17.11.19

Esseekurssi 2020


Pidän esseekurssin helmi–huhtikuussa 2020.

Kurssilla keskustellaan esseen keinoista, mahdollisuuksista ja historiasta sekä nykyesseen erilaisista tyyleistä & esseekirjallisuuden suhteesta muihin lajeihin. Lisäksi luetaan hyviä esseitä ja kommentoidaan niitä.

Tärkeimpänä on kuitenkin kurssilaisten oma kirjoittaminen: jokainen kirjoittaa kevään aikana esseen, josta ohjaaja ja muut kurssilaiset antavat rakentavaa palautetta. Myös mahdollista julkaisukanavaa tekstille kartoitetaan.

Tekstiä voidaan ideoida yhdessä, kirjoitusten varsinainen deadline on huhtikuun alkupuolella.

Tapaamiset ovat kolmena lauantaina Kustannusosakeyhtiö Siltalan tiloissa Helsingissä:

La 8.2. klo 10–13

La 7.3. klo 10–13

La 18.4. klo 10–18

Viimeinen tapaaminen kestää koko päivän, jotta kaikkien tekstit ehditään kommentoida mahdollisimman hyvin.

Kurssille mahtuu enintään 14 osallistujaa, osallistumismaksu on yhteensä 280 €.

Voit ilmoittautua kurssille lähettämällä minulle joulukuun 18. päivä mennessä sähköpostia: arnkila [at] gmail.com.

Kun ilmoittaudut, kerro samalla vapaamuotoisesti 1) mikä essee sinun mielestäsi on, 2) millaisista esseistä pidät ja 3) millaisista aiheista sinua kiinnostaisi itse kirjoittaa.

Kurssilla kirjoitettavan esseen aihetta ei tarvitse päättää etukäteen.

Tervetuloa!

(Kurssin järjestävä taho on Siltala, mutta lähetäthän kaikki tiedustelut suoraan minulle.)

25.9.19

”Käsittelytapa tuli sitten olemaan hyvin epätieteellinen ja epäasiallinen”



Keskustelin Turussa Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa Neuromaanin (2012) syntyvaiheista ja kirjallisista ulottuvuuksista. Ravintola Koulussa käyty keskustelu oli yhtenä lähteenä Sunnuntaiesseiden jutussa ”Pirunnyrkki ja ydinsukellusvene”.

Antti Arnkil: Uusissa uhkakuvissa on joitakin tekstejä, jotka viittaavat ennakoivasti Neuromaaniin. Ne on aika tuoreeltaan Riekkisen ja Urpo K. Rinteen skandaalien jälkeen kirjoitettu. Mutta onko Neuromaanista itsestään osoitettavissa tekstikohtia, joista kirja lähti liikkeelle. Mikä siinä kirjassa kirjoitettiin ensimmäiseksi?

Jaakko Yli-Juonikas: Mä luulen, että vanhimmat fragmentit, joita siinä on mukana, prosessin aikana muokkautuneena kylläkin, liittyy novelliin, joka oli Uusissa uhkakuvissa. Se oli ”Aivotutkimuksen uudet tuulet” -niminen teksti, jonka mä silloin kirjoitin hyvin nopeasti. Se oli yksi näitä novellikilpailuja, joihin mä lähetin kaksi tekstiä, ja tää aivotutkimusjuttu oli se, joka ei menestynyt kisassa, mutta päätyi Uusiin uhkakuviin. Siitä tekstistä mä käytin Neuromaanissa fragmentteihin hajotettuna jotain. Se on yksi Neuromaanin itsenäinen blokki, jossa on sisäiset kytkökset. Se on vieläpä erotettu muusta tekstiaineksesta. Ne on niitä pätkiä, jotka on faktalaatikoissa. Irrallinen, hajasijoitettu kokonaisuus, joka taitaa olla sitä vanhinta kerrostumaa. Ei voi kylläkään sanoa, että kirja olisi syntynyt niiden ympärille, mutta tuntui, että ne on luontevaa teeman puolesta sijoittaa osaksi kokonaisuutta. Mutta jollakin lailla se varmaankin oli siinä mielessä lähtöpiste, että mä muistelen sitä ”Aivotutkimuksen uudet tuulet” -novellia kirjoittaessani saaneeni ajatuksen pidemmästä tohon maailmaan liittyvästä stoorista, jossa rakenne olisi nimenomaan sellainen, että tässä puhuu pään sisäinen ääni. Tarinan kertoja olisi kuulohallusinaatioista kärsivän ihmisen pään sisäinen ääni. Siinä vaiheessa ei ollut ajatusta verkostomaisesta labyrinttirakenteesta vielä.

A: Kun mainitsit kilpailutekstit, niin Neuromaani sisältää muutaman tällaisen pätkän ”kotimaista laatunovellistiikkaa”, niin kuin kertoja niitä luonnehtii. Vaikka se navettajuttu, oliko se tällainen kilpailuteksti myös?

J: Joo, mutta se oli eri kilpailu. Tulin jossain vaiheessa ympänneeksi Neuromaaniin myös sen, kierrättäneeksi sen kirjassa.

A: Joskus taisit mainita, että navettapätkän tarkoituksena oli parodioida ”koivuklapiproosan” tyyliä, mutta se sitten menestyikin kilpailussa.

J: Joo. Ja myös sen kilpailun novellit oli todella nopeasti syntyneitä. Muistan, että siellä palkintojenjakotilaisuudessa – en itse siis voittanut mitään, mutta pääsin antologiaan ja olin tilaisuudessa kutsuttuna – siellä mä kuulin, että on toisen kilpailun deadline tulossa. Ja tajusin, että en ehdi viikossa kirjoittaa mitään pidempiä juttuja, ja tein sitten lyhyitä fragmentteja, joista yksi oli tää Neuromaanissakin oleva kissastoori, jossa kissalle käy kalpaten. Se taisi olla niistä kaikkein pisin, ja sitten oli muita pienempiä

A: Minä vuonna tää oli?

J: 2000 tai 2001. 

A: Ja milloin sä ryhdyit varsinaisesti kirjoittamaan Neuromaania?

J: Sen mä muistan aika tarkasti, se oli 2003 lopulla, varmaankin marras–joulukuussa. Siihen mennessä olin kerännyt materiaalia jo pidemmän aikaa, varmaan silloin joskus 2000 keväällä tai kesällä, jolloin Urpo K. Rinteen tapaus tuli lehtiin isosti, aloin systemaattisesti kerätä leikekirjaa.

A: Ja onko se mennyt niin, että ensin materiaalin keruu on liittynyt suoraan itse keissiin, ja sitten jossain kohtaa on käynyt sama ilmiö kuin vaikkapa Jatkosota-extrassa, että aivan kaikki alkaakin liittyä siihen, jolloin se alkaa laajentua hallitsemattomasti?

J: Joo, ja kyllä varmaan tuli aika varhaisessa vaiheessa se ajatus, että tän saa antaa rönsyillä eri suuntiin. Se assosiointi muuttui aika vapaaksi, kun tajusi että täntapaseen kehykseen voi linkittää monenlaista kamaa, ja poimin sitten sieltä täältä paljon materiaalia.

A: Mikä sun päällimmäinen tuntemus oli, kun ne aivotutkijoiden petokset tuli julki? Oliko se enemmän järkytystä siitä, että ”tieteen ihanne on tahrattu”, vai oliko se vahingoniloa vai yleisesti ihmetystä maailman absurdiuden äärellä?

J: Ei se ainakaan ollut järkytys eikä vahingoniloa myöskään. Ehkä enemmän se syy, minkä vuoksi noi keissit herätti silloin niin paljon uteliaisuutta ja mielenkiintoa, oli se, että olin gradua varten lukenut tieteenfilosofian juttuja, Thomas Kuhnia ja vähän siitä radikaalimpia ajattelijoita, niin kuin Paul Feyerabendia, ja se tuntui tarjoavan herkullisen ja moniulotteisen keissin liittyen näihin ajatuksiin, joita olin pyöritellyt sitä Pynchon-gradua varten. Se oli sellainen journalistinen innostus, vaikka käsittelytapa tuli sitten olemaan hyvin epätieteellinen ja epäasiallinen.

A: Ja kun sanoit, että loppuvuodesta 2003 prosessi alkoi, niin kuinka pitkään meni siihen, että sulla oli käsikirjoitus, jonka lähetit kustantamoihin? Ainakin WSOY:lle?

J: WSOY:lle ja Teokselle.

A: Minä vuonna se tapahtui?

J: Puolisentoista vuotta meni sen kässärin läpikirjoittamiseen, mutta mä en oo varma, lähetinkö mä sitä 2005 puolella. Jossain vaiheessa 2005 – kesällä ehkä – sain ekan version valmiiksi.

A: Kuinka laaja se silloin oli? Mä oon joskus kuullut legendan, että tuhatsivuinen käsikirjoitus liikkui, mutta sä oot kumonnut tän.

J: Joo, ei se missään vaiheessa ollut niin laaja. Mä luulisin, että se eka versio oli suunnilleen tota luokkaa kuin valmis kirja. 

A: Oliko se peruskuvio siinä jo silloin olemassa, että on Gereg ja Silvo Näre, kerronnan perusasetukset? Ja Riekkinen ja Rinne on etäännytetty hahmoiksi, joista puhutaan, mutta ne ei oo itsenäisiä romaanihahmoja?

J: Joo, ne ei ollut varsinaisia romaanihenkilöitä, vaan muodosti historiallisen kontekstin, johon assosioidaan ja johon palataan.

A: Ja linkkirakenne oli olemassa, eli se on muistuttanut jo aika paljon lopullista Neuromaania?

J: Kyllä siinä on ollut noi peruselementit samat. Se rakenne oli jo olemassa.

A: Reagoiko Teos mitenkään siihen käsikirjoitukseen?

J: Teokselta mä en saanut mitään vastausta.

A: Mutta WSOY:ltä Samuli Knuuti vastasi?

J: Joo, hänen kanssaan puhuin puhelimessa kerran. Ja oliko aikaisemmin jonkinlaista kirjeenvaihtoa. Hän antoi hyvinkin kannustavaa palautetta. Siinä meni kyllä todella kauan, vuosia. Enkä mäkään lähtenyt kyselemään käsikirjoituksen kohtalosta. Mutta lopulta Knuuti otti yhteyttä.

A: Ja sä oot maininnut, että Samuli ehdotti, että voisit tehdä ensin jotain pienimuotoisempaa. Oliko se lähtölaukaus Valvojalle, vai olitko tehnyt sitä jo aikaisemmin?

J: Se meni niin, että olin itsekin päätynyt siihen, että toi on niin hankala pala ensimmäisenä käsikirjoituksena tarjota, että mä aktiivisesti etsin silloin jotain pienimuotoista, yksinkertaista ideaa, joka löytyi sitten tästä valvomisen maailmanennätyksestä. Tein siitä käsikirjoituksen, joka oli kaiketi suhteellisen valmis silloin, kun Samuli otti yhteyttä. Silloin mulla oli Valvojan eka käsikirjoitus valmis, se oli 2008 keväällä.

A: Miten pitkälle se eteni WSOY:lla? Se olisi varmaankin mennyt siellä läpi. Mutta mä tulin sitten siihen väliin, kun aloitin Otavassa 2008.

J: Me oltiin sähköpostikirjeenvaihdossa, mutta Samulilta ei sitten tullut käsikirjoituksesta palautetta. Hän ei ollut ehtinyt siihen kiinni. Sultahan tuli nopeasti vastaus.

A: Joo, se ajoitus on mielenkiintoinen, kun sitä miettii jälkikäteen. Silloin 2008 WSOY:lla on ollut Siltaloiden lähdön aiheuttama kriisi päällä, ja Samuli on ollut varmaan vaikeuksissa siellä. Ja mä taas tulin tuoreena miehenä Otavaan loppukesästä 2008 ja melkein ensi töikseni soitin sulle. Mutta mä en silloin vielä koko Neuromaanista ollut tietoinen pitkään aikaan. Mun käsiin se taisi tulla syksyllä 2010, kun meillä oli Uneksijasta palaveri Turussa, niin annoit käsikirjoituksen. Ja mulla meni sitten aikaa. Tutustuin siihen jonkin verran heti, mutta systemaattiset kommentit meni seuraavan vuoden puolelle pitkälle. Vasta loppukeväästä 2011 kommentoin sen kunnolla. Eli meidän varsinainen prosessi sen kanssa, vaikka olikin intensiivinen, oli ajallisesti lyhyt, vain reilu vuosi.

J: Niin... toi on itse asiassa yllättävää. En ole kiinnittänyt tohon ajalliseen jänteeseen huomiota.

A: Aika nopea prosessi ottaen huomioon, että se on niin laaja. Olisinkohan mä sen kolme kertaa lukenut plus vedokset... Mutta jos ajattelet jälkikäteen sitä kommentointiprosessia, niin miten sä näet sen? Mikä niissä kommenteissa oli sun näkökulmasta käyttökelpoista, mikä vei sitä eteenpäin?

J: Jos koettaa palauttaa mieleen niitä aikaisempia versioita ja sitä, miten se sai lopullisen muotonsa, niin ehkä kaikkein yleisin muistikuva on sellainen, että sieltä karsiutui aika paljon lapsellisia päähänpistoja ja sellaista random-matskua ja mauttomuuksia. Osittain se liittyi siihen, että toi kirjoitusprosessi oli niin pitkä ja siellä oli niin paljon tavaraa, joka tuntui menettäneen relevanssinsa tai hämärtyneen matkan varrella. Siinä oli vaikea välillä itsekään saada selvää, että mitä oli haettu. Sellainen, mikä oli aikoinaan pinnalla, oli muuttunut osin itsellekin käsittämättömäksi. Ja sitä yritin siivota. Toisaalta siinä oli mielenkiintoinen vahinkoavantgarden elementti, jonka ajallinen etäisyys tuottaa, että tietyt asiat, joilla oli selkee tunnistettava historiallinen viittaus tietyssä hetkessä, niin sitten kun se konteksti unohtuu, se voi tuottaa myös mielenkiintoisia efektejä. Mä luulen, että eniten sun editoriaalinen panos vaikutti perustelemattomien oikkujen ja huonon huumorin karsimiseen.

A: Jos itse ajattelen sitä editointiprosessia, niin ehkä päällimmäiseksi nousee se eksessiivisyys. Että on kokonaisuus, josta ei voi saada otetta, joka vastustaa parhaansa mukaan haltuunottoa. Ja se on editorin kannalta mielenkiintoinen tilanne siinä mielessä, että perinteisesti editointi voi vasta alkaa siitä tilanteesta, että on yleiskuva, ja sen pohjalta voi alkaa esittää ehdotuksia. Mutta editori jää Neuromaanin jyräämäksi, ja on vaikea edes saada sellaista jalansijaa, että osaisi itsevarmasti sanoa jotain. Ohjenuorana yritin tietysti pitää, että en halua alkaa normalisoida tai typistää tai pyöristellä. Käytännössä kuitenkin niin kuin sanoit, mun kommentit on usein ollut sen tyyppisiä, että olen kohdistanut kritiikkiä irtovitseihin, vaikka toisaalta olenkin aina rakastanut sun kirjojen puujalkaulottuvuutta. Ja sitten olen usein puuttunut joihinkin raakuuksiin, joita valmiissakin kirjassa kyllä riittää, mutta joissain kohdissa se löi mulla yli.

J: Joo.

A: Jos ajattelet Neuromaanin vastaanottoa, sekä lehtikritiikissä että tavallisten lukijoiden kommenteissa että tutkijoiden kirjoituksissa, niin... Tulee mieleen tää Borgesin parahdus jollekin haastattelijalle, että ”olette lukenut juttujani ja ottanut minut vakavasti”. Onko sulla ikinä sellainen olo? Olet joskus itse sanonut kirjoistasi, että nää vitsit on vähän karannut käsistä. Onko Neuromaanin suhteen sellainen fiilis? Vai päinvastoin sellainen, että kaikki laitettiin peliin, tehtiin kunnianhimoinen romaani, ja nyt kirja on löytänyt vaikka Sakari Kursulassa ja Laura Piipossa arvoisensa lukijat?

J: Se on varmaan sekoitus näitä kahta. Kyllähän toi ilahduttaa kovastikin tällainen perehtynyt lukeminen ja syventynyt vastaanotto, jonka on saanut näiltä tutkijoilta. Kirjallisuudentutkimus on erikoinen kulttuuriteollisuuden haara, jota ei sellaisena opiskeluaikana tullut ajatelleeksi. Tutkimuskohteena oleminen on kummallista ja pelottavaakin, mutta joka tapauksessa luen aina uteliaana ja kiinnostuneena, edelleen, kaiken vastaanoton, mikä silmiin osuu. Ei se oo lakannut kiinnostamasta. Vaikka sekin pitää toisaalta paikkansa, että erityisen oivaltava lukeminen on aina vähemmistössä sellaiseen laiskempaan hymistelyyn ja ohipuhumiseen verrattuna. Mutta sitäkin ilahduttavampaa löytää hyvin argumentoitu luenta.

A: Pystytkö palauttamaan mieleen sitä, että miten Gereg Bryggmanin hahmo muotoutui? Kertojarakenne on Neuromaanissa tietysti kummallinen ja poikkeuksellinen, mutta myös jos ajatellaan Geregiä hahmona ja puhujana, niin se on erittäin outo. Jos yrittää saada kiinni hänen omasta ”itseymmärryksestään” tai hänen samastumiskohteistaan, niin se on todella perverssi hahmo. Hänen kauttaan myös tämä epäluotettavan kertojan kuvio peilautuu kiinnostavasti muun muassa niin, että Gereg syyttää lukijaa valehtelusta ja soimaa ja vähättelee lukijaa. Ja sitten Gereg avoimesti kuvaa kuinka keskinkertainen ja tyhmä ja myös kaikin tavoin surkea hän itse on. Ja sylikoiramaisesti hän palvoo näitä aivoprofessoreita, joiden tekemisiä se yrittää selittää parhain päin, ja esittää että ne on tuomittu ”näytösoikeudenkäynnissä”. Gereg itse edustaa tällaista paljon alempaa kastia, liikkuu sellaisessa kummallisessa aivopuheen kyllästämässä alamaailmassa, eikä hän koskaan katso voivansa yltää oikeiden tiedemiesten suureen tietämykseen. ”Tämä tyhmyys jota poden on laadultaan kaikkein keskinkertaisinta.” Romaanissa on niiden varsinaisten akateemisten piirien alapuolelle postuloitu sellainen varjomaailma, jossa epämääräiset tutkijat liikuskelee ja toilailee ja dokailee ja käy välienselvittelyjä. 

J: Mulla ei varmaan ollut alun perin mitään mielikuvaa mistään selväpiirteisestä psykologisesti motivoidusta hahmosta. Yksi sellainen kirjan rakenteeseen liittyvä ongelma, jonka mä ratkaisin ehkä vähän joitain lukijoita hämäävällä tavalla, oli se, että minä-kertoja ja hän-kertoja vaihtelee skitsofreenisesti. Peltirummussa on samanlainen vaihteleva kerrontatapa. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyt kerronnan ongelmat voisi ratkaista tällä, että vedetään sekaisin minä ja hän. Mutta Gereg kaiken kaikkiaan, mä luulen että se syntyi niitä tarinalinjoja luodessa. Se lähti alkutilanteesta, jossa Gereg vain makaa sängyllä ja annetaan vaihtoehdot, mitä tehdään. Muistelin sellaista roolipeliparodiaa, jossa oli teemana tylsyys, ja siinä oli ajatuksena se, että pelaajahahmo makaa sohvalla ja hautoo itsemurhaa, ja ollaan vakavan masennuksen kourissa. Se alkutilanne oli lainattu siitä. Ja myöhemmin siihen hiipi perheväkivaltajuttuja. Ajattelin niitä näiden ”tee oma seikkailusi” -kirjojen kautta, joissa taistellaan monstereita vastaan. Tällaisen vastenmielisen ja vakavan teeman siirtäminen lapsenomaiseen formaattiin... nyt jälkikäteen se tuntuu vähän hyvän maun tuolla puolen liikkuvalta juonteelta siinä kirjassa. Mutta niin vain pääsi käymään.

A: Siinä Geregin tavassa ylistää näitä tuomittuja aivoprofessoreita ja samalla vähätellä itseään, siinä on musta jotain klassista ironiaa, joka menee aina jonnekin Tyhmyyden ylistykseen ja Don Quijoteen saakka. Se on hieno oivallus, että näitä rikollisia puolustellaan ja toisaalta humanisteja painetaan alas. ”Juttelutieteilijöitä” vähätellään sellaisesta fantasmaattisesta auktoriteettiasemasta käsin. Gereg ikään kuin lainaa kovan tieteen arvovaltaa. Ja vaikka sen ei ole tarkoitus olla mikään ehjä hahmo, niin se tietty äänensävy ja asenne säilyy aika samantyyppisenä halki romaanin, ja sanoisin että se on yksi elementti, joka pitää osaltaan sitä kirjaa kasassa. Geregin ärsyttävä ääni on yksi koossapitävä voima sen linkkirakenteen ohella, vastapainona materiaalin eksessiivisyydelle ja moninaisuudelle. 

J: Sellainen läpikäyvä johtoajatus siinä kirjassa on, kun näitä kavaltajaprofessoreita johdonmukaisesti puolustetaan, niin se lähti ironian ja muun vitsailun lisäksi myös siitä, että tollasessa jutussa, jossa puhutaan todellisista henkilöistä nimillä, jouduin aika paljon miettimään eettistä puolta ja kirjailijan moraalia. Että kuinka pitkälle voi mennä yksityishenkilön asioiden rääpimisessä. Mikä sävy siinä leikinlaskussa on. Sitä ei mielellään lähtisi kovin räävittömästi ja alatyylisesti herjaamaan näitä tyyppejä. Joten oli luonteva valinta tällainen ironinen strategia, että puolustellaan ja ollaan ihailevia ja kunnioittavia.

A: Gereg on vähän sellainen hovinarri puolustusasianajajana. Että hän esitelmöi ymmärtämättömälle humanistiyleisölle. Siinä soundissa on sellaista niin kuin se puhuisi laajemmalle yleisölle. Siinä tuntuu olevan sellaista klassista klovneriaa.

J: Joo.

A: Jos sitten ajattelee sitä aivometaforaa ja sitä tapaa, jolla romaani itse viittaa itseensä aivoina ja monin metaforin tippaleivästä arkkitehtuuriin vertaa itseään aivoihin, niin se ilmeisin taso liittyy tietysti niihin hermosolujen haarakkeisiin, jotka rinnastuu pelikirjan erilaisiin polkuihin. Mutta toinen tapa lähestyä sitä kysymystä, millä tavalla Neuromaani jäljittelee aivojen ja tietoisuuden rakennetta, on se, että se on jatkuvasti takaisinkytkeytyvä ja itseään peilaava ja itseensä luuppaava. Eli mitä tahansa siitä lukija tai tutkija aikoo sanoa, niin kirja jotenkin ennakoi sen. Ajatus löytyy aina jo sen kirjan sisältä. Jos haluaisi sanoa sitä ”kikkailuksi”, niin se sanoo sen itse, jos haluaa puhua ”postmodernista ironiasta”, niin se ehtii sanoa senkin, jos haluaa rinnastaa seikkailun Olipa kerran elämään, niin sekin löytyy sieltä, se tarjoaa sen yhtenä avaimena. Ja niin edelleen.

J: Metafyysistä dekkaria ei sentään mainita...

A: Ei, mutta toisaalta siinä taas moneen kertaan pyöritellään salapoliisiromaanin ja trillerin ajatusta ja niihin liittyviä kliseitä. Tässä itsetarkkailussa Neuromaani muistuttaa tietoisuutta, se yrittää samalla tavalla napata omasta hännästään kiinni. Oliko tämä sulla tarkoituksena – siis tehdä romaani, joka on tietoinen kaikesta, tavallaan tekee tulkinnat tyhjäksi olemalla aina askeleen lukijaa edellä?

J: En mä usko, että se oli systemaattisena päämääränä. Oli muutamia juttuja, esimerkiksi mä kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa lisäilin näitä otsikoita ja alaotsikoita. Siis sen tapaisia juttuja, joissa vähän yritetään ennakoida vastaanottoa. ”Johtoajatus hukkuu ainesten runsauteen”, ”Yrittämisen puutteesta tekijää ei voi syyttää”. Kaikkea tällaista. Että kyllä se oli mukana, mutta ei minään johdonmukaisena pyrkimyksenä.

A: Se on yksi leikin ulottuvuus?

J: Joo, niin voisi sanoa.

A: Tämä puoli nousi nyt mulla uudella lukukerralla esiin. Se, että kun lukijaa puhutellaan, joutuu olemaan hyvin tietoinen itsestään lukijana, ja sen lisäksi se kirja tuntuu olevan koko ajan fiksumpi kuin lukija. Että siitä ei voi saada sellaista niskalenkkiä kuin perinteisemmästä romaanista. Se menee pikemminkin niin, että Neuromaani tarkkailee vierestä hymyillen, että minkäs tasoinen lukija tässä nyt on tullut sisään, katsotaan miten se selviää.

J: Se ei ollut mitenkään hallitsevana ajatuksena. Mutta toki siinä prosessissa, matkan varrella syntyi ideoita, että miten johdattaa harhaan, jallittaa tai kiusata tai ärsyttää lukijaa. Ton tapainen ansamainen systeemi on omiaan tuottamaan tällaisen sadismin. 

A: Yhdessä Neuromaanin alaviitteessä mainitaan ”konnotatiiviset poimut” – se itsessään kuvaa hyvin yhtä puolta kirjasta. Se etenee konnotaatioiden ja assosiaatioiden kautta. Ja jos siinä kuvataan jonkinlainen tällainen aivotutkimuksen ”alakulttuuri”, niin kirjaan on myös koottu jonkinlaista ”aivojen folklorea” aika kattavasti, erilaisia mielleyhtymiä, hokemia ja muuta mitä aivoihin liittyy.

J: Jossain vaiheessa kun keräsin materiaalia, niin huomasin, että aivoihin liittyviä metaforia on todella paljon kaikessa kielenkäytössä, ja se tulee esiin yllättävissä yhteyksissä. Asiat linkittyy tähän yhteen ja samaan asiaan. Sen huomasi silloin, kun lähti tällaiseen monomaaniseen projektiin. Otin kohtuullisen isolla kauhalla talteen kaikkea, mikä vain liittyi tähän tematiikkaan. Tuli yllätyksenä, miten paljon niitä metaforisia käyttöjä on.

A: Sun kirjoittamisen tekniikkaan liittyy yleisestikin antautuminen mielleyhtymille ja sivumerkityksille. Tartut hanakasti vaikka jonkin sanan tai kielikuvan herättämiin konnotaatioihin. Jossain kohti Neuromaanissa mainitaan vaikka ”Pihtiputaan mummon pihtipoimu”. Tuntuu olevan jopa lähes ”eettinen” velvollisuus, että nämä kaksi pitää koplata yhteen, jos kerran tällainen mielleyhtymä on mahdollinen. Sä ikään kuin kirjurina kirjoitat auki sellaiset mielleyhtymät, jotka sisältyy sanoihin ja sanontoihin.

J: Se varmaan liittyy myös siihen, että olen taipuvainen muutenkin arkielämässä tarttumaan niihin. Niin helposti tulee käyttäneeksi tällaisia fraaseja ja latteuksia. Ja sen tiedostaa kirjoittaessaan. Varmaan perinteisempi ja kurinalaisempi kirjailijan tekniikka olisi se, että karsitaan latteudet, mutta överiksi vetäminen on tapa pelastaa ne kuluneet fraasit – johtamalla niistä jotain, esimerkiksi ottamalla kielikuvan kirjaimellisesti.

A: Yhdessä Neuromaanin kohdassa puhutaan aivojen ”kovasta ytimestä” ja toisaalta ”sumeasta suojavyöhykkeestä”. Jos tätä miettii suhteessa siihen, että Neuromaani ikään kuin jäljittelee tai on jäljittelevinään aivojen rakennetta, niin näetkö, että vastaava jako löytyy myös romaanin sisältä? Onko siinä sun mielestä ”kova ydin” ja toisaalta jotakin muuta – vai ovatko osiot ja fragmentit keskenään samanarvoisia?

J: Voihan sen rakenteellisesti jäsentää niin, että se ihan alku, josta se lähtee haarautumaan eri tarinalinjoihin, muodostaisi jonkinlaisen ytimen. Mutta en tiedä, onko se kovin merkityksellinen jaottelu. Muistikuvat on hatarat, mutta muistaakseni toi erottelu ”kovaan ytimeen” ja ”suojavyöhykkeeseen” tuli tieteenfilosofiasta. Oiskohan se Imre Lakatosilta. Ajatus siitä, että tieteessä on tietty kova muuttumaton ydin ja sitten on kiisteltyä aluetta, suojavyöhykettä. Neurobiologiasta toki pystyi sitten ammentamaan kirjoittamiseen paljon monenlaisia metaforia.

A: Jos seurailee ajatusta aivojen anatomiasta, niin eräs Neuromaanin mystisistä ”aivoalueista” on nimeltään ”Pirunnyrkki”. Mikä se oikeastaan on ja mistä se tulee?

J: Se on Vilho Piipon käsitteitä. Yksi hänen epämääräisiä, omatekoisia, sosiologisia termejään, joiden merkitys ei koskaan oikein valkene. Hänellä on muitakin vastaavia – ”noitavaloja” ja ”satiaismafioita”. ”Pirunnyrkki” on jonkinlainen nimi valtakoneistolle, pahantahtoiselle vallan keskukselle. Poimin sen mukaan vapaasti assosioiden, se tuntui luontevalta, että sitä voisi käyttää nimityksenä monimutkaiselle aivosykerölle.

A: Yksi mulle hyvin rakas ulottuvuus sun kirjoissa on tapa käyttää kielikuvia vinksahtaneilla tavoilla. Jatkosota-extrassa “pilvet suhmuroivat”, Valvojassa “aika seisoo varpaillaan lastauslaiturilla” ja niin edelleen. Mistä tulee se viehtymys tällaisiin metaforiin? Onko sille osoitettavissa kirjallisia vaikutteita tai muita? Mistä syntyy se yhtä aikaa hyvin koominen ja kirjallisesti syvällinen, kirjalliseen ja kielelliseen alitajuntaan porautuva tapa käyttää metaforaa?

J: Tää osittain liittyy siihen, mistä aikaisemmin puhuin, eli yrityksiin pelastaa latteuksia ja jalostaa niistä jotakin muuta. Että ei karsi tällaisia “pitkässä juoksussa” -tyyppisiä ilmauksia vaan kehittelee niitä eteenpäin. Se on sellainen strategia, johon jossain vaiheessa päädyin. En osaa ainakaan heti nimetä selvää esikuvaa. Varmaan samantapaista leikittelyä löytyy esimerkiksi klassisilta suomalaisilta pakinoitsijoilta.

A: Yhteydet pakinatyyliin on jotakin sellaista, johon ei ole kovin paljon sun kirjojen äärellä kiinnitetty huomiota. “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” Jatkosota-extrassa ja niin edelleen. Onko suomalainen pakina ollut jotain, jota olet joskus ahminut esim. kesämökin hyllystä vai oletko jopa tutkinut sitä genreä?

J: Tosi hatarasti tunnen sitä, vaikka jotain Ollin tuotantoa. Se lukeminen on ollut ihan satunnaista. Mulla on mielikuva sellaisesta tyylistä. Bisquitin juttuja olen lukenut aina kun niitä on tullut vastaan lehdissä. En oo tullut ajatelleeksi niitä esikuvina. Oikeastaan nyt vasta, kun aloin miettiä omaa metaforan käyttöä, sen mahdollisia historiallisia edeltäjiä tai hengenheimolaisia, niin ekana tuli mieleen tällaiset Ollin kaltaiset kirjoittajat, mutta en tietoisesti ole missään vaiheessa ammentanut niistä. Toinen mahdollinen vaikute on amerikkalainen kirjailija, jota ei ole suomennettu, Tom Robbins, jolla on sellainen komediallinen tyyli kirjoissa, joihin en ole opiskelujen jälkeen palannut. Aikoinaan ne viihdytti paljonkin, ja niistä jäi sellainen mielikuva, että hänellä on vähän samantapainen leikkisä kielen rakenteista kumpuava tapa johtaa tarinaa tai viedä tarinaa eteenpäin kielen ehdoilla. 

7.8.19

Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä



– Kieltäytyykö Ryhmä Hau koskaan työstä? kysyn kuopukselta.

Vajaan neljän vuoden ikäinen lapsi on taas pyytänyt iPadia katsoakseen lempisarjaansa.

– Ei, vastaa kuopus napakasti.

Nostan tabletin pöydältä ja etsin ohjelman valmiiksi ruudulle. Selailen jaksoja ajatuksissani. ”Pennut pelastavat ilmalaivan”, ”Pennut pelastavat ilotulituksen”, ”Pennut pelastavat salamatkustajan”. Jo pelkkä otsikoiden lukeminen uuvuttaa.

– Mutta... mitä jos joskus kieltäytyisi?

Lapsi istuu sohvalla ja miettii asiaa.

– Se ois tyhmää.

Tyhmää? Mutta kai pennuilla pitäisi olla raskaiden ja vaarallisten töiden välissä edes mahdollisuus pitää lomia? Aina koirat näyttävät kuitenkin päivystävän seuraavaa työtehtävää varten. Käskyt tulevat kaulapantaan koska tahansa ja ryhmä ”säntää” tulipalokiireellä auttamaan.

Pentujen esimiehenä on ihminen, Riku, jota on käskynjaolla puhuteltava ”pomoksi”. Hän määrää tehtävät koirille ja tsemppaa heidät uusiin huippusuorituksiin.

Onko pennuilla sairauslomiakaan, tai lakko-oikeutta?

– Entä jos joku koirista ei vain suostuisi tekemään työtä? Mitä sitten tapahtuisi?

Lapsen vastaus on hätkähdyttävä:

– Joku pakottais.

Tällaisenko työetiikan olemme jo iskostaneet uuteen sukupolveen? ”Pentupoppoon” työsuhteen yksityiskohdat alkavat kiinnostaa yhä enemmän. Millaisilla ehdoilla näitä äärimmäistä ponnistelua vaativia pelastustehtäviä teetetään? Ovatko pennut neuvotelleet sopimuksen vai onko Riku vain alkanut käskyttää omia lemmikkieläimiään? Yritän kysyä lapselta, joka on syvästi vihkiytynyt Jännälahden asioihin:

– Saako Ryhmä Hau työstä palkkaa?

– Palkka on pokaali... ne ei saa pokaaleja.

– Ei mutta saako ne rahaa siitä, että ne tekee työtä?

– Ei.

Ei korvausta, ei mahdollisuutta kieltäytyä... Entä johtaja Riku, joka väitetysti ”pitää huolta ryhmän hyvinvoinnista”? Miten hyvinvointi käytännössä varmistetaan? Näyttää siltä, että Riku lähinnä ajelee ympäriinsä mönkijällä ja tekee aina vähemmän töitä kuin pennut. Kääriikö hän toimeksiannoista rahat omaan taskuunsa? 
Jännälahden infran pyörittämisessä täytyy liikkua isot varat, mutta mihin julkinen raha käytännössä päätyy?

Ja miksi juuri Ryhmä Hau on joutunut vastuuseen liki kaikista töistä paikkakunnalla? Onko pormestarilla ja Rikulla jonkinlainen kassakaappisopimus, jolla urakat on jaettu?

– Saako ne pennut edes ruokaa?

– Joo... koirankeksejä Rikulta.

– Saako ne mitään muuta ravintoa?

– Ei.

Koirien tilanne vaikuttaa lohduttomalta ja koko Jännälahti dystopialta.

Ryhmä Hau elää jaksosta toiseen hirmuisten paineiden alla. Jopa joulun toteutuminen riippuu pentujen onnistumisesta. Koirat saavat kuulla, että jos he eivät pysty auttamaan joulupukkia, joulu peruutetaan. Kaikkien joulu.

Pentujen on toimittava yhtä luotettavasti kuin huipputeknisten laitteidensa. Työn suorittamista tarkkaillaan taukoamatta kameroilla.

Äärimmäinen erikoistuminen yhdistyy Ryhmä Haun työssä täydelliseen universalismiin. On hoidettava oma tontti esimerkiksi poliisina tai palomiehenä, mutta on myös varauduttava tekemään mitä hyvänsä.

Onko Ryhmä Haulla mitään juridista suojaa? Onko heillä oikeutta kuulua liittoon?

Räikeitä työturvallisuus- ja eläinsuojelurikkomuksia todistetaan lähes joka jaksossa. Työvuoroja ketjutetaan kohtuuttomasti, pelastustehtävät ovat järjestään hengenvaarallisia. Pennut kutsutaan töihin kesken vapaa-ajan. He rinnastuvat neuvotteluasemaltaan ekstraajiin, vaikka he selvästi ovat pitkälle koulutettuja huippuammattilaisia. Onko tässä hiostavassa koirakibbutsissa edes työvuorolistoja tai sijaisuuksia?

Koirat esitetään neuvostohenkisinä iskurityöläisinä, joiden tsemppaamista ja imartelua säestää vaadittavien työkiintiöiden salakavala hivuttaminen aina ylöspäin.

Tuotantokausien aikana pentujen CV on kasvanut musertavan monenlaisilla töillä. Koirien on rakennettava observatorio ja pelastettava maatilan viljasato. Vähän väliä on nostettava jotakin raskasta meren pohjasta. Ihmisiä pennut ovat pelastaneet kymmenittäin varmalta kuolemalta. Kuka tahansa saa Jännälahdella törttöillä miten vain, aina luotetaan pelastaviin pentuihin. Ryhmä Hau joutuu pelastamaan jopa omat arkkivihollisensa, eli Usvapohjan ”pahan pormestarin” kissat. Sen jälkeen kissat ja pormestari jatkavat Ryhmä Haun kiusaamista. Kaiken tämän pennut kestävät hymysuin.

Kerran valtavat tomaatit uhkaavat vyöryä kaupunkiin karmein seurauksin – pennut pelastavat. Etelänavallekin pentujen on matkustettava, ja lisäksi on ohjattava karannut satelliitti takaisin radalleen. Irronnut maailmanpyörä täytyy asentaa jengoilleen ja herkkuruokia pitää valmistaa vaativan asiantuntijan arvioitavaksi. Pentujen on paimennettava karjaa ja ohjattava elokuva. Heidät laitetaan esiintymään ja kilpailemaan, sekä keskenään että muiden kanssa.

Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa.

Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, jota jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan.

Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta 24/7-tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin. 

Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.

Sarjassa esitellään toisin sanoen perverssi muunnelma kiinalaisesta kapitalismista, jossa suunnitelma- ja markkinatalouden stressaavimmat puolet on sulautettu toisiinsa. Valmistellaanko ohjelmalla henkistä maaperää työelämän paradigmanvaihdokselle lännessäkin?

On paljonpuhuvaa, että pennut kärsivät reippaan ulkokuoren alla monenlaisista peloista, joiden täytyy olla psykosomaattisia. Mairealla ja pirteällä käytöksellä psyykkisiä ongelmia yritetään siivota näkyvistä. Samppa pelkää lentämistä, Kaja taas jostakin syystä ”tehtäviä, joihin liittyy kotka”. Rollella, päällisin puolin reteällä bulldoggilla, on useitakin pelkoja: hän kammoaa erityisesti hämähäkkejä ja aaveita. Valpas pelkää pimeää.

Mitkään mielenterveyden ongelmat eivät saa haitata tehtävien moitteetonta suorittamista. Painekattilamaisista olosuhteista huolimatta Ryhmä Hau on aina ”hyvällä tuulella”, ja sitä firma heiltä vaatiikin. Jokainen pentu on joutunut brändäämään itsensä LinkedIn-hengessä persoonalliseksi osaajaksi. On toisteltava iskulauseita, kuten ”Vainu hoitaa homman” ja ”Olen liekeissä”. Arvatenkin irtisanomisen uhalla.

Eräässä jaksossa Samppa ruoskii itseään epäonnistumisista ja päättää vetäytyä erakoksi metsään. Tolkuttomat odotukset on sisäistetty tuhoisalla tavalla. ”En osaa tehdä mitään oikein”, päättelee Samppa ja karkaa muiden luota. Hänet kuitenkin paikannetaan melkein heti huipputeknologian avulla. Pentu-Papillon palautetaan sorvin ääreen. Keskusteluapua tai muuta tukea Sampalle ei luonnollisestikaan tarjota. Ylitsevuotava tsemppaus on ainoa sosiaalipalvelu, joka Jännälahdella tunnetaan.

Milloin työ muuttui lastenohjelmissa tällaiseksi ylisuorittamiseksi ja yksipuolisten käskyjen noudattamiseksi? Selaan pädiltä ohjelmia ja tajuan, että muissakin kuopuksen suosikkisarjoissa meno on lähes yhtä ankaraa.

Chuggingtonin junat määrätään vain sekuntien kuluttua heräämisestä megafonilla töihin. Veturien välillä vallitsee kilpailu siitä, kuka saa vaativimmat tehtävät. Kasvoton esimies manageroi junien toimintaa kovaäänisten välityksellä. Postimies Pate joutuu ”erikoislähettipalvelussaan” myriadeihin ylimääräisiin tehtäviin, kun kyläläiset sysäävät vastuuta kaikista asioistaan hyväsydämisen Paten kannettavaksi. Loputtomista lisätöistä huolimatta oletuksena on, että posti kulkee häiriöttä. Tie tähtiin -sarjassa autoritäärinen ”Kouluttaja” määrää hahmot vaarallisiin hommiin avaruuteen, ja projektien onnistumista arvioidaan reaaliajassa Ryhmä Haun tapaan. Astroset-ohjelman hahmot joutuvat kuljettamaan smoothie-ravintolaansa vuorotta ympäri universumia ja huolehtimaan juomien valmistuksen ja tarjoilun lisäksi puhtaanapidosta ja koneiden huollosta – puhumattakaan siitä, että ravintolaa on alati uudistettava markkinoiden oikkujen mukaan.

En muista, että työ olisi ollut läheskään näin tukalaa missään oman lapsuuteni ohjelmassa. Ei joku Tohtori Sykerö olisi koskaan hyväksynyt nykyvaatimusten mukaista suoritustahtia. Nils Holgersson sai liihotella taivaalla villihanhien matkassa. Toki Smirre-kettu jahtasi häntä välillä, mutta ahdistavuus ei ollut lainkaan samalla tasolla kuin siinä taukoamatta tulosta takovassa sovhoosissa, jossa Ryhmä Hau puurtaa.

Muumeilla oli aikaa syödä kakkua vaikka maailmanlopun alla. Eikä maailmanloppua tietenkään tullut, joten herkuttelua voitiin aina jatkaa. Työ – silloin harvoin kun sitä edes tehtiin – näyttäytyi mukavana puuhasteluna, nikkarointina puutarhassa.

Olipa kerran elämä kuvasi ihmiskehon raukeana virastona, jossa esimies torkahteli ja verisuonissa ehti pelailla jalkapalloa. Itse asiassa työtempoltaan se muistutti 1980-luvun Sosiaalihallitusta, isäni työpaikkaa, jossa joskus lapsena pääsin vierailemaan. Siellä työntekijät tallustivat kaikessa rauhassa sandaaleissaan pitkin Ympyrätalon käytäviä. Jossain louskutti unelias kopiokone. Piipunsavu kohosi verkkaisesti kohti kahvihuoneen kattoa, kun virkamiehet jutustelivat veneen kunnostamisesta.

Kun Olipa kerran elämässä kriisi uhkasi, tämän huomasi lähinnä siitä, että fuusiojazziin tuli hetkeksi hiukan dramaattisempi sävy. Ja kun bakteerit ja virukset sitten oli jälleen helposti torjuttu, jatkettiin kiireetöntä oleilua elimistössä. Ennen kaikkea sarjasta välittyi se, että normaalitila maailmassa ei ollut kriisi vaan tasapaino.

Jännälahdella sen sijaan kaikki on koko ajan luisumassa kaaokseen. On varauduttava pahimpaan, ja kun pilliin vihelletään, linjaston on liikuttava välittömästi. Vain osaamisensa ja voimiensa äärirajoilla työskentelevien pentujen työ estää järjestelmien kaatumisen.

Pennut pelastavat jotakin lähes kaikissa jaksoissa, mutta kuka pelastaisi pelastajat? Virittyy irvokas analogia nykytilanteeseen, jossa luotamme siihen, että nuori polvi korjaa ekosysteemit ja muut romuttuvat rakenteet. Ei työtä liika suurta! Homma hoituu! Pennut pelastavat pölyttäjät, sitten he imevät hiilen ilmakehästä. Illalla ehtii sitten vielä palauttaa valtamerien kalakannat.

– Mä haluun jo sen pädin, kuopus sanoo. Havahdun ajatuksistani. Lapsi tuijottaa käsissäni olevaa laitetta kärsimättömänä. Ojennan tabletin hänelle, ja pian raivostuttavan hyperaktiivinen tunnusmusiikki lähtee soimaan: ”Ryhmä Hau, Ryhmä Hau / on jälleen vauhti päällä...”

Samalla kun lapsi katsoo ohjelmaa sohvalla, jään miettimään ”Robo-koiraa”, joka välillä esiintyy pentujen seurassa. Kaiken muun lisäksi automaation ja tekoälyn uhka leijuu pentupoppoon yllä. Jo nyt heiltä vaaditaan Robo-koiran veroista suorituskykyä, mutta korvataanko pennut pian kokonaan koneilla?

”Robo-koira on ohjelmoitu ajamaan Hau-vaunua ja Hau-lenturia, mutta on joskus avuksi tehtävissäkin.” Joskus? Eiköhän koko pelastustoimi kohta siirry robottien hoidettavaksi, kun algoritmia vähän kehitetään. Mitä tämä tarkoittaa Ryhmä Haun tulevaisuuden kannalta? Ainakaan koko ryhmä ei pitkän päälle voi työllistyä. Alkaako Rikun firmassa tyly sisäinen pudotuspeli? Joutuvatko koirat työttömiksi ja heitteille? Missä viluisessa löytöeläintalossa harmaantuvat piskit viettävät vanhuutensa päivät?

Vai pääsevätkö he lopultakin lepäämään koiraneläkkeen turvin? Osaisivatko nämä koirat levätä, vaikka saisivat? Kun sankarit eräässä jaksossa nukkuvat, he näkevät unta pelastustehtävistä.

Eikö lapsille pitäisi alkaa pian kertoa aivan toisenlaisia tarinoita työelämästä? Miksi tulevaisuutta, jossa työtä ei kumminkaan riitä kaikille, pohjustetaan stahanovilaisella viihteellä? Miten syvällä ongelmat ovat, millaista henkistä tuhoa on jo tehty? Kysymyksiä, kysymyksiä...

26.3.19

”Kun nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu” – huomautuksia M/S Romanticista


”– Ruotsinlaiva liittyy suomalaiseen onneen aivan oleellisesti, Hannu kuului sanovan.
– Saatat olla oikeassa, minä sanoin ja suljin silmäni ja ajattelin päiväunia.
– Ensin jengi miettii että kohta saa kaikkea kivaa. Sitten ne huomaa että eihän täältä saa mitään. Ja sitten ne alkaa odottaa että onneksi pian pääsee kotiin.”
(Petri Tamminen, Mitä onni on)


M/S Romanticin ydinkysymyksen huutaa ilmoille risteilyisäntä Jocke sarjan viimeisessä jaksossa, kun kulissi lopullisesti romahtaa: ”Jumalauta! Mitä helvettiä te tuutte tänne laivalle?”

Niin, mitä helvettiä? Miksi laivalla ollaan? Mitä sieltä halutaan saada? Nerokas sarja tutkii halua, halun paradokseja ja halun toteutumattomuutta.

Jani Volanen itse kuvasi laivaa tarinan näyttämönä Ylen haastattelussa näin:

”– Risteily on herkullinen johtuen juuri sen lyhyestä kestosta, ja suljetusta tilasta, josta ei pääse kesken pois. Koska ilmassa on liikaa odotuksia ja liian vähän aikaa niiden täyttymiseen, se luo draaman kannalta hyvän tiivistymän asioiden edetä nopeammin kuin vastaavat asiat etenisivät ihmisten arkielämässä.”


Risteilylaiva osoittautuu paikaksi, jossa aikuisuus merkitsee toiveiden lähtökohtaista täyttymättömyyttä.

Aikuiset hortoilevat fantasioidensa labyrintissa, jonka aineellinen ja ajallinen – ja siksi aina ja yhä uudestaan väärä – toteutuma laiva on. Jokaisella on unelmansa, ja jos on vielä piiskannut itsensä uskomaan, että ”unelmat on toteutettava nyt”, kuten yrittäjä Matias, päätyy vaeltamaan irvokkaana halun golemina yhä uudestaan ympäri tuulista kantta.

Aikuisten sekoilulle kontrastin muodostaa Samu, lapsi, joka haluaisi laivalta jotakin tiettyä, esimerkiksi päästä kylpylään enonsa kanssa. Samu nimenomaan voisi olla laivalla onnellinen, koska häntä eivät vielä eksytä loputtomat fantasiat. Tämänpuoleinen riittäisi hänelle. Kuitenkin juuri hänen halunsa toteutumisen estää traagisella tavalla eno, joka takertuu omaan fantasiaansa ikuisesta nuoruuden nousuhumalasta.

Ei vain niin, että laivalla aikuisten toiveet eivät toteudu. Usein todellisuuden aiheuttama vaikutus on se, minkä häitään epäonnisesti juhliva Pike pukee sanoiksi: ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”. Se, mikä ahtaassa tilassa ja aikaikkunassa saa aineellisen hahmon, ei ole vain pettymys vaan jopa jotakin kerrassaan päinvastaista kuin mistä haikailtiin.

Ihmiset ryntäilevät laivalla kohti sitä, mitä luulevat haluavansa, mutta eivät halua sitä mitä saavat – ja/tai ajelehtivat kohti sitä, mitä eniten pelkäävät. Usein siksi, että heitä eteenpäin ajava fantasia on läpeensä ristiriitainen.

Jocke pakenee vastasyntyneen vauvan tuomaa onnea laivalle kärsimään. Samun eno tekee mitä tahansa, jotta ei tarvitsisi olla sen pienen ihmisen kanssa, jolle hän on tullut järjestämään laatuaikaa. Homofobinen hevari päätyy homojen hyttiin huutamaan: ”Mä en oo homo!” Santeri Kinnusen vastaus on kuin muunnelma Billy Wilderin Piukkojen paikkojen kuuluisasta loppurepliikistä: ”Ei se mitään. Ei haittaa.” ”Nobody’s perfect!”

Jocke tivaa avustajaltaan, TET-jaksoa suorittavalta Janicalta: ”Mitä nykyään halutaan?” Passiivimuotoiseen, koko aikakautta koskevaan kysymykseen ei ole helppo vastata. Jocke itse haluaa palauttaa risteilyjen 30 vuoden takaisen kulta-ajan – uutuudenviehätyksen ja kulutusyhteiskunnan lumon, mutta tulokset ovat koko ajan laihempia.

Halu on rajatonta, laiva rajallinen – ellei suorastaan rajallisuus itse. ”Laiva lisää himoa”, tiivistää kansallis-lacanilaisen opinkappaleen naistenmies Kaide. Hän yrittää huonolla menestyksellä järjestää seuraa itselleen ja aseenkantajalleen Empulle. Myöhempien aikojen Sancho Pancha vedetään mukaan surkean isäntänsä houreisiin. Risteilyjen Don Quijote sohii löysällä peitsellään omia harhojaan, apuri näkee todellisuuden mutta myötäilee isäntää. Lopulta näkeminen käy Empun silmille liian raskaaksi. Neidot pelastavat miesparan ja hänet kuljetetaan helikopterilla pois ennen lopullista sokeutumista.

Kun Kaiden edessä on kaide, ylittääkö hän sen vai onko juuri este hänen fantasiansa varsinainen kohde? Surullisen hahmon ritari nousee puoliksi reelingin kaiteen päälle, koska haluaa leikkiä ”duudsonia”. Hänet pysäytetään juuri oikealla hetkellä, ja jähmettyminen rajalle onkin hänen omin eleensä.

Halut eivät voi toteutua laivalla, toisaalta laivalla joudutaan kohtaamaan halujen banaalius. Kaide puntaroi baaritiskillä: ”Mitä sä teit mulle viimeksi, mitäs mä ottasin...” Bilettämisen connoisseurin valinta on lopulta ”tuoppi”. Laivan todellisuus asettaa ihmisten halujen eteen peilin, josta näkee niiden pienuuden. Toisaalta halut kytkeytyvät rannattomiin fantasioihin, jotka eivät edes periaatteessa voi toteutua, eivät varsinkaan risteilyn puitteissa.

Fantasian viitepiste on jossakin tämänpuoleisen takana, aavan meren tuolla puolen. Mustana hohtavan meren lisäksi tuonpuoleisen lupauksen merkkinä sarjassa on esiintymislava. Kaide on vakuuttunut, että jos vain saa olla lavalla, tähtien puolella, alkaa hyttien avainkortteja pian kertyä pinoksi asti. Hänen oma yrityksensä ottaa lava haltuun kariutuu pahasti. Laulu jumittuu oktaavialojen välille eikä likinäköinen saa sanoista selvää.

Kaiken banalisoitumista tämänpuoleisessa kuvastaa Kaiden hehkuttama ”my special place” – määrätty paikka kannella, jonne on tietyssä vaiheessa mentävä. Kaide itsekin kyllästyy paikkaan muutamassa sekunnissa ja jatkaa matkaansa. ”Let’s roll.” Loppukuvissa hän on viimein siellä, missä oikeastaan haluaakin olla, yksin hytissä naureskelemassa puhelimelleen.

Iskelmätähti Gusu liikkuu kerroksissa tuonpuoleisena hahmona, tunnistettuna ja haluttuna puolijumalana. Mutta jos hänen kanssaan päätyy hyttiin juomaan muovimukeista viiniä, punkalla onkin limainen predatori. Jälleen kerran Pike saa vahvistuksen sille, että ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”.

Laiva vie ihmisiä toiveiden merelle. Ihmiset tähyävät ulapalle ja yöllinen meri tuijottaa mykkänä takaisin. Teini-ikäinen Annika keikkuu Kaapon kanssa reelingillä ja tähyilee aikuisia syvemmälle mustaan. ”Ei vittu! Uidaan saareen!” Viisitoistavuotiaan punaisen hupparin selässä lukee ”Mistakes”. Kaapoa Annika yllyttää: ”Me uidaan tonne. Se on ihan tossa. Sit me voidaan vaik pitää käsistä vedessä ja me vaan kellutaan. Sit me voidaan tehä nuotio...”

Heti ensimmäisestä tanssiesityksestä lähtien Annikaa ympäröi vaaran tuntu. Hän säteilee energiaa lavalla, Gusu nähdään tuijottamassa alaikäistä tyttöä vaikuttuneena. Katsoja pelkää pahinta, onneksi turhaan.

Kaapo juoksee myöhemmin Annikan perässä käytäviä pitkin ulvoen kuin apina. Kun niin tekee teini-ikäinen, se on hurmaavaa, mutta kun yrittäjä Matias kertoo, kuinka seminaarin osallistujat laitettiin ulvomaan kuin apinat – koska täytyy uskaltaa – tunnistamme asetelman tympeyden.


Matias heilahtaa sympaattisesta antisankarista käytävillä saalistavaksi älyttömäksi eläimeksi, joka hakee nisäkkään kosketusta. Muodonmuutoksen taitekohdassa pubin kaiuttimissa soi Def Leppardin ”Animal”. ”And I want, and I need, and I lust...” Ihmisen ikävä toisen luo kääntyy omaksi ivamukaelmakseen.

Sarjassa toistuvat viittaukset eläinmaailmaan Kaiden ”kissoista” ja ”kotkista” alkaen, eikä liene sattumaa, että tarinankuljetuksen loistava MacGuffin liittyy ketun ja koirien kohtaamiseen. Kotieläimet ajavat villieläimen laivalta mustaan, kylmään tuntemattomaan. Muukalainen on torjuttu. Kunpa kettu olisi päässyt räpiköimään saareen, johon teinit eivät uineet. Mutta laivan halukone ilmeisesti murskaa eläinparan. Tuntematon luonto kostaa yhteiskunnalle sähkökatkon muodossa.

Veli arvelee, että neljästä koirasta kolme olisi nimetty kreikkalaisten jumalien mukaan, mutta ketun ajaa lopulta mereen Hektor. Hektor ei ollut jumala vaan Iliaan väkevä sotasankari, kuuluisa maanpuolustustahdostaan. Juuri Hektorin osaksi jää tällä laivalla puolustaa ihmisten väliaikaista kotia, epävakaan aineen päällä lipuvaa kulutusyhteiskuntaa luonnon hyökkäystä vastaan.

Mutta kuten Veli nousuhumalansa kirkkaalla hetkellä järkeilee, autokansi on huonosti vartioitu. Todellisuuden alimmista kerroksista saattaa nousta tulevaisuudessakin jotain yllättävää. Ehkä koittaa vielä aika, jolloin ihminen vuorostaan pakenee sietämättömäksi muuttuneelta halujen temmellyskentältä, kelluvasta temppelistään. ”Täältä ei pääse veke kuin laidan yli.”

Jocke, joka yrittää palauttaa laivamatkojen tarunhohtoisen ajan, on sitä mieltä, että laivalla pitää olla elämyksiä, joita muualla ei ole. Tavallisesta kaupasta ei missään nimessä pidä saada laivan erikoisuuksia, koska risteilyn idealta menee muuten pohja. Niukkuutta on pidettävä yllä. Jocke pyrkii mikromanageroimaan ihmisten kokemuksia ja tehtailee samalla itselleen pettymyksiä. Hän keskittyy siihen, mikä varmasti ei voi onnistua, toisin kuin ”asiallisten hommien” horisontissa operoiva Jenna, joka puuttuu vain siihen, mikä on välttämättä käytännössä hoidettava. Kun Jocke julistaa, että ”piittaamattomuus on rikos”, hän on tragikoomisena hahmona sukua Tuntemattoman sotilaan Kariluodolle, jolle taistelumenestystäkin tärkeämpää oli se, että kaikki olivat täydestä sydämestään mukana yhteisessä projektissa.


Jocken mukaan laivalla pitää saada aikaan asioita, joita muistellaan vielä vuosien päästä. Hänen oma fantasiansa on sidottu kohtalokkaasti toisten oletettujen fantasioiden toteutumiseen – mutta muut haluavat vääriä asioita.

Alkoholi ja tupakka ovat Jockelle risteilykokemuksen pyhyyttä häiritsemään työntyneitä lieveilmiöitä. Torjuttava Paha kiteytyy pubiin, joka Jocken mukaan on ”laivan haisureikä, tahmainen häpeäpilkku”. Pubia isännöi jääräpäinen viihdyttäjä Mike, joka tekee kaiken eri tavalla kuin Jocke haluaisi. Tämän laivan infernoa hallitsevan paholaisen Jocke haluaisi manata ulos. Kaikki voisi olla hyvin, mutta Mike seisoo uppiniskaisena fantasian toteutumisen tiellä. (Vastaavasti Matias tulkitsee Teijan "Pahattareksi", joka muodostaa esteen hänen romanssinsa toteutumiselle.)

Kunnianhimoisen risteilyisännän osa on tukala tilanteessa, jossa laivalla on sitä mitä muuallakin. Kaikkialla on Samaa, ja kaiken lisäksi ihmisten odotukset kasvavat koko ajan. Luonnonvoimien armoilla kelluvassa kulutusmaailmassa on mahdollista elää enää vain aikuisuuden synkkä puoli: se, että kaikki on loputtomasti jo-nähtyä – ja kuitenkin samalla aina muuta kuin mitä toivottiin.

Sarja näyttää aikuisuuden muutenkin irvokkaassa valossa. Santeri Kinnusen hahmo on mukavin mahdollinen eno selvänä ja viheliäinen aikuisen karikatyyri humalassa. ”Mä annan sulle luottoa tässä”, hän sanoo jättäessään Samun hyttiin pelaamaan Xboxilla. ”Pärjääkö mies yksin?” Myöhemmin eno siteeraa rehvakkaasti Tuntematonta: ”Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa.” Risteily on enon mukaan ”miesten matka”. Samulle tämä tarkoittaa pettymysten sarjaa, lopulta kyyneliä ja pakokauhua.


Kun eno pelaa pubissa aikaa, jotta ehtisi juoda lisää, taustalla soi AC/DC:n ”Highway to Hell”. Itseään iloon lietsovan aikuisseurueen ja surullisen Samun elämismaailmojen välinen riitasointu äityy karmaisevaksi, kun kaiuttimista lähtee soimaan Van Halenin ”Jump” samaan aikaan kun Samu purskahtaa epätoivoiseen itkuun.

Ryyppyporukan loputtomasti rönsyilevä tietokilpailu nousee vertauskuvaksi kriisiytyneelle poliittiselle prosessille valtiolaivan lipuessa kohti katastrofia. Alaikäinen, voimaton todistaja istuu seuraamassa aikuisten päättymätöntä, sammaltavaa puhetta – uimahousut valmiina jalassa. Pelastautukoon ken voi. "Might as well jump."

Toisin kuin Samu, teinit eivät enää ole aikuisten armoilla. Heidän tiellään on esteitä, mutta ne eivät ole ylivoimaisia. Siinä missä monien sarjan hahmojen on mahdotonta irtautua omasta nuoruudestaan, Annikan ja Kaapon vanhempien on vaikea päästää irti lastensa lapsuudesta. Ruokapöydässä teineistä puhutaan kuin viiden tai kymmenen vuoden viipeellä: vieläkö teidän Kaapo laulaa Cantores Minoreksessa? Vanhemmille on työlästä hyväksyä, että lapsilla on nyt oma elämänsä ja vapautensa. Annikaa yritetään surkeasti tiuskia ruotuun kuin pikkulasta. Puhutaan ”hapen haukkaamisesta”, kuin pöydässä istuisi päiväkoti-ikäisiä. Vanhempien harhaisuus toisaalta myös suojaa teinien seikkailuja: kun äidit ja isät ovat sopivasti pihalla, kaikkea voi tehdä heidän tietämättään, ja tehdäänkin.



Risteilyn onnelliset ovatkin juuri Annika ja Kaapo. He juoksevat villisti kohti asioita, joita vasta ensimmäisiä kertoja kokevat. Heidän yönsä on suurenmoista ravia kerrosten välillä ja salakäytävien läpi, hetken huumaa tanssilattialla ja autokannen kielletyllä vyöhykkeellä.

Annika nähdään viimeisissä kuvissa typertynyt hymy kasvoillaan, kun hän muistelee sängyssä yön tapahtumia. Hän on saanut juosta, tanssia, ryypätä, pussailla ja huutaa. Kun teinit pakenevat Jockea kaljatölkkien kanssa, on kuin he pakenisivat itse aikuisuutta. Vielä vähän aikaa se on mahdollista.