20.12.13

Palomar revisited




Joskus ensimmäisinä opiskeluvuosina 90-luvulla Tommi Uschanov suositteli minulle Italo Calvinon Herra Palomaria (1983). Siitä tuli yksi niistä kirjoista, joihin olemme palanneet vuosien mittaan kymmeniä kertoja. Kesällä 2013 luin Palomarin uudelleen pitkän tauon jälkeen ja kutsuin Tommin selvittämään, mistä siinä oikein on kysymys. Keskustelu käytiin elokuussa Käpylässä kahvin ja suklaakakun äärellä. Taustalla soi 1940−50-luvun instrumentaalimusiikki.

---

AA: "Miten itse alun perin löysit Calvinon, ja miten tuotannosta nousi päällimmäiseksi juuri Palomar?"

TU: "Joskus 15-vuotiaana löysin kirjaston esittelyhyllystä Kosmokomiikan, ja sitten vähän selailin sitä ja totesin että tämähän on luettava. Ja muistan, että seuraavana päivänä pelattiin pesäpalloa ja näin sen pesäpallopelin siitä kirjan spinozistisesta ikuisuuden näkökulmasta. Ikään kuin ne kirjan henkilöt − jos niitä nyt voi nimittää henkilöiksi − olisivat seuranneet sitä peliä, johon osallistuin Pohjois-Karjalassa noin vuonna 1990. Ja sitten rupesin tutkimaan, että mitä Calvinolla on muuta tuotantoa. Siinä kävi niin, että luin kyllä muunkin tuotannon, mutta varhaistuotanto, Paroni puussa ja nämä, ei oikein koskaan lähtenyt. Syy saattaa olla se, että mä olen liian moderni, ja ne kirjat sijoittuvat liian kauas menneisyyteen. Vähän sama Näkymättömien kaupunkien kohdalla. Mulle aika ennen sähkön keksimistä on vähän liian kaukaista menneisyyttä."

AA: "Eli niissä on sulle niinkin merkittävä se aika, jota kuvataan? Jopa tärkeämpi kuin kirjojen muoto?"

TU: "Kyllä. Ja olen pitänyt Palomarista eniten, koska se on Calvinon modernein teos. Ainakin romaanituotannosta."

AA: "Mitä tarkoitat tässä yhteydessä modernilla, missä mielessä se on modernein?"

TU: "No se on Calvinon 1900-lukulaisin romaani."

AA: "Ja lähestyt sitä tietystä ajasta ja tietystä paikasta kertovana romaanina, viehätys perustuu siihen? Kirja kuvaa Italiaa tiettynä aikana  Italiaa, joka ehkä sittemmin on kadonnut?"

TU: "Niin. On olemassa ajankuva, mutta sitten on olemassa myös jonkinlainen tahaton ajankuva. Kirjoittamishetki tallentuu teokseen kirjoittajan huomaamatta, koska hän on itse sille sokea. Ja mä näen Palomarin juuri tällaisena ajankuvana. On mielenkiintoista, kuinka monille, joille se on tärkeä ja rakas kirja, koko tämä puoli siitä on ollut täysin taka-alalla. Tämä on tullut heille täysin uutena ajatuksena, kun olen sanonut sen. Minulle se ei siis ole pelkästään 1900-lukulainen, vaan nimenomaan 1970-luvun jälkipuoliskon ja 1980-luvun alkupuoliskon italialainen kirja. Tai sanotaan nyt, että keskieurooppalainen kirja."

AA: "Tää on mielenkiintoista. Vaikka olet mannermaiset teoriat lukenut mies, et kuitenkaan mene muoto edellä, vaan sisältö. Tätä lukutapaahan voisi pitää hyvinkin perinteisenä."

TU: "Se on perinteinen."

AA: "Sovellatko samanlaista lukutapaa muihin postmoderneina pidettyihin teoksiin, niin kuin vaikka johonkin Pynchonin Huuto 49 -kirjaan? Vai onko koko kysymys siitä, onko teos postmoderni vai ei, sinusta kiinnostava?"

TU: "Luen Pynchonia ajankuvana 60-luvun Kaliforniasta, kuten luen Palomaria kuvana 70-luvun Keski-Euroopasta. Mutta taustalla on laajempi näkökulma, joka liittyy kaikkiin genrenimityksiin kaikissa taiteenlajeissa. Siinä vaiheessa kun tällainen nimitys vakiinnuttaa merkityssisältönsä, se on melkeinpä aina jo jotenkin retrospektiivinen tai taaksepäin katsova. Esimerkiksi nimitystä 'rockabilly' käytettiin 50-luvulla ylimalkaisesti, vuorollaan melkein minkälaisesta nuorisomusiikista tahansa. Myöhemmät rockabillyharrastajat on sitten kehittäneet huvittavan tiukat genresäännöt, jotka ylipäänsä pystyy hädin tuskin täyttämään vain muutama esiintyjä hetkittäin. 'Postmodernin romaanin' kohdalla pätee vähän sama. Kun joku Pynchon aloitti 60-luvulla, tai Barth jo 50-luvulla, niin ei siinä mietitty, onko kyseessä postmoderni romaani, sen enempää kuin keskiajalla koettiin, että nyt tässä eletään keskiaikaa. Se oli vaan joku kirjasyksyn kuuma uutuus, ja genrenimitys vakiintui myöhemmin. Mutta ei tää Pynchon-lukutapa ole antipostmodernikaan. Mulle jostain romaanista tekee näin jälkikäteislukijana postmodernin se, että se kertoo aikakaudesta, jota kirjallisuuspuheen ulkopuolella on luonnehdittu postmoderniksi. Postmodernistisuus tulee siitä, että kirja itse kuvaa − vaikka sitten modernisti tai jopa esimodernisti  aikalaiskokemusta, jota sittemmin on totuttu nimittämään postmoderniksi. Kun taas postmoderneiksi luonnehditut kaunokirjalliset tehokeinot itsessään on paljon vanhempia. Jos pelkästään niiden käyttö tekisi teoksesta postmodernin, niin joku E. T. A. Hoffmannin Kissa Murr olisi ollut postmoderni romaani jo melkein 200 vuotta sitten."

AA: "Näetkö sä, että kirjassa on kuitenkin jotain klappia kuvatun modernin ajankohdan ja kirjan muodon välillä? Herra Palomaria on pidetty postmodernina teoksena tai metaromaanina. Luvuissa on tämä numerointisysteemi, monet teoreettiset teemat lomittuu siihen ja niin edelleen. Katsotaanko siinä modernia aikaa kuitenkin postmodernin linssin läpi?"

TU: "Minulle se numerointisysteemi on nimenomaan moderni. Tai modernistinen, koska se noudattaa sitä aatetta tai ohjelmaa, jonka 1900-luvun alun vanha rationalistinen modernismi suuruudenhullusti asetti itselleen. Ja tämä vastaa Palomarin omaa yritystä olla modernistinen, pakottaa kaikki sellaiseen muottiin, josta ei jää mitään yli."

AA: "Joten erottaisit Herra Palomarin aika jyrkästi vaikka Jos talviyönä matkamies -teoksesta, joka on jonkinlainen kouluesimerkki postmodernista romaanista?"

TU: "Kyllä. Koska Matkamies tekee juuri sen virheen, että uskoo tiettyjen kirjallisten tehokeinojen soveltamisen jo sinällään tekevän postmoderniksi. Ja se on taas sellaista, jolle mä en niinkään lämpene. Calvino muuten alkoi kirjoittaa Palomaria jo ennen Matkamiestä. Palomar ilmestyi vuonna -83, mutta sen kirjoittaminen alkoi jo 1975. Monet niistä luvuista ilmestyi ensin irrallisina lehdissä, ja Calvino sitten täydensi sen kirjaksi, jossa on se 3x3x3-systeemi."

AA: "Jos Palomariin on siis tallentunut, ehkä vahingossa, tiettyjen vuosien modernin Italian kuva, niin miltä se sitten näyttää?"

TU: "No ei sitä voi puristaa pariin fraasiin. Mutta sitä aikakautta voi lähestyä eräänlaisena välivaiheena, jossa viimeiset suuret mullistukset tuntuvat olevan aika kaukana menneisyydessä, eikä odotettavissa ole, että uusia mullistuksia tulisi ihan pian. Palomarissa ei ole kriisiä."

AA: "Kirjan yleistunnelma on seesteinen ja tasainen, mutta toisaalta ainakin minusta tuntuu lukiessa, että pinnan alla on jokin pahaenteinen vire. Siellä puhutaan rikkonaisesta ajasta, neurasteniasta ja kadulla kulkevasta heikkomielisten joukosta. Onko siinä tässä mielessä kuitenkin kriisin tunnelmaa? Näetkö sä sen samalla tavalla?"

TU: "En. Mä näen ne kohdat heijastuksina Palomarin luonteesta. Siitä, että Palomar on oman aikansa mittapuulla vanhahtava eikä ymmärrä kunnolla sitä nykyhetkeä. Palomarin ongelma on, että se haluaisi osoittaa edistyksellisyyttään sallimalla erilaisia hänen mielestään outoja asioita, jotka on jo sallittu muutenkin. Se haluaisi sallia jotain, mikä todellisuudessa on sallittu jo joskus kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Ja muu on Palomarin mielestä arveluttavaa uudenaikaisuutta. Monille se Palomarin pääprojekti on se, että hän haluaa hyväksyä universumin sellaisena kuin se on, eikä universumi ole kiinnostunut siitä hyväksynnästä. Mutta siinä on rinnalla myös tämä, että hän haluaa hyväksyä yhteiskunnan, jossa elää, eikä sekään ole kiinnostunut Palomarin hyväksynnästä."

AA: "Jos Palomaria lähestytään määrätyn aikakauden Italian kuvauksena, voi nostaa esiin sen miljöön ja esineistön. Levysoittimet ja televisiot ja kauppahallin tuotteet, joita Palomar ihailee."

TU: "Joo − ja siinä mielessä se on kulutusyhteiskunnan kuvausta. Tämä liittyy mun omaan puolimarxilaiseen tulkintaan Palomarista. Että maailma on tiettyjen sosioekonomisten kausaaliketjujen kautta tullut siihen tilaan, että tällainen hahmo voi astua näyttämölle. Ja ne on jäljitettävissä aina jonnekin teollisen vallankumouksen alkuun asti."

AA: "Voitko vielä tarkentaa, millaisena näet kulutusyhteiskunnan ja kuluttamisen kirjassa? Sanoit, että kirjassa ei ole kriisiä, mutta eikö tähän mainitsemaasi puolimarxilaiseen luentaan periaatteessa sisälly, että jonkinlaisen kriisin siemenet on kylvetty nykyhetkeen? Jos Herra Palomar on historiallisen välivaiheen kuvaus, niin tarkoittaako tämä sitä, että lukijoina me tiedämme, että tasainen tunnelma kirjassa on vain näennäisyyttä  että tämä, mitä nyt nähdään, tulee häviämään? Modernissa ajassa on meidän näkökulmastamme tasaisuutta, mutta siinä on toisaalta myös hirmuista liikettä ja tuhovoimia, joita ei Palomarissa näy. Eli voitko vielä puhua tarkemmin tästä kriisittömyydestä, mikä on sen suhde kirjaan modernin kuvauksena? Miksi se on niin kiinnostava asia? Onko se osa kirjan viehätystä myös jossain nostalgisessa mielessä? Palomarin moderni on aika tyyliteltyä modernia. Siinä on levysoittimet ja yläosattomat naiset, mutta ei modernin pimeitä puolia."

TU: "No ne kriisin siemenet on kirjan kulutusyhteiskunnassa kyllä mukana. Mutta suunnassa, joka on sittemmin unohtunut historiallisesta muistista, koska se ei sovi populaarikulttuurin kliseiseen kuvaan 70-luvusta. Puolimarxilaisessa aikalaiskeskustelussa, jonka Calvino on varmaan tuntenut, ennustettiin kapitalismin kriisiä nykynäkökulmasta hyvin erikoisesti. Katsottiin, että se on kriisiytymässä, mutta ei siksi, että riisto pahenisi ja ajaisi väkeä kapinaan, vaan päinvastoin siksi, että riisto oli lieventynyt niin paljon, että bisneksen kannattavuus alkoi jo kärsiä. Työväestö oli – demaripuitteissa, ilman vallankumousta  taistellut itselleen niin ison siivun kakusta, että yritysten tuottoprosentit painui jo hengenvaarallisen alas. Täystyöllisyyttä oli jatkunut kymmeniä vuosia, mutta se oli kapitalismille juuri huono juttu pitkällä tähtäimellä. Työvoiman kysyntä veti palkat niin ylös, että kaikki kassaan tullut raha meni niihin palkkoihin eikä osakkeenomistajille. Sitten tuli öljykriisi ja tuhosi täystyöllisyyden. Ja näin auenneesta ikkunasta tuli uusliberalismi, joka katsoi, että kapitalismin pelastamiseksi tulee tietoisesti luopua edes pyrkimästä takaisin vanhaan täystyöllisyyteen. Palomar on tän 70-luvun välivaiheen kuvausta, jossa kapitalismia paradoksaalisesti uhkasi juuri kansan elintason hyvyys eikä sen huonous. Ei vielä aavistettu, mitä tapahtuu. Meneekö se tilanne sittenkin ohi, vai siirrytäänkö vasemmalle, täyteen sosialismiin, vai oikealle, uusliberalismiin. Nykyään sitten tiedetään, että viimeinen vaihtoehto toteutui. Mutta Calvino ei ehtinyt itse nähdä tästä prosessista kuin alun."

AA: "Voidaanko kirjasta päätellä, mikä on päähenkilön, vanhan liiton herrasmiehen, suhde kulutusyhteiskunnan nousuun? Tai mikä on Calvinon suhde siihen? Palomar ei hahmona sijoitu sen paremmin vasemmalle kuin oikeallekaan poliittisesti."

TU: "Sekin liittyy siihen välivaiheen tunnelmaan. Palomar ei erityisesti usko sen paremmin kulutusyhteiskuntaan kuin sen kritiikkiinkään − uhkakuvaan tulevasta kulutusyhteiskunnan kriisistä. Hän on niidenkin suhteen neutraali tai välinpitämätön."

AA: "Kirjassa on kohtauksia, joissa Palomar ylenkatsoo tavallisia kadunmiehiä, mutta se ei koskaan ylenkatso niitä sen takia, että ne on kuluttajia, että ne haluaa ostaa asioita, vaan pikemminkin sen takia, että ne ei ole Palomarin mielestä riittävän kunnianhimoisia kuluttajia. Ne vain menee kauppaan ja nappaa jonkun juuston eikä jää haltioitumaan siitä."

TU: "Ja ironia on siinä, että Palomar sitten itse nappaa sen tavallisimman juuston."

AA: "Niin  ihmettelee kaikkia tuhansia juustoja ja niiden alkuperiä, ja siihen se sitten kompastuu. Valitsee ryhmänpaineessa kaikkein mainostetuinta lajia. Siinä on tällainen Palomarille tyypillinen mieto paniikkikohtaus. Että ennen kuin on otettu selvää kaikista juustoista ja niiden erilaisista muodoista, niin Palomar ei koe pystyvänsä valitsemaan  hänellä ei oikeastaan ole edes oikeutta valita itselleen juustoa ennen kuin kaikki on selvitetty perin pohjin. Palomar hämmästelee kauppahallin tuotteita niin kuin luonnon ihmeitä. 'Joka juuston takana on eri tavoin vihreä niitty erilaisen taivaan alla.'"

TU: "Siinä on jonkinlaista luontomystiikkaa, jonka kohteeksi on vain vaihtunut kulttuuri ja yhteiskunta."

AA: "Joskus, kun olemme puhuneet kirjasta, olet käyttänyt ilmausta 'sense-datan runollisuus'. Että empiirinen todellisuus, raaka aistihavainto, näyttäytyy yhtäkkiä jonkinlaisena runona?"

TU: "Niin, sense-datasta voi saada esteettistä nautintoa, joka on laadullisesti samanlaista kuin runosta saatu esteettinen nautinto. Se liittyy esimerkiksi siihen, kuinka Palomar kuvaa fenomenologisesti juustotiskin juustoja ja kirjoittaa tietoja ylös. Sense-dataa voi lukea niin kuin runoa. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että sense-datassa olisi kätketty runo, joka on kaivettava esiin, niin kuin Palomar ajattelee. Tämä on se suuri virhe. Pikemminkin sense-datan voi rinnastaa runoon väittämättä, että se on runo."

AA: "Siis että on yksinkertaisesti olemassa mielentiloja, jolloin altistuu aistihavainnolle runoutena? Ylivirittyneitä mielentiloja?"

TU: "Niin, ja Palomar haluaisi elää siinä altistumisen tilassa koko ajan, ja se on osa sitä virhettä. Koska se mahdotonta."

AA: "Pidätkö Herra Palomaria filosofisena romaanina?"

TU: "No mulle 'filosofinen romaani' on aina ollut sellainen haukkumasana  tai haukkumasanaliitto. Mä näen, että on olemassa paljonkin romaaneja, jotka ovat soveliaita filosofoinnin ponnahduslaudaksi, niin kuin vaikka Linnan kirjat, tai jotkut suuret venäläiset klassikot. Mutta Herra Palomar ei ole filosofinen romaani, koska lukijalle ei synny omia uusia ajatuskulkuja sitä lukiessa. Se ei ole filosofinen romaani ensinnäkään siinä tosi huonossa mielessä, että todistellaan jotain teesiä Sartren tapaan, mutta se ei ole sitä myöskään ponnahduslaudan mielessä. Pikemminkin lukija tunnistaa Palomarissa ajatuskulkuja, jotka hänellä on ollut artikuloimattomina jo ennen lukemista."

AA: "Se linkittyy vaikka mihin suuntiin. Mutta olen huomannut, että sitten kun yrittää kehitellä eteenpäin näitä yhteyksiä, niin oikeastaan ei jää paljon kehiteltävää. Palomar on avoin kirja, mutta jollain tavalla myös sulkeutuu itseensä. Mutta jos se siis ei ole filosofinen romaani, niin näetkö, että Calvino piruilisi filosofisen romaanin kliseille tai oman aikakautensa teoreettisille keskusteluille? Filosofia kääntyy kirjassa koomiseksi, koska teoreettiset ongelmat ovat Palomarille arjen ongelmia. Se joutuu mahdottomiin tilanteisiin, koska yrittää soveltaa teoriaa suoraan arkeen."

TU: "Kyllä, ehdottomasti. Ja siinä voi nähdä kritiikkiä 1900-luvun filosofiaa kohtaan, koulukunnista riippumatta. Monet mannermaiset filosofit on esittäneet kritiikkinä analyyttiselle filosofialle, että se ei ole elettävissä, ja sitten toisaalta analyyttiset filosofit syyttää siitä samasta mannermaista filosofiaa. Mun mielestä ne molemmat syytökset on yhtä hyvin esitettävissä, koska filosofia ei anna arkeen mitään elämänohjeita. Wittgensteinilainen pointti on, että se ei voi antaa, vaikka kuinka haluttaisiin, että se antaa."

AA: "Jos se antaa, niin se on jo lakannut olemasta filosofiaa?"

TU: "Niin. Filosofit voivat toki antaa elämänohjeita, mutta eivät filosofin roolissa  tai filosofian minkäänlaiseen arvovaltaan nojaten."

AA: "Erikoinen temppu Calvinolta on, että vaikka nämä hyvin jäätävänkin abstraktit teemat läpäisee kirjan, niin silti Palomar hahmona tuntuu ihmeen samastuttavalta ja elävältä...."

TU: "... melkein perhetuttavalta..."

AA: "... joo, ja jos mietitään Palomaria nyt ikään kuin se olisi oikea ihminen, niin mitä me tiedetään sen taustasta? Palomar on ilmeisesti jonkinlaisella varhaiseläkkeellä. Se on joutunut vetäytymään työelämästä. Ootko sä spekuloinut, mikä Palomarin tausta on?"

TU: "Mä kuvittelen sellaisen maisemakonttorin, jossa on pukumiehiä, joilla on mekaaniset kirjoituskoneet ja mekaaniset laskukoneet. Kun mä filmatisoin Palomaria itselleni päänsisäisesti, tulee itse asiassa aina mieleen Billy Wilderin Poikamiesboksi, jossa on semmoinen konttori, ison vakuutusyhtiön konttori, vuoden -59 New Yorkissa. Vielä 70-luvullakin se näytti varmaan melko samanlaiselta, sähkökirjoituskoneet oli ehkä jo tulleet. Mutta jotain sellaista diplomi-insinöörimäistä siinä myös on samalla. Sen taustan voisi tulkita niinkin, että Palomarilla on ollut jonkinlainen mielenterveyden ongelma. Ja se olisi päässyt sitä kautta eläkkeelle."

AA: "Jokin romahdus tai vähintään pettymys? Voidaan kuvitella, että se on ollut vastuussa jostain isosta projektista, joka on kariutunut. Ja kun se on nyt joutunut syrjään työelämästä, niin tarmo purkautuu näihin loputtomiin spekulaatioihin. Olisiko Palomar tyytyväisempi, jos sillä olisi jokin oikea työ?"

TU: "Mutta 'Rastaan vihellys' -luvussa annetaan ymmärtää, että se kuitenkin yhä työskentelisi."

AA: "Siinä puhutaan työnteosta, mutta eikö siinä ole työ lainausmerkeissä? Mä oon ajatellut, että se tarkoittaa sitä maailman havainnointia, Palomarin maailmanselitysprojektia."

TU: "Minusta se jää vähän auki, mihin työhön siinä viitataan. Voidaan esittää semmoinenkin tulkinta, että Palomar on edelleen työelämässä, mutta tekee niin abstraktia aivotyötä, pääosin etätyönä, että työnteko näyttää sivustakatsojasta samalta kuin silloin kun se kotona mietiskelee. Tällöin ne lainausmerkit ironisoisivatkin tätä. Mä pitäisin auki sitäkin mahdollisuutta, että se tekee ajattelun lisäksi muutakin työtä. Täällä on myös tällaista 80-lukulaista postmodernin työpuheen parodiaa, 'hypertyötä' ja 'infratyötä'..."

AA: "Se on joka tapauksessa tavallisten ihmisten arjesta syrjässä. Miten sä näät Palomarin suhteen näihin muihin ihmisiin, jotka välillä tuijottaa sitä ihmeissään? Palomar tuntee olevansa jotenkin yhtä aikaa heidän ylä- ja alapuolellaan. Toisaalta se on täysi elitisti, toisaalta se ihailee tavallisten ihmisten elämäntapaa. Tavalliset ihmiset on todellisuudessa mutkattomasti, toisin kuin Palomar, joka kamppailee teorioidensa kanssa eikä koskaan pääse kunnolla yhteyteen maailman kanssa. Onko tässä 'sivullisuuden' teema tai sen parodia? Ajatellaan linjaa, joka kulkee venäläisiltä klassikoilta tai Hamsunilta jonnekin Camus'n tai Sartren teoksiin. Onko Palomar sivullisen parodia?"

TU: "Ehkä. Herra Palomarissa maailma on tavallaan jo tullut liian turvalliseksi, että siinä voisi olla sivullisia hamsunilaisessa tai camuslaisessa mielessä. Ja kun olen puhunut kirjasta ajankuvana, niin se liittyy myös tähän. Että miten myöhäisessä kehitysvaiheessa yhteiskunnan on jo oltava, jotta Palomarin kaltainen hahmo on mahdollinen. Se, että hän voi jättäytyä tällaiseksi hahmoksi, on vaatinut paljon poliittista ja taloudellista vääntöä yhteiskunnassa useiden ihmissukupolvien aikana. Mutta Palomar ei myöskään tunne moraalista kiitollisuudenvelkaa näille sukupolville. Sillä on suhde historiaan, osana omaksumaansa autodidaktin roolia, jossa se omaksuu sen saman suhteen aivan kaikkeen. Mutta niin kuin kaiken muunkin kohdalla, myös sen suhde historiaan on epäkypsän estetisoiva."

AA: "Niin, vaaditaan tietyt olosuhteet, että voi syntyä yksityisajattelija, joka vaeltelee päivät kauppahallissa. Palomar on täysin omistautunut projektilleen, ja osin valjastanut perheensäkin siihen, mutta tuntuu siltä, että se myös haluaisi eroon siitä projektista. Se ei kuitenkaan oikein osaa tehdä muutakaan."

TU: "Joo. Tämä, että Palomarilla ei ole lomaa omasta projektistaan, liittyy pointiin, johon olen palannut monta kertaa. Wittgensteinilla on tällainen ajatus Filosofisissa tutkimuksissa: 'Varsinainen löytö on se, joka tekee minut kykeneväksi katkaisemaan filosofoimisen, milloin haluan.  Löytö, joka johdattaa filosofian rauhaan, niin, että sitä eivät enää kiduta kysymykset, jotka asettavat sen itsensä kyseenalaiseksi.  Osoitamme sen sijaan esimerkeistä menetelmän, ja näiden esimerkkien sarja voidaan katkaista.' Tämä on se, mitä Palomar ei tajua. Että projekti voidaan katkaista. Siis että voisi olla Palomar ikään kuin osa-aikaisesti. Tragikoomisuus syntyy siitä, että Palomar on yötä päivää Palomar. Ei ole minkäänlaista taukoa. Meissäkin on paljon Palomaria, mutta ero on se, että me olemme välillä jotain muutakin. On palomarilaisia hetkiä, mutta siinä on välissä jotain täysin muuta."

AA: "Tosta kulmasta voidaan katsoa myös sitä Palomarin kuolemaa, jossa on jopa vähän Kariluodon kuoleman piirteitä. Että vihdoinkin tämä loppuu. Nyt ei tarvitse enää, pääsee pois. Tosin siinä on se loppukoukku  se ajattelee, että voisihan sitä sittenkin elää, ja juuri silloin se kuolee..."

TU: "... vähän tällainen Godardin Hullun Pierrot'n tapainen, että sekuntia ennen loppuräjähdystä yrittää vielä perua. Ja myös Anna Kareninassa on samanlainen loppu, mikä usein unohdetaan. Anna säpsähtää ja yrittää vielä nousta kiskoilta pois, mutta juna on jo siinä."

AA: "Jossain luvussa sanotaan, että Palomarissa on itsetuhoinen puoli. Yhtäältä se on hillitty perheenisä, jonka voi kuvitella samettitakissa ja nahkakengissä Rooman kaduille kävelemään. Jos tästä olisi italialainen elokuva, niin Marcello Mastroianni olisi Palomar, ja tyynen kuoren sisällä kytee ne kaikki ristiriidat ja voimat ja epävakaus. Palomar on koko ajan samastumassa milloin mihinkin, eläimiin ja ihmisiin, se etsii hysteerisesti malleja, joiden mukaan toimia. Siinä on jotain hyvin epäaikuista tässä mielessä. Se heijastaa omia ongelmiaan eläimiin ja muuta vastaavaa."

TU: "Mutta kriisin kuvausta kirjassa ei ole, ei yksilön kriisiä sen paremmin kuin yhteiskunnallistakaan. Vaikka me voidaan spekuloida, että Palomarin menneisyydessä on joku sairaseläkkeelle johtanut iso sekoaminen, niin kirjassa sellaista ei ole. Jokainen Palomarin kiusallisista tilanteista laukeaa."

AA: "Totta. Lukujen lopussa kaari aina sulkeutuu... Rouva Palomarin ei koskaan tarvitse hakea sitä pois tai viedä hoitoon. Tilanteet ei kärjisty traagisiksi vaan se pysyy koomisena. Ja komiikka syntyy melkein aina eri abstraktiotasojen törmäyksistä. Se on jopa aika klassista. Jos ajatellaan tätä Calvinon komiikkaa yleisemmin, niin pysyykö se sinusta tekniikaltaan samanlaisena teoksesta toiseen?"

TU: "Ilmaisun rekisteri on aika kapea Palomarissa. Kertojanääni pysyttelee kapealla alueella. Se on vähän niin kuin jonkun luontodokumentin tasainen keski-ikäinen miesääni, ja Palomar joku eläin jonka puuhia kamera seuraa. Ja tuntuu kuin se pysyisi siinä siksi, että Palomar puolestaan heilahtelee äärimmäisyyksiin. Ikään kuin siinä olisi rivien välissä ajatus, että näinkin leveällä pensselillä omia sisäisiä maisemiaan maalaavan yksilön kuvaus on mahdollista aika suppealla kirjallisella keinovalikoimalla ilman että siitä jää mitään yli."

AA: "Sehän on tietynlainen sketsisarja. Palomar rämpii kiusallisissa tilanteissa, vähän niin kuin fenomenologian Mr. Bean. Kirjan miellyttävyys varmaan osin perustuu siihen, että siinä on jotain slapstick-tyyppistä, jotain hyvin ennustettavaa. Lukija voi hykerrellen odottaa, että miten Palomar mokaa seuraavaksi. Kaava toistuu niin kuin TV-sarjassa. Calvino osaa käyttää myös halpoja tehoja hyväkseen... Ja eräs toistuva kaava on teorian törmääminen banaaliin. Ongelmana ei ole pelkästään todellisuuden tulkinta, vaan arkielämän banaalius. Se on Palomarille ylitsepääsemätön ongelma."

TU: "Kyllä, ja tämä liittyy myös vanhaan syytökseeni mannermaista filosofiaa vastaan, tai ainakin sitä mannermaista filosofiaa vastaan, joka on ollut Suomessa muodissa. Että se ei kestä banaalia. Se kestää melkein minkä tahansa muun kuin sen banaaliuden. Totuus on useimmiten banaali  ja tämä itsessään on banaali totuus. Sekään ei ole mikään syvällinen, metafyysinen, salainen totuus."

AA: "Totuus on banaali – siitä ei oikein saa kunnollista lööppiäkään. Lopuksi täytyy vielä kysyä, että miksi aina palaamme Herra Palomariin. Mikä siinä kirjassa on? Ja miksi se on kestänyt aikaa niin hyvin, paljon paremmin kuin vaikka tunnetumpi Jos talviyönä matkamies?"

TU: "Meidän kaltaisille lukijoille Herra Palomarin tekee kiinnostavaksi se, että me olemme itse herra Palomar − tai ehkä terveempi versio, joka aina välillä onnistuu keskeyttämään filosofointinsa. Kun taas me ei vastaavasti olla halkaistu varakreivi tai Marco Polo, paitsi jollain korkealentoisella tavalla, joka on erikseen luettava ulos Calvinon heitä käsittelevistä romaaneista. Herra Palomar kolahtaa meille samasta syystä kuin jatkosodan veteraanit pitivät Tuntemattomasta sotilaasta. Se kertoo meistä, ihan samassa mielessä. Mutta ehkä se kirja ei loppujen lopuksi tulekaan kestämään aikaa. Ehkä meistä vain näyttää siltä, koska sen oma aika on samalla meidän oma aika."

Ei kommentteja: