Korona ja Leviathan

– What’s the playbook? 

– This is virgin territory, Mister Prime Minister. There is no playbook.

(Black Mirror, “The National Anthem”)

Olemme jumissa kotona, mutta asiat liikkuvat hirmuista vauhtia tuntemattomaan suuntaan. Muutamia viikkoja sitten sukelsimme johonkin, josta tulemme aikanaan ulos eri maailmaan.

Järjestelmä oli koko ajan vain yhden pandemian päässä murroksesta, mutta jos joku olisi sanonut näin tammikuussa, ajatusta olisi pidetty alarmistisena foliohattuiluna.

Tuntuu kuin kaikki täytyisi kirjoittaa uusiksi. Joka aamu edellisen päivän asiat tuntuvat vanhentuneilta...

Totta kai jo ennen tätä tiedettiin yleisesti, että business-as-usual ei voi jatkua. Jostakin saumasta sen oli pakko alkaa revetä, ja se lähti nyt repeämään tästä. Öljyn hintasodan ja pandemian kertashokki laittoi kaiken kerralla sekaisin ja liikkeeseen, ja toistaiseksi on vasta alustavia merkkejä keinoista, joilla asiat saadaan uudelleen hallintaan.

Eri valtiot reagoivat tilanteeseen hyvin eri tavoin. Yksi kiinnostavimmista ilmiöistä onkin ollut, miten muutamassa viikossa on muodostunut erilaisia kansallisia koulukuntia asioiden koordinointiin. Moni on varmasti näinä päivinä tuntenut suurta kiitollisuutta siitä, että elää Suomessa eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Unkarissa.

Kukaan ei tiedä, miten kriisi päättyy – sen paremmin kansanterveyden kuin taloudenkaan näkökulmasta. Kompastelemme nyt myrkynvihreässä sumussa, mutta samalla havaitsemme, että ison kriisin tullen emme suistuneet kaaokseen ainakaan heti. Ihmiset ovat orientoituneet ihmeen nopeasti uuteen, tai vähintään tulleet jotenkin toimeen disorientaationsa kanssa. On alettu ajatella, etsiä uutta suuntaa. On nähty talkoohenkeä, harkintaa, venymistä.

Oli hyvin tiedossa, että on tulossa kriisejä ja shokkeja, mutta nyt kun äkkiä todella ollaankin kriisin keskellä, ensimmäinen lohdullinen asia on se, että se ei näytä keikauttavan meitä automaattisesti kuiluun, vaan olemme päinvastoin saaneet nähdä yhteishengen nousun. Kriisin tullen olemme kuin olemmekin kaikki jonkinlaisia demareita. Ahdistuksen keskellä hengitämme hiukan rauhallisemmin, koska hiuksenhienon vaalivoiton turvin pääministerinä on Sanna Marin eikä Jussi Halla-Aho. Demokratian kioskia ei laiteta ainakaan heti kiinni.

Kun tämän ajan historiaa joskus kirjoitetaan, voi hyvin paljastua, että suomalainen demokratia pelastui osaksi tuon parlamentaarisen onnenkantamoisen ansiosta. Mutta tietenkään tulevasta ei kukaan tiedä mitään.

Koronasta selvitään, tavalla tai toisella, mutta kriisit eivät lopu siihen. Seuraava isompi happotesti järjestelmille tulee olemaan ennennäkemätön pudotus taloudessa. Siihen on jo alettu valmistautua, ja synkkä näkymä on muuttanut keskustelun kapitalismista melkein yhdessä yössä. Esimerkiksi perustulosta ja erilaisista valtion tukipaketeista puhutaan maailmalla nyt täysin eri sävyssä kuin vielä ennen kriisiä. Pandemia on pikakelannut historiaa tilanteeseen, jossa on pakko alkaa nopeasti valmistautua monenlaisiin systeemiä ravisteleviin iskuihin.

Savotta, joka nyt on edessä, pakottaa miettimään koko yhteiskuntasopimuksen ideaa uudelleen. Pandemia on kriisi, joka lyö hetkessä läpi koko maailman. Muutamassa viikossa nekin, jotka tähän saakka ovat saaneet nauttia business-as-usualin eduista, maailman hyväosaiset, joutuvat vastatusten pimeiden kauhunäkyjen kanssa. Mikä ketään suojaa tällaisen edessä? Kun virus riehuu ihmispopulaatioissa, talous sukeltaa ja tulevaisuuden rakenteet alkavat yhtäkkiä sortua altamme, jokainen alkaa nopeasti ajatella selviämistään, terveyttään, toimeentuloaan, koko sitä hauraaksi osoittautuvaa ja osin imaginääristä kudosta, joka elämäämme on kannatellut. Mikä meitä suojelee, jos kannatinpalkit alkavat oikeasti murtua? Olemme kenties pyöritelleet päässämme erilaisia uhkakuvia ja kriisin mahdollisuuksia, mutta kun päälle vyöryy näkymätön virus, jota ei voi pysäyttää ja joka laittaa viikossa valot pois maailmantaloudesta, poliittisessa mielikuvituksessa alkaa myrskytä.

On pakko jälleen muistaa, mihin valtiota tarvitaan. Kun aletaan äkkiä puhua satojen miljardien pelastuspaketeista ja koko maan asioiden ohjaamisesta poikkeustoimilla, jokainen markkinafundamentalistikin tajuaa, missä suunnassa peräseinä sijaitsee. Yhdysvalloissa republikaanit ovat vuosikymmeniä unelmoineet keskusvallan purkamisesta, kovan kapitalismin ylivallasta, ja nyt siellä päästään katsomaan reaaliaikaista kauhuelokuvaa, joka tämän kehityksen päässä lähtee pyörimään. Kun valtiorekka lähtee kunnolla sivuluisuun, trumpilaiset kaikkialla maailmassa alkavat ehkä viimein ymmärtää mille ovat hurranneet.

Kuka pelastaa ihmiset, kun kaikki alkaa luhistua alta?

Thomas Hobbes pohti 1600-luvulla Leviathanissa niitä syitä, jotka saavat ihmiset luovuttamaan valtaansa vapaaehtoisesti suvereenille valtiolle. Lähtökohtana oli ajatus hirvittävästä luonnontilasta, jossa ihminen joutuu jatkuvasti vastatusten väkivallan, puutteen ja kauhun kanssa. Tilassa, jossa ihmistä ei suojele minkäänlainen valtio, kaikki elävät sodassa kaikkia muita vastaan. Elämä on julma, häijy ja lyhyt. Koska tila on sietämätön, ihmiset ovat valmiita oman etunsa nimissä hakeutumaan kohti tahoa, joka suojelee heitä luonnontilalta. He ovat valmiita luovuttamaan valtaansa suvereenille saadakseen vastineeksi turvaa ja jatkuvuutta. Näin syntyy yhteiskuntasopimus ja perustelu valtiolle. Sisällissodan aikaan elänyt ja vakavasti sairastellut Hobbes ymmärsi elämän pohjimmaisen haurauden ja ihmisten keskinäisriippuvuuden. Tämä sai hänet muotoilemaan konservatiivisen yhteiskuntafilosofian, joka tarjosi vakautta, turvaa, jatkuvuutta.

Maailmanlaajuinen kriisitila, jossa arki mullistuu ja ihmisten terveys ja toimeentulo ovat vaakalaudalla, rinnastuu sotatilaan. Siinä aletaan pian koetella yhteiskuntasopimuksen liitoksia, määritellä ehkä koko sopimusta uudelleen. Suomessa itse viruksen eteneminen on näyttänyt toistaiseksi olevan jokseenkin hyvin hallinnassa, mutta emme vielä tiedä mitä tapahtuu, kun pahimmat viikot tulevat. Monet  elävät  kummallista, hirtehistä asemasotavaihetta kotona – ja samalla on jouduttu tietysti huomaamaan, että toiset joutuvat taistelemaan etulinjassa. Tavalliset työläiset, joita ei normaalioloissa pidetä sankareina ja joille ei makseta tarpeeksi palkkaa, paljastuvat nopeasti sankareiksi, jotka kannattelevat yhteiskunnan elintoimintoja. Hoitajat, kuskit, kaupan myyjät... ylipäätään kaikki, joiden on pakko altistaa oma fyysinen kehonsa vaaralle, jotta jonkun toisen keho voisi skypettää makuuhuoneessa. Kriisitilanteen toimijoiden arvo on äkkiä pakko palauttaa yleisesti mieleen. Näiltäkään osin paluuta vanhaan ei voi olla.

Ylipäätään ymmärrämme hetkellisesti monimutkaisen keskinäisen riippuvuutemme, kehollisen yhteytemme, yhteisen haavoittuvaisuutemme. Kun lähden kävelylle ja väistän jalkakäytävällä tuntematonta vastaantulijaa säädetyn etäisyyden päähän ja vilkaisemme toisiamme silmiin, kummatkin ymmärtävät tämän etäisyyden olevan side välillämme.

Kaikkialla ihmiset hakeutuvat kohti turvaa ja kysyvät, kestääkö systeemi. Yrittäjät joutuvat sulkemaan yrityksiään, opettajat pitävät etäkoulua pyörimässä jaksamisensa rajalla. Kärsimykseen ja ahdistukseen liittyy nopeasti herännyt tunne kohtalonyhteydestä. Suomessa poliittiset asetelmat, jotka kuukausi sitten tuntuivat akuuteilta, ovat likimain menettäneet merkityksensä. Kun punavihreä hallitus on tarttunut toimeen ja laittanut rajat kiinni, oikeistopopulistien relevanssi on haihtunut yhdessä yössä. Epätoivoisesti somehuomiota kriisinkin keskellä hakeva Halla-ahon PS on paljastunut juuri siksi hyödyttömäksi trolliryhmäksi, joka se koko ajan olikin.

Mutta toisaalta myös ekokriisi on hetkeksi kadonnut agendalta kokonaan. Kansallisessa hätätilassa kaikki ovat samaa Suomi Oy:n pelastusrintamaa. Kokoomuksen, Vasemmiston ja Vihreiden välillä ei näinä viikkoina ole käytännössä eroa. Nyt pelastetaan Meitä. Jälleen kerran synkkänä kääntöpuolena on tietysti se, että maailman todelliset kauhunäyttämöt, kuten kohta viruksen armoille joutuvat pakolaisleirit, eivät ole näinä viikkoina käytännössä kenenkään käytännön tärkeysjärjestyksessä korkealla. Pandemian ja talouskriisin iskiessä politiikka on kelautunut kenties kymmeniä vuosia taaksepäin jonkinlaiseen suureen koronakonsensukseen, jossa ei edes tarvitse puhua talvisodan hengestä, koska kaikki ymmärtävät sen muutenkin.

Se talkoohenki, jota vähän väliä politiikassa peräänkuulutetaan, nouseekin kovan paikan tullen spontaanisti kansalaisista itsestään. Joistakin pinnanalaisista reserveistä kaikki tämä energia on yhtäkkiä noussut käyttöön.

Tarkoittaako tämän sitä, että nationalismia määritellään parhaillaan uudelleen? Vaihtaako nationalismi itse asiassa puolta? Yhtäkkiä uhattua kansanruumista pelastavatkin punavihreät naisministerit, joita vielä hetki sitten yritettiin maalata sentimentaalisen maailmanparannuksen edustajiksi äärioikeiston toimesta. Kun rajat laitetaan jämäkästi kiinni pandemian takia ja suomalaisille yrittäjille aletaan rakentaa tukipaketteja jne., oikeistopopulismin raison d'être katoaa savuna ilmaan. Vähintään hetkellisesti.

Olemme saneet kokea kauhun hetkiä, ahdistusta ja hämmennystä. Kaikkea sellaista on luvassa lisää. Millaisen pelastajan puoleen käännymme? Mistä haemme turvaa, kun kaikki on pettämässä alta? Toivoa herättävää kaiken järkyttävän ja surullisen keskellä on ollut se, että kansallinen selkäydinreaktio on edelleen demokraattisen oikeusvaltion ja elämän puolustaminen. Kaikki ryntäävät kuin sanattomalla sopimuksella tukemaan ihmisiä ja työpaikkoja, hoivaa ja yrittämistä. Perinteiset puolueet ovat kaikki äkkiä yhtä. Ollaan valmiita poikkeustilan vaatimin uhrauksiin. Vapauksista tingitään ja arki järjestetään uusiksi nopealla aikataululla. Näemmekö tässä pohjoismaisen version korona-Leviathanista? Ja jos se kestää tämän, nähtäväksi jää, kestääkö se seuraavan, vielä isomman moukarin, eli talouden tylyn pudotuksen.

Joka tapauksessa reaktio, joka täällä viime viikkoina on nähty, on ainakin alustavasti lohdullinen. Vertailun vuoksi voidaan katsoa vaikka Orbánin Unkariin, jossa tätäkin kriisiä käytetään perustelemaan entistä kaameampaa vajoamista autoritäärisyyteen, tai Yhdysvaltoihin, jossa päästään lähiaikoina todistamaan syöksyä kohti sekä kansanterveydellistä, hallinnollista että taloudellista painajaista. Tätä kirjoitettaessa Trump haluaisi lähettää miljoonat ihmiset takaisin töihin, keskellä hallitsemattomana etenevää pandemiaa, jotta suurpääoma saadaan pelastettua. Verenhimoisen yhtälön lopputulos ei tule olemaan kaunis.

Tullaan näkemään suurta hajontaa siinä, millaisen vastauksen hätääntyneet kansalaiset eri puolilla maailmaa saavat omalta Leviathaniltaan. Unkarin ja Turkin kaltaisissa maissa kriisi saattaa lopullisesti sinetöidä pimeän oikeistoabsolutismin. USA:ssa voi olla odotettavissa jopa yhteiskuntasopimuksen purkautuminen. Käsittämättömän epäpätevän ja nihilistisen presidentin virheiden takia kriisi kaatuu osavaltioiden kannettavaksi, kymmenet miljoonat ihmiset ovat oman onnensa nojassa.

Entä Aasian maiden malli? Peilaaminen niiden ratkaisuihin muuttuu erityisen kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun aletaan nähdä kunnolla tämän kriisin seurauksia. Tautitilastoista nähdään kuitenkin jo nyt, että monissa Aasian maissa korona saatiin jyrkillä ja nopeilla toimilla hallintaan suhteellisen pian. Esimerkiksi Singapore ja Etelä-Korea ottivat niskalenkin viruksesta varsin pian, kuten myös alkuvaiheen mokailujen jälkeen Kiina.

Yhteiskunnallinen pohja reagoida kriisiin pakkokeinoilla oli tietysti aivan erilainen kuin täällä. Kollektivismi ja kurinalaisuus ja valvonnan kulttuuri mahdollistivat tietyissä maissa nopean ja johdonmukaisen, ylhäältäpäin johdetun toiminnan, jota eksponentiaalisesti leviävän taudin saaminen edes väliaikaisesti hallintaan vaati. Monessa muussa maassa reagointi on ollut hitaampaa, ja lähiviikkoina ja -kuukausina selviää, oliko meikäläinen tapa, jossa on pyritty tasapainoilemaan vapauksien ja pakkokeinojen välillä, riittävä. Ruotsi kulkee vielä jossain määrin omalla polullaan eikä ole tiukentanut linjauksiaan monen mielestä riittävästi. Uhkapelin lopputulos selviää aikanaan, tätä kirjoitettaessa kuolonuhreja on monikymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Todellinen testi tulee olemaan talouden elvyttäminen. Äkkijarrutusten vaikutus eri maiden talouteen ja sitä kautta kaikkeen muuhun tulee olemaan omanlaisensa murheellinen ihmiskoe. Aasialaistyyppinen ärhäkkä lockdown osoittaa varmaan ainakin silkan ekonomisesta näkökulmasta voimansa. Ja toisaalta, jos Ruotsi saisi koronan hallintaan samalla tehden vähemmän pidemmän aikavälin vahinkoa kansantaloudelle, ratkaisut saattaisivat myöhemmin näyttää viisailta. Mutta naapurimaassa voi myös käydä surullisesti toisin.

Yuval Noah Harari julkaisi muutama päivä sitten esseen, jossa pohdittiin koronakriisin vaikutuksia mm. siihen, miten eri maissa tullaan jatkossa määrittelemään kansalaisten vapaudet ja suhde teknologiseen tarkkailuun. Tekstin valossa olisi mahdollista miettiä niitä kovia pelipanoksia, jotka nykyisellä hallituksella on pöydällä. Kriisi saattaa edelleen eskaloitua pahasti, ja jälkiviisaasti voidaan todeta, että toimet eivät olleet tarpeeksi kovia. Mutta jos ratkaisut osoittautuvat Suomessa onnistuneiksi, jos kärsimys, kauhu ja kaikenlainen epätasapaino pystytään rajoittamaan siedettävälle tasolle ensin koronan osalta ja erityisesti myöhemmin talouslaman vaikutusten osalta, saatetaan nähdä, että Suomessa lähdettiin oikealle tielle paitsi itse kriisin ratkaisemisessa myös yhteiskuntasopimuksen uudelleenmäärittelyssä.

Pelissä on nimittäin paljon enemmän kuin välitön selviäminen juuri nyt käsillä olevista ongelmista. Kyseessä on koko yhteiskuntamallimme selviäminen tästä ja tulevaisuudessa odottavista valtavista ongelmista. Vaikka menemmekin nyt joksikin aikaa silkkaan selviytymismoodiin ja luovumme vapauksistamme eräänlaisen poikkeustila-absolutismin nimissä, täytyy olla tarkkana, ettei samalla menetetä liikaa. Kauhun edessäkin on pystyttävä puolustamaan asioita, joita ei todennäköisesti saa takaisin, jos ne kerran lipsuvat käsistä. Siinä mielessä pidän ainakin tätä kirjoittaessani viisaana ratkaisuja, joissa on painotettu myös ihmisten omaa vastuunkantoa, harkintaa, kansalaisyhteiskunnan toimintaa.

Tiukempaan lockdowniin mennään tällä viikolla, mutta on äärimmäisen tärkeää, että tulemme poikkeustilasta myös ulos jotenkin tunnistettavana kansana. Jos sallii itselleen idealistisen ajatuksen, saatamme parhaassa tapauksessa nousta lähivuosien kriiseistä jopa jollakin tavalla selväjärkisempään yhteiskuntaan. Ehkä katsottuamme jonkin aikaa kauhua silmiin saatamme vahvistaa yhteiskuntasopimuksen uudelleen ruttolipun alla? Ymmärrämme paremmin kaiken haurauden ja tiettyjen rakenteiden sopimuksenvaraisuuden? Ehkä Leviathanin happotesti tarvitaan, että tajuamme konkreettisesti millaiset kriisit maailmaa odottavat. Meidän on pärjättävä myös seuraavien mullistusten läpi.

Heti kun pudotus alkoi pörsseissä, moni sai saman ajatuksen: eikö samoilla kriiseillä kannattaisi siirtyä perustuloon ja postfossiiliseen talouteen? Olisi mahdollista viimeistään nyt alkaa tosissaan säätää järjestelmää kestävämmälle pohjalle. Kaiken sekavuuden ja päivänpolttavien ongelmien keskellä tämä on relevantti näkökulma. Kun tiedämme jo valmiiksi, ettei vanha malli olisi kuitenkaan voinut kestää kovin pitkään, globaali kriisi voisi avata mahdollisuuksia uuteen. Jotakin uutta on joka tapauksessa pakko keksiä, halusimme tai emme. Isku talouteen tulee olemaan karmea, mutta se ei saa toimia tälle vuosikymmenelle päivitettynä uutena perusteluna julmalle, epätasa-arvoiselle leikkauspolitiikalle.

Kaikesta tästä voi todennäköisesti selvitä, ja tämä kaikki voi opettaa meille tärkeitä asioita. Kun torilla voi viimein jälleen tavata, muistakaamme koronakevään henki.