metsäkotisi verkkoisissa kolkissa

Hän kahmaisi jättiläishämähäkin syliinsä ja vyörytti sen pimeään kuoppaan. Se putosi pohjalle aika kammottavasti rusahtaen. Hänen kasvoillaan karehti tyytyväinen hymy, kun hän asteli kuopan reunalle ja sanoi hitaasti ja painokkaasti: Se tulevaisuus, joka nyt tuntuu menetetyltä, on siirtynyt koko kansalle. Kansan tulevaisuuden hyväksi. Tämä vainaja ei ole vain teidän. Se on meidän kaikkien yhteinen, ja ottakaamme nöyrtyneenä vastaan tämä pyhä uhri. Vaikka sinun ruumiisi maatuu, henkesi jatkaa elämäänsä metsäkotisi verkkoisissa kolkissa. Kaikki arkinen ja häiritsevä on poissa. Hyvästi hämähäkkieläinten kuningas, jonka pitkää ja uskollista ystävyyttä ei unohda kukaan, joka sinut tunsi. Kukoistakoot sinun monisilmäiset jälkeläisesi ja löytäkööt sinun ihmisystäväsi lohtua menetykseen, jonka he ovat kohdanneet. Ehkä tämä joskus tuo vahvimpaankin sydämeen kapinan. No niin, no niin, hän sanoi ja heilautti taikasauvaansa niin että valtava maakasa nousi ilmaan ja putosi vaimeasti räsähtäen kuolleen hämähäkin päälle, mihin se muodosti sileän kummun.

(lauseet: Harry Potter ja puoliverinen prinssi, suom. Jaana Kapari; Täällä Pohjantähden alla III)

kuulustelu

”Ne kuljetti meitä sinne parisataa, ketä nyt oli kiinni saaneet. Kai ne ajatteli, että me osattais jotenkin kommunikoida siellä niiden natiivien kanssa. Ja oltiinhan me suunnilleen samankokoisia ja päästäisiin rakennuksiin ja koloihin, minne ne pakenisi. Nämä herrathan on jumalattoman pitkiä ja kömpelöitä, niin kun tiedätte. Tällasta porukkaa, joka vaan ilmestyy kaupungin porteille eikä kukaan oo nähnyt mitään vastaavaa, ja sitten ne onkin jo kohta keskustorilla ja niitten hevosetkin syö lihaa. Voin kertoa, että aika helvetin häiritsevää oli yrittää niiden kanssa asioida, vielä kun ei niillä ollut silmiä eikä oikein kasvojakaan. Mutta enemmän se olikin sellasta käskyttämistä, kun ne vaan töni meitä eteenpäin ja minne millonkin halusivat ja yrittivät saada ymmärtämään, mitä haluttiin. Helvetin hyvä, ettei tartte siellä enää olla. Mieluummin mä tässä kopissa teidän kanssa olen vaikka maailman tappiin ja näitä selitän, kun joudun uudestaan niitten apuriksi. Vaikka en mä usko että tästä selvää tulee koskaan. Edelleen muistan, kun se niitten emäalus painui sinne pilvien alle ekan kerran. Siellä oli sellasta vaaleenpunasta ja harmaata usvaa, minkä alta metsät ja joet ja kylät rupesi vähitellen näkymään. Ja siellä ne niitten saaliit vielä kulki vapaina eikä ilmeisesti tajunneet ollenkaan mitä oli tulossa, vaikka tollanen järjettömän kokonen alus leijuu yläpuolella. Ne oli niin hemmetin hyväuskosta porukkaa silloin aluksi ja myöhemminkin. Sittenhän ne kyllä aika pian katosi koloihinsa, kun tajusivat mitä tapahtuu.”