”Ensyklopedia on Niitty, aina keskeltä kasvava, keskeltä laajeneva, rehottava, aukinainen, reunoilta varjoisa.” (Janne Nummela)
Vuonna 2011 julkaistu Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopedia mainitsee Novaliksen projektin ja tarjoilee lainauksen runoilijalta: ”En tule pyrkimään tieteellisyyteen enkä loogisuuteen vaan romanttisuuteen. Romanttisella tarkoitan analogiapäätelmin etenevää esitystä.”
Omista kirjallisista juuristaan tietoinen ja monista eri lähteistä salaviisaasti ammentava Ensyklopedia jatkaa pelottomasti saksalaisen romantiikan viitoittamalla tiellä. Kolmen kirjoittajan rakentama lähes 500-sivuinen hakuteos on kuin Jenan romantiikan läpi kaiutettu, psykedeelinen ja anarkistinen kunnianosoitus järkiuskon aikakauden suurille tietosanakirjoille, ja samalla sellaisten parodia. Aakkosittain etenevä teos yhdistelee vapaasti runoa ja proosaa, löytötekstejä, suomennoksia, anekdootteja ja monia muita kirjoittamisen malleja. Vesa Rantama on tiivistänyt: ”Jos yrittää luokitella artikkeleita tyylilajeittain, löytää esimerkiksi proosarunoutta ja säkeitä, lyhytproosaa, dialogia, puheita, aforismeja, anekdootteja, tehtäviä, pornoa, lehtimiestyyliä ja esseistiikkaa.”
Ensyklopedia kommentoi taajaan omaa luonnettaan ja ensyklopedioita yleensä. Poeettinen tietosanakirja on erään kiteytyksen mukaan ”yhdistetty päivälehti, taidemuseo, piilokamera, salakuuntelulaite sekä luonnontieteellinen näytekokoelma maailmasta. Se pursuaa hyötykasvin ravitsevaa toistoa.”
Ravitseva hyötykasvi ei suinkaan ole ainoa luontoperäinen metafora teoksessa: kirja pursuaa niitä lähes joka sivulla. ”Rehottava, aukinainen, reunoilta varjoisa” tekstistö ei ole pelkästään merkittävä lisä nykykirjallisuutemme elonkirjoon: liitoksistaan repeilevä jälkimoderni kirjokansi muistuttaa suorastaan diversiteetin manifestia. Lajirunsauden puolesta sen kirjallinen ekosysteemi tuo mieleen sademetsät ja koralliriutat.
*
Teemu Ikonen nostaa teoksessaan esiin klassisten ensyklopedioiden ”tahattoman komiikan”. Mikä tahansa yritys systematisoida tietoa tyhjentävästi kansien väliin johtaa kummallisiin kytkentöihin, hassuihin rinnastuksiin ja hierarkioiden pettämiseen, kun eri elämänalueilta peräisin olevat asiat pusertuvat toisiaan vasten, lomittuvat ja sekoittuvat. Aakkosjärjestys on yksi tapa yrittää tuoda kaaokseen järjestystä, mutta mekaaninen aakkostaminen niin kuin muukin muotoon pakottaminen on omiaan luomaan asioiden välille surrealistisia jatkumoita. Tietosanakirjan tekijän huolet kääntyvät kuitenkin poeettisen ensyklopedian toimittajien riemuksi. Kaikki vakavan hakuteoksen potentiaaliset ongelmat ja häiriöt ovat runolliselle mielikuvitukselle ravitsevaa multaa. Kummalliset montaasit, odottamattomat assosiaatiot, äkkiväärät rinnastukset, ärsyttävät toistot ja kaikenlaiset eksymiset tekstilabyrinttiin ovat Ensyklopedian ydintä.
Diderot ja kumppanit olivat omasta hankkeestaan puhuessaan kiintyneet tiettyihin metaforiin: puhuttiin tiedon puusta ja maailmankartasta. Poesian Ensyklopedian itseymmärrys on toista maata: hakuteos näyttäytyy eläintarhana, tragediana, ihmeenä, huvipuistona. Se on ”yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos”, joka ”pitää näytteillä aineellisia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään”. Valistuksen jykevärunkoisen puun tilalla on rehottava ja rajattomaan tilaan leviävä deleuzelainen ruohikko.
Ensyklopedia-käsitteen etymologiset juuret viittaavat kehään, kehämäiseen opetukseen (enkyklios paideia). Sisäänsä sulkevan kehän sijasta romanttisen hankkeen tunnuskuvaksi sopii paremmin spiraali. Poeettinen tietosanakirja ei ole piiriinsä sulkeva kehien kehä vaan alati suurempaa ja pienempää kohti laajeneva ja kuroutuva spiraalien spiraali.
Ikonen kirjoittaa, että 1700-luvun Encyclopédien tekijät ”lähtivät liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan inhimillinen tieto muodostaa ykseyden, koska se perustuu luonnon syy- ja seuraussuhteiden mukaan järjestyneelle kokonaisuudelle.” Sama ajatus voi toki innoittaa myös romanttisen ensyklopedian kokoajia, vaikka tekijät eivät siihen täydestä sydämestään uskoisikaan. Ironisessa ja kokeellisessa hakuteoksessa ”inhimillisen tiedon ykseys” voi toimia leikin lähtökohtana tai koomista pseudofilosofiaa generoivana periaatteena. Kieli poskessa asetettu oletus suuresta kätketystä ykseydestä innoittaa tuottamaan yhä uusia tekstikatkelmia. Missä vain on kaksi tai kolme fragmenttia koolla Ensyklopedian nimessä, siellä on läsnä myös lupaus salatiedon kammion avautumisesta. Nummelan ja kumppanien kirjassa yksittäiset artikkelit näyttäytyvät monesti epäjatkuvina proosamosaiikkeina, joiden palaset voisivat vapaasti hypätä myös muiden hakusanojen alle. Hajanaisuuden ja yhtenäisyyden ristiveto on jatkuvaa.
Yksittäisten hakusanojen, artikkelien, ristiviitteiden, usein jopa peräkkäisten virkkeiden keskinäinen suhde on jännitteinen ja vaikeasti hahmotettava. Lukija aktivoidaan nautinnollisen epätoivoiseen tulkintatyöhön.
Antti Salminen on todennut Ensyklopediasta, että sen ”tarjoama poeettinen tieto ei pyri sulkemaan maailmaa sisäänsä, vaan osoittamaan merkittävyyksiä, jotka tieteellinen järki tapaa sulkeistaa vähäarvoisina, banaaleina ja hyödyttöminä.” Samalla teoksessa kuitenkin leikitellään ehdottomuuden ja systemaattisuuden äänenpainoilla ja mielikuvilla. Sikäli kuin Ensyklopediassa on ”kertojanääniä”, ne kuulostavat perin varmoilta asiastaan. Perverssi oppimestarimaisuus saattelee artikkeleja, mutta lukijalle määrätyt läksyt haarautuvat ja mutatoituvat joka askeleella.
Vuosia ennen Ensyklopedian ilmestymistä Janne Nummela kirjoitti blogissaan seuraavasti:
”Ensyklopedian muoto on luontevin kirjallinen muoto jotenkin rajatulle, jatkuvasti laajenevalle, systemaattisesti läpikäytäväksi mahdottomalle aiheelle. Ensyklopediassa keskeisten rakenneosien, kuten artikkeleiden välillä vallitsee monen arvoisia ja tasoisia suhteita. Suhteiden esittämiseen ei käytetä ensisijaisesti esimerkiksi romaanikirjallisuudelle tyypillistä materiaalien läheisyyttä, peräkkäisyyttä, dialogisuutta, jatkuvuutta ja kerronnallisuutta. Ensyklopediassa suhteiden esittämiseen käytetään suoraa osoittamista eli ristiviitettä ja sarjamuotoa, epäsuoraa osoittamista eli hahmon tai rakenteen rinnastavaa samuutta, metaforaa, allegoriaa, analogiaa ja symbolia.”
Tässäkin tulee mieleen saksalaisen varhaisromantiikan poetiikka: fragmentti viittaa ulos itsestään, toisiin fragmentteihin ja edelleen suurempiin kokonaisuuksiin, ja ketjutetut fragmentit synnyttävät äkkinäisiä ja häilyviä, purkautuvia ja uudelleenrakentuvia kuvioita. Fragmenttien rinnakkaiselo synnyttää koomisia ja groteskeja himmeleitä, jotka tuntuvat yhdessä viittaavan aina eteenpäin johonkin kokonaisuuteen.
Yksi monista Ensyklopedian tavoista leikitellä fragmentin ja (puuttuvan) kokonaisuuden suhteella on ”haamuviite”. Kursiivilla merkityt viitesanat artikkelien perässä johtavat artikkeleihin, joita ei ole. ”Haamuviite luo fiktiivistä ensyklopediaa viittaamalla olemattomaan asiasanaan.” Lukija voi täten kuvitella laajenevan sarjan uusia hakusanoja ja kokonaisia uusia ensyklopedioita, tekstien saaristoja, kaikki salaperäisessä suhteessa jonkinlaiseen kirjalliseen Absoluuttiin.
*
Eräs Ensyklopedian erityispiirre on yksittäisten tekijöiden nimikirjainten läsnäolo artikkelien perässä. Meille on opetettu, että kaunokirjallista teosta pitäisi osata lukea ilman viittauksia tekijään merkitysten ja jatkuvuuden takuumiehenä. Ja etenkin Ensyklopedian kaltaista kollektiivisesti tuotettua taideteosta olisi näppituntuman perusteella suositeltavaa lähestyä kirjoittajasubjekteja korostamattomasta näkökulmasta. Kuitenkin se tapa, jolla Ensyklopedian artikkelit on esillepantu, tekee lähes mahdottomaksi tekijäulottuvuuden ohittamisen. Allekirjoitustensa välityksellä kirjoittajat pomppaavat artikkelien takaa esiin kuin vieteriukot.
Koska tekijäkolmikosta Nuopponen keskittyy tarjoilemaan käännössitaatteja, lukijan huomio kohdistuu erityisesti Nummelan ja Viikilän keskinäiseen dynamiikkaan. Persoonallisten erojen lisäksi on kiehtovaa seurata heidän molemminpuolisia tyylillisiä tartuntojaan.
Kollegiaalinen nokittelu näyttää lietsoneen Viikilän ja Nummelan Ensyklopediassa ennennäkemättömiin suorituksiin. Jonkinlaisena kokeellisen kirjallisuutemme Lennon–McCartney-voimakaksikkona he ruokkivat toistensa vahvuuksia samalla kun lainaavat ja varastavat toisiltaan häikäilemättä. Analogiaa seuraten kokonaisuus vaatii myös tyylikkäästi vähäeleisen Harrisonin (Nuopponen) sekä materiaalien rytmityksestä vastaavan Ringon (taittaja-kuvittaja Timo Salo).
Nummelan ja Viikilän mimeettinen kisailu on johtanut siihen, että Nummela on psykedeelisyytensä ja kulmikkuutensa lisäksi tässä kirjassa tolkuttoman hauska ja viihdyttävä. Ilmeisesti Viikilältä lainattu stand up -koomikon (folio)hattu päässään hän kykenee yhdistämään huuruiseen mystikonlaatuunsa kipinöivää huumoria. Toisaalta Viikilä, kenties tehdäkseen vaikutuksen virkaveljeensä, heittäytyy tavallista oudommaksi, tylymmäksi ja paikoin estottoman väkivaltaiseksi – samalla kuitenkin säilyttäen omimman työkalupakkinsa, proosan salamoivat leikkaukset ja kuplivan huumorin.
Kahden taitojensa huipulla kirjoittavan ja toisiaan kiihdyttävän tekijän vuorovedosta syntyy nerokas, mihinkään genreen palautumaton kokonaisuus, joka pysyy elävänä ja hengittävänä kaikki sadat sivunsa. Vielä 2000-luvun alussa mikään suomalaisella kirjallisuuskentällä ei viitannut siihen, että seuraavan vuosikymmenen alussa horisonttiin ilmaantuisi tällainen yhdistelmä vapaan assosiaation taidetta, havaintokomiikkaa, merkillisiä taksonomioita, kielen materiaalisuuden koettelua, tärähtänyttä elämänviisautta, käsitteellisiä oikosulkuja, mystistä proosarunoutta ja nyrjähtäneitä anekdootteja.
Nummelan ja Viikilän suhdetta Ensyklopediassa voi ehkä havainnollistaa kääntäen tarkastelemalla heitä silloin kun he toimivat mahdollisimman kaukana toisistaan. Viikilä julkaisi vuonna 2018 lyhyistä proosakatkelmista kootun kirjan Suomalainen vuosi. Finlandia-palkitun tekijän karismaan luottava kokoelma esittelee yleisölle haalealla vedellä jatkettua sanaseppoutta. Markkinointitekstien lupaama ”lempeä huumori” uhkaa jatkuvasti taittua paljaiksi Suomi-kliseiksi. Osoittautuu, että Ensyklopedian taiturimaisista pistoista on hämmentävän lyhyt matka Suomalaisen vuoden S-ryhmä-proosaan. Vain Viikilän yleinen aseistariisuvuus tekee kokonaisuudesta siedettävän. Toisaalta Janne Nummela yksinäisimmillään, tai tuon yksinäisyyden runsaimmassa kirjallisessa manifestaatiossa, tavataan Käymälä-blogin myriadeissa kirjoituksissa. Nummelan nettialiaksen Sven Laakson monologeihin – oli puheena sitten Johan Bäckman tai ”holokaustin sointuoppi” – ei useinkaan tee mieli uppoutua kovin syvälle.
Ensyklopedian virittämä kirjallinen ystävyys pelastaa kirjoittajat niin valtavirran houkutuksilta kuin yksityisajattelun kurimukselta.
*
Omissa mielikuvissani Ensyklopedia kytkeytyy vahvasti 2010-luvun alun kotimaisen kaunokirjallisuuden muihin magnum opuksiin, sellaisiin kuin Harry Salmenniemen Texas, sakset (2010), Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani (2012), Vesa Haapalan ja Markus Pyörälän Kuka ampui Ötzin? (2012), Tytti Heikkisen Moulin Extra Beauté (2012) ja Henriikka Tavin Kaksitoista (2012). Parin vuoden jakso vuosikymmenen alussa merkitsee harvinaislaatuista purkausta, jonka myötä mahdollisuuksien kenttä tuntui äkillisesti laajenevan. Lyhyen ajan sisällä ilmestyneet kokeelliset teokset yhdistivät jokainen omalla tavallaan eri kirjoittamisen tyylejä ja visuaalisia keinoja. Kaikki mainitut julkaisut aiheuttivat myös omanlaistaan hikkaa kulttuurikentän vakiintuneissa instituutioissa, kuten kustantamoissa, kirjamarkkinoilla ja palkintolautakunnissa.
Ensyklopedia on kuvaavin esimerkki: se luiskahti alkuperäiseltä kustantamolta sivu suun ymmärtämättömän esilukijan takia; ilmestyttyään teos ei monilajisuutensa ja kollektiivitekijyytensä vuoksi tahtonut löytää paikkaa kirjakauppojen luokituksessa (olen itse nähnyt sen orpona huumorihyllyssä – kohtalo, jota yhdellekään hauskalle kirjalle ei soisi); ja samoista syistä palkintoraadit päättivät sivuuttaa vuosituhannen toistaiseksi parhaan kotimaisen kaunokirjan.
Diversiteetti on hankala juttu. Niin kuin Ensyklopedia sanoo: ”Sellainen on suomalaisen suhde luontoon: kaikki mikä ei ole harvinaista, on kaunista ja suojeltavaa.”
Lähteitä:
Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus 2010.
Käymälä-blogi: kaymala.blogspot.com.
Janne Nummela, Tommi Nuopponen, Jukka Viikilä: Ensyklopedia. Poesia 2011.
Vesa Rantama: ”Kaikki maailman asiat”. Kiiltomato 15.8.2011.
Antti Salminen: ”Poeettisen tiedon puolustukseksi”. Tuli & savu nro 67 (2012).
[Teksti on julkaistu teoksessa Markku Eskelinen ja Leevi Lehto (toim.): Suo, kuokka ja diversiteetti. Ntamo 2018.]
