17.9.12
ylellisyys
Tämä on ylellisyyttä, johon yhdessäkään yritysfuusiossa ei koskaan ole ollut varaa.
Kaksikielisyys on ylellisyyttä, johon meillä ei ole enää varaa.
Pasifismi on ylellisyyttä, johon Suomella ei ole varaa.
Hammashoito on ylellisyyttä, johon ei ole varaa.
Ilo tyttölapsesta on luksusta, johon vain harvalla afganistanilaisnaisella on varaa.
Geenitiedon hyödyntäminen ei saa olla sellaista luksusta, johon kehitysmailla ei olisi varaa.
Siivouspalvelu ei olekaan sellaista ylellisyyttä, johon vain harvoilla on varaa.
Hengitysilma alkaa olla ylellisyyttä, johon kenelläkään ei ole varaa.
Moiseen ylellisyyteen ei tosin kriitikolla ole aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Aika on varaa, Matilla siihen ei ole rahaa, "jaaha", "mitä tästä" "sanoisi":
"kirjan voi lukea samaan tapaan kuin aivot toimivat", mutta "moiseen ylellisyyteen ei tosin kriitikolla ole aikaa", "on tyydyttävä konservatiiviseen lukutapaan", ilman aivoja siis,
latteuden ja latistuksen latituudeilla, sopivilla atituudeilla, vanhoja kamuja huudeilla.
Jännä että kollegoilla on kuitenkin aikaa lukea käsikirjoitus useampaan kertaan, tehdä merkintöjä, kommentoida, ja lukea valmis teos sekä lineaarisesti että luvusta toiseen hyppien.
Aina kun kritiikissä sanotaan "Jaaha" ja puhutaan luku-urakasta, pelin voisi viheltää poikki. Tällaiseen tuomaritoimintaan meillä ei kuitenkaan ole varaa.
Lukeminen on urakka, josta vain luoti meidät lopulta vapauttaa! Sitten voi huokaista niin kuin Kariluoto: ”Nyt ei enää, nyt se loppui.”
"Jaaha" ei tosiaan yleensä enteile nyansoitua loppupontta kritiikille.
Jään toiveikkaana odottamaan Patalonian ja Ulkopolitiikka-lehden avauksia. Ja filmatisointia, josta voi sitten leppoisassa takanojassa nauttia kirjallisuuskriitikkokin.
Kirjan henkeen kuitenkin sopii, että arvosteluun on kertynyt lyhyehkössä ajassa omituisen monta tykkäystä, vai mitä ne on. Lienevätkö peräisin ystävä- vai vihollisleiristä? Olenko minä (vai onko Matti) joutunut halpamaisen nettikiusaamisen kohteeksi?
En suinkaan väitä tietäväni mitä M.M.:n mielessä liikkuu, mutta…
Tokihan kriitikko näyttäisi tunnistavan ja tunnustavan kirjasta useitakin lukunautinnon mahdollisuuksia, mutta koska ne jollain tapaa ja jossain mielessä liittyvät mielen/romaanin hajoamiseen ja yleiseen epäjärjestykseen, hän katsoo viisaimmaksi tyytyä päivittelemään niitä intohimottomasti ja päättää kritiikkinsä eittämättä leikilliseen mutta siltikin mieltäkiinnittävän harkitsemattomalta vaikuttavaan varoituksen sanaan.
Niin kauan kuin kriitikoiden ainoat kiinnekohdat taideteosten vastaanottamisen avaruudessa ovat realistinen proosa ja aikalaiskuvaus sekä konventionaalinen modernistinen tajunnankuvaus, käy niin että Neuromaanin kaltaiset teokset palautetaan mielenkiintoisiin pikku-uutisiin ja skitsofreeniseen mieleen.
Kaikki mikä valuu yli eikä palaudu jäännöksettä näihin saa osakseen silkasta typeryydestä ja osattomuudesta kumpuavaa höpertelyä. Jos kriitikko ei saa otetta edes huumorista, joka on pantu Neuromaanissa niin selkeästi esille kuin ylipäänsä on mahdollista... niin, voi voi... En käsitä moista osaamattomuutta. Vähästäpä tuollainen kriitikko pääsee elämässään nauttimaan.
”Tekisi mieli välttää nimittämästä Yli-Juonikkaan kirjaa romaaniksi... terve ihminen unohtaa... Moiseen ylellisyyteen ei tosin kriitikolla ole aikaa... kulttikirja friikeille... aiheuttaa herkälle lukijalle mielen hajoamista.”
Tästä normaalin ja epänormaalin rajankäynnistä saisi mielenkiintoisen kaavion: me kiireiset romaanin ystävät, jotka emme ole friikkejä, jotka taas ovat jotain muuta kuin ”herkkiä lukijoita”, joita toki olemme sisimmässämme me kaikki terveet kirjallisuusihmiset, jotka pystymme unohtamaan turhan informaation... ja toki tässä sen verran sivistyneitä ollaan, ettei pelkkää ”toimintakirjallisuutta” vaadita, mutta materiaalivarastosta pitäisi silti kuluttajalle valikoida herkut, jottei jäädä triviahetteikköön jne.
Onko liikaa vaadittu, että joku kirjottaisi Ihan Tavallista Avantgardea meille veronmaksajille?? Pitääkö aina olla näin paljon sisältöä ja muotoa?
Lähetä kommentti