19.11.09

a shadowy flight into a dangerous world

Wikipediasta voi tarkistaa milloin minua lyötiin jääpallomailalla naamaan. Se oli kevättalvea 1984, olin peruskoulun toisella luokalla, kävin Rajakylän koulua Vantaalla. Liikuntatunnilla vedettiin vapareita opettajan johdolla. Pojat olivat kahdessa jonossa, joista mentiin vuorotellen lyömään palloa. Olin oikeanpuoleisessa jonossa ja lähdin väärällä vuorolla. Toisen jonon poika veti mailan taakse ja se osui kovaa silmäkulmaani. Putosin jäähän, myöhemmin selvisi että verta meni silmämunan taakse. Kaksi viikkoa sairaalassa ja sen jälkeen toiset kaksi viikkoa liikuntakieltoa. Vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen toinen silmäluomeni on vähän riipuksissa. Silmäklinikalla ei saanut liikkua, kahdeksanvuotiaan aika ei kulunut millään sängyssä. Pissaaminen selällään tuntui nöyryyttävältä. Viereisen sängyn poika oli saanut muoviputkesta tuunatun miekan silmäkuopan pohjaan saakka. Hänelle tehtiin lasista uusi silmä, kuulin ensimmäistä kertaa että se on mahdollista. Koko ajan olisi vain halunnut ulos, juoksemaan ja pelaamaan pipolätkää. Mutta sairaalareissulla oli hyväkin puolensa. Se palasi mieleeni kuukausi sitten, kun katsoin Jaak Kilmin loistavaa dokumenttia "Disko ja ydinsota". Sairaalassa sain elämäni ensimmäistä kertaa katsoa jakson Ritari Ässää. Kaikki väkivaltaviihde oli kotona ehdottomasti kielletty. Tästä syystä en ollut nähnyt elintärkeää Taisteluplaneetta Galacticaa, jota näytettiin Suomessa 1981–82. Sitä katsoivat kaikki, kaikki muistelivat sitä vielä vuosikymmenen lopullakin. Ritari Ässä oli sekin kielletty aina sairaalareissuun asti. Toisella viikolla, kun sain taas käyttää silmiäni (toinen oli kunnossa, mutta sitäkään ei saanut liikuttaa, koska toinen liikkui väistämättä mukana), sain katsoa yhden jakson Knight Riderin seikkailuja, ja kun sitten pääsin kotiin, silmien varjelu päättyi, kiellolta oli mennyt pohja. Wikipediasta voi tarkistaa, että sarja alkoi Suomessa tammikuussa 1984. Tästä tiedän, että jääpalloepisodi tapahtui kevätlukukaudella. Kotiinpaluun jälkeen, suunnilleen maaliskuusta eteenpäin, Ritari Ässä oli yhtä kiinteä osa elämääni kuin Kilmillä ja kumppaneilla. Dokumenttia katsoessani ajattelin ensimmäistä kertaa virolaisia veljeskansana. Vaikka olen kotoisin väärältä puolelta rautaesirippua, samastuin dokumentintekijöihin myös siitä syystä, että isäni omisti pelkästään itäautoja aina muurin murtumiseen asti. (Sen jälkeen ostettiin vain Saabeja.) Blokkijako heijastui Tikkurilassakin selvänä taloyhtiöiden parkkipaikoille. Kun talvella 1987 oli ennätyspakkaset (parhaimmillaan hirviömäiset 36 astetta miinusta Etelä-Suomessa), kuului tuntea ylpeyttä siitä, että oranssi Lada Combi lähti käyntiin. Kavereiden isien länsiautot lähtivät tosin ihan yhtä hyvin. Pontiac Trans-Ameja oli Suomessa varmaan lähes yhtä harvassa kuin Virossakin. En muista tarkkaan, milloin näin sellaisen ensimmäistä kertaa oikeasti, mutta raju pettymys se oli. Autossa ei ollut jälkeäkään K.I.T.T.:in mystiikasta, aavemaisuudesta, pitelemättömyydestä. Se näytti jotenkin pinnistetyn ylelliseltä. Wikipedian mukaan K.I.T.T.:in tietokoneessa oli "tuhat megabittiä muistia". Onko mikään televisiossa vedonnut tunteisiin yhtä voimakkaasti kuin alkutekstien hengästynyt voiceover: "A shadowy flight into the dangerous world of a man – who does not exist..." Tosin uskon, että Galactica oli vielä parempi. En koskaan pääse osalliseksi maailmasta, johon kuuluivat "colonial viperit" ja muut tarunhohtoiset alukset. Ritari Ässän jälkeen tuli Katuhaukka, mutta siitä vain puuttui jotain. Yritin tosissani pitää sarjasta, muistan kuinka odotin pilottijaksoa ja katsoin sen yhdessä kaverini Kimmon kanssa. Mutta ei. Ei minkäänlaista mystiikkaa. Voi olla, että ikääkin oli jo liikaa vuonna 1987.

3 kommenttia:

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi,

muutama rinnakkainen muistuma 80-luvulta. Taisteluplaneetta G. ja Ritari Ässä kuuluivat ehdottomasti myös omaan lapsuuteeni - tosin olin sen verran sinua vanhempi ettei niihin liittynyt mitään erityisen kiellettyä. Silti me taisteltiin cyloneita vastaan ja pyörille tehtiin ramppeja jne. jotta oltais saatu edes jotakuinkin fiiliksiä K.I.T.T.in tapaan.

Koulun urheilukerhossa yksi kaveri pamautti mua pesäpallomailalla naamaan, kun olin lukkarina. Kaveri löi ohi, mutta jatkoi pompusta toisen kerran ja minä kun olin aikonut polttaa sen ykköselle ja kumarruin poimimaan palloa pompun jälkeen lautasen yltä. Sairaalareissu, 2-3 päivää leikkauksesta toipumista, nenä vieläkin vähän vinossa, jos osaa katsoa.

Myös meillä oli useita Ladoja siihen asti kun isä muistaakseni vuonna -81/82 osti Datsun Cherryn, melkoinen pulkka sekin; olin tuolloin sellainen 10-11 vanha ja samoihin aikoihin tapahtui tuo onnettomuuskin.

ani kirjoitti...

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Katsoimme hiljattain 60 jaksoa Galacticaa. Ritari Ässiä emme, mutta voisimme kyllä. Ehkä tyttöjen kanssa?
Olin jotenkin kateellinen siitä sairaalareissustasi. Muutuit isoksi ja vahingoittuvaksi samalla kertaa.

Jarkko Tontti kirjoitti...

Galacticahan ON totuus kasarista. Silkkaa ja puhdasta reagania. Kuten on uusi Galactica kohdallisin tulokulma 2000-lukuun.

http://www.jarkkotontti.net/blog/galactica/