Mohsin Hamid: How to Get Filthy Rich in Rising Asia
(Spoilerivaroitus!)
Pakistanilaissyntyisen Mohsin
Hamidin (s. 1971) kolmas teos lähestyy romaanikerrontaa self help -oppaan parodian
kautta. How to Get Filthy Rich in Rising
Asia (2013) on viitoittavinaan lukijalle tietä rikkauksiin
modernisoituvassa Aasiassa, mutta tosiasiassa se kertoo yhden, köyhistä oloista
lähtevän maalaispojan kasvusta, menestyksestä, vaikeuksista ja
elämänpettymyksestä; siitä, mitä viivan alle lopulta jäi.
Jos menestyksellä on aina hintansa,
erityisen kova se näyttäisi olevan kaukoidän korruptoituneissa
suurkaupungeissa, joissa pärjääminen edellyttää häikäilemättömyyttä,
laittomuuksia ja väkivallan käyttöä. Mitä pidemmälle tarina etenee ja mitä
voitokkaampi päähenkilö on bisnesmaailmassa, sitä ilmeisemmäksi käy yritysvalmentajamaisen,
tsemppihenkisen kertojan epäluotettavuus. Lukija joutuu todistamaan, kuinka
irvokasta on uhrata elämänsä menestyksen tavoittelulle. Kun lopussa kuvataan
yli seitsemänkymppistä päähenkilöä, jonka yhtiökumppani, vaimo ja terveys ovat
pettäneet, joka on jättänyt elämänsä elämättä rahan perässä juostessaan, tunnelma
on melkoisen traaginen.
Ei-länsimaisista oloista kertovan
teoksen ironia ei kuitenkaan rajoitu tutun raha-ei-tuo-onnea-läksyn
toistamiseen. Teoksen kuvaamat työelämän realiteetit ovat toisenlaiset kuin
mihin olemme tottuneet: jos päähenkilö ei olisi koko ikäänsä taistellut henkilökohtaisen
menestyksen ja turvallisuuden puolesta, hän olisi todennäköisesti päätynyt
ennenaikaiseen hautaan joko maaseudun kuluttavan ruumiillisen työn murtamana
(kuten siskonsa) tai metropolin väkivallan uhrina (kuten monet teoksessa
vilahtelevat sivuhenkilöt).
Elämänfilosofinen valintatilanne on jonkinlainen lose-lose. Noudata
siinä sitten kukoistuksen käsikirjoitusta.
***
Menestysoppaiden iskulauseiden
tapaan otsikoidut luvut alkavat lyhyellä pohdinnalla määrätystä
aihepiiristä – rakkaus, idealismi, väkivalta – ja siirtyvät sitten kertomaan
päähenkilöstä tietyssä elämänvaiheessa, jossa annettu teema kiteytyy. Temaattisuuden
lisäksi rakenne on tiukan kronologinen, tarina kulkee kuin luotijuna
päähenkilön lapsuudesta aina kuolinvuoteelle saakka. Kerronta on – harvinaista
kyllä – yksikön toisessa persoonassa, mikä on miellyttävällä tavalla
häiritsevää ja osaltaan ironisoi menestysoppaiden tungettelevaa, näennäisen
tuttavallista puhuttelumoodia.
Päähenkilö kohdataan ensi kertaa maksatulehduksen
kourissa köyhässä lapsuudenkodissaan. Aikaa ja paikkaa ei täsmennetä, kuten ei romaanissa
yleensäkään, mutta lukija voi spekuloida, että ollaan mahdollisesti Pakistanin
tai Intian maaseudulla, päähenkilö on alakouluikäinen ja eletään 80-luvun
loppua. Metaileva kertoja rohkaisee henkitoreissaan makaavaa poikaa (eli
”sinua”), että vaikka satumaisten rikkauksien saavuttaminen voikin nyt tuntua
kaukaiselta haaveelta, käänne parempaan on pian tulossa.
Kerrotaan päähenkilön suvusta,
kylän elämästä, kokkina työskentelevästä isästä. Pikanttina lisänä on turhankin
seikkaperäinen kuvaus siitä, kuinka aviolliset velvollisuudet suoritetaan, kun koko
monilapsinen perhe joutuu nukkumaan samassa sängyssä.
Perhe muuttaa isän töiden perässä suurkaupunkiin,
päähenkilö ja hänen sisaruksensa ovat innoissaan. Metropoli tuntuu vieraalta ja vähän uhkaavalta paikalta, mutta ainakin se tarjoaa uusia
mahdollisuuksia lapsille, jotka muuten joutuisivat musertavan yksitoikkoisiin
maatöihin loppuiäkseen.
Tarina
hyppää pari vuotta eteenpäin kuvaamaan päähenkilön koulunkäyntiä. Matkaa
PISA-tutkimusten huippumaaksi on melkoisesti, kun pikkusieluinen opettaja jakelee lahjakkaille oppilaille ruumiillisia rangaistuksia oikeista vastauksista. Sinnikkäästi
päähenkilö – joka on erityisen pätevä matematiikassa – jatkaa kuitenkin koulunkäyntiään.
Vapaa-ajalla voi sitten huvitella uittamalla mielikuvituslaivoja avoviemärissä.
Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.
Hypätään eteenpäin. Teini-ikäinen
päähenkilö työskentelee piraatti-DVD-levyjä myyvän liikkeen
polkupyörälähettinä, millä on suotuisia vaikutuksia sekä yleiskuntoon että
sosiaaliseen elämään. Menestys on jo oraalla: poika on saanut käyttöönsä jopa
työkännykän. Hän tapaa kauniin tytön, johon pyrkii tekemään vaikutuksen välittämällä
tälle elokuvia. Teiniromanssi on kuvattu koukuttavasti, se huipentuu
kohtaukseen, jossa päähenkilö menettää poikuutensa talon katolla, yötaivaan
alla.
Teknologiset yksityiskohdat ovat teoksen
harvoja vähänkään tarkempia ajallisia kiinnekohtia. DVD-levyistä ja siitä, että
pikkufirman lähetillä voi näissä oloissa olla käytössään kännykkä, voi veikata,
että eletään mahdollisesti 90-luvun loppuvuosia tai vuosituhannen vaihdetta,
mistä taas voi laskea, että päähenkilö olisi syntynyt 80-luvun alkuvuosina.
Ensiheilasta tulee romaanin tärkeä
sivuhahmo: päähenkilön ja tytön (johon teokselle tyypillisesti viitataan vain
nimellä ”pretty girl”) polut risteävät useaan kertaan heidän elämänsä aikana. Tyttö
on lopulta päähenkilön elämän ainoa todellinen rakkaus. Mitä heistä olisikaan
voinut tulla, huokaisee lukija melankolian vallassa, mutta ei, olosuhteet
estävät suhteen kehittymisen.
Yliopistovuosista kertovassa luvussa
”Avoid idealists” päähenkilö ajautuu jonkinlaisen muslimiveljeskunnan (tai
sellaisen akateemisen nuoriso-osaston) osaksi, mutta onnistuu pyristelemään
irti sen vaikutuspiiristä ennen kuin joutuu vaikeuksiin.
Tämän jälkeen sankarimme saa ensimmäisen oikean työpaikan: hän kaupittelee sekatavarakauppoihin säilykkeitä, joiden viimeiset myyntipäivät on muutettu. Pilaantuneen tölkkiruuan diilaaminen autoritaarisen ja umpikieron esimiehen alaisuudessa toimii hyvänä harjoittelujaksona aasialaisen suurkaupungin karuun bisnesmaailmaan.
Tämän jälkeen sankarimme saa ensimmäisen oikean työpaikan: hän kaupittelee sekatavarakauppoihin säilykkeitä, joiden viimeiset myyntipäivät on muutettu. Pilaantuneen tölkkiruuan diilaaminen autoritaarisen ja umpikieron esimiehen alaisuudessa toimii hyvänä harjoittelujaksona aasialaisen suurkaupungin karuun bisnesmaailmaan.
Kolmikymppisenä päähenkilö on
löytänyt yrittäjänkutsumuksensa: alkeellisessa, kerrostalohuoneistoon
rakennetussa tehtaassaan hän valmistaa pilaantuneesta vesijohtovedestä
pullovettä rakentamallaan kömpelöllä laitteella. Päähenkilön tausta on
ihanteellinen tämäntyyppiseen liiketoimintaan. Hän on omakohtaisesti kokenut
likaisen veden vaarat, hän on ennenkin kaupitellut väärennettyjä tuotteita ja
lisäksi säilykebisneksessä luonut yhteyksiä jälleenmyyjiin. Kaupat tosin suhtautuvat
feikkivettä toimittavaan asiamieheen penseästi, mutta suurkaupungissa, joka
päivittäin kamppailee huoltovarmuusongelmien kanssa, myös sekunda käy
kaupaksi, ainakin jos hinta on riittävän halpa. Ja miksei matemaattisesti
lahjakas sankarimme sitä osaisi justeerata kohdalleen.
Vesibisneksestä avautuu ura
vuosikymmeniksi eteenpäin: nelikymppisenä päähenkilö on kasvattanut liiketoimintansa
jo teolliseen mittakaavaan ja onnistunut virkamiehiä lahjomalla ja
kilpailijoita syrjään taklaamalla luomaan itselleen ison, kannattavan
yrityksen. Perhekin on tullut perustettua, ja vaikka avioliitto on onneton,
ainakin elämän statussymbolit ovat kohdallaan: autonkuljettaja, henkivartija,
kalliita lahjoja parikymmentä vuotta nuoremmalle palkintovaimolle.
Romaanin loppupuoli on masentava: pönäkkä vesimoguli vaurastuu vaurastumistaan, mutta arkielämän
tasolla tämä tarkoittaa vain linnoittautumista imperiumin komentokeskuksena
toimivaan ökykotiin piikkilankojen taakse. Turhautunut vaimo nukkuu omassa
sängyssään, poikaan ei oikein koskaan ehtinyt tutustua, edes rahoista ei pääse
nauttimaan. Lisää pitää tienata koko ajan, koska juoksevat kulut ovat hirmuiset.
Lopulta yhtiökumppani, lankomies,
pettää ja karkaa ulkomaille rahasäkin kanssa. Paska osuu tuulettimeen monella
rintamalla yhtä aikaa: sydänkohtaus vie päählön sairaalasänkyyn, virkamiehet ja
kilpailijat iskevät heikentyneen mahtimiehen kurkkuun, vaimo lähtee kävelemään,
poika on muuttanut Amerikkaan, kaikki sukulaiset maaseudulla kuolleet.
Juuri kun tarinan aallonpohja on
saavutettu, päähenkilö törmää ruokakaupassa ”kauniiseen tyttöön”, joka on nyt
luonnollisesti jo mummoikäinen. Huvittuneen mies ja nainen
katsovat toisiaan. Vanha suola janottaa edelleen. Lukija ei voi olla tuntematta empatiaa, kun
vanha pari käy elokuvissa ja eläintarhassa ja jopa yrittää kömpelösti rakastella laskujeni mukaan n. 75 vuoden iässä.
***
Proosa on tiivistä, vauhdikasta
ja älykkään ironista. Perusasetelma, self help -oppaan näennäinen muoto, heijastuu myös
kuvauksen sävyyn: kerronta pysyttelee koko ajan ikään kuin tapausesimerkkien
tasolla sen sijaan että paneuduttaisiin tarkkaan miljöökuvaukseen tai
henkilöiden psykologiseen kehittelyyn.
Jokaisesta elämänvaiheesta
kerrotaan kiteytetty muutaman episodin sarja, minkä jälkeen hypätään
eteenpäin. Ratkaisu pitää tekstin ilmavana ja sähäkkänä, mutta sillä on myös
huono puolensa, joka on tietty luurankomaisuus, mahdottomuus samastua paremmin hahmoihin.
Vaikka proosa on lausetasolla täsmällistä ja ilmaisuvoimaista, laajemmin ottaen
teksti pitäytyy tietoisesti eräänlaisena luonnoksena, mahdollisena tarinana. Teoksen vahvuus ja heikkous ovat tässä yhtä. Luvut tuntuvat paikoin melkeinpä pikakelatuilta.
Hamidin viljelemä ironia on
monikerroksista; menestystarina muuttuu omaksi irvikuvakseen päähenkilön
ajautuessa yhä syvemmälle korruptoituneeseen järjestelmään, mutta samalla
painotukset poikkeavat vastaavasta länsimaisesta satiirista, opetus ei voi olla
”mikset tyytynyt yksinkertaiseen elämään läheistesi parissa”, koska
elämäntapaoppaiden olettamaa valinnanvapautta ei tunnu olevan kellään. Syö tai tule syödyksi. Kun
tähän lisätään paikoin inhorealistinen vanhenemisen kuvaus, alkaa viimeistään
loppukolmanneksella kaikkeen hiipiä lohduton, melkeinpä jäätävä sävy.
Ytimeltään Filthy Rich ei ole sen paremmin self help -opas kuin sellaisen
parodiakaan; se on pienimuotoinen murhenäytelmä. Lukija ei voi edes valitella,
miksei päähenkilö tarttunut hetkeen ja kosinut ”kaunista tyttöä” ajoissa, koska
tällaista hetkeä ei koskaan tullut. Rakkauselämänkin kulku on tarinan
kuvaamassa ympäristössä taloudellisten lakien säätelemää. Kun
päähenkilöllä olisi viimein ollut riittävästi pätäkkää, oli jo liian myöhäistä.
Äärimmilleen pelkistetty ja
aika-paikka-koordinaateiltaan ylimalkainen kerronta käy romaanin mittaan hieman
ärsyttäväksi. Suurkaupunki jää geneeriseksi, siitä haluaisi tietää enemmän.
Samoin harmittaa, kun koukuttava kuvaus jää usein luvun lopussa kesken ja harpataan
eteenpäin. Eräs omituisuus liittyy teoksen epookkiin: missään
vaiheessa ei suoraan kerrota mihin aikaan tarina sijoittuu, mutta mikäli
päähenkilö on syntynyt 80-luvun alkuvuosina, kuten voi olettaa, tämä merkitsee
sitä, että tarinan lopussa elettäisiin jo n. vuotta 2050. Kuitenkin ympärillä
on edelleen muuttumaton miljöö, abstrakti ”suurkaupunki” liikenneruuhkineen ja
nettikahviloineen, vailla merkkiäkään muutoksista joita n. 40 vuotta
nykyhetkestä tulevaisuuteen väistämättä toisivat tullessaan.
Tämä korostaa ikävästi epähistoriallista tunnelmaa romaanissa, jonka kuitenkin pitäisi lähtökohtaisesti kuvata historiallis-taloudellisen muutoksen vaikutuksia yhden ihmisen elämään.
Tämä korostaa ikävästi epähistoriallista tunnelmaa romaanissa, jonka kuitenkin pitäisi lähtökohtaisesti kuvata historiallis-taloudellisen muutoksen vaikutuksia yhden ihmisen elämään.