11.10.09

paul valéry ja konemetafora

Esitelmässä "Runous ja abstrakti ajattelu" (1939) Paul Valérylla on lähtökohtana tietty kateus, jota runoilija tuntee säveltäjää kohtaan. Musiikintekijällä on käytettävissään äänten ja soitinten valikoima, kun taas runoilijan on työskenneltävä jokapäiväisellä, kuluneella kielellä. Musiikissa yksikin ääni avaa periaatteessa kokonaisen maailman. On kuin "jokin maailma alkaisi heti kun tuo poikkeuksellinen ja puhdas, toisiin sekoittumaton ääni olisi vähänkin vaikuttanut teihin." Runoilijalla taas "ei ole käytössään varta vasten hänen taidettaan varten tehtyä keinojen kokonaisuutta valmiina kauneutta varten. Hänen on lainattava kieltä – julkista ääntä, tuota kokoelmaa perinteisiä ja järjettömiä sanoja ja sääntöjä, jotka on omituisesti luotu ja muunneltu, omituisesti yhtenäistetty ja hyvin monella eri tavalla ymmärretty ja lausuttu."

Ihme kyllä, runoilija kuitenkin kykenee tekemään epäpuhtaasta, hallitsemattomasta materiaalistaan taidetta. Tästä on kiittäminen erilaisten fyysisten ja henkisten kykyjen "käsittämätöntä yhteistyötä", jonka seurauksena luominen tapahtuu.

Valéry haluaa korvata mielikuvan mysteeristä mielikuvalla äärimmäisestä kompleksisuudesta – joka kyllä lopulta muistuttaa melkein mysteeriä, mutta siinä maallistuneemmassa mielessä kuin vaikkapa tanssi yhtä aikaa monimutkaisena fysiologisena ilmiönä ja kauniina, "korkeana" tapahtumana on meille mystistä.

"Inspiraatio" on Valérylle pikemminkin a posteriori -käsite. Sen piikkiin on perinteisesti laitettu liikaa, eikä ole pysähdytty analysoimaan runon syntyä kylläkin äärimmäisen monimutkaisina mutta "tämänpuoleisina" prosesseina. Valéry lähestyy runon syntyä tiedemiehen ottein.

Esitelmän ehkä kovin heitto on tämä: "Totta puhuen runo on eräänlainen kone, joka tuottaa runollisen tilan sanojen avulla. Koneen teho on epävarma, sillä mikään ei ole varmaa ihmismielten toiminnassa. Mutta [olivatpa] tulos ja sen epävarmuus millaiset hyvänsä, koneen rakentaminen vaatii monien ongelmien ratkaisua. Jos sana kone järkyttää teitä, jos mekaaninen vertaukseni tuntuu teistä karkealta, pankaa merkille, että jopa hyvin lyhyen runon sepittäminen voi kestää vuosia vaikka lukijaan runo vaikuttaa muutamassa minuutissa." (kurs. minä)

Runo on siis Valérylle alkuperäisesti kone! Eikö tällä nyt voisi kammeta keskustelua konerunosta johonkin uuteen asentoon?

(Täytyisi muuten rekonstruoida hyppäys siitä että lyyrisessä mielentilassa työskentelevät mieli "on kone" siihen että itse runo "on kone".)

Miten konerunouden ja flarfin poetiikat suhtautuvat Valéryn ajatukseen? Kaikki runous on hänelle jonkinlaisen koneen tuottamaa. Miten tästä näkökulmasta asettuu raja avoimesti mekaanisia prosesseja hyödyntävän & muun runouden välillä?

Suoraan konerunouden tematiikkaan osuu myös toinen Valéryn huomio: Runosäkeet ovat "kummallista kieltä, ikään kuin jonkun toisen henkilön luomaa kuin sen joka sitä puhuu ja ikään kuin jollekin toiselle osoitettu kuin sille joka sitä kuuntelee".

Mitä lopulta on se "orgaanisuus" tms., jota vastaan konemetafora tässä asetetaan? Jonkinlainen romanttisen kiihkeä inspiroitunut luominen? Valéry haluaa pelastaa meidät johonkin empiirisempään mutta säilyttää pohjattoman kompleksisuuden ajatuksen (ihastuttavan 1900-lukulaista, ihastuttavan ranskalaista...) Hän haluaa pitää voimassa arvoituksen, joka ympäröi runoilijan alitajuisia valinta-, muokkaus- jne. periaatteita, mutta antaa tälle arvoitukselle "mekanistisen" muotoilun.

Mitä metaforalle tapahtuu siirryttäessä kirjaimelliseen konerunouteen? Erona on ainakin se, että hakukonerunoudessa on mahdollista suorittaa erittäin monimutkaisia (paljon yhteyksiä ja prosessoritehoa vaativia) operaatioita periaatteessa ilman "vaivaa" tai ilman "lahjoja". Toisaalta voidaan yhtä hyvin valjastaa koko runoilijan älyn ja mielikuvituksen arsenaali koneellisen luomistyön palvelukseen. Vähintään voidaan sanoa, että luomiseen käytetyn effortin määrää voi vapaasti säädellä. Kuinka paljon koneen annetaan työstä tehdä? Jotain syntyy joka tapauksessa. Prosessi poikkeaa Valéryn kuvaamasta ainakin siinä, että salaperäinen työ, jota hän yrittää esitelmässään kuvata, voi tapahtua suureksi osaksi muualla kuin runoilijan päässä/sielussa. Mitä seurauksia tällä erolla on?

Esitelmä huipentuu ajatukseen "jostakin Minää suurenmoisesti etevämmästä minästä", joka kykenee suorittamaan kaikki hänen kuvaamansa operaatiot, mutta joka ei tietoisella tasolla paljastu runoilijalle. Valéry on pyrkinyt "naturalisoimaan" romanttisen ajatuksen luomisesta, mutta jättää ihan riittävän ison tilan myös romanttiselle mysteerille.

Esitelmän herättämiä kysymyksiä voi lähestyä myös "spontaanin" ilmaisun paradoksen kautta. Ajatellaan kaikelle konerunoudelle vihamielistä lukijaa. Hänen vastenmielisyytensä koneella tehtyä taidetta kohtaan liittyy ehkä ajatukseen, jonka mukaan kone vieraannuttaa ilmaisun, irrottaa sen inhimillisestä. Koneella tehty runo on tuomittu etäiseksi ja ironiseksi, kikkailevaksi, vieraaksi ääneksi tms. jne. Tällainen lukija ajattelee, että kaikki "suora", spontaanisti ja luonnollisesti syntynyt runous on parempaa ja inhimillisempää kuin mikään koneella synnytetty.

Mutta miksi sitten juuri kaikkein suorimpaan ja vilpittömimpään ilmaisuun pyrkivä runous on lähes aina kiusallisen täynnä kliseitä, valmiita sananparsia, kuollutta kieltä? Miksi se synnyttää niin mekaanisen vaikutelman?

Tässä ajaudutaan uhkaavasti kohti ikuisuuskysymyksiä: mikä ylipäänsä on suhteemme "omaan" kieleemme? Varmasti pystymme puhumaan melko "vilpittömästi" suorittaessamme kielellä käytännön askareita, kommunikoidessamme yksinkertaisia asioita. Mutta entä kokemuksen ainutkertaisuuksien ilmaisu? Taiteen tekeminen sanoilla? Mitä lopulta sanoo se, että syksy on kuolemaa ja tyttö kaunis kuin kukka? Eikö mikä tahansa keino, joka hetkeksi päästää meidät kuluneen kielen vallasta, ole tervetullut? Sattuman ja koneellisen varaan asettuminen on yksi mahdollisuus, yksi monista.

Tuntuu jopa jollakin tavalla röyhkeältä ajatella, että kaikkein suorin "oma" ilmaisu riittää kaikkeen, että meillä on jo kaikki mitä tarvitsemme. Onhan tämä nyt nihilistisempi lähtökohta runon tekemiseen/lukemiseen kuin mikään konerunouden ympyröissä vaalittu. Eikö (huonossa mielessä) mekaaninen ole nimenomaan ääni, joka tunnistaa itsensä väärin omana? Eikö koneissa ole tähän verrattuna sentään jotakin elävää, arvaamatonta, inhimillistä?

En tiedä missä määrin Valéryn esitelmä antaa välineitä hakukonerunouden käsitteellistämiseen. Mutta vähintään se tekee vaikeaksi asettaa vapaa & spontaani ja koneellinen vastakkain.

On tärkeää huomata, että Valéry turvautuu konemetaforaan juuri joutuessaan kuvaamaan runoilijan elävää kykyä synteettisiin operaatioihin, laajojen aineistojen hallintaan, heterogeenisten muotojen yhdistämisiin jne.

4 kommenttia:

TM kirjoitti...

Let the metaphysical take care of itself, the arts have nothing to do with it. They will concern themselves with it if they please, among other things. To make two bald statements: There's nothing sentimental about a machine, and: A poem is a small (or large) machine made of words. When I say there's nothing sentimental about a poem I mean that there can be no part, as in any other machine, that is redundant.

Prose may carry a load of ill-defined matter like a ship. But poetry is the machine which drives it, pruned to a perfect economy. As in all machines its movement is intrinsic, undulant, a physical more than a literary character. In a poem this movement is distinguished in each case by the character of the speech from which it arises.

- William Carlos Williams, 1944

TM kirjoitti...

Tämä Valéryn valjastaminen on hyvä argumentatiivinen ele, mutta sen avulla mielestäni pitäisi kyetä myös muistuttamaan, että Valéryn ajan jälkeen (ja hänen ja Williamsin kaltaisten aatteellisten pioneerien vaikutuksesta) erilaiset kirjoittamisen käytänteet ovat 1900-luvun avantgardejen toimesta asettuneet jatkumolle, jossa toisessa ääripäässä on surrealistinen automaattikirjoitus (absoluuttinen sisäisyys) ja toisessa aleatorinen proseduraalisuus (absoluuttinen ulkoisuus).

Nykyinen "hakukonerunous" sijoittuu näiden ääripäiden välille eri positioihin riippuen painotuksista. Välillä käytänteet ovat sukua cut up -tekniikoille, välillä kollaasille ja centolle, välillä surrealistisille tai oulipolaisille tekniikoille, välillä ne muistuttavat jonkun Jackson Mac Low'n tai John Cagen sattumanvaraisuutta korostavia proseduraalisia menetelmiä. Lisäksi on kai erotettava ohjelmoitu konerunous, jossa ohjelma tuottaa syötettyjen parametrien mukaisesti tekstiä.

Lisäksi, mielestäni kaiken kirjoittamisen koneluonteen korostaminen vaatii rinnalleen myös vastakkaisen eleen, hakukonekirjoittamisen orgaanisen luonteen paljastamisen. Hakukonehan ei ole muuta kuin ulkoistettu muisti, samalla tavalla kuin kännykkä on ulkoistettu sosiaalinen verkosto; hakukone ei ole pelkkä kirjoituskoneen jatkumo, se on pikemminkin kuin kaikkien mahdollisten kirjoitteidesi kirjasto tai arkisto *in potentia*.

Hakukone siis oikeastaan mahdollistaa oulipolaisten metodien laajentamisen kohti puhdasta potentiaalisuuttaan (jokainen kielen osa on korvattavissa jokaisella kielen osalla ad infinitum).

Toisaalta hakukone vapauttaa sen, mitä surrealismikin pyrki vapauttamaan: kaikki nekin metaforat joita et itse koskaan keksisi, ovat jossain tuolla, kunhan osaat vain etsiä ja yhdistää (E. M. Forster: "Only connect.") objektiivisia sattumia, hyödyntää kriittistä paranoiaa; hakukoneella kirjoittamiseen liittyy myös (ehkä paradoksaalisesti) tietty vilpittömyyden ja realistisuuden ideaali: "tätä kieltä ei ole keksitty, tämä ei ole fiktiota".

Olisi mielenkiintoista myös analysoida, mistä hakukonerunon aiheuttama ahdistus ja aggressiivinen torjunta noin ylipäätään johtuu. Onko kyse jonkinlaisesta uncanny valley -efektistä? Reaalisen aiheuttamasta ahdistuksesta? Humanistin narsismista? "Mihin minua tarvitaan jos subjektini ydintä ei tarvitakaan?"; "olenko todellakin itsekin vain kopio, jäljitelmä, versio?" Mutta sen selvittämiseen mulla ei ainakaan oo välineitä. :)

Arnkil kirjoitti...

Saakeli, äijä tematisoi kuin hirvi! Tuossa on monta tärkeää pointtia. Täytyypä miettiä hetki.

Lapsille täytyisi muuten koulussa opettaa, että vuosia 1939 ja 1944 on muisteltava kunnioituksella; silloin julkaistiin myöhemmän konerunouden kannalta ohittamattomia teoreettisia teesejä.

TM kirjoitti...

Joo. Näitä on tullut mietittyä tämmösenä "hakukonerunoilijana". ;-)

Tulee mieleen myös että hakukonerunoudesta käydyssä keskustelussa, sikäli kuin sitä Suomessa käydään (ja olis kiva jos sitä käytäis), pitäisi samaten muistaa että tällä hetkellä meillä on tasan kolme julkaissutta runoilijaa, joiden teoksissa on jonkin verran hakukoneella tuotettua materiaalia, ja tuo materiaali on usein niin pitkälle työstettyä että on ihan sama, keskivertolukukokemuksen näkökulmasta, millaisia lähteet ovat olleet - kaikki "koneellisuus" on kuitenkin häivytetty siinä määrin, ettei voida puhua (ainakaan) mistään hakukonerunoudelle ominaisista lajityypillisistä piirteistä (ja flarfin tai löydettyjen runojen kohdalla hakukoneella ei sinänsä ole varsinaista merkitystä, kyse on pikemminkin tyylillisistä piirteistä tai readymaden logiikasta); hakukonerunous ei toisin sanoen ole lajityyppi, vaan kirjoittamisen menetelmä. Siksi tuo määre "runous" on jotenkin harhaanjohtava.

Lopuksi totean että kaikille lapsille pitäisi opettaa että Homeros kirjoitti kollaaseja 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua.

:D