Nuoruus lainausmerkeissä

"I was drowning in the past." (Brendan Benson)

Power pop sai alkunsa 60-luvun parhaiden popkoukkujen kierrätyksestä. Spontaanin asenteen ja omaperäisen ilmaisun sijasta lajityypissä on keskitytty hiomaan kliseitä aina vain täydellisemmiksi. Vuosien ja vuosikymmenten mittaan tyylisuunta on jalostunut yhä pidemmälle ja ajautunut perinnetietoisuudessaan absurdin rajalle.

Simon Reynolds on esittänyt teoksessaan Retromania: Pop Culture's Addiction to Its Own Past (2011), että uudelle vuosituhannelle tultaessa koko popin kenttä on retroutunut ja alkanut tukehtua omaan historiaansa. Mistään vanhasta ei enää päästä eroon, ja popkulttuurista on tullut itseriittoinen, itseensä viittaava tyylien museo.

Power popissa ilmiö ei ole uusi, koska koko lajityypin peruskivi on laskettu kierrätyksen varaan.

Power popin juuret ovat vuosien 1965--66 kitarapopissa, mutta varsinaisesti lajityyppi syntyy vasta 70-luvun alussa, kun popmusiikkiin alkaa syntyä retrosuuntauksia ja nostalgisia virtauksia. Aiemmin tehtyä on kautta aikojen hyödynnetty popissa, mutta vasta 60-luvun päätyttyä popkulttuuriin alkaa kehittyä merkittävämpiä retroilmiöitä. 

Läpi 60-luvun popmusiikki oli pyrkinyt eteenpäin, kohti uusia tyylejä ja muotoja. Kaavoja rikottiin, uusia soundeja kehitettiin, vanha syrjäytyi, musiikki muuttui pikavauhtia. Vaikka bändit ammensivat vanhasta, koko popin kenttä -- tuotantokoneisto, tekniikka, kuuntelijoiden mieltymykset -- oli niin voimakkaassa murroksessa, että uutta syntyi jo olosuhteiden pakosta. 

Popmusiikki ei yksinkertaisesti ehtinyt retroutua, se oli jatkuvassa käymistilassa sekä kappaleiden muodon, sovitusten että soundien tasolla.

Vielä 70-luvun alkupuolellakin popissa ja rockissa on tietty "futuristinen" taipumus; kappaleet monimutkaistuvat ja pitenevät, uusia eksoottisia vaikutteita omaksutaan musiikkiin ja bändien visuaaliseen ilmeeseen. Mutta vuosikymmenen alun power pop -bändeissä (Big Star, Raspberries, Badfinger) on futurismin sijasta konservatiivinen perusvire.

Bändit eivät ohjelmallisesti "palaa" 60-luvulle, mutta erottuvat kuitenkin Zeitgeistista pitäytymällä lyhyessä ja yksinkertaisessa muodossa ja sekoittamalla oman aikansa kitararockiin vanhentuneiksi katsottuja tyylejä.

Power popin kaupallinen menestys on alusta alkaen ollut melko vaatimatonta. Poikkeuksena on uuden aallon nousu 70--80-luvun taitteessa, jolloin myös muutamat voimapopyhtyeet, kuten The Shoes ja The Records, nousivat joksikin aikaa listoille. Uusi aalto katosi kuitenkin "puhtaimmassa" muodossaan nopeasti -- mikä kiteytyy ehkä parhaiten "My Sharonalla" listojen kärjessä käväisseen The Knackin äkkiromahdukseen.

Power pop -bändit jatkoivat elämäänsä, mutta marginaalissa. 80-luvun mittaan kulttimainetta nauttivat sellaiset nimet kuin The Plimsouls, Material Issue, The dB's, The La's ja The Three O'Clock. The Bangles tunnetaan lähinnä muusta kuin voimapopistaan, mutta se kuuluu menestyneimpiin lajityyppiä viljelleisiin bändeihin 80-luvulla.

90-luvun alussa, kun yksinkertainen kitararock nousi taas listoille, nousi jonkinlaiseen menestykseen myös joitakin voimapopyhtyeitä. Harva teki musiikilla edelleenkään rahaa, mutta perinnetietoisen tennareihintuijottelun muuttuessa salonkikelpoiseksi sellaiset bändit kuin Teenage Fanclub, Jellyfish, The Wondermints, The Posies, The Grays ja Cotton Mather saavuttivat melko isojakin yleisöjä.

*

Power popin paradokseihin kuuluu se, että vaikka kappaleet on usein sävelletty jopa laskelmoidun helpoiksi ja koukuttaviksi, ne eivät yleensä menesty kaupallisesti. Voimapopin olettaisi olevan radioystävällisintä mahdollista musiikkia, mutta juuri koskaan se ei nouse listoille.

TV-sarjojen ja mainosten taustalla soivana bulkkitavarana power pop on kuitenkin levinnyt laajalle. Kun tarvitaan määrättyä euforian ja nostalgian sekoitusta, tuottaja kaivaa esiin power pop -klassikon.

Helisevän Rickenbacker-kitaroinnin tiivistymä "I'll Be There For You" soi vuosikaudet Frendien tunnarina, mutta kuka on joskus ostanut The Rembrandtsin levyn? Voimapopin perusteos "There She Goes" kelpasi Knorr-kastikkeen TV-mainokseen, mutta The La'sin muistavat enää entusiastit.

Menestymättömyydestä huolimatta lajityyppi on sinnikäs, ja epäilemättä samantapainen maailmanlaajuinen ilmiö kuin garagerock. Netin kautta on helppo löytää esimerkkejä niin japanilaisesta kuin espanjalaisesta power popista.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana power popin tärkeimpiä esitaistelijoita USA:ssa ovat olleet vuonna 1995 perustettu Not Lame -levy-yhtiö sekä David Bashin pyörittämä International Pop Overthrow -festivaali. Esiintyjien musiikkia on koottu toistakymmentä osaa käsittävälle kokoelmalle. 

90-luvun lopulla Rhino julkaisi Poptopia-kokoelman, joka nosti uudelleen esiin 70-, 80- ja 90-lukujen voimapopbändien musiikkia.

Uudella vuosituhannella perinnetietoisuus on saavuttanut -- nyt kun vielä biisimateriaalia on netin kautta loputtomasti saatavilla -- hämmentävän tason. Sellaiset bändit kuin Tearaways, Cloud Eleven, The Waking Hours, The Fizzies, The Candy Butchers ja Admiral Twin kierrättävät sumeilematta 60--70-luvun popin kaikkein tarttuvimpia elementtejä: lämpimän putkisäröistä kitaraa, analogisyntikoita ja kaikki jäät sulattavia lauluharmonioita.

Lajityypin jalostuessa yhä ortodoksisemmaksi kappaleet ovat olleet vaarassa jäädä hiilipaperikopioiksi aiemmasta. Moni onkin kysynyt, miksi tyylisuuntaa kutsutaan voimapopiksi, jos se todellisuudessa on voimatonta ja epäpopulääriä.

Punkin jälkimainingeissa genre sai energiaa, ja parhaimmillaan uuden aallon hengästynyt eteenpäinmenon tunnelma yhdistyi hiottuihin melodiakoukkuihin. 80-luvun alun voimapopista hyviä esimerkkejä ovat Tommy Tutonen "867-5309/Jenny", Rick Springfieldin "Jessie's Girl" ja The Romanticsin tulikuumilla Townshend-kitaroilla ladattu "Love Me to the Max".

Kun lähestytään nykypäivää, uuden aallon energia alkaa väistyä ja tilalle tulee kaihoisampi ja pehmeämpi yleissointi. Kuplivan, perjantai-illan bileitä ennakoivan tunnelman tilalle tulee melankolinen äänimaisema, jonka yhtenä pioneerina on Teenage Fanclub. 

80-luvun power pop -bändeille ominainen hektisyys ja koulun jumppasalin hikisyys korvautuu jonkinlaisella hitaiden päiväkännien tunnelmalla. Puberteettisen väännön tilalle tulee yhä tietoisempi naivismi. 

Mitä ohjelmallisemmin uusi power pop korostaa nuorta viattomuuttaan, sitä aikuisemmalta se kuulostaa. Artistien ja kuulijoiden keski-ikäkin on noussut. Kiusallisimmillaan muutos kiteytyy International Pop Overthrow -festivaaleilla, jonne 35--50-vuotiaat popuskovaiset kokoontuvat laulamaan toisilleen nuoruudesta.

Onneksi musiikki kuitenkin joskus pakenee tradition painon alta. Klassinen melodinen pop nousee kierrätyksen ansiosta toiseen potenssiin ja on parhaimmillaan pelkkää -- musiikkia. Silloin tällöin power pop -artistit synnyttävät raitoja, joista kuusikymmenluvun "ylittämättömät" esikuvat olisivat voineet vain haaveilla.

Paras voimapop siivilöi tuhansien kappaleiden aineistosta olennaisen ja puristaa siitä sellaisia puhtaan popin jalokiviä kuin Jason Falknerin "She's Not the Enemy", The Katiesin "Drowner", Hokun "Perfect Day", Owsleyn "Zavelow House" ja The Rosenbergsin "Department Store Girl".

Hyvä esimerkki oli myös Tom Hanksin taannoin ohjaaman That Thing You Do! -elokuvan nimikappale, jossa 60-luvun popin perinteistä on uutettu äärimmäinen ydin. Elokuva kertoi kuvitteellisen bändin, The Wondersin, tarinan tuntemattomuudesta tähteyden kynnykselle. Fiktiivisen listahitin kirjoitti 90-luvun power popin isoimpiin nimiin kuuluvan Fountains of Waynen Adam Schlesinger, eikä hän jättänyt yhtään kiveä kääntämättä etsiessään melodiaan ebolan lailla tarttuvia koukkuja.

Raita, joka sittemmin nousi listoille oikeastikin, nojaa backbeat-komppiin, Everly Brothersin ja The Holliesin tyylisiin lähiharmonioihin sekä tarkasti sijoitettuihin mollikoukkuihin keskellä duurivoittoista kulkua. Mikä tahansa britti-invaasion aikainen bändi olisi pakahtunut kateudesta kuullessaan kappaleen, joka sellaisenaan saattoi syntyä vasta post festum.

*

Power pop -kappaleen tyypillinen sankarihahmo on antisankari, romanttinen alisuorittaja.

Jos suuri osa rockmusiikista kuulostaa siltä kuin todella haluttaisiin saavuttaa se, mistä lauletaan, power popissa ei voi olla koskaan aivan varma. Laulun kertoja on parantumaton haaveilija, joka ei oikeastaan edes halua toiveidensa toteutuvan.

Voimapop kuvaa tyypillisesti teini-ikää, mutta etäännyttää sen moninkertaiseen fiktioon. Kirjassaan The Nineties Michael Bracewell totesi, että 90-luvun brittipop toi mieleen lähiöteinien bileet suodatettuina nuorten aikuisten muistojen läpi. Power pop nostaa tämän vielä toiseen potenssiin: se luo tyyliteltyjä muistoja nuoruudesta, jota ei koskaan ollutkaan.

Lajille kaikkein ominaisin klisee on "täydellinen tyttö". Samaan tyyliin kuin elokuvissa, jossa naapurinpoika unelmoi prom queenistä, maalataan voimapopissa kuulijan eteen kuva transsendentaalisen kauniista tytöstä, joka on jo lähtökohtaisesti saavuttamaton. 

Mitä pohjattomampi on tytön mysteeri, sitä pinnallisempi kappale.

Arkkityyppinen tyttö on paitsi henkeäsalpaavan kaunis -- she makes me weak at the knees (Fountains of Wayne, "Denise") myös muilta osin tarunomainen -- she's got golden skin (Silver Sun, "Golden Skin") ja yhä uusin tavoin ihmeellinen -- I didn't think I'd find you perfect in so many ways (Matthew Sweet, "I've Been Waiting"). Tavallinen kuolevainen uskaltaa tuskin avata suutaan tytön lähellä, sillä with all my words so uninspired, how can I speak, how can I (The Adventures of Jet, "Emily Mazurinsky"). Valkoinen anglosaksinen protestanttikin ratkeaa madonnnanpalvontaan, kun she's so high above me, like Cleopatra, Joan of Arc or Aphrodite (Tal Bachman, "She's So High"). Jotta ei jäisi mitään epäselvyyttä, on syytä yhä vielä korostaa, että she's the perfect girl, she's the perfect girl, she's the perfect girl, but she's not mine (Ten Story Love, "Perfect Girl"). Mitään jakoa ei edes periaatteessa ole -- there's practically no sense in lingering here (Cotton Mather, "April's Fool"), koska tyttö ei edes huomaa kertojan olemassaoloa -- she doesn't know what she does, but she does it for me (The Katies, "She's My Marijuana"). Aina voi kuitenkin hakea lohtua mahdollisten maailmoiden semantiikasta: In some other world she's loving me (Brian Leach, "Parallel Universe Girl").

Kaikessa popissa käytetään kliseitä, mutta power pop tekee numeron epäomaperäisyydestään. Velkaa edeltäjille ei pyritä kätkemään, vaan se päinvastoin tuodaan esiin, jopa jonkinlaiseksi teoksen kommenttiraidaksi.

Siinä missä rockmuusikot tyypillisesti puhuvat haastatteluissa "vaikeasti määriteltävästä" musiikistaan ja uuden levyn "erilaisesta soundista", power pop -artisti (sikäli kuin häntä kukaan haastattelee) ottaa esiin fläppitaulun ja näyttää kappaleiden kytkennät Rubber Souliin, Pet Soundsiin, Big Stariin, Todd Rundgreniin ja Electric Light Orchestraan.

*

Ohjelmallinen kliseisyys tuo voimapopin lajityyppinä lähelle amerikkalaisen koulumaailman stereotypioista ammentavia high school -komedioita. Uudella vuosituhannella nekin palauttavat nuoruuden raakamateriaaliksi, josta voidaan loputtomiin ammentaa yllätyksettömiä tarinoita. Kaavamaisuudesta tulee hyve ja tyylisuunta kehittyy (tai taantuu) 80-luvun elämänmakuisesta romantiikasta vuosituhannen vaihteeseen tultaessa yhä itseensäviittaavammaksi. Romantiikka formalisoidaan.

Jos voimapop jankuttaa täydellisestä tytöstä, high school -elokuvat kertovat aina suunnilleen saman tarinan itsensä löytämisestä ja haaveiden toteutumisesta kiertoteitse.

Tyypillisin kaava on tämä: ujo poika haaveilee koulun kauneimmasta tytöstä. Jollain tempulla, esimerkiksi omaksumalla vieraan roolin, hän saa haluamansa, mutta menettää samalla vanhat ystävänsä ja vanhan "aidon" identiteettinsä. Temppu paljastuu, ja yhtäkkiä pojalla ei olekaan mitään, uutta eikä vanhaa. Tämän täydellisen negaation jälkeen päähenkilö joutuu tekemään tilit selviksi itsensä ja läheistensä kanssa ja saa lopulta kaiken. 

Kyökkihegeliläisen kierroksen päätteeksi päähenkilö tunnistaa itsensä oikein, tulee viimein omaksi itsekseen. Melkein aina hän huomaa lopulta haluavansa sen, mikä hänellä jo olikin. Lapsesta asti tuttu naapurintyttö olikin se oikea tms.

Sellaiset 80-luvun elokuvat kuin Fast Times at Ridgemont High, Sixteen Candles, Say Anything... ja Valley Girl loivat pohjan myöhemmälle, yhä kaavamaisemmalle high school -elokuvalle. Viimeistään Michael Lehmannin ohjaama Heathers (1988) kirkasti reseptin: nopea, ylinokkelaa dialogia, välittömästi tunnistettavat hahmot, aiempien vuosien popkulttuurista kopioidut aiheet. 

Pöytä oli katettu sellaisille 90--00-luvun elokuville kuin Clueless, She's All That, 10 Things I Hate About You, Get Over It ja Tina Feyn käsikirjoittama Mean Girls.

80-luvun kenties maineikkain high school -elokuva oli John Hughesin ohjaama ja käsikirjoittama Breakfast Club (1985). Se ei ollut varsinaisesti komedia, pikemminkin draama, eikä se juonikaavaltaan ole niin puhdasoppinen kuin tyylisuunnan myöhemmät edustajat, mutta jäljittelyllä ja viittauksilla se on ikuistettu genren kulmakiveksi.

Elokuva kertoo viikonloppuna suoritettavasta jälki-istunnosta, jonka aikana koulun eri klikkeihin kuuluvat oppilaat tutustuvat toisiinsa -- ja itseensä. Lopussa eriseuraiset hahmot muodostavat yhteisen rintaman aikuista maailmaa vastaan.

Oppilaat on määrätty kirjoittamaan aine aiheesta "Millaisena näen itseni". Päivän päätteeksi, erilaisten välienselvittelyjen ja romanssien jälkeen, porukan "älykkö" luovuttaa rehtorille kollektiivisen kirjeen. Siinä todetaan, että koko aineen kysymyksenasettelu on väärä, koska koulu joka tapauksessa iskostaa vieraantuneet identiteetit oppilaille. Koulumaailma tunnistaa oppilaat väärin ja pakottaa heidät sisäistämään väärän tulkinnan itsestään ja keskinäisistä suhteistaan.

Tarina on kasari-individualismissaan yhtä aikaa koskettava ja korni. Se on kerrottu eri muodoissaan tuhansia kertoja. Kiinnostavaksi Breakfast Clubin tekee se, että lajityyppi, joka sen pohjalta jalostuu, tulee kääntäneeksi koko elokuvan pointin ylösalaisin. Vakiintuessaan kokoelmaksi tuttuja hahmoja ja juonenkäänteitä myöhemmät filmit hyväksyvät kritiikittä sen, minkä Breakfast Club julisti näennäisyydeksi.

Hughesin romantiikan tilalle tulee universaalina esittäytyvä amerikkalaisen koulumaailman matriisi. Kun kaikki on lopulta välittömästi tunnistettavaa pintaa, lajityyppi saavuttaa täydellisyyden ja muuttuu irvikuvakseen. 

Nyt jopa tarinan hahmot ovat oppineet näkemään itsensä pelkkinä kliseinä. Käsikirjoittajan keski-ikäinen näkökulma nuoruuteen on syötetty hahmoille itseymmärryksenä. Lajityyppi muuttuu omaksi parodiakseen ja kuihtuu. (Näyttäisi siltä, että 2010-luvun elokuvissa ja TV-sarjoissa tätä nuorisokuvauksen muottia on viimein onnistuttu rikkomaan.)

Yksittäisten tyylisuuntien perinnetietoisuuden ylikiehahtamiseen ei sinänsä liity suurta dramatiikkaa. Huolestuttavampaa sen sijaan on, jos -- kuten Reynoldsin Retromania esittää -- taaksepäin katsova trendi leviää laajemmin koko kulttuuriin. 

Populaarikulttuuri on kummallisesti oman menneisyytensä lumoissa. Kyse ei enää pitkään aikaan ole ollut vain retromuodeista vaan pikemminkin parasiittimaisesta suhteesta historiaan.

Mikä syntyi aikoinaan nuorisokulttuurina, on vähitellen ajautunut yhä pahemmin "historiasairauden" kouriin. Friedrich Nietzschen 140 vuotta sitten esittämä ajatus länsimaisesta korkeakulttuurista saattaa nykyään valitettavasti soveltua myös popkulttuuriin: 

"Historian liiallisuus on iskenyt elämän plastisiin voimiin eikä se enää tiedä, miten käyttää mennyttä ravintonaan."

Reynolds pohtii kirjassaan, onko kyseessä vain jonkinlainen välivaihe. On helppo yhtyä hänen toiveeseensa, että jossakin vaiheessa retromaniasta toivutaan ja kulttuuri alkaa laajasti uudistua.

*

Jos uusimmalle voimapopille pitäisi valita kulinaarinen vastine, se olisi ilman muuta Crème Brûlée. Mikä voisi kuvata popin historiasta jalostettuja äkkimakeita kappaleita paremmin kuin jälkiruoka, jossa pehmeän kerman päällä on puhalluslampun liekillä kovetettu sokerinen pinta. 

Kuin virheetön melodia olisi suojattu polttamalla sen päälle ironian rapea kuori.

Crème Brûlée on jälkiruokana vailla vertaa, mutta ihminen ei elä pelkästä paahtokermavanukkaasta. Power popilla on taipumus synnyttää rujon garagen ja mustan musiikin nälkää. Ja kääntäen: kun on kuunnellut riittävästi 1950--60-lukujen rosoisempia biisejä, on nautinnollista palata perinnetietoisiin synteeseihin niistä.

Lajityyppinä power pop saattaa olla pystyyn kuollut, mutta sitä on edelleenkin vaikea vihata.

"Put on your Malibu sunglasses / everybody's fallin' on their asses" (The Shazam, "Sunshine Tonight")

*

(muokattu 4.4.)

(Varhainen versio tekstistä ilmestyi niin & näin -lehden numerossa 1/2009 [POP])