– Kieltäytyykö Ryhmä Hau koskaan työstä? kysyn kuopukselta.
Vajaan neljän vuoden ikäinen lapsi on taas pyytänyt iPadia katsoakseen lempisarjaansa.
– Ei, vastaa kuopus napakasti.
Nostan tabletin pöydältä ja etsin ohjelman valmiiksi ruudulle. Selailen jaksoja ajatuksissani. ”Pennut pelastavat ilmalaivan”, ”Pennut pelastavat ilotulituksen”, ”Pennut pelastavat salamatkustajan”. Jo pelkkä otsikoiden lukeminen uuvuttaa.
– Mutta... mitä jos joskus kieltäytyisi?
Lapsi istuu sohvalla ja miettii asiaa.
– Se ois tyhmää.
Tyhmää? Mutta kai pennuilla pitäisi olla raskaiden ja vaarallisten töiden välissä edes mahdollisuus pitää lomia? Aina koirat näyttävät kuitenkin päivystävän seuraavaa työtehtävää varten. Käskyt tulevat kaulapantaan koska tahansa ja ryhmä ”säntää” tulipalokiireellä auttamaan.
Pentujen esimiehenä on ihminen, Riku, jota on käskynjaolla puhuteltava ”pomoksi”. Hän määrää tehtävät koirille ja tsemppaa heidät uusiin huippusuorituksiin.
Onko pennuilla sairauslomiakaan, tai lakko-oikeutta?
– Entä jos joku koirista ei vain suostuisi tekemään työtä? Mitä sitten tapahtuisi?
Lapsen vastaus on hätkähdyttävä:
– Joku pakottais.
Tällaisenko työetiikan olemme jo iskostaneet uuteen sukupolveen? ”Pentupoppoon” työsuhteen yksityiskohdat alkavat kiinnostaa yhä enemmän. Millaisilla ehdoilla näitä äärimmäistä ponnistelua vaativia pelastustehtäviä teetetään? Ovatko pennut neuvotelleet sopimuksen vai onko Riku vain alkanut käskyttää omia lemmikkieläimiään? Yritän kysyä lapselta, joka on syvästi vihkiytynyt Jännälahden asioihin:
– Saako Ryhmä Hau työstä palkkaa?
– Palkka on pokaali... ne ei saa pokaaleja.
– Ei mutta saako ne rahaa siitä, että ne tekee työtä?
– Ei.
Ei korvausta, ei mahdollisuutta kieltäytyä... Entä johtaja Riku, joka väitetysti ”pitää huolta ryhmän hyvinvoinnista”? Miten hyvinvointi käytännössä varmistetaan? Näyttää siltä, että Riku lähinnä ajelee ympäriinsä mönkijällä ja tekee aina vähemmän töitä kuin pennut. Kääriikö hän toimeksiannoista rahat omaan taskuunsa?
Jännälahden infran pyörittämisessä täytyy liikkua isot varat, mutta mihin julkinen raha käytännössä päätyy?
Ja miksi juuri Ryhmä Hau on joutunut vastuuseen liki kaikista töistä paikkakunnalla? Onko pormestarilla ja Rikulla jonkinlainen kassakaappisopimus, jolla urakat on jaettu?
– Saako ne pennut edes ruokaa?
– Joo... koirankeksejä Rikulta.
– Saako ne mitään muuta ravintoa?
– Ei.
Koirien tilanne vaikuttaa lohduttomalta ja koko Jännälahti dystopialta.
Ryhmä Hau elää jaksosta toiseen hirmuisten paineiden alla. Jopa joulun toteutuminen riippuu pentujen onnistumisesta. Koirat saavat kuulla, että jos he eivät pysty auttamaan joulupukkia, joulu peruutetaan. Kaikkien joulu.
Pentujen on toimittava yhtä luotettavasti kuin huipputeknisten laitteidensa. Työn suorittamista tarkkaillaan taukoamatta kameroilla.
Äärimmäinen erikoistuminen yhdistyy Ryhmä Haun työssä täydelliseen universalismiin. On hoidettava oma tontti esimerkiksi poliisina tai palomiehenä, mutta on myös varauduttava tekemään mitä hyvänsä.
Onko Ryhmä Haulla mitään juridista suojaa? Onko heillä oikeutta kuulua liittoon?
Räikeitä työturvallisuus- ja eläinsuojelurikkomuksia todistetaan lähes joka jaksossa. Työvuoroja ketjutetaan kohtuuttomasti, pelastustehtävät ovat järjestään hengenvaarallisia. Pennut kutsutaan töihin kesken vapaa-ajan. He rinnastuvat neuvotteluasemaltaan ekstraajiin, vaikka he selvästi ovat pitkälle koulutettuja huippuammattilaisia. Onko tässä hiostavassa koirakibbutsissa edes työvuorolistoja tai sijaisuuksia?
Koirat esitetään neuvostohenkisinä iskurityöläisinä, joiden tsemppaamista ja imartelua säestää vaadittavien työkiintiöiden salakavala hivuttaminen aina ylöspäin.
Tuotantokausien aikana pentujen CV on kasvanut musertavan monenlaisilla töillä. Koirien on rakennettava observatorio ja pelastettava maatilan viljasato. Vähän väliä on nostettava jotakin raskasta meren pohjasta. Ihmisiä pennut ovat pelastaneet kymmenittäin varmalta kuolemalta. Kuka tahansa saa Jännälahdella törttöillä miten vain, aina luotetaan pelastaviin pentuihin. Ryhmä Hau joutuu pelastamaan jopa omat arkkivihollisensa, eli Usvapohjan ”pahan pormestarin” kissat. Sen jälkeen kissat ja pormestari jatkavat Ryhmä Haun kiusaamista. Kaiken tämän pennut kestävät hymysuin.
Kerran valtavat tomaatit uhkaavat vyöryä kaupunkiin karmein seurauksin – pennut pelastavat. Etelänavallekin pentujen on matkustettava, ja lisäksi on ohjattava karannut satelliitti takaisin radalleen. Irronnut maailmanpyörä täytyy asentaa jengoilleen ja herkkuruokia pitää valmistaa vaativan asiantuntijan arvioitavaksi. Pentujen on paimennettava karjaa ja ohjattava elokuva. Heidät laitetaan esiintymään ja kilpailemaan, sekä keskenään että muiden kanssa.
Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa.
Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, jota jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan.
Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta 24/7-tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin.
Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.
Sarjassa esitellään toisin sanoen perverssi muunnelma kiinalaisesta kapitalismista, jossa suunnitelma- ja markkinatalouden stressaavimmat puolet on sulautettu toisiinsa. Valmistellaanko ohjelmalla henkistä maaperää työelämän paradigmanvaihdokselle lännessäkin?
On paljonpuhuvaa, että pennut kärsivät reippaan ulkokuoren alla monenlaisista peloista, joiden täytyy olla psykosomaattisia. Mairealla ja pirteällä käytöksellä psyykkisiä ongelmia yritetään siivota näkyvistä. Samppa pelkää lentämistä, Kaja taas jostakin syystä ”tehtäviä, joihin liittyy kotka”. Rollella, päällisin puolin reteällä bulldoggilla, on useitakin pelkoja: hän kammoaa erityisesti hämähäkkejä ja aaveita. Valpas pelkää pimeää.
Mitkään mielenterveyden ongelmat eivät saa haitata tehtävien moitteetonta suorittamista. Painekattilamaisista olosuhteista huolimatta Ryhmä Hau on aina ”hyvällä tuulella”, ja sitä firma heiltä vaatiikin. Jokainen pentu on joutunut brändäämään itsensä LinkedIn-hengessä persoonalliseksi osaajaksi. On toisteltava iskulauseita, kuten ”Vainu hoitaa homman” ja ”Olen liekeissä”. Arvatenkin irtisanomisen uhalla.
Eräässä jaksossa Samppa ruoskii itseään epäonnistumisista ja päättää vetäytyä erakoksi metsään. Tolkuttomat odotukset on sisäistetty tuhoisalla tavalla. ”En osaa tehdä mitään oikein”, päättelee Samppa ja karkaa muiden luota. Hänet kuitenkin paikannetaan melkein heti huipputeknologian avulla. Pentu-Papillon palautetaan sorvin ääreen. Keskusteluapua tai muuta tukea Sampalle ei luonnollisestikaan tarjota. Ylitsevuotava tsemppaus on ainoa sosiaalipalvelu, joka Jännälahdella tunnetaan.
Milloin työ muuttui lastenohjelmissa tällaiseksi ylisuorittamiseksi ja yksipuolisten käskyjen noudattamiseksi? Selaan pädiltä ohjelmia ja tajuan, että muissakin kuopuksen suosikkisarjoissa meno on lähes yhtä ankaraa.
Chuggingtonin junat määrätään vain sekuntien kuluttua heräämisestä megafonilla töihin. Veturien välillä vallitsee kilpailu siitä, kuka saa vaativimmat tehtävät. Kasvoton esimies manageroi junien toimintaa kovaäänisten välityksellä. Postimies Pate joutuu ”erikoislähettipalvelussaan” myriadeihin ylimääräisiin tehtäviin, kun kyläläiset sysäävät vastuuta kaikista asioistaan hyväsydämisen Paten kannettavaksi. Loputtomista lisätöistä huolimatta oletuksena on, että posti kulkee häiriöttä. Tie tähtiin -sarjassa autoritäärinen ”Kouluttaja” määrää hahmot vaarallisiin hommiin avaruuteen, ja projektien onnistumista arvioidaan reaaliajassa Ryhmä Haun tapaan. Astroset-ohjelman hahmot joutuvat kuljettamaan smoothie-ravintolaansa vuorotta ympäri universumia ja huolehtimaan juomien valmistuksen ja tarjoilun lisäksi puhtaanapidosta ja koneiden huollosta – puhumattakaan siitä, että ravintolaa on alati uudistettava markkinoiden oikkujen mukaan.
En muista, että työ olisi ollut läheskään näin tukalaa missään oman lapsuuteni ohjelmassa. Ei joku Tohtori Sykerö olisi koskaan hyväksynyt nykyvaatimusten mukaista suoritustahtia. Nils Holgersson sai liihotella taivaalla villihanhien matkassa. Toki Smirre-kettu jahtasi häntä välillä, mutta ahdistavuus ei ollut lainkaan samalla tasolla kuin siinä taukoamatta tulosta takovassa sovhoosissa, jossa Ryhmä Hau puurtaa.
Muumeilla oli aikaa syödä kakkua vaikka maailmanlopun alla. Eikä maailmanloppua tietenkään tullut, joten herkuttelua voitiin aina jatkaa. Työ – silloin harvoin kun sitä edes tehtiin – näyttäytyi mukavana puuhasteluna, nikkarointina puutarhassa.
Olipa kerran elämä kuvasi ihmiskehon raukeana virastona, jossa esimies torkahteli ja verisuonissa ehti pelailla jalkapalloa. Itse asiassa työtempoltaan se muistutti 1980-luvun Sosiaalihallitusta, isäni työpaikkaa, jossa joskus lapsena pääsin vierailemaan. Siellä työntekijät tallustivat kaikessa rauhassa sandaaleissaan pitkin Ympyrätalon käytäviä. Jossain louskutti unelias kopiokone. Piipunsavu kohosi verkkaisesti kohti kahvihuoneen kattoa, kun virkamiehet jutustelivat veneen kunnostamisesta.
Kun Olipa kerran elämässä kriisi uhkasi, tämän huomasi lähinnä siitä, että fuusiojazziin tuli hetkeksi hiukan dramaattisempi sävy. Ja kun bakteerit ja virukset sitten oli jälleen helposti torjuttu, jatkettiin kiireetöntä oleilua elimistössä. Ennen kaikkea sarjasta välittyi se, että normaalitila maailmassa ei ollut kriisi vaan tasapaino.
Jännälahdella sen sijaan kaikki on koko ajan luisumassa kaaokseen. On varauduttava pahimpaan, ja kun pilliin vihelletään, linjaston on liikuttava välittömästi. Vain osaamisensa ja voimiensa äärirajoilla työskentelevien pentujen työ estää järjestelmien kaatumisen.
Pennut pelastavat jotakin lähes kaikissa jaksoissa, mutta kuka pelastaisi pelastajat? Virittyy irvokas analogia nykytilanteeseen, jossa luotamme siihen, että nuori polvi korjaa ekosysteemit ja muut romuttuvat rakenteet. Ei työtä liika suurta! Homma hoituu! Pennut pelastavat pölyttäjät, sitten he imevät hiilen ilmakehästä. Illalla ehtii sitten vielä palauttaa valtamerien kalakannat.
– Mä haluun jo sen pädin, kuopus sanoo. Havahdun ajatuksistani. Lapsi tuijottaa käsissäni olevaa laitetta kärsimättömänä. Ojennan tabletin hänelle, ja pian raivostuttavan hyperaktiivinen tunnusmusiikki lähtee soimaan: ”Ryhmä Hau, Ryhmä Hau / on jälleen vauhti päällä...”
Samalla kun lapsi katsoo ohjelmaa sohvalla, jään miettimään ”Robo-koiraa”, joka välillä esiintyy pentujen seurassa. Kaiken muun lisäksi automaation ja tekoälyn uhka leijuu pentupoppoon yllä. Jo nyt heiltä vaaditaan Robo-koiran veroista suorituskykyä, mutta korvataanko pennut pian kokonaan koneilla?
”Robo-koira on ohjelmoitu ajamaan Hau-vaunua ja Hau-lenturia, mutta on joskus avuksi tehtävissäkin.” Joskus? Eiköhän koko pelastustoimi kohta siirry robottien hoidettavaksi, kun algoritmia vähän kehitetään. Mitä tämä tarkoittaa Ryhmä Haun tulevaisuuden kannalta? Ainakaan koko ryhmä ei pitkän päälle voi työllistyä. Alkaako Rikun firmassa tyly sisäinen pudotuspeli? Joutuvatko koirat työttömiksi ja heitteille? Missä viluisessa löytöeläintalossa harmaantuvat piskit viettävät vanhuutensa päivät?
Vai pääsevätkö he lopultakin lepäämään koiraneläkkeen turvin? Osaisivatko nämä koirat levätä, vaikka saisivat? Kun sankarit eräässä jaksossa nukkuvat, he näkevät unta pelastustehtävistä.
Eikö lapsille pitäisi alkaa pian kertoa aivan toisenlaisia tarinoita työelämästä? Miksi tulevaisuutta, jossa työtä ei kumminkaan riitä kaikille, pohjustetaan stahanovilaisella viihteellä? Miten syvällä ongelmat ovat, millaista henkistä tuhoa on jo tehty? Kysymyksiä, kysymyksiä...
