”As far as getting rich is concerned, love can be an impediment”

Mohsin Hamid: How to Get Filthy Rich in Rising Asia

(Spoilerivaroitus!)

Pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin (s. 1971) kolmas teos lähestyy romaanikerrontaa self help -oppaan parodian kautta. How to Get Filthy Rich in Rising Asia (2013) on viitoittavinaan lukijalle tietä rikkauksiin modernisoituvassa Aasiassa, mutta tosiasiassa se kertoo yhden, köyhistä oloista lähtevän maalaispojan kasvusta, menestyksestä, vaikeuksista ja elämänpettymyksestä; siitä, mitä viivan alle lopulta jäi.

Jos menestyksellä on aina hintansa, erityisen kova se näyttäisi olevan kaukoidän korruptoituneissa suurkaupungeissa, joissa pärjääminen edellyttää häikäilemättömyyttä, laittomuuksia ja väkivallan käyttöä. Mitä pidemmälle tarina etenee ja mitä voitokkaampi päähenkilö on bisnesmaailmassa, sitä ilmeisemmäksi käy yritysvalmentajamaisen, tsemppihenkisen kertojan epäluotettavuus. Lukija joutuu todistamaan, kuinka irvokasta on uhrata elämänsä menestyksen tavoittelulle. Kun lopussa kuvataan yli seitsemänkymppistä päähenkilöä, jonka yhtiökumppani, vaimo ja terveys ovat pettäneet, joka on jättänyt elämänsä elämättä rahan perässä juostessaan, tunnelma on melkoisen traaginen.

Ei-länsimaisista oloista kertovan teoksen ironia ei kuitenkaan rajoitu tutun raha-ei-tuo-onnea-läksyn toistamiseen. Teoksen kuvaamat työelämän realiteetit ovat toisenlaiset kuin mihin olemme tottuneet: jos päähenkilö ei olisi koko ikäänsä taistellut henkilökohtaisen menestyksen ja turvallisuuden puolesta, hän olisi todennäköisesti päätynyt ennenaikaiseen hautaan joko maaseudun kuluttavan ruumiillisen työn murtamana (kuten siskonsa) tai metropolin väkivallan uhrina (kuten monet teoksessa vilahtelevat sivuhenkilöt).

Elämänfilosofinen valintatilanne on jonkinlainen lose-lose. Noudata siinä sitten kukoistuksen käsikirjoitusta.

***

Menestysoppaiden iskulauseiden tapaan otsikoidut luvut alkavat lyhyellä pohdinnalla määrätystä aihepiiristä – rakkaus, idealismi, väkivalta – ja siirtyvät sitten kertomaan päähenkilöstä tietyssä elämänvaiheessa, jossa annettu teema kiteytyy. Temaattisuuden lisäksi rakenne on tiukan kronologinen, tarina kulkee kuin luotijuna päähenkilön lapsuudesta aina kuolinvuoteelle saakka. Kerronta on – harvinaista kyllä – yksikön toisessa persoonassa, mikä on miellyttävällä tavalla häiritsevää ja osaltaan ironisoi menestysoppaiden tungettelevaa, näennäisen tuttavallista puhuttelumoodia.

Päähenkilö kohdataan ensi kertaa maksatulehduksen kourissa köyhässä lapsuudenkodissaan. Aikaa ja paikkaa ei täsmennetä, kuten ei romaanissa yleensäkään, mutta lukija voi spekuloida, että ollaan mahdollisesti Pakistanin tai Intian maaseudulla, päähenkilö on alakouluikäinen ja eletään 80-luvun loppua. Metaileva kertoja rohkaisee henkitoreissaan makaavaa poikaa (eli ”sinua”), että vaikka satumaisten rikkauksien saavuttaminen voikin nyt tuntua kaukaiselta haaveelta, käänne parempaan on pian tulossa.

Kerrotaan päähenkilön suvusta, kylän elämästä, kokkina työskentelevästä isästä. Pikanttina lisänä on turhankin seikkaperäinen kuvaus siitä, kuinka aviolliset velvollisuudet suoritetaan, kun koko monilapsinen perhe joutuu nukkumaan samassa sängyssä.

Perhe muuttaa isän töiden perässä suurkaupunkiin, päähenkilö ja hänen sisaruksensa ovat innoissaan. Metropoli tuntuu vieraalta ja vähän uhkaavalta paikalta, mutta ainakin se tarjoaa uusia mahdollisuuksia lapsille, jotka muuten joutuisivat musertavan yksitoikkoisiin maatöihin loppuiäkseen.

Tarina hyppää pari vuotta eteenpäin kuvaamaan päähenkilön koulunkäyntiä. Matkaa PISA-tutkimusten huippumaaksi on melkoisesti, kun pikkusieluinen opettaja jakelee lahjakkaille oppilaille ruumiillisia rangaistuksia oikeista vastauksista. Sinnikkäästi päähenkilö – joka on erityisen pätevä matematiikassa – jatkaa kuitenkin koulunkäyntiään. Vapaa-ajalla voi sitten huvitella uittamalla mielikuvituslaivoja avoviemärissä. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Hypätään eteenpäin. Teini-ikäinen päähenkilö työskentelee piraatti-DVD-levyjä myyvän liikkeen polkupyörälähettinä, millä on suotuisia vaikutuksia sekä yleiskuntoon että sosiaaliseen elämään. Menestys on jo oraalla: poika on saanut käyttöönsä jopa työkännykän. Hän tapaa kauniin tytön, johon pyrkii tekemään vaikutuksen välittämällä tälle elokuvia. Teiniromanssi on kuvattu koukuttavasti, se huipentuu kohtaukseen, jossa päähenkilö menettää poikuutensa talon katolla, yötaivaan alla.

Teknologiset yksityiskohdat ovat teoksen harvoja vähänkään tarkempia ajallisia kiinnekohtia. DVD-levyistä ja siitä, että pikkufirman lähetillä voi näissä oloissa olla käytössään kännykkä, voi veikata, että eletään mahdollisesti 90-luvun loppuvuosia tai vuosituhannen vaihdetta, mistä taas voi laskea, että päähenkilö olisi syntynyt 80-luvun alkuvuosina.

Ensiheilasta tulee romaanin tärkeä sivuhahmo: päähenkilön ja tytön (johon teokselle tyypillisesti viitataan vain nimellä ”pretty girl”) polut risteävät useaan kertaan heidän elämänsä aikana. Tyttö on lopulta päähenkilön elämän ainoa todellinen rakkaus. Mitä heistä olisikaan voinut tulla, huokaisee lukija melankolian vallassa, mutta ei, olosuhteet estävät suhteen kehittymisen. 

Yliopistovuosista kertovassa luvussa ”Avoid idealists” päähenkilö ajautuu jonkinlaisen muslimiveljeskunnan (tai sellaisen akateemisen nuoriso-osaston) osaksi, mutta onnistuu pyristelemään irti sen vaikutuspiiristä ennen kuin joutuu vaikeuksiin.

Tämän jälkeen sankarimme saa ensimmäisen oikean työpaikan: hän kaupittelee sekatavarakauppoihin säilykkeitä, joiden viimeiset myyntipäivät on muutettu. Pilaantuneen tölkkiruuan diilaaminen autoritaarisen ja umpikieron esimiehen alaisuudessa toimii hyvänä harjoittelujaksona aasialaisen suurkaupungin karuun bisnesmaailmaan.

Kolmikymppisenä päähenkilö on löytänyt yrittäjänkutsumuksensa: alkeellisessa, kerrostalohuoneistoon rakennetussa tehtaassaan hän valmistaa pilaantuneesta vesijohtovedestä pullovettä rakentamallaan kömpelöllä laitteella. Päähenkilön tausta on ihanteellinen tämäntyyppiseen liiketoimintaan. Hän on omakohtaisesti kokenut likaisen veden vaarat, hän on ennenkin kaupitellut väärennettyjä tuotteita ja lisäksi säilykebisneksessä luonut yhteyksiä jälleenmyyjiin. Kaupat tosin suhtautuvat feikkivettä toimittavaan asiamieheen penseästi, mutta suurkaupungissa, joka päivittäin kamppailee huoltovarmuusongelmien kanssa, myös sekunda käy kaupaksi, ainakin jos hinta on riittävän halpa. Ja miksei matemaattisesti lahjakas sankarimme sitä osaisi justeerata kohdalleen.

Vesibisneksestä avautuu ura vuosikymmeniksi eteenpäin: nelikymppisenä päähenkilö on kasvattanut liiketoimintansa jo teolliseen mittakaavaan ja onnistunut virkamiehiä lahjomalla ja kilpailijoita syrjään taklaamalla luomaan itselleen ison, kannattavan yrityksen. Perhekin on tullut perustettua, ja vaikka avioliitto on onneton, ainakin elämän statussymbolit ovat kohdallaan: autonkuljettaja, henkivartija, kalliita lahjoja parikymmentä vuotta nuoremmalle palkintovaimolle.

Romaanin loppupuoli on masentava: pönäkkä vesimoguli vaurastuu vaurastumistaan, mutta arkielämän tasolla tämä tarkoittaa vain linnoittautumista imperiumin komentokeskuksena toimivaan ökykotiin piikkilankojen taakse. Turhautunut vaimo nukkuu omassa sängyssään, poikaan ei oikein koskaan ehtinyt tutustua, edes rahoista ei pääse nauttimaan. Lisää pitää tienata koko ajan, koska juoksevat kulut ovat hirmuiset.

Lopulta yhtiökumppani, lankomies, pettää ja karkaa ulkomaille rahasäkin kanssa. Paska osuu tuulettimeen monella rintamalla yhtä aikaa: sydänkohtaus vie päählön sairaalasänkyyn, virkamiehet ja kilpailijat iskevät heikentyneen mahtimiehen kurkkuun, vaimo lähtee kävelemään, poika on muuttanut Amerikkaan, kaikki sukulaiset maaseudulla kuolleet.

Juuri kun tarinan aallonpohja on saavutettu, päähenkilö törmää ruokakaupassa ”kauniiseen tyttöön”, joka on nyt luonnollisesti jo mummoikäinen. Huvittuneen mies ja nainen katsovat toisiaan. Vanha suola janottaa edelleen. Lukija ei voi olla tuntematta empatiaa, kun vanha pari käy elokuvissa ja eläintarhassa ja jopa yrittää kömpelösti rakastella laskujeni mukaan n. 75 vuoden iässä.

***

Proosa on tiivistä, vauhdikasta ja älykkään ironista. Perusasetelma, self help -oppaan näennäinen muoto, heijastuu myös kuvauksen sävyyn: kerronta pysyttelee koko ajan ikään kuin tapausesimerkkien tasolla sen sijaan että paneuduttaisiin tarkkaan miljöökuvaukseen tai henkilöiden psykologiseen kehittelyyn.

Jokaisesta elämänvaiheesta kerrotaan kiteytetty muutaman episodin sarja, minkä jälkeen hypätään eteenpäin. Ratkaisu pitää tekstin ilmavana ja sähäkkänä, mutta sillä on myös huono puolensa, joka on tietty luurankomaisuus, mahdottomuus samastua paremmin hahmoihin. Vaikka proosa on lausetasolla täsmällistä ja ilmaisuvoimaista, laajemmin ottaen teksti pitäytyy tietoisesti eräänlaisena luonnoksena, mahdollisena tarinana. Teoksen vahvuus ja heikkous ovat tässä yhtä. Luvut tuntuvat paikoin melkeinpä pikakelatuilta.

Hamidin viljelemä ironia on monikerroksista; menestystarina muuttuu omaksi irvikuvakseen päähenkilön ajautuessa yhä syvemmälle korruptoituneeseen järjestelmään, mutta samalla painotukset poikkeavat vastaavasta länsimaisesta satiirista, opetus ei voi olla ”mikset tyytynyt yksinkertaiseen elämään läheistesi parissa”, koska elämäntapaoppaiden olettamaa valinnanvapautta ei tunnu olevan kellään. Syö tai tule syödyksi. Kun tähän lisätään paikoin inhorealistinen vanhenemisen kuvaus, alkaa viimeistään loppukolmanneksella kaikkeen hiipiä lohduton, melkeinpä jäätävä sävy.

Ytimeltään Filthy Rich ei ole sen paremmin self help -opas kuin sellaisen parodiakaan; se on pienimuotoinen murhenäytelmä. Lukija ei voi edes valitella, miksei päähenkilö tarttunut hetkeen ja kosinut ”kaunista tyttöä” ajoissa, koska tällaista hetkeä ei koskaan tullut. Rakkauselämänkin kulku on tarinan kuvaamassa ympäristössä taloudellisten lakien säätelemää. Kun päähenkilöllä olisi viimein ollut riittävästi pätäkkää, oli jo liian myöhäistä.

Äärimmilleen pelkistetty ja aika-paikka-koordinaateiltaan ylimalkainen kerronta käy romaanin mittaan hieman ärsyttäväksi. Suurkaupunki jää geneeriseksi, siitä haluaisi tietää enemmän. Samoin harmittaa, kun koukuttava kuvaus jää usein luvun lopussa kesken ja harpataan eteenpäin. Eräs omituisuus liittyy teoksen epookkiin: missään vaiheessa ei suoraan kerrota mihin aikaan tarina sijoittuu, mutta mikäli päähenkilö on syntynyt 80-luvun alkuvuosina, kuten voi olettaa, tämä merkitsee sitä, että tarinan lopussa elettäisiin jo n. vuotta 2050. Kuitenkin ympärillä on edelleen muuttumaton miljöö, abstrakti ”suurkaupunki” liikenneruuhkineen ja nettikahviloineen, vailla merkkiäkään muutoksista joita n. 40 vuotta nykyhetkestä tulevaisuuteen väistämättä toisivat tullessaan.

Tämä korostaa ikävästi epähistoriallista tunnelmaa romaanissa, jonka kuitenkin pitäisi lähtökohtaisesti kuvata historiallis-taloudellisen muutoksen vaikutuksia yhden ihmisen elämään.