerronnan saattaa yhtäkkiä keskeyttää viittaus ”suomalaisen junnaavan miesproosan tapaan” käyvästä seinäkellosta. Romaanihahmon harhanäky saattaa olla sanasta sanaan Antti Hyryn novelli.

Raittila käyttää hahmojen ja eri aikakausien kuvauksessa "linnalaista" kierrosten ja ristivalotusten metodia. Eletty ja teoreettinen, tarinamainen ja esseemäinen, "vakava" ja "ironinen" lomitetaan yhteen. Teoksista muodostuu eräänlaisia peilisaleja, joiden läpi eri aiheita voidaan kuljettaa. Pikemmin kuin mikään yksinkertaisen realismin varaan rakentuva maalaisromaani, Pohjantähti on spekulatiivinen rakennelma.

Pohjantähden menetelmä on se, että pystytetään kotikutoinen metafysiikka nimeltä Pentinkulma, ja kun tämä on tehty, voidaan mihin tahansa aiheeseen heittää valoa monesta eri suunnasta yhtä aikaa, vaikka vain irrallisten repliikkien kautta.

*

Voidaanko sanoa, että sekä Linnan että Raittilan romaanihahmot ovat eräänlaisia käsitteitä, ja että hahmokuvauksessa rakentuu eräänlaisia käsitteellisiä ristivalotuksia?

Raittila itse toteaa esseessään ”käsi ja silmä”, että käsitteet eivät kuulu taiteeseen, vaan ovat itse asiassa ”taiteen vastakohta”. Nähdäkseni Raittilan romaanit kuitenkin vastustavat kaiken aikaa tällaista dikotomiaa. Mistä tällainen yhtäkkinen rajanveto, kun kyseessä on jonkun Atlantiksen tai Ei minulta mitään puutu -romaanin kirjoittaja? En kovin hedelmällisenä sellaisen käsitteen käsitteen käyttöönottoa, joka tekee romaanista käsitteelliselle ajattelulle tyystin vieraan. Eikö romaani yleisesti sulje helposti piiriinsä aivan mitä tahansa aineksia? Ja eikö erityisesti Raittilan tuotanto koostu merkillisistä proosan hybrideistä, joissa sumeilematta yhdistetään tarinankerrontaa, metatason kommentaaria, historiallisen romaanin ja trillerin aineksia, esseemäisiä monologeja?

Mainitussa kirjoituksessaan, joka kuvaa 50-lukulaista kuvataiteen paradigmaa, äärimmilleen sekularisoitunutta ”kuvan tekemistä”, Raittila toteaa että modernismin sisäistäneelle maalarille ”henkilökuvan näköisyys oli – itsestään selvä sivuseikka, samanlainen hyödyllinen, mutta kokonaissommitelmalle alisteinen rakenne-elementti kuin juoni romaanissa”. Tässä ollaan lähempänä sitä runousoppia, jota Raittila kirjoissaan käytännössä toteuttaa. Kaikki on alisteista kokonaissommitelmalle, joka Raittilan tapauksessa ei oikeastaan tarkoita mitään tyypillisten romaanin kriteerien mukaista hallittua kokonaisuutta ("elävät" hahmot, hallittu tarinan rakenne jne.), vaan ennen kaikkea kokonaisnäkemystä, yleiskatsausta. Millainen on tämän päivän maailma? Millä tavalla ihmiset siellä elävät? Ei Raittila romaaneissaan pysähdy miettimään ammentaisiko ”taiteen” vain ”käsitteiden” suomasta keinovalikoimasta. Hän on ehtinyt rakentaa mittakaavaltaan lestadiolaisten jättiläisteltan veroisia analogioita ja taloushistoriallisia linjoja jo ennen kuin kysymys on herännyt.

*

Atlantiksen Saarilahti sanoo, että hänen tuleva Suomen historian teemapuistonsa on ”yhteenveto suomalaisesta itseymmärryksestä”. Itse Atlantis on yhteenveto itseymmärryksestä eri merkityksessä: se esittää kuinka ”itseymmärrys” kääntyy irvikuvakseen, etäisyys katoaa, muistaminen muuttuu unohtamisen tuotannoksi ja fantasia täydellisen katseltavasta maailmasta onkin sokeuden muoto tai jossa pitkälle edennyt sairaus alkaa tuottaa itseymmärryksen ja itsekritiikin näytöksiä osana omaa etenemistään

Atlantis on tietyssä mielessä niiden aiheiden ja kysymysten johdonmukaista avaamista ja eteenpäin ajattelemista, jotka ovat idullaan Pohjantähden kolmannessa osassa, tuossa muistin ja ”loppujen” kirjassa.

Atlantis asettaa "pelkän fantasian" ja "pelkän toden" väliin esityksenä siitä tyhjästä paikasta, jossa kriitikoiden peräänkuuluttama "suuri suomalainen romaani" voisi olla. Tai: voiko meillä olla ”ehjä” romaani sellaisesta tilanteesta, joka nimenomaan tuottaa kahtiajakoa pelkästään fiktiiviseen (tarinat, viihde) ja pelkästään toteen (katastrofit, ”realiteetit”)? Siinä missä romaani on paikka, jossa todellisuus ja kuvitelmat voivat vapaasti asettua suhteisiin toistensa kanssa, muuttua toisikseen ja muodostaa konstellaatioita, jotka vain vulgaari luenta voi palauttaa joko ”pelkkään tarinaan” tai ”todellisuuden kuvaukseen”.

Atlantiksen alussa eräs päähenkilöistä näkee unta, jossa "kaikista maailman ihmisistä oli tehty biomassaa. (...) Alastomat ihmiset kelluivat ravintoliuoksessa ja niistä lähti kaapeleita, joiden kautta lihasenergia ja ruumiinlämpö otettiin talteen. Mielet oli kytketty kaikenkattavaan tietokoneohjelmaan. Se tuotti lumetodellisuutta, jossa ihmiskunta luuli elävänsä.” Hirviömäinen Matrix-analogia on eräänlaista radikalisoitua Linnaa. Se antaa yhden mahdollisen taustan, jota vasten historiallisen teemapuiston Suomea voidaan tarkastella. Kodikas suomalaisten tarinoiden kooste on eräänlainen kontrapunkti sille nurinkuriselle tilanteelle, jossa näitä tarinoita kerrotaan.

Jos Linna asettaa Tuntemattomassa ja Pohjantähdessä runebergilaiset idyllit ja sankarikuvat vastakkain ensimmäisen persoonan kärsimyksen ja latteuden kanssa, rakentaa Raittila Atlantiksessa samanlaisen vastakkainasettelun romantisoidun, "rehellisellä työllä" rakennetun Elovena-Suomen ja nihilistisen mielikuvatalouden välille.

Eräs ero Linnaan on se, että lähes kaikki romaanissa osoittautuu jonkinlaiseksi simulaatioksi. Aineellisten ja aineettomien rakennelmien tuhoutuessa jäljelle näyttäisi jäävän tuskin mitään. Korkeintaan hiljainen, jossain määrin resignoitunut sunnuntai-iltapäivän tunnelma, joka on selvin yhteys Pohjantähden loppuun. Pamisoksen purkauksessa Raittila vie tuhotyön vielä pidemmälle, niin syvälle teoksen rakenteeseen, että vertailu Linnaan tulee jo äärimmäisen vaikeaksi.

*

Raittila lähestyy sekä romaani- että esseetuotannossaan monin paikoin Guy Debordin ajattelua -- Kirjailijaelämää-teoksessa hänet mainitaan jopa nimeltä. Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan lähtökohtana on Marxin tavara-analyysin radikalisoiminen. Teos kuvaa kapitalismia äärimmäisessä vaiheessa, jossa tuotanto ja kulutus pystytetään mielikuvien ja loputtomiin monistuvien uusien tarpeiden läpeensä vieraantuneelle pohjalle. Sellaisista aiemmin tuotannon ulkopuolisista asioista kuin kommunikaatio ja sosiaalisuus tulee suoraan tuottavia ja tuotantoa suuntaavia voimia.

”Spektaakkeli on momentti, jona tavara on miehittänyt yhteiskuntaelämän totaalisesti.” (Spektaakkelin yhteiskunta, §42.) Siis myös ja ennen kaikkea: miehittänyt muistin, historian, kielen. So. kaikki on periaatteessa raakamateriaalia yhä uusien kuvien tuotannolle. Elämän mahdollisuuksien piiri laajenee mahdollisuutena osallistua yhä uusiin näytöksiin ja kommunikaatiotapahtumiin.

Raittilan uusimmat romaanit ovat pitkälti juuri Debordin analysoiman kaikkialle elämään levittäytyvän tuotannon logiikan ja vieraantuneen kommunikaation kuvauksia. Mutta Raittilan selvin ero Debordiin on mielekkään elämän löytäminen myös täysin vieraantuneista konteksteista. Mihin tahansa Asiaan suhtaudutaan lukemattomin eri tavoin. Mikään konteksti, mikään valta, ei läpäise ihmistä. Tai pikemminkin niin, että sosiaalinen todellisuus, tapahtumien suuri näyttämö pakenee jokaista yritystä hallita sitä, kaikki toiminta kantaa sisällään arvaamattomia seurauksia, kaikki suunnitelmat toteutuvat eri tavalla kuin haluttaisiin. Mutta täsmälleen samalla voimalla ihmisen kokemus, hänen maailmansa karkaa jokaiselta muodolta, jokaiselta koodaukselta. Ihminen ylittää kaiken valmiin. (Tätä Debordkin seuraajineen aina tolkuttaa, mutta puuttuuko häneltä lopulta tämä näkökulma, tämä kokemus?)

Mieli ja mielettömyys voivat Raittilalla syntyä mistä tahansa aineksista. Mielekäs ja mieletön kääntyvät toisikseen. Ei ole ennalta asetettua pistettä tai perustaa, jonka kautta ero voitaisiin tehdä. Mielettömässä kontekstissa voi olla mielekkyyden saarekkeita. Järki ja järjettömyys muuttuvat toisikseen tilanteiden muuttuessa.

*

Tapa, jolla Pamisoksen purkaus yhä uudelleen asettaa hahmot ja tarinan erilaisten esitysten raaka-aineeksi, jäljittelee nykyisten keskustelujen ja spektaakkelimaisen muistamisen toimintaa. Pamisos-dokumentin ajatus jonkinlaisena aidosti yhteiskunnallisena teoksena vesittyy maailmassa, joka on puudutettu realityllä ja erilaisilla todellisuusefekteillä. ”Ethän sä voi tehdä leffaa tollasesta kun Pamisos, jos katsojat ei pysty ymmärtämään, että sellaista on joskus tapahtunut ihan oikeasti.” (Pamisoksen purkaus, 131.)

Romaani näyttää monin paikoin "mediakritiikiltä", mutta on itse asiassa jotakin päinvastaista. Se kieltäytyy keskustelusta, se vain ”idioottimaisesti” matkii spektaakkelin toimintaa; pilkkoo, hajottaa ajallisen jatkuvuuden, muuttaa eletyn äänen ja kokemuksen "sisällöiksi”. Ehjää tarinaa ei synny mistään, vaan aina viitataan ”puuttuviin nauhoihin” tai käsikirjoituksen osiin, lykätään kokonaiskuvan paljastumista. Juuri tähän perustuu romaanin teho. Ei ole vain niin, että keskeneräiset tarinat Pamisos-laivan työntekijöiden elämästä jäljittelisivät laman ja sen jälkeisen historian kokemusta selvittämättömänä asiana, vaan koko kirjan rakenne tuottaa jokaisessa yksityiskohdassaan samoja efektejä kuin nykyinen julkisuus: keskeytyksiä, peilivaikutuksia, paranoiaa (”joku jossain tietää paremmin”), puheen muuttumista yhdentekeväksi, muistamisen muuttumista unohtamiseksi.

Mutta vaikka romaani näyttää vetävän maton jokaisen yhteiskuntakriittisen eleensä alta, se on läpeensä yhteiskuntakriittinen tutkiessaan yksityiskohtaisesti suurten taloudellisten muutosten heijastusvaikutuksia ihmisten työ- ja arkielämään.

Atlantiksessa spektaakkelin analyysi otti vielä tietynlaisen ”rajatun” satiirin muodon. Vaikka kuvaus Saarilahden teemapuistosta ja sen tuhosta implikoikin sen, että todellinen kaikenkattava teemapuisto on koko spektaakkelitalous ja uusi julkisuus, eikä sitä hävitä mikään luonnon äkillisessä moraalisessa raivonpuuskassa synnyttämä vedenpaisumus, niin romaanin ajallinen eheys ja sen epilogi vahvistivat vielä tietyn ulkopuolen ja katarsiksen. Löytyi vielä positio, josta koko spektaakkelin helvetti voitiin kehystää erilliseksi asiaksi.

Pamisoksen purkauksessa spektaakkelin kritiikki viedään yhtäältä suoraan (insinöörihahmon) ensimmäisen persoonan tasolle ja toisaalta romaanin rakenteen sisään. Lukija eksytetään perinpohjaisesti erilaisiin itseensäviittaamisten, upotusrakenteiden, harhojen ja katkosten kuvioihin. Ja loppuun tultaessa koko romaani ikään kuin luhistuu itseensä, loputtomaan paradoksaalisuuteensa. Jäljelle ei jää edes Atlantiksen loppusivujen arkisen banaalia maisemaa.

Tavallaan Pamisoksen purkaus pyrkii pitämään yhteiskuntakriittisen romaanin paikkaa auki luomatta aikakaudesta minkäänlaista "vapauttavaa tarinaa" (kirjallinen synteesi, kertomus, joka toisi yhteen aikakauden maiseman ja ihmisten subjektiiviset kokemukset). Valitettavan usein "yhteiskuntakriittiset" romaanit taantuvat sovinnaisuutensa takia viihteeksi, miellyttäväksi ja samastuttavaksi tarinaksi. Pamisoksen purkauksen ongelma saattaa olla päinvastainen: eksyttäessään lukijan täydellisesti, se kyllä saa aikaan samoja efektejä kuin kuvaamansa spektaakkelitalous, mutta samalla moninkertaisiin metatasoihin karkaava kerronta uhkaa sulkeutua kokonaan itseensä.

Jos Raittilan kolme edellistä romaania (Ei minulta mitään puutu, Canal Grande, Atlantis) vielä päättyvät jossain mielessä "linnalaiseen" elämän affirmointiin, tuntuisi Pamisoksen purkauksen lopussa avautuvan pelkkä tyhjyys. Lohduttomuudessaan romaani tuntuisi irtoavan Raittilan aiemmasta tuotannosta (ja samalla ehkä katkaisevan välinsä myös kroonisesti elämänuskoiseen Linnaan?)

Esseetuotannon Raittila tosin ehkä muistuttaisi, että puheena ovat alleviivatusti fiktiivisten ja loogisiin oikosulkuihinsa hajoavien romaanihahmojen kohtalot. Onko siis todettava Brianin elämän loppukohtausta lainaten: "You come from nothing, you're going back to nothing. What have you lost? Nothing!"

Joka tapauksessa Raittila on epäilemättä rakenteellisten ratkaisujen tasolla kulkenut erään tien loppuun saakka. On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan hän lähtee seuraavassa romaanissaan.

löydämme itsemme lopultakin yksin sanojemme parista

2008-10-12T22:12:00.010+03:00

"Näin me löydämme itsemme lopultakin yksin sanojemme parista, ensimmäistä kertaa yksin kielen kanssa, jokaisen seuraavan perustan hylkääminä. Tämä on se kopernikaaninen kumous, jonka aikamme ajattelu perii nihilismiltä: olemme ensimmäisiä ihmisiä, jotka ovat tulleet täysin tietoisiksi kielestä. Sen, mitä aikaisemmat sukupolvet ovat ajatelleet Jumalaksi, olevaksi, hengeksi, tiedostamattomaksi, me näemme ensimmäistä kertaa kirkkaasti sinä mitä ne ovat: kielen nimiä. Tästä syystä jokainen filosofia, jokainen uskonto ja jokainen tieto, joka ei ole tullut tietoiseksi tästä käänteestä, kuuluu meidän kannaltamme peruuttamattomasti menneisyyteen. Verhot, joilla teologia, ontologia ja psykologia ovat suojanneet inhimillistä, ovat nykyään pudonneet pois, ja yksi kerrallaan palautamme ne omille paikoilleen kieleen. Vailla verhoja katsomme nykyään kieleen, joka on haihduttanut itsestään kaiken jumalallisen, kaiken sanomattoman: täysin paljastettuna, absoluuttisesti alussa." (Giorgio Agamben, "Kielen idea")

Jos tietokone oli joskus järjestyksen ja järjestelmällisyyden metafora, yhdistyy se nykyään pikemminkin kontrolloimattomuuteen, kohtuuttomuuteen ja eksymiseen ylivoimaisen heterogeenisissä maastoissa. Hakukoneilla on kyky tuottaa mielin määrin epäjärjestystä ja järjestystä yhtä aikaa ja kaikin kuviteltavin tavoin toisiinsa sekoittuneina. Ihmisen, sanokaamme runoilijan, yritykset synnyttää "outoja" tai "absurdeja" yhdistelmiä, rekisterinvaihdoksia tai assosiaatioita ovat useimmiten tuomittuja häviämään googlen hirviömäiselle mielikuvitukselle. Etsiessään googlella päivittäin tarvitsemiaan tietoja jokainen toimistotyöntekijä altistuu "kielen materiaalisuuden" kokemukselle tavalla, joka ennen liittyi lähinnä kokeellisen kirjallisuuden harrastukseen.

Hakukonerunouden teho nousee osaltaan tällaisesta jaetusta kokemuksesta. Parhaissa hakukonerunoissa (ks. esim. Janne Nummela: Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli) avautuu tietynlainen täsmällisen ja kaoottisen, itsestään selvän ja käsittämättömän yhteinen sija. Google-runo vieraannuttaa vielä kertaalleen jotakin joka on jo täysin vieraantunutta, oudontaa edelleen jotakin jonka outouden on jo nostanut toiseen potenssiin se lähes brutaali nopeus, jolla netille tyypillisistä kommunikaatiotapahtumista on tullut osa arkikokemustamme. Hakukoneruno onnistuu parhaimmillaan antamaan kaikesta suorasta sosiaalisuudesta irronneiden kommunikaatiotapahtumien äärellä koetulle hämmennykselle, ihastukselle ja kauhulle taiteellisen hahmon, vähintään jonkinlaiset ääriviivat. Ehkä se on näin ollen jonkinlaista spektaakkeliyhteiskunnan luontorunoutta, lyriikkaa kielen omasta luonnosta sen luhistuessa mykkyyteen koneellisessa käytössä, sanojen puuroutuessa liian monen simultaanisen äänen meluun? Turtaa kieltäkin voi säveltää.

Viime vuosina käyty keskustelu hakukonerunoudesta tuo mieleen sen, mitä Benjamin sanoi surrealistien velasta Pariisin pasaaseille. Labyrinttimaiset markkinapaikat tuottivat kummallisia yhdistelmiä, oman epälogiikkansa mukaisesti rakentuvat tilat häivyttivät asioiden ensisijaiset taustat, mankeloivat kaikki erot samaan ontologiseen rekisteriin.

Moni hakukoneilla pitemmän aikaa leikkinyt lienee kokenut jotakin samanlaista: sanat ovat viimein romahtaneet samanarvoisina toistensa viereen, naimisiin keskenään. Kaikki jumalainen niissä on lopultakin taltutettu (se on saavutus, tähän ei pystynyt edes nihilismi!). Jäljellä on yhtä aikaa tympeä ja onnellinen olo. Kieli avautuu eteemme kaikkiin suuntiin loputtomasti jatkuvana autiomaana. Löydämme itsemme avuttomina ja huvittuneina "yksin sanojemme parista, ensimmäistä kertaa yksin kielen kanssa, jokaisen seuraavan perustan hylkääminä" (Agamben).

Hakukonerunous, flarf ym. työstävät muotoa tällaiselle kokemukselle, lingvistis-ontologisen huimauksen tunteelle (tietenkin kysymys on myös aivan yksinkertaisesti nautinnosta). Se ei yritä neutraloida kaoottista järjestyksellä, vaan päinvastoin koettaa oudontaa raakamateriaaliaan vielä entisestään, vieraannuttaa sitä vielä askeleen pidemmälle. Ikään kuin runo koettaisi luoda kynnyksen, jolta vielä kerran olisi katseltavissa takaisin kieleen yhtäältä kannattelemassa "luonnollista" kommunikaatiota ja toisaalta varaamassa paikkaa runolle. Se purkaa auki, analysoi (ja juhlii) sitä mikä googlelle itselleen on autistisen, ilmeettömän luonnollista. Se tuo jotakin nimeämätöntä yhteisesti koettavaksi, tunnusteltavaksi, osallistuttavaksi. Jos spektaakkelissa todella löydämme itsemme "yksin sanojemme parista", onko niin, että hakukonerunossa löydämme toisemme tämän kokemuksen äärellä?

all things geist-related

2008-10-10T07:54:00.001+03:00

He's got a two-room suite
At Comfort Inn West Atlantic
His V-8 Ford's a Classic
He's feeling très Romantic

Friedrich von might eat his heart out
If he saw this guy in action
His entire Weltanschauung
Is founded on relaxin'

He once tried deciphering
Modernity's Essence
But that got old real fast
So he switched to adolescence

He's drinking vodka limes
And he's listening to some Shazam
'Tween him and former colleagues
There's sure a mile-wide chasm

'Cause he's a Poolside Schlegel
That's what they say
Munchin' on a bagel
On a bright summer day

Poolside Schlegel
That's what I've heard
From all things Geist-related
He's free as a bird

When asked about the change
He says it's been a cool Erfahrung
On scale of one to ten
He'd give a "man-you-have-no-Ahnung"

He's never feeling bored now
Cause he's never being boring
An endless new horizon
Is opening before him

[...if you want this w/music check this out]

hommage à Janne Nummela

2008-10-09T16:14:00.001+03:00

blogi on suojattu Dave 's Spam Karma 2: 2411 SPAMS
blogi! on tässä aika paljon tutustumista
Blogi on valitettavan totta myös suomalaisen huippuosaajan kohdalla
blogi on foorumi, voimme suositella, Illustrator
Blogi on hyvin yksinkertainen käyttää. 9 hours, 4 minutes ago by
blogi on omattu näille ihmisille:
blogi on vieras, en siis tiedä minkä verran tyttö juo joten en ota
blogi on henkilöbrändin ankkuri tietotyöläiselle
Blogi on osa sukupolvifoorumia, johon sisältyy syksyllä pidettävä kansalaisseminaari
Blogi on jonossa. Tarkista
Blogi on perustettu gradua varten, jonka pitäisi olla valmis ensi toukokuuhun mennessä.
blogi on poistunut? tietääkö joku mitä on tapahtunut? Onko blogi vain poistettu?
blogi on pallo korkeus - Michael Ballack

lampaiden kaluamalla syyrialaisella mäellä seisten vahingossa keksii uudestaan

2008-10-08T22:38:00.007+03:00

"[A] hieroglyphic sense of concealed meaning, of an intent to communicate."
(Thomas Pynchon, The Crying of Lot 49)

"Aina kun puhe paljastaa jonkin poikkeaman kaikkein suorimmasta, toisin sanoen kaikkein turtuneimmasta ajatuksen ilmaisusta ja aina kun nuo poikkeamat antavat jollakin tavalla aavistaa sellaisten suhteiden maailman, joka on erilainen kuin puhtaasti käytännöllinen maailma, tajuamme enemmän tai vähemmän selvästi mahdollisuuden laajentaa tuota poikkeuksen aluetta. Tunnemme siepanneemme kappaleen jaloa ja elävää ydintä, jota voisi ehkä kehittää ja vaalia ja joka -- kehiteltynä ja käytettynä -- antaa runoudelle taiteen tehon." (Paul Valéry, "Puhdas runous")

"[T]uon keksinnön tehtyään hän tunsi olevansa kuin joku käyräsauvaansa nojaava ajattelijavanhus, joka ikivanhalla lampaiden kaluamalla syyrialaisella mäellä seisten vahingossa keksii uudestaan aleksandrialaisen kaavan, joka todistaa oikeaksi ne tähtitotuudet, joita hän on öisin katsellut koko ikänsä ja tuntenut ne paikkansapitäviksi osaamatta niitä kuitenkaan todistaa." (William Faulkner, Villipalmut)"

"Vasta kun on tutustunut asioiden pintakerrokseen [...] voi ryhtyä tutkimaan mitä sen alla on. Mutta asioiden pintakerros on ehtymätön.” (Italo Calvino, Herra Palomar)

... näiden lainausten leikkauspisteet, erot, yhtäläisyydet? pinnan ja syvyyden jännite; mitä ihmettä milloinkin tarkoitamme "pinnalla ja syvyydellä"? taustalla olevan aavistus, salaisuus, joka yhtä aikaa näyttäytyy ja pakenee.
mahdollinen lähtökohta, teorian, tulkintojen äärimmäisyydet: täydellinen pinnan affirmointi vs. kaiken pinnan ainutkertaisuuden tuhoava hinku "kulissien taakse", selityksiin.

tai sitten suoraan asiaan

2008-10-08T13:00:00.014+03:00

kiire jos meinaan ehtiä aloittaa blogin ennen ystävääni Tommia.
siis ensimmäinen merkintä nyt,

mietittäväksi sekava yhtälö, joka pyöri tänään mielessä :

Jenan romantiikka = kirjallisuuden fazerila
tai ei, ehkä pikemminkin:
kirjallisuus (Kirjallisuus) Jenan romantiikan näkökulmasta = fazerila koulupojan näkökulmasta

[paratiisi, ylenpalttisuus, ehtymättömän x:n (minkä?) valtakunta - mutta kuitenkin aina vielä vähän hienompi ajatuksena kuin toteutuneena; saavuttamattomana saavutettu; muistamme karkkitehtaan riemut yhtä hyvin kuin ähkyn ja lakritsioksennuksen, kiellot tehtaan kierroksella jne. siis: paratiisin aavistus tms. aina parempi kuin paratiisi itse?

...luokkaretkeä odotellessa!]