kaikki pysyväinen haihtuu pois

”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

(Kommunistisen puolueen manifesti, 1848)

"Our revels now are ended. These our actors,
As I foretold you, were all spirits and
Are melted into air, into thin air:
And, like the baseless fabric of this vision,
The cloud-capp'd towers, the gorgeous palaces,
The solemn temples, the great globe itself,
Ye all which it inherit, shall dissolve
And, like this insubstantial pageant faded,
Leave not a rack behind."

(Shakespeare, The Tempest, 1611)

”Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.”

(Ps. 103:15–16)

vuohenjalkaisia, ohjuksia laukovia otuksia

”Hän saa kimppuunsa kasakan, joka alkaa ratsun selästä piiskata häntä. Hän saa useita iskuja takaraivoon ja otsaansa verihaavan. Tapahtuu jotain ällistyttävää. Muutamassa sekunnissa Eugen kasvaa yliluonnollisiin mittoihin, hevosen kokoiseksi. Olet kovanaama, antisankari, jolle kauhistuneet tiedemiehet lähettävät hätäviestin! Läheisessä kuussa ulottuvuuksien välistä siirtämistä tutkivien tiedemiesten tietokone on mennyt täysin sekaisin, heidän kokeensa ovat epäonnistuneet, nyt he tarvitsevat välittömästi sotilaallista apuasi! Saapuessasi raunioituneelle komentopaikalle kaikki näyttävät menehtyneen. Sinun täytyy yksin taistella puoliksi elollisia, puoliksi kyberneettisiä vihollisia, revenantteja (robottidemoneja), araknotroneja (kyborgihämähäkkejä, joita ohjaa Robotiikan helvetillinen osasto) ja kyberdemoneja (vuohenjalkaisia, ohjuksia laukovia otuksia) vastaan. Räjähtelevät polttoainetynnyrit, ongelmajätteet, sortuvat katot! Eugen vetää puukon esiin ja lyö kasakkaa rintaan.”

(Juha Seppälä, Routavuosi, 2004)

vielä kerran matrix, fiktio, politiikka

Kun kapinallisten joukko alkaa harjoituttaa Neoa tehtäväänsä, se tapahtuu jäljittelemällä Matrixin omaa toimintaa eli kytkeytymällä erilaisiin ohjelmiin, jotka luovat fiktiivisiä tiloja ja tilanteita, joissa voidaan opetella taistelua ja muita taitoja.

Näin voidaan harjoitella vaikka taivuttamaan lusikkaa, mutta olennaisempaa on oppia tajuamaan, että ”lusikkaa ei ole”. On saavutettava tietoisuus siitä, että kaikki on harhaa ja kuitenkin täytyy voida toimia harhan sisällä tiettyyn pisteeseen harhan ehdoilla: Matrixissakin on painovoima ja muita luonnonlakeja, joita ei voi noin vain kiistää tai seurauksena on oikea kuolema.

Lahjakkaimmat ja taitavimmat oppivat vähitellen venyttämään maailman lakeja, muokkaamaan todellisuuden rakennetta. Niin tietysti osaa tehdä myös agentti Smith, paha tietokoneohjelma, jonka kanssa Neo joutuu vähän väliä taistelemaan ja joka elokuvan jatko-osissa alkaa sotia omaan laskuunsa koko todellisuuden tuhoamiseksi.

Alussa Smith kyykyttää Neoa miten tahtoo. Jäätävän ylimielisesti hän puhuu Neolle ”vääjäämättömyydestä”, jolla kapina tullaan kukistamaan. Kun Smith pitää Neoa otteessaan metroraiteilla ja aikoo jättää tämän metron alle, hän kuvaa tunnelista kuuluvaa kolinaa: ”That is the sound of inevitability.” Neo kuitenkin vähä vähältä nousee tällaisen vääjäämättömyyden yläpuolelle asettaen sen tilalle kohtalon, oman kohtalonsa.

Smithin ”inevitability” on järjestelmän öljyttyä toimivuutta, lukkoon lyötyä järjestystä, alistumista vahvemmalle, imperiumia, tietokoneohjelman kliinisyyttä, stereotyyppisten pukumiesten maailmaa, jossa jokaisen on pakko tyytyä osaansa. Neon henkilöimä messiaanisuus taas on uskonvaraista mutta samalla kohtalonomaista kulkua kohti parempaa tulevaisuutta, joka on luotava ennustusten asettamien ehtojen mukaisesti, mutta siitä huolimatta poeettisen vapaasti rohkeuden ja uskon varassa riskin, paradoksaalisissa olosuhteissa, masentumatta.

Olennaista Matrixin sankareille on löytää häilyvä välitila, jossa ymmärretään että "spoon doesn’t exist", mutta ei kuitenkaan kyynisesti ajatella petturi-Cypherin tapaan, että Matrix on vain miellyttävää harhaa. Toiminnan ja vastarinnan ja toivon kannalta Matrixin fiktio on ennen kaikkea välitila ja väliaine, jossa harjoittelun, uskon ja yhteistyön myötä voi toimia ja haastaa koneet.

Koneiden haastaminen suoraan pelkässä reaalitodellisuudessa, kuten maanalaisen Siionin puolustustaistelu osoittaa, näyttää mahdottomalta. Se johtaa vain elokuvakerronnankin kannalta väsyttäviin torjuntataisteluihin, joille ei näy loppua. Neon yritys hyökätä suoraan koneiden kaupunkiin kolmannessa osassa on epätoivoinen, eikä hän lopulta hyökkääkään koneita vastaan vaan neuvottelee niiden kanssa sopimuksen Smithin tuhoamisesta. Onkin erikoista, miten trilogian loppuratkaisu rakentuu politiikalle.

Elokuvan kaikissa osissa nähdään uuvuttavia kamppailuja, joissa sama asia toistuu toistumistaan. Sentinelit käyvät päälle tuhansien parvina kuin jättiläispaarmat, Smith monistaa itseään äärettömiin. Ohjeet Oraakkelilta ovat epäselviä, aina on epävarmuutta, lykkäyksiä ja luuppeja. Vahva on se, joka sietää tätä epävarmuutta ja ambivalenssia. Kaiken toistuvuus väsyttää ja kyynistää heikot. Heikot, kuten Siionin reaalipoliitikot yhtäältä tai Cypher toisaalta, lankeavat jyrkkiin kahtiajakoihin, mutta Neo jalostuu ylittämään ne.

Trilogian "loppuratkaisu" on toki puolivillainen. Miten koneet ja ihmiset muka aikovat jatkaa hetkellisen poliittisen kompromissinsa jälkeen?

Matrixissa tasapainotilan etsiminen on tietyssä mielessä synti. Ratkaisu on jännitteiden sietäminen sekä toiminnassa että ratkaisussa. Koneet tulkitsevat elämän pelkäksi energiaresurssiksi, Smith tulkitsee loppua kohti sekä ihmiset että koneet ongelmaksi joka pitää kerta kaikkiaan tuhota ja kadottaa. Molemmat hakevat tasapainotilaa. Sen sijaan ihmiselämän todellinen merkitys ja henki, jonka Valittu kirkastaa muillekin päästyään siitä ensin itse selville, on elämä itse ristiriitoineen ja kuolevaisuuden aiheuttamine ahdistuksineen. Matrixin häiriöisessä maastossa elämä on mahdollista, oikeastaan painavammassa mielessä kuin Siionissa, joka "vapaudestaan" huolimatta elää jatkuvaa puolifasistista poikkeustilaa ja jonka suora vastarinta näyttää tuhoon tuomitulta.

Tästä näkökulmasta tulkittuna Matrix ei ajattelisikaan vastarintaa jyrkän harha–todellisuus-kahtiajaon kautta, vaan kaikki merkityksellinen tapahtuisi näiden ratkeamattomassa välitilassa, fiktiossa, joka ei ole täysin autonominen oma sfäärinsä vaan jotakin millä on todellisia vaikutuksia mutta joka kuitenkin on väistämättä jotain toista kuin todellisuus itse. Ehkä fiktio Matrixissa on ”paksumpaa” kuin aluksi näyttää.

Slavoj Žižek toivoi elokuvan analyysissaan, että sinisen ja punaisen lisäksi olisi ”kolmas" pilleri, joka näyttäisi illuusion itse todellisuudessa; sen, miten illuusiot rakentavat todellisuuttamme. Koko trilogian valossa tällainen kolmannen pillerin ajatus tuntuisi sisältyvän jo itse tarinaan.