8.10.20

”Älkää tulko riippuvaisiksi vedestä” – muistiinpanoja Mad Max Fury Roadista

 

Kun Max joutuu sotapoikien kaappaamaksi, hänestä tehdään ”yleinen luovuttaja”, verivarasto. Hänen asemansa ja veriryhmänsä tatuoidaan selkään.

Kalliolinnakkeen huipulla viheriöi. Näkyy tuulimyllyjä. Linnoitus tuottaa ilmeisesti kasviproteiinia sekä maitoa ja vaihtaa niitä bensaan ja aseisiin.

Sotarekka lähetetään "Bensakaupunkiin" ja "Luotifarmille". Furiosa, ylipäällikkö, kuljettaa. 

Raaka materialismi: vesi, veri, bensa, maito, lehtivihreä.

Hissit ja muut Linnoituksen mekaaniset laitteet pyörivät lihasvoimalla. Kun öljyn tarjoamista energiaorjista on pulaa, tilalle astuu alkuperäinen lihasorjuus.

”Älkää tulko riippuvaisiksi vedestä”, julistaa hallitsija Immortan Joe.

Linnakkeessa on kuulemma vettä ”naurettavat määrät”. Commonsit on aidattu johtajien omaisuudeksi, alamaiset elävät niukkuudessa. ”Trickle-down economics” toteutuu irvokkaan kirjaimellisesti.

Furiosa vie mukanaan Immortan Joen jalkavaimot, synnyttäjät. Max on mukana veripussina, letkun ja ketjun kautta kiinni sotapojassa.

Jossakin kaukana siintää Furiosan vanha kotiseutu, "Monen Äidin Viherpaikka”.

”Kuka tappoi maailman?” kaikuu kysymys läpi elokuvan.

Fyysiset, konkreettiset siteet muihin. Mitään riippumattomuutta ei ole. Kaikki ovat sidoksissa lähimpään resurssien ja voiman keskittymään, kuten sotarekkaan tai mihin tahansa muuhun ajoneuvoon tai varastoon. Elävät roikkuvat kiinni toisissaan.

Luodit ovat ”antisiemeniä”. Max pesee veren pois maidolla, jota naisista lypsetään.

Oranssit päivät, siniset yöt. Värimäärittely leikittelee toimintaelokuvien orange-blue-julistekliseellä. 

Viimeinen puu ja auton hinaus irti mudasta. ”Viherpaikka” ohitetaan tietämättä, että sitä edes on. Entinen elämän keidas on nykyään helvettinäky, kurja räme, jossa keppijalkaiset piruparat vaeltavat ja maailmanlopun mustat linnut raakkuvat.




Maa on hapanta, mikään ei kasva. Furiosalle selviää, että hänen vanha kotipaikkansa on kuihtunut lähes olemattomiin. Juuret ovat tuhoutuneet, kirjaimellisesti.

Mummot säilyttävät siemeniä tulevaisuutta varten. Taivaalla lentää satelliitti, muistona ajasta, jolloin ”kaikilla oli oma ohjelma”.

Kun muut ovat lähdössä suolatasankojen yli epätoivoiseen pakoyritykseen, Max sanoo, että mennään takaisin. Hetkeä aikaisemmin paettiin Linnakkeesta kohti Furiosan nostalgista kotiseutua, joka hänen muistikuvissaan viheriöi. Kun Viherpaikka olikin tuhoutunut, avautui suolatasangolle abstraktin paon suunta, kuulemma 160 päivää ajoa jonnekin, jossa ehkä sittenkin olisi pelkkää suolaa ja tyhjää. 

Mutta tilanne on muuttunut: Linnake on tyhjillään, koska sieltä lähdettiin liikkeelle ilman suunnitelmaa. Jos Linnakkeesta ei olisi lähdetty, ei olisi ehkä koskaan avautunut mitään uutta mahdollisuutta. Keinotekoisesti ylläpidetyn niukkuuden ja radikaalin epätasa-arvon pääkallopaikalta oli irtauduttava, vaikka tiedossa ei ollut kuin epämääräinen mielikuva jostakin paremmasta.

Romanttinen mielikuva tuhoutuu, mutta lähteminen, liike itse on muuttanut olosuhteita.

Tässä vaiheessa Max, Furiosa ja joukot hylkäävät abstraktin paon suunnitelman ja iskevät kiinni konkreettisen kumouksen mahdollisuuteen. Onko tämä Mad Maxin leninistinen hetki?




Paluun takaa-ajo on täynnä kohtauksia, jossa roikutaan väkisin mukana tai harppunoidaan auto kiinni toiseen. Jokaista epätoivoistakin iskua tarvitaan taistelussa. Mikään yksi isku ei koskaan riitä, vaan kaikkien on annettava kaikkensa. Taistelu koostuu yksittäisistä iskuista ja eleistä, joista jokaisella on konkreettinen vaikutus.

Kun Furiosaa elvytetään loppusuoralla, verenluovutus tapahtuu uudestaan, tällä kertaa omaehtoisesti.

Linnoitukseen palataan Immortan Joen autolla, Joen ja muiden pahispomojen kuoltua.

Kun kansanjoukot näkevät Immortan Joen ruumiin, he alkavat huutaa: ”Päästäkää heidät ylös!” Ryysyläisiksi taantunut kansa haluaa nostaa uudet hallitsijat heti asemiin. 

Ei tule vallankumousta vaan ylimysten vaihto. Ratkaisun mielekkyydestä vallitsee kummallisen itsestäänselvä yksimielisyys. Kansa mölyää itselleen uudet oligarkit uhraamatta ajatustakaan sille, että voisi hallita itse, muuttaa koko järjestyksen.

Lypsettävät naiset, jotka alussa nähtiin, päästävät nyt veden virtaamaan putkista valtoimenaan. Tämä esitetään vallankumouksellisena kliimaksina, mutta niukkuuden mekanismin puikkoihin on itse asiassa vain vaihdettu eri ihmiset. Mikään "alarakenteen" ongelma ei näytä ratkeavan Fury Roadissa. Päättyykö kaikki sittenkin antikliimaksiin, jääkö kumous kesken?

Miten elämä Linnoituksessa jatkuisi? Osa Immortan Joen kauden ongelmista ehkä selvitetään, naisten asema paranee ainakin Linnoituksen yläkerroksissa, mutta säilyykö peruskuvio ennallaan: niukkoja resursseja vartioivat ja säännöstelevät nyt uudet, kenties ainakin aluksi inhimillisemmät hallitsijat, mutta miten jatkossa?

Miten hullujen ”sotapoikien” kastin kanssa menetellään? Riittääkö resursseja oikeudenmukaisesti jaettavaksi? Onko Linnoituksen juurella parveileva ryysyproletariaatti jo niin perin pohjin alistunutta, ettei se enää edes mielikuvituksen tasolla voi kuvitella tasa-arvoista yhteiskuntaa? 

Miten Linnoitus asettuu uusiin voimapoliittisiin asemiin, kun lähimaiden vallan keskukset on hetkeksi lyöty? Nousevatko myös Bensakaupungissa ja Luotifarmilla uudet johtajat valtaan – millaiset? 

Periaatteessa hetki olisi kai otollinen valloitussodalle, jossa Linnoituksen väki Furiosan johdolla ottaisi itselleen Bensakaupungin ja Luotifarmin, nyt kun ne ovat vailla entisiä vahvoja johtajiaan ja sotajoukkojaan. Syntyisikö valloitussodan seurauksena vain uusi, entistä voimakkaampi imperiumi?

Patriarkaatti korvautuu tarinan lopussa matriarkaatilla, mutta millaiseen poliittiseen tulevaisuuteen Linnaketta viedään, jos valtahierarkiat ja päätösvalta resurssien jakamisesta säilyvät ennallaan? Onko tähän maailmaan mahdollista rakentaa uutta Viherpaikkaa? Voiko mikään tässä maailmassa perustavasti muuttua?




Ei kommentteja: