26.3.19

”Kun nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu” – huomautuksia M/S Romanticista


”– Ruotsinlaiva liittyy suomalaiseen onneen aivan oleellisesti, Hannu kuului sanovan.
– Saatat olla oikeassa, minä sanoin ja suljin silmäni ja ajattelin päiväunia.
– Ensin jengi miettii että kohta saa kaikkea kivaa. Sitten ne huomaa että eihän täältä saa mitään. Ja sitten ne alkaa odottaa että onneksi pian pääsee kotiin.”
(Petri Tamminen, Mitä onni on)


M/S Romanticin ydinkysymyksen huutaa ilmoille risteilyisäntä Jocke sarjan viimeisessä jaksossa, kun kulissi lopullisesti romahtaa: ”Jumalauta! Mitä helvettiä te tuutte tänne laivalle?”

Niin, mitä helvettiä? Miksi laivalla ollaan? Mitä sieltä halutaan saada? Nerokas sarja tutkii halua, halun paradokseja ja halun toteutumattomuutta.

Jani Volanen itse kuvasi laivaa tarinan näyttämönä Ylen haastattelussa näin:

”– Risteily on herkullinen johtuen juuri sen lyhyestä kestosta, ja suljetusta tilasta, josta ei pääse kesken pois. Koska ilmassa on liikaa odotuksia ja liian vähän aikaa niiden täyttymiseen, se luo draaman kannalta hyvän tiivistymän asioiden edetä nopeammin kuin vastaavat asiat etenisivät ihmisten arkielämässä.”


Risteilylaiva osoittautuu paikaksi, jossa aikuisuus merkitsee toiveiden lähtökohtaista toteutumattomuutta.

Aikuiset hortoilevat ristiriitaisten fantasioidensa labyrintissa, jonka aineellinen ja ajallinen – ja siksi aina ja yhä uudestaan väärä – toteutuma laiva on. Jokaisella on unelmansa, ja jos on vielä piiskannut itsensä uskomaan, että ”unelmat on toteutettava nyt”, kuten yrittäjä Matias, päätyy vaeltamaan irvokkaana halun golemina yhä uudestaan ympäri tuulista kantta.

Aikuisten sekoilulle kontrastin muodostaa Samu, lapsi, joka haluaisi laivalta jotakin tiettyä, esimerkiksi päästä kylpylään enonsa kanssa. Samu nimenomaan voisi olla laivalla onnellinen, koska häntä eivät vielä eksytä loputtomat fantasiat. Tämänpuoleinen riittäisi hänelle. Kuitenkin juuri hänen halunsa toteutumisen estää traagisella tavalla eno, joka takertuu omaan fantasiaansa ikuisesta nuoruuden nousuhumalasta.

Ei vain niin, että laivalla aikuisten toiveet eivät toteudu. Usein todellisuuden aiheuttama vaikutus on se, minkä häitään epäonnisesti juhliva Pike pukee sanoiksi: ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”. Se, mikä ahtaassa tilassa ja aikaikkunassa saa aineellisen hahmon, ei ole vain pettymys vaan jopa jotakin kerrassaan päinvastaista kuin mistä haikailtiin.

Ihmiset ryntäilevät laivalla kohti sitä, mitä luulevat haluavansa, mutta eivät halua sitä mitä saavat – ja/tai ajelehtivat kohti sitä, mitä eniten pelkäävät. Usein siksi, että heitä eteenpäin ajava fantasia on läpeensä ristiriitainen.

Jocke pakenee vastasyntyneen vauvan tuomaa onnea laivalle kärsimään. Samun eno tekee mitä tahansa, jotta ei tarvitsisi olla sen pienen ihmisen kanssa, jolle hän on tullut järjestämään laatuaikaa. Homofobinen hevari päätyy homojen hyttiin huutamaan: ”Mä en oo homo!” Santeri Kinnusen vastaus on kuin muunnelma Billy Wilderin Piukkojen paikkojen kuuluisasta loppurepliikistä: ”Ei se mitään. Ei haittaa.” ”Nobody’s perfect!”

Jocke tivaa avustajaltaan, TET-jaksoa suorittavalta Janicalta: ”Mitä nykyään halutaan?” Passiivimuotoiseen, koko aikakautta koskevaan kysymykseen ei ole helppo vastata. Jocke itse haluaa palauttaa risteilyjen 30 vuoden takaisen kulta-ajan – uutuudenviehätyksen ja kulutusyhteiskunnan lumon, mutta tulokset ovat koko ajan laihempia.

Halu on rajatonta, laiva rajallinen – ellei suorastaan rajallisuus itse. ”Laiva lisää himoa”, tiivistää kansallis-lacanilaisen opinkappaleen naistenmies Kaide. Hän yrittää huonolla menestyksellä järjestää seuraa itselleen ja aseenkantajalleen Empulle. Myöhempien aikojen Sancho Pancha vedetään mukaan surkean isäntänsä houreisiin. Risteilyjen Don Quijote sohii löysällä peitsellään omia harhojaan, apuri näkee todellisuuden mutta myötäilee isäntää. Lopulta näkeminen käy Empun silmille liian raskaaksi. Neidot pelastavat miesparan ja hänet kuljetetaan helikopterilla pois ennen lopullista sokeutumista.

Kun Kaiden edessä on kaide, ylittääkö hän sen vai onko juuri este hänen fantasiansa varsinainen kohde? Surullisen hahmon ritari nousee puoliksi reelingin kaiteen päälle, koska haluaa leikkiä ”duudsonia”. Hänet pysäytetään juuri oikealla hetkellä, ja jähmettyminen rajalle onkin hänen omin eleensä.

Halut eivät voi toteutua laivalla, toisaalta laivalla joudutaan kohtaamaan halujen banaalius. Kaide puntaroi baaritiskillä: ”Mitä sä teit mulle viimeksi, mitäs mä ottasin...” Bilettämisen connoisseurin valinta on lopulta ”tuoppi”. Laivan todellisuus asettaa ihmisten halujen eteen peilin, josta näkee niiden pienuuden. Toisaalta halut kytkeytyvät rannattomiin fantasioihin, jotka eivät edes periaatteessa voi toteutua, eivät varsinkaan risteilyn puitteissa.

Fantasian toteutuma olisi jossakin tämänpuoleisen takana, aavan meren tuolla puolen. Mustana hohtavan meren lisäksi tuonpuoleisen merkkinä sarjassa on esiintymislava. Kaide on vakuuttunut, että jos vain saa olla lavalla, tähtien puolella, alkaa hyttien avainkortteja pian kertyä pinoksi asti. Hänen oma yrityksensä ottaa lava haltuun kariutuu pahasti. Laulu jumittuu oktaavialojen välille eikä likinäköinen saa sanoista selvää.

Kaiken banalisoitumista tämänpuoleisessa kuvastaa Kaiden hehkuttama ”my special place” – määrätty paikka kannella, jonne on tietyssä vaiheessa mentävä. Kaide itsekin kyllästyy paikkaan muutamassa sekunnissa ja jatkaa matkaansa. ”Let’s roll.” Loppukuvissa hän on viimein siellä, missä oikeastaan haluaakin olla, yksin hytissä naureskelemassa puhelimelleen.

Iskelmätähti Gusu liikkuu kerroksissa tuonpuoleisena hahmona, tunnistettuna ja haluttuna puolijumalana. Mutta jos hänen kanssaan päätyy hyttiin juomaan muovimukeista viiniä, punkalla onkin limainen predatori. Jälleen kerran Pike saa vahvistuksen sille, että ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”.

Laiva vie ihmisiä toiveiden merelle. Ihmiset tähyävät ulapalle ja yöllinen meri tuijottaa mykkänä takaisin. Teini-ikäinen Annika keikkuu Kaapon kanssa reelingillä ja tähyilee aikuisia syvemmälle mustaan. ”Ei vittu! Uidaan saareen!” Viisitoistavuotiaan punaisen hupparin selässä lukee ”Mistakes”. Kaapoa Annika yllyttää: ”Me uidaan tonne. Se on ihan tossa. Sit me voidaan vaik pitää käsistä vedessä ja me vaan kellutaan. Sit me voidaan tehä nuotio...”

Heti ensimmäisestä tanssiesityksestä lähtien Annikaa ympäröi vaaran tuntu. Hän säteilee energiaa lavalla, Gusu nähdään tuijottamassa alaikäistä tyttöä vaikuttuneena. Katsoja pelkää pahinta, onneksi turhaan.

Kaapo juoksee myöhemmin Annikan perässä käytäviä pitkin ulvoen kuin apina. Kun niin tekee teini-ikäinen, se on hurmaavaa, mutta kun yrittäjä Matias kertoo, kuinka seminaarin osallistujat laitettiin ulvomaan kuin apinat – koska täytyy uskaltaa – tunnistamme asetelman tympeyden.


Matias heilahtaa sympaattisesta antisankarista käytävillä saalistavaksi älyttömäksi eläimeksi, joka hakee nisäkkään kosketusta. Muodonmuutoksen taitekohdassa pubin kaiuttimissa soi Def Leppardin ”Animal”. ”And I want, and I need, and I lust...” Ihmisen ikävä toisen luo kääntyy omaksi ivamukaelmakseen.

Sarjassa toistuvat viittaukset eläinmaailmaan Kaiden ”kissoista” ja ”kotkista” alkaen, eikä liene sattumaa, että tarinankuljetuksen loistava MacGuffin liittyy ketun ja koirien kohtaamiseen. Kotieläimet ajavat villieläimen laivalta mustaan, kylmään tuntemattomaan. Muukalainen on torjuttu. Kunpa kettu olisi päässyt räpiköimään saareen, johon teinit eivät uineet. Mutta laivan halukone ilmeisesti murskaa eläinparan. Tuntematon luonto kostaa yhteiskunnalle sähkökatkon muodossa.

Veli arvelee, että neljästä koirasta kolme olisi nimetty kreikkalaisten jumalien mukaan, mutta ketun ajaa lopulta mereen Hektor. Hektor ei ollut jumala vaan Iliaan väkevä sotasankari, kuuluisa maanpuolustustahdostaan. Juuri Hektorin osaksi jää tällä laivalla puolustaa ihmisten väliaikaista kotia, epävakaan aineen päällä lipuvaa kulutusyhteiskuntaa luonnon hyökkäystä vastaan.

Mutta kuten Veli nousuhumalansa kirkkaalla hetkellä järkeilee, autokansi on huonosti vartioitu. Todellisuuden alimmista kerroksista saattaa nousta tulevaisuudessakin jotain yllättävää. Ehkä koittaa vielä aika, jolloin ihminen vuorostaan pakenee sietämättömäksi muuttuneelta halujen temmellyskentältä, kelluvasta temppelistään. ”Täältä ei pääse veke kuin laidan yli.”

Jocke, joka yrittää palauttaa laivamatkojen tarunhohtoisen ajan, on sitä mieltä, että laivalla pitää olla elämyksiä, joita muualla ei ole. Tavallisesta kaupasta ei missään nimessä pidä saada laivan erikoisuuksia, koska risteilyn idealta menee muuten pohja. Niukkuutta on pidettävä yllä. Jocke pyrkii mikromanageroimaan ihmisten kokemuksia ja tehtailee samalla itselleen pettymyksiä. Hän keskittyy siihen, mikä varmasti ei voi onnistua, toisin kuin ”asiallisten hommien” horisontissa operoiva Jenna, joka puuttuu vain siihen, mikä on välttämättä käytännössä hoidettava. Kun Jocke julistaa, että ”piittaamattomuus on rikos”, hän on tragikoomisena hahmona sukua Tuntemattoman sotilaan Kariluodolle, jolle taistelumenestystäkin tärkeämpää oli se, että kaikki olivat täydestä sydämestään mukana yhteisessä projektissa.


Jocken mukaan laivalla pitää saada aikaan asioita, joita muistellaan vielä vuosien päästä. Hänen oma fantasiansa on sidottu kohtalokkaasti toisten oletettujen fantasioiden toteutumiseen – mutta muut haluavat vääriä asioita.

Alkoholi ja tupakka ovat Jockelle risteilykokemuksen pyhyyttä häiritsemään työntyneitä lieveilmiöitä. Torjuttava Paha kiteytyy pubiin, joka Jocken mukaan on ”laivan haisureikä, tahmainen häpeäpilkku”. Pubia isännöi jääräpäinen viihdyttäjä Mike, joka tekee kaiken eri tavalla kuin Jocke haluaisi. Tämän laivan infernoa hallitsevan paholaisen Jocke haluaisi manata ulos. Kaikki voisi olla hyvin, mutta Mike seisoo uppiniskaisena fantasian toteutumisen tiellä.

Kunnianhimoisen risteilyisännän osa on tukala tilanteessa, jossa laivalla on sitä mitä muuallakin. Kaikkialla on Samaa, ja kaiken lisäksi ihmisten odotukset kasvavat koko ajan. Luonnonvoimien armoilla kelluvassa kulutusmaailmassa on mahdollista elää enää vain aikuisuuden synkkä puoli: se, että kaikki on loputtomasti jo-nähtyä – ja kuitenkin samalla aina muuta kuin mitä toivottiin.

Sarja näyttää aikuisuuden muutenkin irvokkaassa valossa. Santeri Kinnusen hahmo on mukavin mahdollinen eno selvänä ja viheliäinen aikuisen karikatyyri humalassa. ”Mä annan sulle luottoa tässä”, hän sanoo jättäessään Samun hyttiin pelaamaan Xboxilla. ”Pärjääkö mies yksin?” Myöhemmin eno siteeraa rehvakkaasti Tuntematonta: ”Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa.” Risteily on enon mukaan ”miesten matka”. Samulle tämä tarkoittaa pettymysten sarjaa, lopulta kyyneliä ja pakokauhua.


Kun eno pelaa pubissa aikaa, jotta ehtisi juoda lisää, taustalla soi AC/DC:n ”Highway to Hell”. Itseään iloon lietsovan aikuisseurueen ja surullisen Samun elämismaailmojen välinen riitasointu äityy karmaisevaksi, kun kaiuttimista lähtee soimaan Van Halenin ”Jump” samaan aikaan kun Samu purskahtaa epätoivoiseen itkuun.

Ryyppyporukan loputtomasti rönsyilevä tietokilpailu nousee vertauskuvaksi kriisiytyneelle poliittiselle prosessille valtiolaivan lipuessa kohti katastrofia. Alaikäinen, voimaton todistaja istuu seuraamassa aikuisten päättymätöntä, sammaltavaa puhetta uimahousut valmiina jalassa. Pelastautukoon ken voi.

Toisin kuin Samu, teinit eivät enää ole aikuisten armoilla. Siinä missä monien sarjan hahmojen on mahdotonta irtautua omasta nuoruudestaan, Annikan ja Kaapon vanhempien on vaikea päästää irti lastensa lapsuudesta. Ruokapöydässä teineistä puhutaan kuin viiden tai kymmenen vuoden viipeellä: vieläkö teidän Kaapo laulaa Cantores Minoreksessa? Vanhemmille on työlästä hyväksyä, että lapsilla on nyt oma elämänsä ja vapautensa. Annikaa yritetään surkeasti tiuskia ruotuun kuin pikkulasta. Puhutaan ”hapen haukkaamisesta”, kuin pöydässä istuisi päiväkoti-ikäisiä. Vanhempien harhaisuus toisaalta myös suojaa teinien seikkailuja: kun äidit ja isät ovat sopivasti pihalla, kaikkea voi tehdä heidän tietämättään, ja tehdäänkin.



Risteilyn onnelliset ovatkin juuri Annika ja Kaapo. He juoksevat villisti kohti asioita, joita vasta ensimmäisiä kertoja kokevat. Heidän yönsä on suurenmoista ravia kerrosten välillä ja salakäytävien läpi, hetken huumaa tanssilattialla ja autokannen kielletyllä vyöhykkeellä.

Annika nähdään viimeisissä kuvissa typertynyt hymy kasvoillaan, kun hän muistelee sängyssä yön tapahtumia. Hän on saanut juosta, tanssia, ryypätä, pussailla ja huutaa. Kun teinit pakenevat Jockea kaljatölkkien kanssa, on kuin he pakenisivat itse aikuisuutta. Vielä vähän aikaa se on mahdollista.

14.3.19

”It’s all contaminated”



Breaking Badin kolmannen kauden jaksossa nimeltä ”Fly” Walter jahtaa pakkomielteisesti laboratorioon tunkeutunutta kärpästä. Hän ei kerta kaikkiaan kykene työskentelemään niin kauan kuin kärpänen on samassa tilassa, ja kärpäsjahti kiihtyy mykkäelokuvan farssia muistuttavaksi törmäilyksi. Walter on lopulta sitä mieltä, että suuri huume-erä on joka tapauksessa kärpäsen takia pilalla. ”It’s all contaminated”, hän toteaa alistuneesti. Kaikki on saastunut.

Lause on monimielinen, ja sen voi ajatella viittaavan Walterin syvenevään epätoivoon uudessa elämäntilanteessaan ja siihen kuinka hän on saastuttanut rikollisella toiminnallaan koko elämänsä. Se voi viitata myös moraaliseen korruptioon, joka tuntuu Breaking Badissa läpäisevän koko yhteiskunnan. Näennäisesti kunnollistenkin ihmisten taustalta paljastuu aina likaisia salaisuuksia, niin kuin uusissa pitkissä TV-sarjoissa ja muussa dystopiavoittoisessa kulttuurissa tuppaa tapahtumaan.

Walterin lausetta voi pohtia myös suhteessa Breaking Badin lajityyppiin. Mitä genreä sarja oikeastaan edustaa? Voiko uuden ”sarjojen kulta-ajan” menestyneimpiä teoksia enää edes mahduttaa lajityyppiin? Äärimmäisen kulttuurisen itsereflektiivisyyden, loputtomien viittausten, ristiriitaisten sävyjen ja rekisterinvaihdosten kautta rakentuvia sarjoja voi pohtia sanan ”contaminated” sisältämän saastumisen tai tartunnan näkökulmasta. Onko meillä oikeastaan nimeä sellaiselle lajityyppien amalgaamille ja monikerroksisten viitteiden kevytpostmodernistiselle tilkkutäkille kuin Breaking Bad?

Vince Gilligan on itse haastattelussa todennut, että Walterin ja Jessen suhde muistuttaa ”postmodernia Ohukaista ja Paksukaista”. Sarja käyttääkin jokaisen tilaisuuden fyysiseen farssiin, oli tarinan tunnelma muuten miten karmiva tahansa. Kakku ei lennä naamaan, mutta pizza lentää katolle.

Lännenelokuvien vaikutuksesta Gilligan on puhunut paljonkin. Breaking Badin jaksojen vaihtuvia ohjaajia hän pyysi katsomaan Huuliharppukostajan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Ettei ”Fly”-jakson kärpänenkin olisi lennähtänyt sarjaan suoraan Leonen klassikkoelokuvan junanodotuskohtauksesta?

Tietenkin Breaking Bad on myös eeppinen poliisisarja, jossa huumepoliisi Hankin epätoivoinen jahti toimii tärkeänä jaksoja toisiinsa sitovana elementtinä. Hank on kuin myöhempien aikojen versio Kovaotteisten miesten Gene Hackmanista, joka on aina lähellä ja silti niin kaukana arkkivihollisestaan. Vasta viimeisellä tuotantokaudella Hankille valkenee, että legendaarinen Heisenberg on hänen rakas sukulaisensa Walter. Gilliganin silmänisku ja viittaus Kovaotteisiin miehiin on Heisenbergnin tyylikäs lierihattu, joka nyt nähdään pahiksen eikä hyviksen päässä.

Klassista horroriakin Breaking Badissa on. Narkkarien sotkuiset majat kierrättävät B-kauhun ja zombie-elokuvien estetiikkaa, ja ruumiiden hävittämiseen liittyvä viskeraalinen kuvasto on oksettavuuden ja slapstickin yhdistelmässään lähellä jotakin Bad Tasten kaltaista campkauhua.

Jaksojen alussa nähtävät usein sävyltään kryptiset johdannot muistuttavat leikkaukseltaan ja sävyltään musiikkivideoita, samoin kuin huumekaupan arkea ja muuta toimintaa tiivistävät montaasijaksot. Musiikin ja kuvan välisten hämmentävien riitasointujen hyödyntämisessä Breaking Bad asettuu samoille linjoille jonkun Tarantinon kanssa.

Selvää perhedraamaa, sitcomia ja jopa saippuaoopperaa sarjassa nähdään tietenkin myös. Jotkut ovat kritisoineet 62 jakson mittaista Breaking Badia siitä, että mukana on liikaa hidasta saippuamaista kerrontaa jännitteisine kasvokuvineen ja ihmissuhteiden setvimisineen. Minusta nämä osuudet, niin työlästyttävää kuin niitä välillä onkin katsoa, liittyvät saumattomasti Walterin kemianluokassa esittämään ajatukseen hitaista ja nopeista reaktioista. Saippuasarjan elementit ovat sitä ruostetta, joka kaikessa hiljaisuudessaan tekee työtään auton pohjassa ja lopulta tuhoaa sen.

Toisaalta: ehkä ”saippuamaisuus” on jo pitkään kuulunut jollakin sisäänrakennetulla tavalla kaudesta toiseen jatkuviin sarjoihin, kuten Mad Meniin, House of Cardsiin tai Wirediin? Kuka on lapsen isä ja miten vääryys kostetaan? Kuka kokee ihmeparantumisen ja minne rahat on kätketty? Halvat koukut on laatusarjoissa vain perusteltu paremmin tai vähintään peitetty kiinnostavammalla tekstuurilla.

Sen lisäksi, että Breaking Bad on erilaisten genre-elementtien epätodennäköisen luonteva kooste, se hyödyntää ehtymättömältä tuntuvaa kliseiden ja viittausten arsenaalia. Gilligan on todennut katsoneensa elämässään ”enemmän televisiota kuin kenenkään ihmisen pitäisi”. Tämä näkyy Breaking Badissa, jonka kaleidoskooppimaisista popkulttuuriviittauksista on varmaan jo tehty väitöskirjoja.

Sadoista viittauksista huolimatta sarjan tyyli ja ilme ovat varsin yhtenäiset. Vaikutelma ei ole mosaiikkimainen, viittauksilla on useimmiten melko selvä tarkoitus tarinassa ja hahmojen välisissä dialogeissa. Itse sarjanmuoto on genrenvaihdoksista, sävyjen repivistä riitasoinnuista, tietoisista kliseistä ja kulttuuriviittauksista huolimatta varsin ehjä. Teos on ikään kuin haukannut sisäänsä suunnattoman määrän tunnistettavia kliseitä ja keinoja ja sulattanut ne uudeksi kokonaisuudeksi, ja siinä mielessä Breaking Bad edustaa varsin tyypillistä 2000-luvun kulttuuria.

Tarantinon Reservoir Dogs järkytti aikoinaan katsojia laittamalla kidutuskohtauksen taustalle ”Stuck in the Middle With You” -renkutuksen. Pulp Fictionissa tekniikka viljeltiin entistä pidemmälle. 2010-luvulle tultaessa nämä törmäytykset ja riitasoinnut ovat katsojille tuttua kauraa. Breaking Bad on tietoinen tästä ja käyttää vastaavia yhdistelmiä keinopaletin osana siinä missä klassisen westernin laajakulmaa tai musiikkivideon leikkauksia.

Kun pahaa-aavistamaton Walter on suihkussa, häntä odottavat makuuhuoneessa tappajat mukanaan Amerikan Psykosta lainattu kiiltävä palokirves. Klisee jollakin tavalla lievittää katsojan ahdistusta, mutta toisella tasolla se lisää tukaluutta, koska hahmot tuntuvat olevan kaikkien ongelmiensa lisäksi vankina ilmatiiviissä kulttuuriviittausten seitissä. Heti vanhainkodissa tapahtuneen dramaattisen räjähdyksen jälkeen radiossa puhutaan mahdollisimman latteasti Aerosmithistä ja Def Leppardista. Jokaista kliimaksia saattelee antikliimaksi. Ja tietenkin pahis Gus Fring kuolee tavalla, joka vääntää rautalangasta sukulaisuutensa Terminator 2:n kanssa.

Kiinnostavampaa kuin viitteet itse on ehkä se, kuinka itse hahmot tuntuvan olevan lähes yhtä tietoisia monista kliseistä kuin katsojakin – erityisesti Hank puheessa esiintyvät vähän väliä niin Ferris, Kummisetä kuin Sademies. Hahmot ovat jotenkin huvittuneita omasta kliseisyydestään.

Viittausten kymi on päättymätön, ja suoranaista oikosulkua lähestytään silloin, kun kirjahyllyssä näkyy Deadwood-sarjan DVD-boksi – sarjassa nähtiin vain joitakin vuosia Breaking Badin nykyhetkeä ennen Skyleria esittävä Anna Gunn. Puhumattakaan kohtauksesta, jossa Tony Montanaakin kylmemmäksi huumepomoksi muuttunut Walter katsoo lastensa kanssa televisiosta Scarfacea ja lausuu leppoisasti ulkoa Al Pacinon repliikkejä.

Walter ja Skyler myös laativat yhdessä valheellisia uusia roolejaan vastaavan käsikirjoituksen illanviettoa varten. Olohuoneessa he hiovat repliikkejään kuin ammattinäyttelijät. Valheiden teatterista kasvaa oma ahdistava kerroksensa niin hahmojen kuin katsojankin tajuntaan.
Mikään ei ole koskaan puhdasta ja yksinkertaista, aina on vastassa oikukas materia ja kuluneiden kliseiden verkko. ”It’s all contaminated.”

31.1.19

Torjutun paluu

Marko Hautala kertoi blogissaan, että hänen vuoden 2002 esikoisromaaninsa Kirottu maa on julkaistu uudistettuna laitoksena ja sähkökirjana. Hautala kommentoi kirjoitusprosessia ja mainitsi samalla, että oli löytänyt arkistoistaan minun kirjoittamani hylkäyskirjeen vuodelta 2001. ”Antti Arnkil saakoon rimaa hipoen anteeksi, kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Muistan käsikirjoituksen ihmeen hyvin. Muistan jopa osan saatteesta. Kertoo jotakin kummallista muistin toiminnasta, että unohdan ostaa kaupasta ketsuppia, mutta pystyn palauttamaan mieleeni yli 17 vuotta sitten lukemani käsikirjoituksen. Se kertoo myös Hautalan romaanin vahvasta tunnelmasta.

Kaivoin omia arkistojani ja löysin Hautalalle lähettämäni kirjeen. Kun asia nyt kerran tuli julkisuuteen, päätin julkaista sen täällä.

Kirje on marraskuulta 2001. Olen siis ollut WSOY:n kustannustoimittajana ja ylipäänsä koko ammatissa noin kolme kuukautta. Täysi noviisi.

Kirjeessä mainitaan ”paluuposti”, koska tuohon aikaan käsikirjoitukset vielä postitettiin takaisin kirjoittajille. Merkillepantavaa sekin, että 2000-luvun alussa oli vielä aikaa ja tapana kirjoittaa hylkäyskirjeisiinkin pitkähköt perustelut. Nykyään on hyvä jos vastataan edes vakiomuotoilulla.

”29.11.2001
Marko Hautala
Vaasa

Hyvä Marko Hautala,

Kiitos tilaisuudesta tutustua romaanikäsikirjoitukseesi Kirottu maa, Alex Schullerin tutkimuksia.

Tarinan päähenkilö on Alex Schuller, 'ainoa yksityisetsivä koko maailmassa, joka on koulutettu sekä johtolankojen että ihmisluonnon asiantuntijaksi'. Kroonisesta rahapulasta kärsivä Alex saa asiakkaakseen arvoituksellisen rouva Ruthenbergin, joka pyytää häntä hankkimaan tietoja kadonneesta miehestään Ludvigista. Ludvig Ruthenberg on ensimmäisen maailmansodan veteraani, sittemmin Saksan nousevissa oikeistopiireissä vaikuttanut herrasmies, jolla on monia hämäräperäisiä harrastuksia alkemiasta germaaniseen mytologiaan ja auringonpalvontaan. Ludvigia jäljittäessään Alex saa kuulla mystisestä Sofian veljeskunnasta ja päätyy lopulta Istanbuliin, jonka maanalaisissa käytävissä veljeskunnan perustajien kerrotaan majailleen Konstantinopolin romahtamisesta asti. Tarinan makaaberissa loppuhuipennuksessa Alex laskeutuu katakombeihin, kohtaa Ludvigin ja joutuu toteamaan, että huhut veljeskunnan jumalattomista puuhista eivät ole tuulesta temmattuja.

Asetelma on hyvin lupaava ja Alexin hahmo herättää lukijan mielenkiinnon. Ammattiyhdistelmä on kiehtova, koska sekä yksityisetsivä että analyytikko liikkuvat ammateissaan näkyvän ja kätketyn maailman välillä.

Aikakaudet ja tapahtumapaikat on valittu hyvin, ja niiden kuvaus kielii laajasta yleissivistyksestä. Kerrontaa vaivaa kuitenkin eräänlainen 'oppinut näkökulma'. Teoreettisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia on vilisemällä ja usein ne jäävät melko irrallisiksi. Itse tarina on joka tapauksessa toimiva ja jännittävä, ja siitä saisi vielä paremman mikäli tiedot ja ajankuva kirjoitettaisiin kiinteämmin sisään tapahtumiin ja henkilöhahmoihin.

Suurin ongelma tarinassa on mielestäni se, että Alexin psykoanalyyttinen puoli, jota ensi sivuilta lähtien korostetaan, jää ilman kunnollista kehittelyä. Juoni kulkee omalla painollaan ja Alexin freudilaiset selittelyt kulkevat mukana päälleliimatun tuntuisina. Analyysit tuppaavat lisäksi olemaan vähän kyökkipsykologisia. En usko, että koulutettu psykoanalyytikko käyttäisi symboliikkaa niin yksinkertaisella tavalla kuin Alex – saati uskoisi/pelkäisi, että voitaisiin saavuttaa traumoista ja neurooseista vapaa inhimillinen yhteisö (s. 38). Hyvä on, sivulla 49 kerrotaan, että Alexin oppi-isät ovat nimenomaan kritisoineet häntä hätiköidyistä päätelmistä. Alex ei tosiasiassa siedä moniselitteisyyttä, ja tästä syystä analyysit ovat koomisen kaavamaisia eikä hän tunnu uskovan niihin itsekään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että tätä kautta koko Alexin psykoanalyyttinen puoli uhkaa jäädä tarpeettomaksi. Se ei tuo tarinaan paljon muuta kuin sarkastista sävyä, joka sekin muuttuu vähitellen hieman rasittavaksi. Alexin kaksoisrooliin sisältyy kuitenkin herkullisia mahdollisuuksia, joita voisi kehitellä pidemmälle.

Yleisesti ehdottaisin, että lukijan tulkinnoille hahmoista ja tapahtumista jätettäisiin enemmän tilaa. Tietty rautalangasta vääntäminen haittaa sinällään tiivistä tunnelmaa.

Miljöön kuvaus on parhaimmillaan taidokasta (esim. Hagia Sofian juuret, s. 88; 'myrkyllisten maanalaisten höyryjen tummentama kultamalja', s. 115; 'puiden varjot loivat...', s. 121), mutta toisaalla se jää abstraktiksi ('ilmassa leijui löyhkä, joka oli pilaantumisen kaikki asteet kattava sekoitus', s. 52). Mitä konkreettisempia kuvia maltat kirjoittaa, sitä vakuuttavampaa jälki on.

Jotkut vertauskuvat ovat hyvin osuvia. Sivun 64 'Kästner pyöritteli tyhjää lasia pöydänpintaa vasten ja katsoi sitä kuin näkemisenlahjansa menettänyt ennustaja kristallipalloaan' on mielestäni erinomainen. Samoin Sininen moskeija ruokaansa sulattelevana hirmuliskona (s. 85). Makaaberi huumori toimii paikoin loistavasti. Kuva Sofian veljeskunnasta nauttimassa ihmislihaa samalla onnitellen itseään sivistyksen pelastamisesta (s. 115) on väkevä.

Antoisaa oli lukea Alex Schullerin tarinaa, mutta sen verran ongelmia käsikirjoituksessa on, että paluupostissa se tulee tällä kertaa. Kiitän joka tapauksessa luottamuksesta ja toivotan kirjoitusintoa.

Parhain terveisin
Antti Arnkil
WSOY/Kotimainen kaunokirjallisuus”

9.1.19

Huomautuksia Sankariajasta




– Juha Seppälän Sankariaikaan on hajasijoitettu historianfilosofinen näkemys, mutta avainlauseiksi tarjoutuvat kohdat eivät muodosta yhtenäistä kuvaa. Juuri tämä tekee kokonaisuudesta kiinnostavan, kaleidoskooppimaisen. Sankariajan elävyys sekä romaanina että eräänlaisena esseenä syntyy siitä, että teosta ei saa nalkkiin, palautettua väitteiksi.

– Päähenkilö Harry Hamartinin työvuosina Suomen lippuun ei liittynyt erityisiä intohimoja. Nyt, kun hän on eläkkeellä, lippu on noussut kiistojen keskiöön. Samalla, kun siihen liitetään ristiriitaisia merkityksiä, nämä merkitykset ovat jatkuvasti pelkistymässä tyhjiksi fraaseiksi. Toisaalta: kun romaanissa mennään historian konkretiaan, ”linkkiviidakkoon”, kaikesta tulee niin monimutkaista, ettei siitä saa otetta. Yhdessä suunnassa on jääkiekkopelissä heilutettu siniristi, toisessa historian loputtomiin haarautuvat polut, joista ei ole minkään yhteisesti jaetun merkityksen kannattelijoiksi.

– Tärkeä jännite Sankariajassa: heraldiikan, lipun (ja tietyn lippuyksilön, varastetun valtiolipun) sekä ”blasonoinnin” (vaakunan sanallisen selityksen) edustama täsmällisyys ja selkeys versus historian loputon sekavuus ja yksityiskohtaisuus, inhimillisten motiivien epäselvä vyyhti. ”Täydellinen blasonointi ei olisi vaakunan- vaan maailmanselitys.” Kun Hamartinin kautta suodatetaan historiallisia kertomuksia ja anekdootteja, jokainen yritys saada kiinni selkeistä merkityksellisistä hetkistä epäonnistuu.

– Romaanissa Seppälä ei pelkää esitellä hahmoja ja aiheita repaleisina, sekoittuneina, luonnosmaisina. Asiat alkavat keskeltä tai lopusta. Langat ovat aina jo pahasti sotkussa. Kaikki on jonkinlaista kuolinpesän selvitystä tai loppusiivousta Suomen idean äärellä.

– Aina kun lippu vaihtaa omistajaa, on kyse siirrosta valtapeleissä – tai sitten pelkästä sattumasta. Lipun kulku on itsessään yksi kuva historiasta. 2000-luvulle tultaessa lippu on jo pahasti virttynyt ja tahriintunut riepu, jonka kyky kannatella merkityksiä vaikuttaa entistäkin kyseenalaisemmalta. Samaan aikaan lipulta vaaditaan ”vastauksia” hanakammin kuin aikoihin.

– Yhdellä tasolla Sankariaika on ajan vääjäämätöntä kulumista ja vanhenemista kuvaavien metaforien sarja. Elämän kuvat (Niko, luodot) ja kuoleman kuvat (vanhentuvat kehot, muistojen ”epämääräiset raiskiot”). Hauras, ohikiitävä elämä, josta ei saa otetta, ja kuolema, ”se, joka ainoana osaa asiansa ja vie kaiken”.

– Kuva ”luodoista”, puutarhaidyllistä, on tärkeä. Puutarhan ihmisiin kiteytyy yhtä aikaa se, mikä on oikeaa elämää, todella elossa olevaa, ja se, mitä vasten kiivailu Suomen lipun ympärillä näyttää tyhjältä ja mielettömältä. (Tosin onhan tässä jossakin taustalla myös se taso, johon parodisesti viitataan Suomen historiassa: jos ette nyt siellä pidä asemia, ei täällä koskaan laiteta muotopajuaitoja ja katsella laatusarjoja.)

Sankariaika pitää sisällään monien lajityyppien aineksia. Muoto on monella tapaa hämäävä. Kokeellista romaania ei aina tunnisteta kokeelliseksi. Kyseessä on proosateos, jonka sisällä on kymmeniä erilaisia proosan variaatioita, vaikka se petollisesti leikittelee juonellisella, jopa trillerimäisellä koukuttavuudella.

”Rönsy on kasvin ohut, pitkänivelvälinen ja tavallisesti vaakasuora verso, joka edistää kasvin lisääntymistä ja leviämistä. Tällainen suvuton lisääntyminen edellyttää, että kasvinosassa on riittävästi uuden kasviyksilön kaikiksi soluiksi erilaistumaan kykeneviä soluja.” (Wikipedia, "Rönsy")

– Häikäilemättömin rönsy Sankariajassa kertoo Runebergin eläimistä. Runeberg-osuus ”Lukemistossa” on siitäkin kiinnostava, että rönsy rönsyilee aina vain uusiin suuntiin, kuin lennosta tulisi mieleen uutta kerrottavaa. Historian "linkkiviidakon" ajatus toteutuu, ja ajatus Suomen idean vangitsemisesta muottiin tuntuu aina vain kaukaisemmalta.

– Rönsyilevimmissä kohdissa ei ole aina selvää edes, mikä on "päälinjaa". Ehkä tarkoituksena on nimenomaan haastaa tämä jako. Sankariaika potkii nykyään vallalla olevia romaanin muotovaatimuksia vastaan.

– “Miksi ihmismieli viskookin muistijälkiä satunnaisessa ja epäloogisessa järjestyksessä, vääriä ja yhteensoveltumattomia aineksia hellittämättä pyörivään myllyyn, jonka betonista valettu perusta on hatara.” Romaani kommentoimassa itseään. Myös Jauhiaisen ajatus teoksesta, joka olisi kirjoitettu “vapaalla kädellä, hengittävällä kompositiolla, tinkimättä tekstin hyveistä, täsmällisestä ja kauniista lauseesta sekä havainnon tarkkuudesta”.

– Samalla kun seurataan Hamartinin painiskelua arkistomateriaalin ja blasonointien kanssa, hänen kamppailuaan Suomen idean kirkastamiseksi, nähdään toimintaa: äijät kokoavat peltihalleja ja syövät lenkkimakkaraa; sisällissodan osapuolet sekoilevat mykkäelokuvan kohtauksia muistuttavissa takaa-ajoissa; viina, seksi ja sattuma ohjaavat historian käänteitä. Ristiriita ”ideamaailman” ja koruttoman ”tosimaailman” välillä ei loivene matkan varrella, pikemminkin syvenee. Silti, tai ehkä juuri siksi, Hamartin haluaisi juosta kokoon spektaakkelin, uuden Yhteisen. Vai onko hän kaiken alla lopulta vain sitä mitä pintatasollakin: konsultti, jollaisten maailma on? Onko kaikki lopulta vain eräänlaista kaupankäyntiä? Tietääkö hän edes itse?

– Eräässä mielessä Hamartin on kansallisromantikko, joka ei usko kansallisromantiikkaan. Mitä jää jäljelle? Hänellä on intohimo, mutta onko se alusta pitäen tuomittu yksityiseksi passioksi, tai silkaksi harrastukseksi siinä missä etelän eläkeläisten joogat ja mölkyt, vaikka se koskee asiaa, jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla yhteinen? Hamartin puhuu jostakin, minkä pitäisi ylittää kaikki alakulttuurit, mutta onko enää mitään muuta olemassakaan kuin alakulttuureja – niiden joukossa toki tilaa myös Suomen historian sommitteluille erilaisin tavoin.

– Hamartin, joka postimerkkeilee oman Suomi-projektinsa kanssa, on yhtä aikaa suuruudenhulluuden ja hivuttavan resignaation vallassa. Missä määrin hänen hankkeensa ytimessä on ikääntyvän miehen kauhunsekainen takertuminen Suuriin Merkityksiin? Tähän viitataan monin paikoin. ”Ihmiset etsivät jotain, millä vielä olisi jotain arvoa, maailmassa josta vielä yritetään napata itselle jotain arvokasta. Kuolleessa maisemassa, kuun pinnalla.” Mutta mikä tässä on Hamartinin, mikä hänestä erillisen kertojan ajattelua? Mihin Hamartin vielä uskoo, ja mikä häntä pohjimmiltaan pitää liikkeessä? Uskooko hän vaeltavansa jo ”kuolleessa maisemassa”? Ja jos maisema on kuollut, voiko siihen kasvaa mitään sellaista, josta Hamartin kaikesta huolimatta tuntuu yhä haaveilevan, vai onko kohtalona vain päätyä täyttämään tyhjää maisemaa kaikenlaisella rihkamalla?

– Jauhiaisen läpäisee rinnakkainen paradoksi: yhtäältä hänet ironisoidaan ajan kärryiltä pudonneeksi hasbeeniksi, toisaalta hän esittää terävää analyysia 2010-luvun todellisuudesta. Hän on sofistikoituneimmalla mahdollisella tavalla voimaton, niin kuin kirjallisuus nykyajassa. Eletäänhän aikaa, ”jolloin paljon ajattelevat ihmiset eivät enää kyenneet vaikuttamaan mihinkään”.

– Yläkaapit ja niiden roju, oma ontologiansa romaanissa. Historian yksi vertauskuva. Lipun matka laatikossa omistajalta toiselle eri yläkaappien kautta. Yhtäällä sanotaan, että lippu ei ole mikä tahansa esine, toisaalla se päätyy yläkaappeihin, ”kaiken epämääräisen säilytyspaikkoihin”, muun rojun sekaan.

”Kävelimme, koska romaanissa niin kuuluu tehdä.” Yksi mahdollinen avainlause, full meta, neljännen seinän rikkominen, joka viimeistään näyttää Sankariajan ennen muuta historianfilosofisena esseenä.

14.12.18

Esseekurssi

Pidän esseekurssin helmi–huhtikuussa 2019.

[EDIT 9.1. KURSSI ON TÄYNNÄ]

Kurssilla keskustellaan esseen keinoista, mahdollisuuksista ja historiasta sekä nykyesseen erilaisista tyyleistä & esseekirjallisuuden suhteesta muihin lajeihin. Lisäksi luetaan hyviä esseitä.

Tärkeimpänä on kuitenkin kurssilaisten oma kirjoittaminen: jokainen kirjoittaa kevään aikana esseen, josta ohjaaja ja muut kurssilaiset antavat rakentavaa palautetta.

Tekstiä voidaan ideoida yhdessä, kirjoitusten varsinainen deadline on huhtikuun alussa.

Tapaamiset ovat kolmena lauantaina Kustannusosakeyhtiö Siltalan tiloissa Helsingissä:

La 9.2. klo 10–13

La 9.3. klo 10–13

La 13.4. klo 10–18

Viimeinen tapaaminen kestää koko päivän, jotta kaikkien tekstit ehditään kommentoida mahdollisimman hyvin.

Kurssille mahtuu enintään 12 osallistujaa, hinta on yhteensä 250 €.

Voit ilmoittautua kurssille lähettämällä minulle joulukuun loppuun mennessä sähköpostia (arnkila [at] gmail.com).

Kun ilmoittaudut, kerro samalla lyhyesti & vapaamuotoisesti, 1) mikä essee mielestäsi on, 2) millaisista esseistä pidät ja 3) millaisista aiheista sinua kiinnostaisi itse kirjoittaa.

(Kurssilla kirjoitettavan esseen aihetta ei tarvitse päättää etukäteen.)

Tervetuloa!

(Kurssin järjestävä taho on Siltala, mutta lähetäthän kaikki tiedustelut suoraan minulle.)

*

”Esseissä, kuten minussa, yhdistyy hankalasti saatavilla oleva fakta ja sen tukipilareina käytetty kaunokirjallinen ilmaisu, eletty todellisuus ja vaiettu historia, vaihtoehdoton muistamattomuus ja kipu, jota ei saa koskaan kokonaan pois, vaikka kuinka löisi päätä seinään. Esseissä subjekti on olennainen, identiteetti keskiössä, tarina lähtee niistä, mutta ollakseen jotakin sen täytyy päätyä osaksi keskustelua. Esseet ovat lyhyitä tekstejä, kokonaisia ajatuksia mutta silti fragmentteja jostakin suuremmasta, silti tärkeitä.” (Koko Hubara)

”Tietää, tajuta, oivaltaa: palata takaisin, pelkistää, rajata. Essee kertoo eikä vain esittele tuloksia. Sen mausteita ovat oikku, syrjähyppy, assosiaatio, mutta se pysyy asiassa ja hahmottaa kokonaisen asennoitumisen.” (Jouko Tyyri)

”Essee muistuttaa kirjallisena muotona lyriikkaa, sikäli kuin sen on muovannut jokin keskeinen mieliala – ilkamoiva, vakava tai satiirinen. Antakaa mieliala, ja essee, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen, kasvaa sen ympärille niin kuin kotelo kasvaa silkkimadon ympärille.” (Alexander Smith)

12.4.18

Athenäum 116

”Romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta. Sen tarkoitusperänä ei ole vain kaikkien runouden erillisten lajien jälleenyhdistäminen ja runouden saattaminen jälleen kosketuksiin filosofian ja retoriikan kanssa. Se haluaa, ja sen myös pitää milloin sekoittaa, milloin sulauttaa toisiinsa runous ja proosa, nerous ja kritiikki, taiderunous ja luonnonrunous; sen on tehtävä runoudesta elävää ja seurallista, ja elämästä ja yhteiskunnasta runollista, runollistettava sukkeluus ja täytettävä ja kyllästettävä taiteen muodot kaikenlaisella sopivalla sivistävällä aineksella ja sielutettava ne huumorin käänteillä. Se kattaa kaiken, mikä vain on runollista; se ulottuu suurimmista itseensä taas lukuisia järjestelmiä sisältävistä taiteen järjestelmistä aina siihen huokaukseen, siihen suudelmaan asti, jonka runoileva lapsi ilman mitään taiteellisia pyrkimyksiä laulaessaan antaa. Se voi siinä määrin kadota esittämäänsä, että tekisi mieli uskoa kaikenlaisten runollisten yksilöiden luonnehtimisen olevan sen ainoana silmämääränä; ja kuitenkaan ei vielä ole mitään muotoa, joka olisi tehty täydellisesti ilmaisemaan tekijän hengenlaatua: näin monet taiteilijat, jotka halusivat kirjoittaa edes yhden romaanin, ovat summamutikassa esitelleet itseään. Vain romanttinen runous voi eepoksen lailla tulla koko ympäröivän maailman peiliksi, aikakauden kuvaksi. Ja samalla se voi parhaiten leijua esitettävän ja esittäjän välillä, vapaana kaikesta reaalisesta ja ideaalisesta intressistä, runollisen refleksion siivillä; se voi yhä uudelleen potensoida tätä refleksiota ja monistaa sen ikäänkuin loputtomassa peilien sarjassa. Se kykenee muotoutumaan mitä korkeimmalla ja monipuolisimmalla tavalla; ei vain sisältä käsin, vaan myös ulkoa sisäänpäin; se näet organisoi yhtäläisesti jokaisessa osassaan kaiken, minkä pitää muodostaa kokonaisuus sen tuotteissa. Tämän ansiosta sen eteen avautuu rajattomasti kasvavan klassisuuden taivaanranta. Romanttinen runous on taiteiden parissa sitä, mitä sukkeluus on filosofiassa ja seura, kanssakäyminen, ystävyys ja rakkaus elämässä. Muut runouslajit ovat valmiita, ja ne voidaan nyt täydellisesti analysoida. Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi. Mikään teoria ei pysty ammentamaan sitä tyhjiin, ja vain korkeampia voimia aavisteleva kritiikki voisi uskaltautua luonnehtimaan sen ihanteita. Vain se on ääretöntä, koska vain se on vapaata, ja se tunnustaa ensimmäiseksi laikseen, ettei runoilijan vapaus siedä mitään yläpuolellaan olevaa lakia. Romanttinen runouslaji on ainoa, joka on enemmän kuin laji, se on ikäänkuin runotaide itse: sillä tietyssä mielessä kaikki runous on tai sen tulisi olla romanttista.”

Friedrich Schlegel, Athenäum-fragmentti 116 (suom. Vesa Oittinen)

Alkuteksti:

”Die romantische Poesie ist eine progressive Universalpoesie. Ihre Bestimmung ist nicht bloß, alle getrennte Gattungen der Poesie wieder zu vereinigen, und die Poesie mit der Philosophie und Rhetorik in Berührung zu setzen. Sie will, und soll auch Poesie und Prosa, Genialität und Kritik, Kunstpoesie und Naturpoesie bald mischen, bald verschmelzen, die Poesie lebendig und gesellig, und das Leben und die Gesellschaft poetisch machen, den Witz poetisieren, und die Formen der Kunst mit gediegnem Bildungsstoff jeder Art anfüllen und sättigen, und durch die Schwingungen des Humors beseelen. Sie umfaßt alles, was nur poetisch ist, vom größten wieder mehre Systeme in sich enthaltenden Systeme der Kunst, bis zu dem Seufzer, dem Kuß, den das dichtende Kind aushaucht in kunstlosen Gesang. Sie kann sich so in das Dargestellte verlieren, daß man glauben möchte, poetische Individuen jeder Art zu charakterisieren, sei ihr Eins und Alles; und doch gibt es noch keine Form, die so dazu gemacht wäre, den Geist des Autors vollständig auszudrücken: so daß manche Künstler, die nur auch einen Roman schreiben wollten, von ungefähr sich selbst dargestellt haben. Nur sie kann gleich dem Epos ein Spiegel der ganzen umgebenden Welt, ein Bild des Zeitalters werden. Und doch kann auch sie am meisten zwischen dem Dargestellten und dem Darstellenden, frei von allem realen und idealen Interesse auf den Flügeln der poetischen Reflexion in der Mitte schweben, diese Reflexion immer wieder potenzieren und wie in einer endlosen Reihe von Spiegeln vervielfachen. Sie ist der höchsten und der allseitigsten Bildung fähig; nicht bloß von innen heraus, sondern auch von außen hinein; indem sie jedem, was ein Ganzes in ihren Produkten sein soll, alle Teile ähnlich organisiert, wodurch ihr die Aussicht auf eine grenzenlos wachsende Klassizität eröffnet wird. Die romantische Poesie ist unter den Künsten was der Witz der Philosophie, und die Gesellschaft, Umgang, Freundschaft und Liebe im Leben ist. Andre Dichtarten sind fertig, und können nun vollständig zergliedert werden. Die romantische Dichtart ist noch im Werden; ja das ist ihr eigentliches Wesen, daß sie ewig nur werden, nie vollendet sein kann. Sie kann durch keine Theorie erschöpft werden, und nur eine divinatorische Kritik dürfte es wagen, ihr Ideal charakterisieren zu wollen. Sie allein ist unendlich, wie sie allein frei ist, und das als ihr erstes Gesetz anerkennt, daß die Willkür des Dichters kein Gesetz über sich leide. Die romantische Dichtart ist die einzige, die mehr als Art, und gleichsam die Dichtkunst selbst ist: denn in einem gewissen Sinn ist oder soll alle Poesie romantisch sein.”

21.3.18

Juteinista

”Hän on wälttänyt pahaa, ei silmiä palwellen, waan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hywää, ei kunnian eikä muun oman woiton pyynnössä, ei kerskatansa, waan kiitollisuudessa Jumalan tykö, ja hyvän suomuudessa lähimmäistänsä kohtaan. Jonga tähden hänen sielunsa on myös wahwasti haarniskoittuna urhoollisuudella kuoleman teräwäin nuolden edessä seisomaan.”

(Jaakko Juteini, ”Tutkindo Kuolewaisuudesta”, 1817) [*]

---

[*] Mainitsin Twitterissä syyskuussa 2017, että käsillä oli mahdollisesti suomenkielisen esseen 200-vuotisjuhla.

Taustalla oli bongaus Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -kirjasta (2016), jossa hän toteaa ohimennen, että ensimmäiset suomenkieliset esseet olisi julkaissut Jaakko Juteini (1781–1855):

”Juteinin tuotanto koostuu valtaosaltaan runoudesta, mutta sen ohessa hän kirjoitti ja julkaisi myös ensimmäiset suomenkieliset novellit, näytelmät ja esseet, eli häneltä jäi tekemättä vain romaani.” (s. 30)

Tulkinnanvaraisen tästä tekee esseen osalta se, että Juteinin julkaisemia juttuja ei kai kukaan ole nimittänyt esseiksi. Lähetin Eskeliselle sähköpostia ja kysyin, mitä tekstejä hän täsmällisemmin tarkoitti. Eskelinen vastasi:

”Noin vuoden 1820 paikkeilla Juteini julkaisi muutaman suomenkielisen mielipidekirjasen, jota voi hyvällä tahdolla pitää genren ensiaskeleena. Huomattavasti lähempänä esseetä sellaisena kuin me sen tunnemme ovat jotkut Gottlundin kirjoitukset [...] noin vuonna 1830.”

Kaivoin esiin Juteinin Kootut teokset (2009), ja sieltä löytyykin Juteinin "tutkindoja" joistakin aiheista, esim. kuolevaisuudesta ja kasvatuksesta. Vuodelta 1817 löysin ainakin kolme alun perin suomeksi julkaistua tekstiä, joita voisi pitää esseinä sillä perusteella, että pohdinnat ovat melko vapaamuotoisia eikä tekstejä ole tehty mihinkään määrättyyn, esimerkiksi kirkolliseen tarkoitukseen.

Yllä siteerattu teksti, ”Tutkindo Kuolewaisuudesta”, on sävyltään uskonnollinen, mutta muodoltaan melko vapaasti pohdiskeleva. Essee, kaiketi siis.

En tiedä, miten Juteini itse nämä kirjoituksensa näki. Tunsiko hän Montaignea tai Baconia? Kun Montaignen esseitä ensimmäistä kertaa julkaistiin suomeksi 1920-luvulla, kirjoitukset nimettiin "tutkielmiksi". Samalla tuli, Tuomas Anhavan eräässä kirjoituksessaan esittämän ajatuksen mukaan, virheellisesti nimetyksi kokonainen genre.

Esseitä on täällä nimitetty joskus myös "koelmiksi", mikä tavoittaa jotakin sanan etymologisista juurista.

20.3.18

fragmentti

Suuret kirjavat hämähäkit, joilla on hopeiset kruunut päässään, kehräävät pitkiä riippusiltoja pensaista toisiin, ja kun hienot kastepisarat koristavat verkot, näyttävät ne kimmeltäviltä linnoilta. Kuten aina romantiikassa, ei tarjoudu mitään asemaa, josta voisi saada yleiskatsauksen kokonaisuuteen, ei mitään kiinnekohtaa, jonka varaan perustaa (ja siten organisoida) järjestelmä.

13.3.18

esseestä

”Essee muistuttaa kirjallisena muotona lyriikkaa, sikäli kuin sen on muovannut jokin keskeinen mieliala – ilkamoiva, vakava tai satiirinen. Antakaa mieliala, ja essee, ensimmäisestä lauseesta viimeiseen, kasvaa sen ympärille niin kuin kotelo kasvaa silkkimadon ympärille.” (Alexander Smith)

*

”Essee ei ole kaunokirjallisuutta, koska siinä ei saa tieten tahtoen kertoa valhetta totuutena. Essee ei ole tietokirjallisuutta, koska sen kertoja ei ole yhtä kuin kirjoittaja ja koska siinä käytetään kaunokirjallisia ilmaisukeinoja.” (Olli Löytty)

*

”Mikä on essee? Ennen kaikkea se on kompositio, ajatussommitelma. Kysymys on valitsemisesta ja yhdistelemisestä. Ajatukset ovat esseistin rakennustarpeita, niin kuin värit maalarin, eikä ajatuksia ole keksitty monta uutta sitten ajattelutaidon keksimisen, niin kuin ei värejäkään.” (Antti Nylén)

*

”Esseissä, kuten minussa, yhdistyy hankalasti saatavilla oleva fakta ja sen tukipilareina käytetty kaunokirjallinen ilmaisu, eletty todellisuus ja vaiettu historia, vaihtoehdoton muistamattomuus ja kipu, jota ei saa koskaan kokonaan pois, vaikka kuinka löisi päätä seinään. Esseissä subjekti on olennainen, identiteetti keskiössä, tarina lähtee niistä, mutta ollakseen jotakin sen täytyy päätyä osaksi keskustelua. Esseet ovat lyhyitä tekstejä, kokonaisia ajatuksia mutta silti fragmentteja jostakin suuremmasta, silti tärkeitä.” (Koko Hubara)

*

”Esseistin on osattava puhua, mutta hänen tulisi kyetä myös vaieta. Usein muotoa esseistiikkaan haetaan proosasta, vaikka yhtä lailla keinoja voi ammentaa aforismien fragmentaarisuudesta tai lyriikan valkeaan tilaan avautuvien lauseiden pysäyttävistä kuvista. Ajatus ei välttämättä tarvitse ravinnokseen rönsyileviä sivupolkuja ja lukuisia täsmennyksiä alaviitteineen. Joskus se saattaa ilahtua parista tyhjästä rivistäkin.” (Penjami Lehto)

*

”Essee on vapaasti assosioivaa hengen leikkiä, jossa ei yleensä pyritä lopullisiin synteeseihin. Tuomas Anhava on verrannut esseetä ’mitä koukeroisimpaan kylätiehen, joka saattaa heilutella lukijan kiesejä hyvin odottamattomalla tavalla’.” (Yrjö Hosiaisluoma)

*

Diderot’n & d’Alembertin Ensyklopedia:

”ESSAI, (Littérature) ce mot employé dans le titre de plusieurs ouvrages, a différentes acceptions; il se dit ou des ouvrages dans lesquels l'auteur traite ou effleure différents sujets, tels que les essais de Montaigne, ou des ouvrages dans lesquels l'auteur traite un sujet particulier, mais sans prétendre l'approfondir, ni l'épuiser, ni enfin le traiter en forme et avec tout le détail et toute la discussion que la matière peut exiger. Un grand nombre d'ouvrages modernes portent le titre d'essai ; est-ce modestie de la part des auteurs ? est-ce une justice qu'ils se rendent ? C'est aux lecteurs à en juger.”

Raakakäännös, AA:

”ESSEE (kirjallisuudessa), tällä sanalla, jota käytetään monien teosten nimissä, on erilaisia merkityksiä; sitä käytetään teoksista, joissa tekijä käsittelee tai hipaisee monia eri aiheita, kuten Montaignen esseissä, tai teoksista, joissa tekijä käsittelee määrättyä aihetta mutta väittämättä syventyvänsä siihen tai tyhjentävänsä aihettaan tai käsittelevänsä sitä sellaisessa muodossa tai niin yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti keskustellen kuin aihe voisi vaatia. Lukuisat modernit teokset on nimetty esseiksi; johtuuko se tekijöiden vaatimattomuudesta? tekeekö se niille oikeutta? Se jää lukijoiden arvioitavaksi.”

*

”Kuullessani jonkun ryhtyvän puhumaan esseitteni tyylistä tiedän toivovani, että hän mieluummin pysyisi vaiti. Se ei ole niinkään sanojen ylistystä, vaan paremminkin sisällön halventamista, ja sitäkin ärsyttävämpää, kun se tapahtuu epäsuorasti. Saatan olla väärässä, mutta tuskin kukaan sisällyttää tekstiinsä yhtä paljon varteenotettavaa asiaa kuin minä, ja esitinpä sen hyvin tai huonosti, yksikään kirjailija ei ole kylvänyt siemeniä paperille yhtä järeästi eikä ainakaan yhtä tiiviisti. Saadakseni mahtumaan mukaan enemmän kokoan yhteen vain ydinkohdat; jos ryhtyisin kehittelemään niitä, tämä kirja paisuisi moninkertaiseksi. Ja miten monia kertomuksia olenkaan sirotellut mukaan, jotka ovat sinänsä merkityksettömiä, mutta joista vähänkin huolellisella seulomisella saisi syntymään loputtoman määrän esseitä.” (Montaigne, ”Mietteitä Cicerosta”, suom. Renja Salminen)

*

Francis Bacon, kirjeessään ”To the most high and excellent prince, Henry, Prince of Wales, Duke of Cornwall, and Earl of Chester”:

”The word is late, but the thing is ancient; for Seneca’s epistles to Lucilius, if you mark them well, are but essays, that is, dispersed meditations, though conveyed in the form of epistles. These labours of mine, I know, cannot be worthy of your highness, for what can be worthy of you? But my hope is, they may be as grains of salt, that will rather give you an appetite, than offend you with satiety.” 

Raakakäännös, AA:

”Sana on uusi, mutta asia on ikivanha; sillä Senecan kirjeet Luciliukselle, jos niitä arvioidaan tarkasti, eivät ole muuta kuin esseitä, toisin sanoen hajanaisia pohdiskeluja, vaikkakin epistolan muodossa. Tiedän, että nämä aikaansaannokseni eivät voi olla Teidän Korkeutenne arvoisia, sillä mikä voisi? Mutta toivoisin, että ne voisivat olla kuin suolarakeita, jotka pikemminkin herättävät ruokahalun kuin tekevät kylläiseksi.”

*

”[K]irjat, ystävyys, yksinäisyys, kuolema. Nämä aiheet siirtyivät roomalaisilta renessanssin humanisteille, humanisteilta oman aikamme esseisteille.” (Kuisma Korhonen)

*

”Parhaimmillaan esseet saattavat jatkuvasti olla lukukelpoisia ja lukemisen arvoisia juuri tyylinsä ansiosta, näytteinä eri aikakausien tyylistä samoin kuin niiden kulttuurisista ja maailmankatsomuksellisista ihanteista.” (H. K. Riikonen)

*

”Moderni kielenkäyttö on kutsunut esseiksi sekä tiedettä lähenevää tai sitä edustavaa tutkielmaa että harhailevaa, tunnustavaa, muistelevaa, arvostelevaa, pakinoivaa tai julistavaa proosakirjoitusta. On käytetty termejä formaalinen ja informaalinen, vapaamuotoinen essee.” (Markku Envall)

*

”Tietää, tajuta, oivaltaa: palata takaisin, pelkistää, rajata. Essee kertoo eikä vain esittele tuloksia. Sen mausteita ovat oikku, syrjähyppy, assosiaatio, mutta se pysyy asiassa ja hahmottaa kokonaisen asennoitumisen.” (Jouko Tyyri)

*

”Hyvän esseistin tulee olla eräänlainen ajattelun koekaniini. Hyvän stand-up-koomikon tavoin on uskallettava ajatella ääneen asioita, joista me muut mieluummin vaikenemme.” (Jussi Korhonen)

*

”Minun mielestäni essee ei ole sen enempää tai vähempää ajankohtainen kuin Montaignen päivinä 1500-luvulla. Tietynlaiselle kirjalliselle luonnetyypille tai temperamentille essee yksinkertaisesti sopii paremmin kuin fiktio tai lyriikka. Tyypillisesti ne, jotka ovat liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi, päätyvät kirjoittamaan esseitä.” (Tommi Melender)