maailma oli nyt tämä

Hän käveli sorassa ja liejussa pohjoiseen, ja ohi juoksi ihmisiä jotka pitivät pyyhkeitä kasvojen edessä tai takkia pään suojana. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. He painoivat nenäliinoja suuta vasten. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. He kantoivat kenkiä kädessä, hänen ohitseen juoksi nainen jolla oli kenkä kummassakin kädessä. Hän otti seipään, tarkasti huolellisesti että näkijöitä ei ollut, ja kaivoi sitten sillä kuopan suon pintaan. He juoksivat ja jotkut kaatuivat, pökertyneinä ja kömpelöinä, ympärille satoi rojua, ja muutamat hakivat suojaa autojen alta. Sellaisia kuoppia hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän peitti ne huolellisesti ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotakin peläten. Ilmassa viipyi vielä jyly, sortumisen murtuva pauhu. Mahtoiko hän olla aarteenetsintäpuuhissa? Maailma oli nyt tämä. Vanhat ihmiset olivat kyllä puhuneet että suolla olisi joskus palanut virvatulia. Savu ja tuhka vyöryivät kaduilla, kääntyivät kulmissa, seismiset savuaallot jakautuivat kulmien ympäri, ohi leijui kirjoituspaperia, teräväreunaisia vakioarkkeja lipui, viuhui ohitse aavemaisina kelmeässä aamussa. Jussi lähti hiljakseen kävelemään suon reunaan. Hänellä oli puku ja salkku. Eräästä kohdasta alkoi pieni luonnonpuro kuljettaa suon sameita vesiä etäämmällä olevaa järveä kohti. Hänen hiuksissaan ja kasvoissaan oli lasia, veren ja valon marmoripalloja. Paikoitellen puron rannat olivat alavia, ja nähtävästi niille joskus runsaslumisten talvien jälkeen nousi vesi muodostaen noista kohdista jonkinlaisia tulvaniityn tapaisia. Hän ohitti kyltin jossa luki Aamiaistarjous, ja hänen ohitseen juostiin, poliisit ja vartijat pitivät kättä aseenperällä jotta se ei heiluisi juostessa. Puro läpäisi siinä pienen mäen ja sen uoma muuttui kuruksi, jonka pohjalla olevien kivilouhujen välissä vesi piti pientä solinaa.

(virkkeet: Don DeLillo Putoava mies, suom. Helene Bützow; Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla I)

[EDIT / ALAVIITE 8.1.]

Pohjantähden alussa Jussi kuljeskelee suolla ja tekee kokeeksi pieniä kuoppia sinne tänne. Niistä kuopista nousee tunnetusti koko moderni aikakausi Pentinkulmalle. Jussin raivaustyö perustaa modernin historian teoksen pienoismaailmassa.

Suon raivauksen kuvausta on luettu mielikuvituksettomasti työn ylistyksenä, tympeänä suomalaisena miesproosana par excellence. Koko Linnaa on pidetty "kumisaapasrealismina", niin kuin Pohjantähden kirjoittajaa voisi syyttää Laineen filmatisoinnin surullisenkuuluisista kumiteräsaappaista. Toisaalta suon raivausta on tarkasteltu, ajoittain yksipuolisesti, ironisena pastissina, kulttuurihistoriallisen kuvaston kierrätyksenä, joka ei sitoudu reflektoimaansa sisältöön vaan perustaa ainoastaan autonomisen, kirjallisen maailman.

Ehkä tärkeää on kuitenkin säilyttää jännite näiden välillä, lukea Koskelan tarinaa myyttinä sanan vahvassa mielessä. Toimivana modernina myyttinä, kuten Olli Sinivaara on kirjoittanut. Se on sitä toimivampi mitä kiinteämmin siihen sisältyy myös myytti myytin purkamisesta, mitä voimakkaammin sitä saattelee ironinen itsetietoisuus. Millään yksinkertaisella "kriittisellä" eleellä ei päästä tästä irti. Siitä, että Pohjantähden alkukuvat ovat latautunutta, myyttistä maisemaa, jossa etäisyydenotot kliseiseen kuvastoon ovat itse osa myytin toimintaa. Linnan puhuttelevuuden syitä on kai haettava juuri näistä myyttisistä asetelmista ja rakennelmista, joille hänellä on poikkeuksellista herkkyyttä, joita hän kehittelee verrattomalla mielikuvituksella. Kun niiden keskellä vielä häärii myytinpurkajan sankarillinen, moderni hahmo, linnalainen kertoja, on keitos vastustamaton. Outo yhdistelmä myyttikritiikkiä ja myyttisiä teemoja tekee Linnan teoksista alitajuisesti niin vetoavia, jopa jollakin tavalla vaarallisia. Ei tarvitse kuin ajatella koko talvella 2007-08 vellonutta Smeds-keskustelua, kaikkia sen taantumuksellisimpia pohjavirtoja; puheenvuoroja, joissa nousivat hetkeksi esiin mitä typerimmät Linnaan ja hänen teoksiinsa liitetyt ennakkoluulot.

Toinen kuoppa - se, joka Don DeLillon romaanin avauksessa on juuri syntymässä - perustaa Bushin Amerikan. Tai vähintään antaa sille sen legitimaation, joka nyttemmin on ratkaisevasti heikentynyt. Luhistuneet WTC-tornit jättävät jälkeensä suunnattoman kuopan, joka perustaa pyhän vyöhykkeen kaupungin ytimeen. Se on erään historian vaiheen hautamuistomerkki ja eräässä mielessä toisen kohtu. Ground Zero on pyhää maata: kun Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad vieraili noin vuosi sitten Yhdysvalloissa ja pyysi päästä katsomaan WTC:n paikalla olevaa tyhjiötä, nousi välitön, kansanliikettä muistuttava vastarinta, vierailu tuomittiin yleisesti medioissa ja lopulta estettiin. Kaikkein korkeimmatkin viranomaiset puhuivat häpäisystä, loukkauksesta.

DeLillo onnistuu romaanissaan kuvaamaan Ground Zeron aluetta yhtä aikaa arkisena miljöönä että symbolisesti erittäin latautuneena vyöhykkeenä, joka ikään kuin säteilee ympäristöönsä muuttaen kaikki sen vaikutuspiiriin joutuneet. Pyhä kuoppa keskellä kaupunkia - on vaikea keksiä täydellisempää myyttistä näyttämöä. Melkein kuin luola, varjonäytelmän paikka, josta emme löydä tietä ulos...