"With Green's voice, we continually slide between two types of Non-Sense: the nonsense of 'the lover's discourse', the nursery-rhyme-like reiterations of baby-talk phrases that are devoid of meaning, but which are nevertheless the most important utterances people perform or hear; and also the nonsense of the voice as sound, another kind of sweet nothing. That is why Green's lyrics look very different when you read them; the voice almost prevents you hearing them except as senseless sonorous blocks, mechanically repeated refrains."
Mark Fisher / k-punk (k-punk.abstractdynamics.org/archives/008010.html)
Näiden kahden lisäksi pitäisi mainita ainakin kaksi muuta ei-mikyyden lajia. Se, jonka muodostaa Gartsiden tapa käyttää teoreettista käsitteistöä, kuinka hän heittelee sitä ympäriinsä kuin riisiä häissä; tyhjentää sitä merkityksistä jättääkseen sen täyttymään uusilla. Ja erityisesti "Hypnotizen" tapauksessa se, joka syntyy sanojen lausumisen tavasta, laulua saattelevista ilmeistä. Koko viileästä repertuaarista, joka hylkii suoraa kommunikaatiota mutta on samalla kertaa intiimiä.
Näennäinen pokerinaama paljastuu sarjaksi ilmeitä, jotka vaihtuvat hienovaraisesti kuin valon sävyt veden pinnassa. Aristokraattinen etäisyys, ihmettely, hienovaraisen hyökkäävä viettely, odotus, ihailu...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti