how could your nothings be so sweet 10

Kaikki palvelee rytmiä. Visuaalinen mielikuva kappaleesta on kuudestoistaosanuottien ruudukko, jossa perkussiiviset kuviot ketjuuntuvat ja työntyvät toistensa sekaan. Pinta, jolla vuorottelevat metalliset, lasiset ja muoviset äänenvärit.

Jos sellaiset kappaleet kuin "Wood Beez" ja "Sweetest Girl" saavat voimansa oikukkaasta melodiastaan, "Hypnotize" rakentuu rytmin ja soundimaalailun varaan.

Kuudestoistaosatekstuuri on 80-luvun syntikkapopin tyypillinen piirre, mutta "Hypnotize" rikkoo tunnistettavimpia muotoja jättämällä pintaan reikiä, rakentamalla jännitettä tyhjien kohtien avulla, luomalla kappaleen sisään painottomuutta. Hysteerisen synkopoiva bassolinja on äärimmäisin esimerkki siitä, kuinka kappale käyttää hyväkseen rytmin aukkopaikkoja.

Ainoa oikea instrumentti, joka kappaleella kuullaan, on kitara, sekin luonnottoman kompressoituina helähdyksinä. Kaikki muu on samplattua ja syntetisoitua.

Bassoääniä on kahdenlaisia: tummempi ja kimmoisampi perusraita sekä kulmikkaan metallinen peukkubasson jäljitelmä (peräkkäiset, takapotkulla iskevät sävelparit "hypnotize"-koukun jälkeen, tahdin kolmannen ja neljännen iskun jälkeen).

Koskettimista päällimmäisinä on kaksi kristallisen kimmeltävää raitaa, joista toinen mukailee säkeistön laulumelodiaa ja toinen säestää ("new for me to do..." / "everyone but me..."). Kolmas kosketinraita nakuttaa rikkonaista, terävää kuudestoistaosien sekvenssiä säkeistöjen alussa. Neljännellä kuullaan dramaattinen, aaltomaisesti esiin nouseva sointu, joka saattelee säkeiden loppuja kohdassa "that much for you" / "the sirens say".

"Torvisektion" vastuulla on toistuva mainosjinglemäinen, molliseiskan sävelille rakentuva koukku (ensimmäisen kerran jo 0:02). Pakollinen "orchestra hit" (esim. 0:25) on upotettu syvälle kaikuun. "Hypnotize"-sanan ja mainittujen peukkubassojen välissä kuullaan oikealta vasemmalle stereokuvassa hyppäävä rumpufilli.

Itse rumpuraita on kalvinistisen ankara ja tasainen, lukuun ottamatta oikealla kanavalla vaimeana kuuluvaa oikukkaampaa hi-hatia.

Tulikuuma snaresoundi varastettiin Cupid & Psyche 85 -albumin ilmestyttyä noin tuhannelle tanssipoplevylle.

how could your nothings be so sweet 9

"'The rhythms are of paramount importance to us', says Green, 'we exploited virtually every available piece of machinery to give us the groove and the sound we wanted.'"

(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)

Voidaan kuvitella maailma, jossa behaviorismin nimellä tunnettu psykologian suuntaus olisi keskittynyt pelkästään täydellisen funkpop-albumin tuottamiseen. Koruttomia tutkimushuoneita, elektrodeja ja sähköjohtoja, simpansseja, valkotakkisia miehiä muistiinpanovihkoineen...

Tietysti simpanssit olisivat voineet ehtiä ensin. Miljoona vuotta, miljoona simpanssia, Rolandin rumpukone. Studioaikaa olisi palanut enemmän kuin ensimmäisessä esimerkissä, versioissa olisi ollut perkaamista, mutta lopulta Cupid & Psyche -albumi olisi odottanut masterointiaan.

Tiedemiehistä ja simpansseista ei kuitenkaan ollut apua. Tehtävä lankesi David Gamsonille, Fred Maherille ja Green Gartsidelle.

Tuotantoprosessi meni suurin piirtein näin:

Alussa Jumala loi kuudestoistaosanuotit. Sitten – monenlaisten vaiheiden jälkeen, niihin emme nyt tässä yhteydessä tarkemmin puutu – kolme miestä istui newyorkilaisella studiolla tyhjät ruutupaperit ja kynät käsissään.

Jokainen ruutupaperin ruutu vastasi yhtä kuudestoistaosanuottia. Miehet tiesivät, että nuotteja mahtui neljäsosaan neljä ja tahtiin tyypillisesti kuusitoista. Paperin vasempaan reunaan oli kirjoitettu sanoja alekkain: bassorumpu, pikkutomi, snare... Näin oli syntynyt etäisesti laivastopeliltä näyttävä tyhjien ruutujen alue.

Miehet istuivat vaitonaisina ja polttelivat tupakkaa. Oven yläpuolella tikitti seinäkello, paksun ikkunalasin läpi huoneeseen lankesi iltapäivän unettava valo. Kun tupakat oli poltettu ja tumpattu Hennessyn logolla varustettuun painavaan tuhkakuppiin, miehet vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät ja ryhtyivät piirtämään rasteja ruutuihin.

Koska miehet tunsivat popin ja funkin historian läpikotaisin, rastit rupesivat melkein heti osumaan niihin ruutuihin, joihin Hän oli ne aikojen alussa tarkoittanutkin. Painollisille iskuille merkittiin välttämättömät basarit ja muut pitämään kappaletta koossa. Tämän jälkeen päästiin miettimään painottomia tahdinosia. Niihin pitikin keskittyä vähän tarkemmin, että kappale synkopoisi niin kuin ei olisi huomista. Löytyikö se disketti ikinä, missä oli ne snaren kantti-iskut? Merkkaatko sinne alareunaan samalla ne bassolinjan aksentit...

Tyytyväisenä Herra seurasi työn etenemistä. Studioaika oli tunnetusti vähän saakelin kallista, ja nyt oli kerrankin saatu paikalle topparoikka, joka ymmärsi asian kirkkaasti. Kauan ei mennytkään, kun ensimmäisen kappaleen komppiraita oli paperilla. Laittakaa vaan sampleriin jo virrat, tempaisen samoilla lämpimillä lyriikat tuolla kahvihuoneessa. Down on the beach and out in the bay, tolta pohjalta lähtee.