Athenäum 116

”Romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta. Sen tarkoitusperänä ei ole vain kaikkien runouden erillisten lajien jälleenyhdistäminen ja runouden saattaminen jälleen kosketuksiin filosofian ja retoriikan kanssa. Se haluaa, ja sen myös pitää milloin sekoittaa, milloin sulauttaa toisiinsa runous ja proosa, nerous ja kritiikki, taiderunous ja luonnonrunous; sen on tehtävä runoudesta elävää ja seurallista, ja elämästä ja yhteiskunnasta runollista, runollistettava sukkeluus ja täytettävä ja kyllästettävä taiteen muodot kaikenlaisella sopivalla sivistävällä aineksella ja sielutettava ne huumorin käänteillä. Se kattaa kaiken, mikä vain on runollista; se ulottuu suurimmista itseensä taas lukuisia järjestelmiä sisältävistä taiteen järjestelmistä aina siihen huokaukseen, siihen suudelmaan asti, jonka runoileva lapsi ilman mitään taiteellisia pyrkimyksiä laulaessaan antaa. Se voi siinä määrin kadota esittämäänsä, että tekisi mieli uskoa kaikenlaisten runollisten yksilöiden luonnehtimisen olevan sen ainoana silmämääränä; ja kuitenkaan ei vielä ole mitään muotoa, joka olisi tehty täydellisesti ilmaisemaan tekijän hengenlaatua: näin monet taiteilijat, jotka halusivat kirjoittaa edes yhden romaanin, ovat summamutikassa esitelleet itseään. Vain romanttinen runous voi eepoksen lailla tulla koko ympäröivän maailman peiliksi, aikakauden kuvaksi. Ja samalla se voi parhaiten leijua esitettävän ja esittäjän välillä, vapaana kaikesta reaalisesta ja ideaalisesta intressistä, runollisen refleksion siivillä; se voi yhä uudelleen potensoida tätä refleksiota ja monistaa sen ikäänkuin loputtomassa peilien sarjassa. Se kykenee muotoutumaan mitä korkeimmalla ja monipuolisimmalla tavalla; ei vain sisältä käsin, vaan myös ulkoa sisäänpäin; se näet organisoi yhtäläisesti jokaisessa osassaan kaiken, minkä pitää muodostaa kokonaisuus sen tuotteissa. Tämän ansiosta sen eteen avautuu rajattomasti kasvavan klassisuuden taivaanranta. Romanttinen runous on taiteiden parissa sitä, mitä sukkeluus on filosofiassa ja seura, kanssakäyminen, ystävyys ja rakkaus elämässä. Muut runouslajit ovat valmiita, ja ne voidaan nyt täydellisesti analysoida. Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi. Mikään teoria ei pysty ammentamaan sitä tyhjiin, ja vain korkeampia voimia aavisteleva kritiikki voisi uskaltautua luonnehtimaan sen ihanteita. Vain se on ääretöntä, koska vain se on vapaata, ja se tunnustaa ensimmäiseksi laikseen, ettei runoilijan vapaus siedä mitään yläpuolellaan olevaa lakia. Romanttinen runouslaji on ainoa, joka on enemmän kuin laji, se on ikäänkuin runotaide itse: sillä tietyssä mielessä kaikki runous on tai sen tulisi olla romanttista.”

Friedrich Schlegel, Athenäum-fragmentti 116 (suom. Vesa Oittinen)

Alkuteksti:

”Die romantische Poesie ist eine progressive Universalpoesie. Ihre Bestimmung ist nicht bloß, alle getrennte Gattungen der Poesie wieder zu vereinigen, und die Poesie mit der Philosophie und Rhetorik in Berührung zu setzen. Sie will, und soll auch Poesie und Prosa, Genialität und Kritik, Kunstpoesie und Naturpoesie bald mischen, bald verschmelzen, die Poesie lebendig und gesellig, und das Leben und die Gesellschaft poetisch machen, den Witz poetisieren, und die Formen der Kunst mit gediegnem Bildungsstoff jeder Art anfüllen und sättigen, und durch die Schwingungen des Humors beseelen. Sie umfaßt alles, was nur poetisch ist, vom größten wieder mehre Systeme in sich enthaltenden Systeme der Kunst, bis zu dem Seufzer, dem Kuß, den das dichtende Kind aushaucht in kunstlosen Gesang. Sie kann sich so in das Dargestellte verlieren, daß man glauben möchte, poetische Individuen jeder Art zu charakterisieren, sei ihr Eins und Alles; und doch gibt es noch keine Form, die so dazu gemacht wäre, den Geist des Autors vollständig auszudrücken: so daß manche Künstler, die nur auch einen Roman schreiben wollten, von ungefähr sich selbst dargestellt haben. Nur sie kann gleich dem Epos ein Spiegel der ganzen umgebenden Welt, ein Bild des Zeitalters werden. Und doch kann auch sie am meisten zwischen dem Dargestellten und dem Darstellenden, frei von allem realen und idealen Interesse auf den Flügeln der poetischen Reflexion in der Mitte schweben, diese Reflexion immer wieder potenzieren und wie in einer endlosen Reihe von Spiegeln vervielfachen. Sie ist der höchsten und der allseitigsten Bildung fähig; nicht bloß von innen heraus, sondern auch von außen hinein; indem sie jedem, was ein Ganzes in ihren Produkten sein soll, alle Teile ähnlich organisiert, wodurch ihr die Aussicht auf eine grenzenlos wachsende Klassizität eröffnet wird. Die romantische Poesie ist unter den Künsten was der Witz der Philosophie, und die Gesellschaft, Umgang, Freundschaft und Liebe im Leben ist. Andre Dichtarten sind fertig, und können nun vollständig zergliedert werden. Die romantische Dichtart ist noch im Werden; ja das ist ihr eigentliches Wesen, daß sie ewig nur werden, nie vollendet sein kann. Sie kann durch keine Theorie erschöpft werden, und nur eine divinatorische Kritik dürfte es wagen, ihr Ideal charakterisieren zu wollen. Sie allein ist unendlich, wie sie allein frei ist, und das als ihr erstes Gesetz anerkennt, daß die Willkür des Dichters kein Gesetz über sich leide. Die romantische Dichtart ist die einzige, die mehr als Art, und gleichsam die Dichtkunst selbst ist: denn in einem gewissen Sinn ist oder soll alle Poesie romantisch sein.”

Juteinista

”Hän on wälttänyt pahaa, ei silmiä palwellen, waan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hywää, ei kunnian eikä muun oman woiton pyynnössä, ei kerskatansa, waan kiitollisuudessa Jumalan tykö, ja hyvän suomuudessa lähimmäistänsä kohtaan. Jonga tähden hänen sielunsa on myös wahwasti haarniskoittuna urhoollisuudella kuoleman teräwäin nuolden edessä seisomaan.”

(Jaakko Juteini, ”Tutkindo Kuolewaisuudesta”, 1817) [*]

---

[*] Mainitsin Twitterissä syyskuussa 2017, että käsillä oli mahdollisesti suomenkielisen esseen 200-vuotisjuhla.

Taustalla oli bongaus Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -kirjasta (2016), jossa hän toteaa ohimennen, että ensimmäiset suomenkieliset esseet olisi julkaissut Jaakko Juteini (1781–1855):

”Juteinin tuotanto koostuu valtaosaltaan runoudesta, mutta sen ohessa hän kirjoitti ja julkaisi myös ensimmäiset suomenkieliset novellit, näytelmät ja esseet, eli häneltä jäi tekemättä vain romaani.” (s. 30)

Tulkinnanvaraisen tästä tekee esseen osalta se, että Juteinin julkaisemia juttuja ei kai kukaan ole nimittänyt esseiksi. Lähetin Eskeliselle sähköpostia ja kysyin, mitä tekstejä hän täsmällisemmin tarkoitti. Eskelinen vastasi:

”Noin vuoden 1820 paikkeilla Juteini julkaisi muutaman suomenkielisen mielipidekirjasen, jota voi hyvällä tahdolla pitää genren ensiaskeleena. Huomattavasti lähempänä esseetä sellaisena kuin me sen tunnemme ovat jotkut Gottlundin kirjoitukset [...] noin vuonna 1830.”

Kaivoin esiin Juteinin Kootut teokset (2009), ja sieltä löytyykin Juteinin "tutkindoja" joistakin aiheista, esim. kuolevaisuudesta ja kasvatuksesta. Vuodelta 1817 löysin ainakin kolme alun perin suomeksi julkaistua tekstiä, joita voisi pitää esseinä sillä perusteella, että pohdinnat ovat melko vapaamuotoisia eikä tekstejä ole tehty mihinkään määrättyyn, esimerkiksi kirkolliseen tarkoitukseen.

Yllä siteerattu teksti, ”Tutkindo Kuolewaisuudesta”, on sävyltään uskonnollinen, mutta muodoltaan melko vapaasti pohdiskeleva. Essee, kaiketi siis.

En tiedä, miten Juteini itse nämä kirjoituksensa näki. Tunsiko hän Montaignea tai Baconia? Kun Montaignen esseitä ensimmäistä kertaa julkaistiin suomeksi 1920-luvulla, kirjoitukset nimettiin "tutkielmiksi". Samalla tuli, Tuomas Anhavan eräässä kirjoituksessaan esittämän ajatuksen mukaan, virheellisesti nimetyksi kokonainen genre.

Esseitä on täällä nimitetty joskus myös "koelmiksi", mikä tavoittaa jotakin sanan etymologisista juurista.

fragmentti

Suuret kirjavat hämähäkit, joilla on hopeiset kruunut päässään, kehräävät pitkiä riippusiltoja pensaista toisiin, ja kun hienot kastepisarat koristavat verkot, näyttävät ne kimmeltäviltä linnoilta. Kuten aina romantiikassa, ei tarjoudu mitään asemaa, josta voisi saada yleiskatsauksen kokonaisuuteen, ei mitään kiinnekohtaa, jonka varaan perustaa (ja siten organisoida) järjestelmä.

esseestä

”Essee muistuttaa kirjallisena muotona lyriikkaa, sikäli kuin sen on muovannut jokin keskeinen mieliala – ilkamoiva, vakava tai satiirinen. Antakaa mieliala, ja essee, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen, kasvaa sen ympärille niin kuin kotelo kasvaa silkkimadon ympärille.” (Alexander Smith)

*

”Essee ei ole kaunokirjallisuutta, koska siinä ei saa tieten tahtoen kertoa valhetta totuutena. Essee ei ole tietokirjallisuutta, koska sen kertoja ei ole yhtä kuin kirjoittaja ja koska siinä käytetään kaunokirjallisia ilmaisukeinoja.” (Olli Löytty)

*

”Mikä on essee? Ennen kaikkea se on kompositio, ajatussommitelma. Kysymys on valitsemisesta ja yhdistelemisestä. Ajatukset ovat esseistin rakennustarpeita, niin kuin värit maalarin, eikä ajatuksia ole keksitty monta uutta sitten ajattelutaidon keksimisen, niin kuin ei värejäkään.” (Antti Nylén)

*

”Esseissä, kuten minussa, yhdistyy hankalasti saatavilla oleva fakta ja sen tukipilareina käytetty kaunokirjallinen ilmaisu, eletty todellisuus ja vaiettu historia, vaihtoehdoton muistamattomuus ja kipu, jota ei saa koskaan kokonaan pois, vaikka kuinka löisi päätä seinään. Esseissä subjekti on olennainen, identiteetti keskiössä, tarina lähtee niistä, mutta ollakseen jotakin sen täytyy päätyä osaksi keskustelua. Esseet ovat lyhyitä tekstejä, kokonaisia ajatuksia mutta silti fragmentteja jostakin suuremmasta, silti tärkeitä.” (Koko Hubara)

*

”Esseistin on osattava puhua, mutta hänen tulisi kyetä myös vaieta. Usein muotoa esseistiikkaan haetaan proosasta, vaikka yhtä lailla keinoja voi ammentaa aforismien fragmentaarisuudesta tai lyriikan valkeaan tilaan avautuvien lauseiden pysäyttävistä kuvista. Ajatus ei välttämättä tarvitse ravinnokseen rönsyileviä sivupolkuja ja lukuisia täsmennyksiä alaviitteineen. Joskus se saattaa ilahtua parista tyhjästä rivistäkin.” (Penjami Lehto)

*

”Essee on vapaasti assosioivaa hengen leikkiä, jossa ei yleensä pyritä lopullisiin synteeseihin. Tuomas Anhava on verrannut esseetä ’mitä koukeroisimpaan kylätiehen, joka saattaa heilutella lukijan kiesejä hyvin odottamattomalla tavalla’.” (Yrjö Hosiaisluoma)

*

Diderot’n & d’Alembertin Ensyklopedia:

”ESSAI, (Littérature) ce mot employé dans le titre de plusieurs ouvrages, a différentes acceptions; il se dit ou des ouvrages dans lesquels l'auteur traite ou effleure différents sujets, tels que les essais de Montaigne, ou des ouvrages dans lesquels l'auteur traite un sujet particulier, mais sans prétendre l'approfondir, ni l'épuiser, ni enfin le traiter en forme et avec tout le détail et toute la discussion que la matière peut exiger. Un grand nombre d'ouvrages modernes portent le titre d'essai ; est-ce modestie de la part des auteurs ? est-ce une justice qu'ils se rendent ? C'est aux lecteurs à en juger.”

Raakakäännös, AA:

”ESSEE (kirjallisuudessa), tällä sanalla, jota käytetään monien teosten nimissä, on erilaisia merkityksiä; sitä käytetään teoksista, joissa tekijä käsittelee tai hipaisee monia eri aiheita, kuten Montaignen esseissä, tai teoksista, joissa tekijä käsittelee määrättyä aihetta mutta väittämättä syventyvänsä siihen tai tyhjentävänsä aihettaan tai käsittelevänsä sitä sellaisessa muodossa tai niin yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti keskustellen kuin aihe voisi vaatia. Lukuisat modernit teokset on nimetty esseiksi; johtuuko se tekijöiden vaatimattomuudesta? tekeekö se niille oikeutta? Se jää lukijoiden arvioitavaksi.”

*

”Kuullessani jonkun ryhtyvän puhumaan esseitteni tyylistä tiedän toivovani, että hän mieluummin pysyisi vaiti. Se ei ole niinkään sanojen ylistystä, vaan paremminkin sisällön halventamista, ja sitäkin ärsyttävämpää, kun se tapahtuu epäsuorasti. Saatan olla väärässä, mutta tuskin kukaan sisällyttää tekstiinsä yhtä paljon varteenotettavaa asiaa kuin minä, ja esitinpä sen hyvin tai huonosti, yksikään kirjailija ei ole kylvänyt siemeniä paperille yhtä järeästi eikä ainakaan yhtä tiiviisti. Saadakseni mahtumaan mukaan enemmän kokoan yhteen vain ydinkohdat; jos ryhtyisin kehittelemään niitä, tämä kirja paisuisi moninkertaiseksi. Ja miten monia kertomuksia olenkaan sirotellut mukaan, jotka ovat sinänsä merkityksettömiä, mutta joista vähänkin huolellisella seulomisella saisi syntymään loputtoman määrän esseitä.” (Montaigne, ”Mietteitä Cicerosta”, suom. Renja Salminen)

*

Francis Bacon, kirjeessään ”To the most high and excellent prince, Henry, Prince of Wales, Duke of Cornwall, and Earl of Chester”:

”The word is late, but the thing is ancient; for Seneca’s epistles to Lucilius, if you mark them well, are but essays, that is, dispersed meditations, though conveyed in the form of epistles. These labours of mine, I know, cannot be worthy of your highness, for what can be worthy of you? But my hope is, they may be as grains of salt, that will rather give you an appetite, than offend you with satiety.” 

Raakakäännös, AA:

”Sana on uusi, mutta asia on ikivanha; sillä Senecan kirjeet Luciliukselle, jos niitä arvioidaan tarkasti, eivät ole muuta kuin esseitä, toisin sanoen hajanaisia pohdiskeluja, vaikkakin epistolan muodossa. Tiedän, että nämä aikaansaannokseni eivät voi olla Teidän Korkeutenne arvoisia, sillä mikä voisi? Mutta toivoisin, että ne voisivat olla kuin suolarakeita, jotka pikemminkin herättävät ruokahalun kuin tekevät kylläiseksi.”

*

”[K]irjat, ystävyys, yksinäisyys, kuolema. Nämä aiheet siirtyivät roomalaisilta renessanssin humanisteille, humanisteilta oman aikamme esseisteille.” (Kuisma Korhonen)

*

”Parhaimmillaan esseet saattavat jatkuvasti olla lukukelpoisia ja lukemisen arvoisia juuri tyylinsä ansiosta, näytteinä eri aikakausien tyylistä samoin kuin niiden kulttuurisista ja maailmankatsomuksellisista ihanteista.” (H. K. Riikonen)

*

”Moderni kielenkäyttö on kutsunut esseiksi sekä tiedettä lähenevää tai sitä edustavaa tutkielmaa että harhailevaa, tunnustavaa, muistelevaa, arvostelevaa, pakinoivaa tai julistavaa proosakirjoitusta. On käytetty termejä formaalinen ja informaalinen, vapaamuotoinen essee.” (Markku Envall)

*

”Tietää, tajuta, oivaltaa: palata takaisin, pelkistää, rajata. Essee kertoo eikä vain esittele tuloksia. Sen mausteita ovat oikku, syrjähyppy, assosiaatio, mutta se pysyy asiassa ja hahmottaa kokonaisen asennoitumisen.” (Jouko Tyyri)

*

”Hyvän esseistin tulee olla eräänlainen ajattelun koekaniini. Hyvän stand-up-koomikon tavoin on uskallettava ajatella ääneen asioita, joista me muut mieluummin vaikenemme.” (Jussi Korhonen)

*

”Minun mielestäni essee ei ole sen enempää tai vähempää ajankohtainen kuin Montaignen päivinä 1500-luvulla. Tietynlaiselle kirjalliselle luonnetyypille tai temperamentille essee yksinkertaisesti sopii paremmin kuin fiktio tai lyriikka. Tyypillisesti ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät kirjoittamaan esseitä.” (Tommi Melender)

joka tapauksessa kiitos että sain tutustua

Kun Järvisen suostuminen on pohjustettu kehnosti, ei synny myöskään haluttua traagista tunnelmaa hänen loukkaannuttuaan vakavasti. Dokumenttina koulumaailmasta teksti tuntuu vahvalta, mutta kaunokirjallisuutena se ei mielestäni nouse siivilleen. Asiakkaiden tilitykset avaavat näkymiä melko karuihin ihmiskohtaloihin, elämäntarinoihin, jotka täydentyvät lukijan mielessä. Teksti ei vain risteile kirjallisuuden, musiikin ja maalaustaiteen välillä vaan oikeastaan laajenee freskoksi, jossa eri taiteenlajeista lainattuja aineksia sommitellaan yhteen yhä uusin tavoin. Käsikirjoitus sisältää vahvoja jaksoja, kuten muisto kissakalan pyydystyksestä alkupuolella ja loppuosassa pakomatka naamiaisista. Myös kapteenin käytös on selittämätöntä. Ainoastaan autonsa kanssa hänellä on aito ja lämmin suhde, ja perusteellisten huoltotoimenpiteiden kuvaukset muistuttavatkin lähestulkoon rakastelua. Viimeksi mainittu aihe tuo kokoelmaan luonnollisesti vahvan metalyyrisen juonteen. Pienistä tapahtumista kudotaan sujuvasti eteneviä kertomuksia, ja melko niukalla proosailmaisulla luodaan henkilöiden elämään hauskoja ironisia ristivalotuksia. Tekstit ovat tietoisen asetelmallisia ja sellaisena kyllä herkullisia, mutta asetelmallisuus lopulta myös häiritsee. Loppukaneetit ovat iskeviä ja osuvia, mutta tietty maneerin vaara kuvion toistumisessa piilee. Melankolinen, jopa jonkin verran hapan sävy on kokoelmassa sekä vahvuus että heikkous. Lause on kokeneen kirjoittajan käsialaa, aistimusten ja konkreettisten havaintojen kautta kulkevaa selkeää proosaa. Tähän ongelmaan liittyy myös se, että vaikka päähenkilön psykologia saa paljon tilaa, lukija ei lopulta kuitenkaan saa kiinni siitä millainen tyyppi hän on. Vähäeleisen ilmaisun takana vellovat suuret tunteet, joilla on voima ravistella persoonapronomineihin kiteytyneitä kokemuksen reunaehtoja. Kun tämä ei onnistu, päähenkilö marssii papin puheille ja pyytää tätä siunaamaan liiton. Nyt vyörytetään aika epämääräistä tunteiden ja ajatusten virtaa, ja kokonaisuus jää hämäräksi. Tekstit ovat kauttaaltaan taitavasti kirjoitettuja, mutta sävyjen samankaltaisuus alkaa syödä tehoja. Sotkussa ovat minusta sekä eri lajityyppien ainekset että emotionaaliset tehot. Proosamainen painovoima tuntuu kokoelmassa lopulta varsin voimakkaalta. Tarinamaisuutta voisi kasvattaa ankaran kiteyttämisen kustannuksella. Sen sijaan pakottoman surrealistiset tekstit, ketterin vedoin tehdyt henkilökuvat ja kummalliset havainnot ovat mainioita. Hahmokuvauksessa on pyritty vuoroin psykologiseen uskottavuuteen, vuoroin voimakkaisiin pelkistyksiin. Markuksen psykologinen profiili hahmottuu: mies on vastuunpakoilija ja haaveilija, joka tulee selkärangattomalla asenteellaan aiheuttaneeksi ongelmia lähipiirin ihmisille. Itseään hän onnittelee avarakatseisuudestaan, samaan tapaan kuin ensimmäisen novellin päähenkilö. Ehkä rationaalisuus ja itsekriittisyys ovat päässeet liikaakin niskan päälle. Lukijalle esitetään ajatuksia, tunnelmia ja ristiriitoja suoraan ja paljaana. Numerointi on minusta hölmö ratkaisu. Muoto on nyt jossain määrin paikoilleen lukittu. Jos käsikirjoitus on nyt alityöstetty, on olemassa vastaavasti ylityöstämisen riski. Huutona se koskettaa lukijaa, kuten koko käsikirjoitus, mutta kirjallisuutena jättää kylmäksi. Jutuissa on monia hahmoja, joita voisi kannattaa kasvattaa laajempiinkin novelleihin. Tyylipuhtaus ja voimakas perinnetietoisuus muodostuvat valitettavasti myös käsikirjoituksen ongelmaksi: tekstit pikemminkin jatkavat arvokasta traditiota kuin uudistavat sitä. Olisi varaa löysätä ohjia ja antaa kirjoituksen viedä ja tunteen puskea läpi kovemmin. Tekstit voisivat välillä olla vähän laajempiakin, tihentymien väliin saisi kirjoittaa tilaa, maailmaa ja miljöötä. Osittain voisi hellittää siististä kuvallisuudesta ja antaa tekstien hajota ja rönsyillä vähän enemmän? Voisin siteerata kymmenittäin kohtia, joista pidin kovasti. Onko pyritty liialliseenkin virkkeen osuvuuteen rakenteen ja tarinoiden kaaren kustannuksella? Ehkä olen yksinkertaisesti väärä lukija tälle käsikirjoitukselle. Muutama tähän tapaan rakennettu teksti kokoelmassa voisi hyvin olla, mutta kaikkia ei minusta voi koostaa samalla kaavalla. Kirjoittajan omien sanojen mukaan runot etenevät alati ohenevien pintojen ja suojien kautta vähittäisestä kuoriutumisesta sikiävään vapauteen. Kokonaisuus on kuitenkin mielestäni pulmallinen. En usko, että tekstien muokkauksella voitaisiin ratkaista kokoelman perusongelmia. Kokoelma pyrkii hahmottamaan ihmisen omaa paikkaa ajan, historian ja muiden henkilöiden muodostamassa jatkumossa. Dialogi on tarkkaa ja uskottavaa, teksti etenee konkreettisten havaintojen kautta. Valitettavasti matka kuitenkin hukkuu äärimmilleen viritettyyn arkirealismiinsa. Piileskely henkensä kaupalla vaatiikin kieltämättä enemmän rohkeutta kuin urkinta ja sääntökirjan pykälien noudattaminen. Elämäkerrallisten tarinoiden joukossa on joitakin kaunokirjallisemmin sommiteltuja tekstejä. Nykyrunous on ehkä tuomittu itsereflektion yhä syveneviin kehiin. Nyt novellit uhkaavat minusta jäädä lopultakin vain inttijutuiksi, vaikka ne ovat poikkeuksellisen hyvää tekstiä. Tyylilajista tai aihepiiristä riippumatta lukija kaipaisi riskiä, yllätyksiä, ei perusvarmaa suoritusta, jollaiseksi käsikirjoitus minusta jää. Taistelu Lebensraumista kustantajien listoilla on koko ajan kovempaa. Minulla on kuitenkin aika kaksijakoinen olo käsikirjoituksen luettuani. Joka tapauksessa tarinoissa on imua. Runoissa vallitsee jatkuva ristiriita näkyvän ja näkymättömän välissä. Kielen keskeneräisyys on haluttu jättää näkyviin, ja usein säkeet etenevät haparoiden, tarkkaa ilmaisua ja merkitystä hakien. Heilahdellaan nöyrän arkisen myönnön ja vuorenhuipulta julistavan runoilijahybriksen välillä. Erityiskiitoksen käsikirjoituksessa ansaitsee vanhempien ja lasten välisen dynamiikan herkkä kuvaus. Lähinnä kuitenkin piileskellään, käydään hakemassa evästä ja lopulta joku jää kiinni. Tällainen odotuttaminen on epäreilua, emmekä osaa puolustella sitä mitenkään. Käsikirjoituksen perusoperaatio on herkän tunnepuheen rutiininomainen sekoittaminen metakommentteihin, rekisterinvaihdoksiin ja vieraannuttavaan sanastoon. Tarinan kokonaisuus kaikkine reissuelämään liittyvine toistoineen on kuitenkin yksinkertaisesti tylsä. Paljon töitä pitäisi siis tehdä, että käsikirjoituksen rento ja spontaani ote saataisiin yhdistettyä tehokkaaseen kielelliseen ilmaisuun. Kirjoittaja on jalostanut kärsimyksistään elämänuskoisen ja jopa humoristisen tarinan, joka kyllä ansaitsisi lukijoita, jos tämä vain on "kustannuspoliittisesti" ajateltavissa. Metaforat ovat välillä tietoisessa ontuvuudessaan hauskoja, mutta usein myös yksiselitteisen kehnoja. Jälleen kirjoitat vahvaa lausetta ja uskottavan kuuloista dialogia. Käsikirjoituksessa on kuitenkin myös vakavia ongelmia. Parhaimmillaan kirjoituksessasi on musiikin vaivatonta kauneutta ja mielleyhtymien hienoja tiivistymiä. Harvennus olisi tehokkaampaa, jos sitä käytettäisiin säästeliäämmin. Maailman menoa kritisoidessaan puhuja mieltää ilmeisesti itsensä Suureksi Yksinäiseksi, omantunnon ääneksi, mutta itse ajatukset ovat tuttuja, moneen kertaan kierrätettyjä, usein latteitakin. Keskushenkilöiden sekä monien sivuhenkilöiden vaiheiden kautta piirtyy esiin väkevä, sorbuksenhuuruinen kokovartalokuva teini-iästä lähiössä. Järkyttäviäkin tapahtumia kuvataan ilman helppoa ja itsetarkoituksellista kyynisyyttä. Tragikoomiset tapahtumat ja anteeksipyytelemätön kerronnan tyyli synnyttävät tekstiin vahvan tunnelman. Tässä tilanteessa emme valitettavasti voi ottaa teostasi ohjelmaan, vaikka sen ansiot lukijalle helposti näyttäytyvätkin. Kertoja pysyttelee omassa näkökulmassaan, tekee eräänlaista ensimmäisen persoonan sosiologista tutkimusta. Emme oikein näe kehityssuuntaa, joka voisi viedä juuri tätä tekstiä enää lähemmäs julkaisukynnystä. Nyt tarjoillaan melkein pelkkää tihentymää ja sarkastisia pelkistyksiä. Pahimman vitsauksen muodostavat kankeasti käytetyt lauseenvastikkeet, jotka toistuvat sivulta toiselle. Ikään kuin runot uhkaisivat sulkeutua omaan ehjään, laadukkaaseen runollisuuteensa. Seuratessaan yhden perheen ponnisteluja sodanjälkeisen Suomen ankarissa oloissa tarina on myös kiinnostavaa mikrohistoriaa. Tekniikka on liian ilmeinen ja alkaa pian toistaa itseään. Jopa silloin, kun rivit riehuvat sivulla valtoimenaan, ne kykenevät luomaan pieniä paikallisia keskittyneitä äänisaarekkeita. Tekstillä on monia ansioita, suurimpana se, että olet nähnyt vaivaa ja kirjoittanut tyttärillesi elämäsi monivaiheisen tarinan. Kokonaisuutena murhamysteeri on kuitenkin varsin tavanomainen eikä poikkea runsaasta tarjonnasta riittävän omaperäisenä. Toisaalta asioita ei langeta myöskään moralisoimaan. Arkista aherrusta, lasten leikkejä ja ympäröivää luontoa kuvataan käsikirjoituksessa värikkäästi. Karmeat ja ironiset sävyt on sekoitettu tyylillä, joka tuntuu aikansa eläneeltä. Teknistynyt nykyaika ei suosi keskittymistä ja hengellisyyttä, jonka kokemuksia kohti säkeet kurottavat. Luot tietoisen pelkistettyjä ja asetelmallisia tilanteita, mutta pelkistyksistä ja asetelmista ei lopulta saada paljonkaan irti. Jos ytimen on tarkoitus olla kerronnan tyylissä, äänissä ja ajatuksissa, äänten pitäisi olla intensiivisempiä ja lauseen tarkempaa. Kautta linjan kerronta on sävyltään varsin kohtalokasta. Miljöön, säätilojen ja tuntemusten kuvauksessa on painetta ja dramatiikka, josta syntyy tiheä tunnelma. Nuoren tytön kokemukset hevosista ja hevostallilta avautuvat aistimusten, tuntemusten ja herkkien mielleyhtymien kautta. Ikävä sanoa näin, kun tekstit ovat varmasti henkilökohtaisesti koettuja, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi. Pieninä annoksina täyteen ahdetusta proosasta nauttii, mutta kokonaisuus ei hengitä. Kun tietää käsikirjoituksen perustuvan todellisiin tapahtumiin, ei voi kuin hämmästellä sitä sitkeyttä, jolla tarinassa esiintyvät henkilöt ovat selvinneet ylitsepääsemättömän tuntuisista vaikeuksista. Tarina on sujuvasti kirjoitettu, ja sisältää jännityksen lisäksi myös huumoria. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että olet erittäin hyvä kirjoittaja. Tästä syystä en näe käsikirjoituksessa julkaistavaa teosta. Lupaavia aineksia on vaikka kuinka paljon, mutta kertojan tyyli on niin dominoiva, ettei lukija tahdo päästä sen ohitse kertomuksen maailmaan. Myrkylliseen ironiaan ihastuu aluksi, mutta se alkaa vähitellen tuntua yksipuoliselta. Vierailut unissa ja leikeissä avaavat universaalia lapsuusmaisemaa. Kun tällaista tarttumapintaa on, myös hämärämmät impressiot pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Kaikessa on poikkeuksellisen vahva toden tuntu. Joka tapauksessa toivon, että teos julkaistaan jotakin kautta ja että se voidaan myös toteuttaa visuaalisesti riittävän kunnianhimoisella tavalla. Sen sijaan hevosen mielensisältöihin menevässä kerrontajaksossa intensiteetti putoaa. Päähenkilön tajunnanvirraksi jakso on myös hyvin korkeakirjallisen tuntuinen. Tässä kiteytyykin koko kokoelmaa koskeva ongelma: kuinka pelata päällekirjoittamisen tekniikoilla tilanteessa, jossa mahdolliset lukijat eivät enää useinkaan tiedä minkä päälle kirjoitetaan? Käsikirjoituksen kieli on kyllä ilmaisuvoimaista ja kertoja eläytyy hyvin eri henkilöiden näkökulmiin, mutta mielestäni kokonaisuus ei varsinaisena romaanina, fiktiivisenä rakennelmana, nouse erityisen ansiokkaaksi. Loppuratkaisu on hyvin pohjustettu ja tulee siitä huolimatta lukijalle yllätyksenä, niin kuin rikostarinassa pitääkin. Asetelman metaforiset ulottuvuudet avautuvat romaanin mittaan. Molempia vanha suola on kuitenkin jäänyt janottamaan, ja he palaavat omissa kertomuksissaan useaan otteeseen siihen, miten kaikki olisi voinut mennä. Perusvire on synkkä, ja päällimmäisiksi tunnelmiksi nousevat suru, yksinäisyys ja menetyksen tuska. Niin paljon kuin ihailenkin kirjoittajia, jotka uskaltavat panna oman ruumiillisuutensa ja omat tunteensa näin täysillä peliin, en lämpene tällaiselle runoudelle ollenkaan. Yksityinen ja yleinen lomittuvat onnistuneesti vain urheilukilpailujen kautta, muuten on vielä ratkaistavana, miten tasoja saataisiin kuljetettua yhtä aikaa. Juonta ei ole rakennettu riittävän vauhdikkaaksi eikä rytmiä tarpeeksi jänteväksi, jotta kokonaisuus varsinaisena viihderomaanina toimisi. Vaikka kirjoitat sinänsä elävästi aistien ja havaintojen kautta, peruskuviossa on tietty esseemäinen sävy. Nainen käy mielessään läpi poikansa lapsuutta ja epäonnistunutta avioliittoaan. Tämä ilmeisesti monin osin kirjoittajan omiin kokemuksiin pohjaava osuus on käsikirjoituksen hauskinta antia. Novellit rullaavat sujuvasti lähtöasetelmistaan loppuun, aiheiden puolesta niihin mahtuvat elämän ja kuoleman suuret kysymykset, mutta minun oli vaikea löytää kokoelmasta kirjoitusta, joka olisi todella pysäyttänyt ja jäänyt mieleen. Lapsen kokemusta kuvaava avausosio kulkee sekin suureksi osaksi ennustettavia uria. Ennen tätä mukaan on kuitenkin tuotu myös kaksi muuta keskushahmoa. Juonivetoisen kerronnan sekaan on lomitettu pohdintoja ajan, muistin ja elämän olemuksesta. Kokonaisuutena käsikirjoitus tuntuu hajanaiselta. Henkilöt pääsisivät tosin vielä paremmin oikeuksiinsa, jos kirjoittaja malttaisi olla vähemmän fiksu. Osaston runot eivät mielestäni oikein nouse lentoon, kun samankaltaista kokemuskirjoitusta on nähty niin monesti. Teksti kulkee aistien kautta, havainnot ovat kirkkaita ja sinulla on lisäksi tarkka rytmi- ja melodiakorva. Olenkin vähän neuvoton käsikirjoituksen äärellä. Proosarunojen hektisissä sarjoissa tuntuu kuoleman, elämän ja etsimisen lakkaamaton ristiaallokko. Myös epäluotettavan kertojan ajatuksella leikitellään. Hän on elänyt eräässä mielessä täydellisen elämän; menestynyt rakastamallaan alalla, saanut enemmän kuin tarpeeksi rahaa ja naisia, mutta keski-iän hirviö iskee silti säälimättä päälle.  Yhdistelmä ei kuitenkaan mielestäni ole kovin luonteva. Lopun sovitus on ehkä jopa pienoinen antikliimaksi, jos on odottanut rymistelyä aina vain kummallisempaan suuntaan. Joka tapauksessa kiitos että sain tutustua käsikirjoitukseen.

hämäännyttävästi ihanteeton pengermäinen selittelijä

hämäännyttävästi ihanteeton pengermäinen selittelijä

lepyttävästi vanteeton nystermäinen mittelijä

pyörryttävästi rakenteeton härmäinen riimittelijä

järisyttävästi luonteeton särmäinen lämmittelijä

tärisyttävästi tunteeton törmäinen sepittelijä

värisyttävästi ruoteeton miesmäinen erittelijä

eksyttävästi murteeton hirtehismäinen yrittelijä

hyväksyttävästi uurteeton ihmismäinen esittelijä

ärsyttävästi huurteeton jänismäinen käsittelijä

väsyttävästi todisteeton jättiläismäinen selvittelijä

virkistyttävästi loisteeton räjähdysmäinen väittelijä

ällistyttävästi koristeeton kehysmäinen hätyyttelijä

tyrmistyttävästi ruosteeton kyyhkysmäinen näyttelijä

tylsistyttävästi varusteeton ilmestysmäinen lörpöttelijä

tylstyttävästi perusteeton ennätysmäinen pyytelijä

ikävystyttävästi aatteeton vätysmäinen säätelijä

pitkästyttävästi vaatteeton keihäsmäinen tärvelijä

työlästyttävästi katteeton emäsmäinen kävelijä

hämmästyttävästi moitteeton täsmäinen vehkeilijä

sytyttävästi osoitteeton räystäsmäinen pöyhkeilijä

syövyttävästi velvoitteeton pylväsmäinen röyhkeilijä

nöyryyttävästi muutteeton köynnösmäinen merkkeilijä

syyttävästi puutteeton dandymäinen nyrkkeilijä

järkäyttävästi puolueeton lyijymäinen järkeilijä

pidättyvästi haaveeton öljymäinen retkeilijä

viehättävästi toiveeton pölkkymäinen kiipeilijä

läähättävästi loheton myrskymäinen ylpeilijä

yllättävästi tuoheton hyllymäinen tieteilijä

herättävästi oljeton hälymäinen risteilijä

päättävästi arjeton pölymäinen säteilijä

hyytävästi kosketon kyhmymäinen tähyilijä

pyytävästi putketon ryppymäinen hyökkäilijä

jäätävästi sammaleton käpymäinen kyläilijä

säätävästi huoleton höyrymäinen silmäilijä

hylkäävästi puoleton vyörymäinen kynäilijä

härnäävästi suoleton hylsymäinen näppäilijä

epäävästi tuleton rönsymäinen keräilijä

määräävästi huuleton myssymäinen pyöräilijä

lisäävästi tuuleton lyhtymäinen mässäilijä

kekseliäästi taimeton nystymäinen myötäilijä

aittamatrix

Meri näytti tuolta joskus, kun ajoi Sahkarinniemen päähän syysmyrskyn aikaan ja katseli Saikanselälle. Leivät ja kuumaa teetä mukana, siinä viihtyi pitkäänkin. Mutta ei ole meri tuo. Tyhjää siellä on loputtomiin, vaikka tuntuu että mustaa voisi kädellä koskea. Välissä kyllä puoli metriä lasia. Kenen rasvaiset sormenjäljet siinäkin lienee, vaan eiköhän botti iltapäivällä taas pyyhkäise ikkunat kirkkaiksi. Tuolla tummassa kiisselissä rupeaa näkemään vaikka mitä värejä ja pilkkuja, kun jaksaa pitempään katsoa. Kaunishan se on avaruus aina, mutta ei tähän ikämies totu, eikä haluakaan. Pojanpoika pakotti mukaan, mutta hirret vaadin kyytiin. Tuolla ruumassa ne jossain on numeroituna, nippusiteillä kiinni. Veeti on isoa sotaherraa nyt, vaikka eihän siitä kauan ole kun se meillä kävi poikasena hiihtolomilla ja sillä konsolillaan pelasi. Karmean kokoisella kiväärillä tähtäili jotain kuumörköjä ja hihkui innoissaan. Anneli siunaili, että tarvitseeko tuollaisia lapsen katsoa. Nyt poika on niin kuin siitä pelistä itse. Iso mies, päätä pitempi minua. Ainahan sille ruoka maistui, ja kova oli liikkumaan jos sen vain ulos sai. Sotaväen jälkeen laittoivat sen Pohjois-Pohjanmaan evakuoinnista vastaamaan, ja miehen työn se siinä teki, ei siinä. Sanoin kättelyssä, että minä en kotitilalta lähde mihinkään, mutta Harvakarin päällä kun alkoi olla metri sitä happovettä, niin hakivat minut ja laittoivat ensin tila-autoon ja siitä mentiin Vyöhykkeelle. Eihän sieltä meidän seudulta enää pitkään aikaan saanut pullovettäkään eikä vihanneksia, pahaksi se eläminen meni. Kaivosta ei arvannut enää vuosiin mitään nostaa eikä pellolla kasvanut ohdaketta kummempaa. Annelille ehdin vannoa, että minä en niillä tankkereilla rupea lentelemään minnekään tuntemattomaan vaikka koko muun kansan niihin pakkaisivat, mutta mitä siinä enää mahtoi, kun armeijan kyydillä kotoa vietiin, vanhaa ukkoa, ja oma pojanpoika ylimpänä päsmäsi. Mutta hirret sain mukaan, ja aitan lyön vielä pystyyn, jos jostain pala maata löytyy. Huonolta se vaan näyttää, kun on jo vuosi täällä killuttu ja ihmetelty. Nuoremmat jaksaa ruutua katsoa ja sarkofagissa makailla päiväkausia. Vanhemmalla väellä käy ulos tuijotellessa aika pitkäksi. Kohta kai ne rupeaa kutsumaan sopalle, sen jälkeen teen sen sudokun loppuun.