Muistiinpanoja Zodiakin Neuromaanista 14.9.2016

Marian sairaalan oven yläpuolella lukee isolla Neuromaani. Pelkkä astuminen sisään kyltin alta on kummallinen kokemus. Tuulikaapissa kuuluu koirien haukuntaa, ensimmäistä kertaa pelottaa vähän.

Väkeä on tungokseksi asti vastaanottokäytävällä. Orientoidun väkisinkin oikeaan lääkärikäyntiin. Tuntuu jo kohta enemmän siltä kuin olisi lääkärissä kuin että olisi menossa esitykseen.

Vastaanotto sujuu samalla tavalla ja samoin äänenpainoin kuin normaalissa lääkärikäynnissä. Pyydetään odottamaan että kutsutaan nimellä. Kutsut ovat jokaista äänenpainoa ja katsetta myöten autenttisen tuntuisia. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia tulee ja menee. Potilaat saavat muovisen lääkepikarin, josta pitää nielaista vaalea tabletti.

Ohjelmalehtinen on samalla ohje esitykseen. Siinä kerrotaan mp3-soittimen käytöstä ja siitä, missä kaikkialla esityksen aikana saa liikkua.

Oma vuoro tulee, henkilökohtainen kontakti tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja ahdistavalta. Paikkaan on eläytynyt jo niin vahvasti, että potilaan rooliin menee helposti, samanlainen kihelmöinti kuin lääkärissä, tahdoton seuraaminen. Vielä pieni odotus ja sitten hoitaja auttaa päälle sairaalakaavun ja varmistaa vielä että osaan käyttää soitinta.

Siitä siirrytään viereiseen huoneeseen makaamaan sairaalasänkyyn ja jäädään yksin kuulokkeet päässä kuuntelemaan introa. Se on periaatteessa sama kuin romaanin kakkosluku Aamu, jossa kerrotaan auringosta ja heräämisestä. Miten moniaineksinen teksti onkaan, psykedeelisiä törmäyksiä, auringon ja kalan silmiä, tuijotan kattoon ja tekstissä kerrotaan että tuijotan kattoon. Viereisestä sängystä potilas jo nousee ja lähtee kävelemään käytävälle.

Yli-Juonikkaan tekstin lyyrisyys pääsee esiin. Lukija on ammattinäyttelijä miellyttävine äänikirjaäänineen. Tuntuu kuin laskeutuisi Neuromaanin tekstimereen, joka on niin tuttua ja samalla niin outoa ja runsasta, ettei sitä koskaan pysty tarkasti pitämään mielessään.

Ehkä noin viiden minuutin kuluttua tulee ensimmäinen valintatilanne. Voi jäädä paikoilleen tai lähteä ”aamujumppaan” muistaakseni viidenteen kerrokseen. Tuntuu hyvältä päästä liikkeelle. Kun kävelee käytävän halki vielä odottavien tulijoiden ohi, tuntee itsensä jo kokeneeksi potilaaksi, laitostuneeksi. Tilan tuntu, paikan tuntu on koko ajan poikkeuksellisen vahva. Ollaan todella intensiivisesti nimenomaan sairaalassa ja jo se tekee esityksestä jotakin, mitä en ole ennen kokenut. Mutta missä minä oikeastaan olen, kirjan sisälläkö? Välillä tuntuu siltä. Millainen tämä tilanne on? Sosiaalinen hämmennys on myös hyvin vapauttavaa. Vähän hymyilyttää, kun vilkaisee muita potilaita, mutta kukaan ei halua rikkoa illuusiota.

Ylös pääsee sekä hissillä että portaita. Menen portaita tietokonelaukkua kantaen (säilytyspaikkaa ei ole), vaikka se on hieman raskasta. Naurattaa, kun kaikki on niin hienoa ja outoa. Uskomatonta, että tämä on ylipäätään tehty. Kenelle voi tulla mieleen ottaa kirjassa mainittu ”neurokoreografia” näin kirjaimellisesti. Kirjaimellisuus on parasta.

Osa kerroksista on suljettu mutta kaikki, kieltomerkitkin, sulautuvat osaksi teosta. Aurinko on laskemassa ja häikäisevä valo tulvii käytävään. Teos virittää kaiken tilassa olevan osaksi itseään. Ulkona kulkeva ratikka on ihmeellinen sairaalan isosta ikkunasta katsottuna. Myös edestakaisin kuljeskelevista potilaista tulee eräänlaisia tanssijoita tai liikkuvia patsaita. Olemme toisillemme näyttelijöitä ja lavastetta, ja samalla meitä yhdistää tämä kokemus, joka luo tietynlaisen solidaarisuuden. Kaikki leikkivät mukana.

Silloin tällöin näkee järjestyksenvalvojan eikä voi tietää, onko hänkin tanssija. Potilas saattaa yhtäkkiä alkaa täristä ja kouristella käytävälle jätetyllä sängyllä. Käytävillä tanssitaan, tanssijat ovat hienovaraisesti tietoisia katsojista. Mukauttavat liikkeensä potilaiden sijaintiin vaikka ovat samalla ikään kuin toisissa tiloissa. Kerran kaatuva tanssija koskettaa minua. Monet liikkeet jäljittelevät jonkinlaisia kouristuksia tai pakkoliikkeitä, mutta eivät rajusti vaan useimmiten pehmeän tyylitellysti.

Heti aluksi tunne, että huoneita ja asioita on liikaa, ja juuri liiallisuus on tässä kaikessa niin miellyttävää. Aavistaa jo, että tästä jää paljon näkemättä.

Huoneiden rekvisiitta, esimerkiksi silitysrauta tai naamio tai koirataulu yhdistyy hetkittäin soittimelta kuuluvan tekstin kanssa. Vainoharhaisia yksityiskohtia, merkityksellisiä esineitä kaikkialla. Huoneissa on myös löydettäviä asioita, kuten papereita, post it -lappuja ja kuvia laukkujen sisällä. Eräässä huoneessa potilas tutkii lappua ja ojentaa sen sitten minulle. Lapulla on Neuromaanin yhden alaviitteen teksti, jossa kerrotaan kuinka paljon rahaa kirjan luettuaan voi tienata.

Soittimelta kuuluvan tekstin tekstuuri on niin tiheää, että sitä ei pysty kovin tarkasti seuraamaan, jos haluaa pysyä tietoisena myös tilasta jossa on, ja ihmisistä siellä. Kuin uppoaisi tekstin syvänteisiin, jotka yhtäkkiä sitten palautuvat mieleen.

Joissakin huoneissa, kuten upeassa balettihuoneessa, samanaikaisia ”tekstejä” tulee  hyvin monta päällekkäin: itse baletti (miten ihmeellistä on katsoa balettia metrin päästä!) ja kuulokkeista kuuluva luenta, joka saattaa romaanin tapaan viitata muihin kirjoituksiin, Yli-Juonikkaan alkuteos, jota yritän pitää referenssinä, seinälle heijastettava elokuvaluuppi, View-Master-laitteet, joissa on erilainen idylli kuin selostetussa Riekkisen lapsuusmaisemassa. Kaikki törmäykset ja jännitteet, koko ajan eksyy jollain tavalla.

Idylli on jonkinlainen teema balettihuoneessa, jossa on tekonurmimaista mattoa ja metallinkiiltoinen tanssijan väylä (potilaat yrittävät vältellä sille astumista, kuin se olisi pyhä), mutta teema ei missään paljastu selvästi. Runsaus peittää pohjarakenteen niin kuin romaanissakin, mikä on ihanaa. Seinälle heijastuva suomifilmiromantiikka säröilee.

Yhdessä huoneessa pyörii video, jolla tutkijat Laura Piippo ja Sakari Kursula kertovat Neuromaanista, myös Jaakko vilahtaa, ja suvereenisti ylilääkäriksi tekeytynyt Raekallio puhuu. ”Tervetuloa viihtymään”, ”anonyymisti verkkokaupassa”... Miten tarkasti lipevän epäilyttävää kaikki Johtavan Neurokoreografin esityksessä onkaan. Salaliittojen, korruption, byrokratian ja pseudotieteen loistava keitos. Huoneessa esittää pakkoliikemäistä tanssia pitkä mies. Hän nousee käsien varassa pöytälevylle. Välillä hän tuntuu ihmettelevän Kursulan puhetta valkokankaalla, ehkä jopa reagoivan Kursulan käsien liikkeisiin. Viereisessä huoneessa pyörii monitorilla kummallinen aivomallinnus ja pöydällä on tutkimuspapereita sekaisin.

Samassa kerroksessa on vastaanottokoppi, jossa on yksinäinen tanssija. Tuntuu röyhkeältä mennä koppiin ja istua hänen työtuolilleen seuraamaan ainoana katsojana esitystä. Astua noin vain tanssijan tilaan, missä muualla tällaista pääsisi kokemaan? Täälläkin on seinillä ylitsepursuava määrä lippulappuja, kuten muuallakin. Tilat ovat ylikoodattuja eikä niitä saa hallintaan, varsinkaan kun kuuntelee samalla tekstiä soittimelta. Tekstissä lainataan Calvinon Näkymättömien kaupunkien helvettipätkää.

Uskomattoman taitavasti sairaalassa on pelkistetty, konkretisoitu ja tilallistettu romaanin ideoita. Ja alkaa ajatella, että tällaisista huoneista se alun perin koostuukin. Eikä huonemetafora ole hassumpi kirjallisuutta lukiessa muutenkaan. ”Käännös” tanssin, installaatioiden, ja yleensä tilaan sidotun taiteen kielelle on virtuoosimainen. Nautin tästä niin paljon. Yli-Juonikkaan huumori yhdistettynä erilaisiin ahdistaviin ja pelottaviin pohjasävyihin on myös tavoitettu. Tästä olisi helposti voinut tehdä varman päälle ahdistavaa skitsopatsastelua, mutta tämä on (Kaspar Hauserin tapaan) myös hyvin viihdyttävää.

Koiran hyökkäys Sveitsissä ja siihen liittyvä nabokovilaisen överisti tyylitelty proosa on yksi parhaista jaksoista romaanissa ja hieno myös täällä. Täydellisen peittävään tarkka-ampujan maastoasuun sonnustautunut tanssija kyyhöttää kerroksen (nelosen vai vitosen, en enää tiedä) sisääntuloaulassa kuin seefferi, taustalla pienoismalli hotellista tunnelmallisesti valaistuna. 

Istun otuksen lähelle pehmeälle matolle. Tekee mieli mennä sen viereen. Olento on kummallisella tavalla tietoinen minun läsnäolostani ja reagoi eläimen tapaan samalla kun kuuntelen tarinaa Riekkisen juoksulenkistä. Olento on yhtä aikaa söpö ja pelottava. Sitä haluaisi koskea, mutta en koske.

Käytävältä kuuluu jotain kummaa melua samalla, tilanne alkaa tuntua uhkaavalta. Koirakohtauksen koomisuus ei täysin laimenna tunnetta. Huomaan, että esitys on hetkittäin oikeasti ahdistava, sen tuntee hengityksessä, joka käy välillä vaikeaksi. Jos vieressäni oleva olento nyt syöksyisi päälle, se olisi kamalaa. Karvaturri lähtee kuitenkin liikkumaan poispäin ja jotkut katsojat seuraavat sitä. Se nousee kahdelle jalalle.

Monissa tiloissa on taustamelua, joka toimii maagisesti yhteen kuulokkeista tulevan kerronnan kanssa. Melu on tyypillisesti jonkinlaista jyminää tai kohinaa, joka sitoo puheäänen tilaan. Teknisesti todella toimiva ratkaisu, joka luo ikään kuin (jälleen yhden) sillan kuulokkeista kuuluvan puheen ja tilan välille. Äänten sekoitukset ovat muutenkin tehokkaita, vain osa tutkimushuoneista on sillä tavalla eristetty muusta tilasta, ettei niihin kantautuisi sivuääniä.

Hurjin yksittäinen huone on aistideprivaatiotankki, joka on toteutettu pallomerenä. Pohjakerroksen huoneessa vieraat pukevat suojapuvun (sairaalakaavun ja muiden vaatteiden päälle) hoitajan ohjauksessa ja siirtyvät sitten sisempään tilaan pressun taakse, jossa saavat lisäohjeita. Sen jälkeen mennään huoneeseen, joka on hämärän violetiksi valaistu ja täynnä palloja ja pallojen seassa makaa ihmisiä. Heistä näkyy vain osa, ja vaikutelma on hiukan kammottava. Kömpiminen ihmisten ja pallojen sekaan hiostavissa vaatteissa samalla kun taustamelu melkein estää kuulemasta, mitä raidalla kuuluu, on melko klaustrofobinen joskin myös nautinnollisen regressiivinen kokemus.

Olo on kaukana aistideprivaatiosta, kun vaatteet kiristävät ja kahisevat ja valot tuntuvat kummallisilta, ja aina joku liikehtii ja liikuttaa palloja ja onnistun vielä sekoilemaan soittimen kanssa niin että kestää aikansa saada teksti taas pyörimään ja uudet tulijat yrittävät mahtua sekaan pieneen tilaan. Kovin kauaa huoneessa ei viihdy. Nauhalta kuuluu valintatilanne: jos suvussasi on perinnöllisiä psyykkisiä sairauksia, siirry... Jos ei, jää paikallesi. Lähden mielelläni liikkeelle ja vääntäydyn hankalasti pallojen seasta pois.

Koko ajan on tilaisuus käydä myös kanttiinissa, mihin nauhalla kehotetaankin, mutta en malta, koska ei tiedä milloin aika loppuu ja kuinka paljon jää näkemättä.

Eräässä huoneessa on pakettilähetysten pehmustemuoveja, ja koko huone on vuorattu muovilla ja valaistu oranssin sävyiseksi. Samalla kuulemme tarinaa liimahöyryjen imppaamisesta ja aivojen harmaan aineen koostumuksesta. Tästä muistaakseni numerosta 15 siirrytään viereiseen kliinisempään tilaan 16, jonka seinällä on dokumentteja aivotutkijoiden ”virkistyspäivästä”. Työryhmän valokuviin on lisäilty työpaikkahumoristisia yksityiskohtia kuulakärkikynällä. Jaakolla on kruunu tai sarvet. Mukana on Kursulan gradusta Neuromaanin linkkikaavio, jonka päälle on asetettu leikelty Tokion metrokartta. Kaikkiaan seinän kollaasi on tolkuttoman runsas, niin että siitä ei voi saada otetta jäämättä huoneeseen liian pitkäksi aikaa.

Viimeinen huone, jossa ehdin käydä, on juhlasali. Ruokapöytä on makaaberi, lautasilla on kasvoja, rikkinäisiä naamioita, yleisvaikutelma on goottilaisen synkkä ja koristeellinen. Nurkassa on pieni erillinen pöytä, jolle on asetettu tohtorinhattu. Istun sen ääreen ja kuuntelen soittimen tekstiä, kun yhtäkkiä käytävän kaiuttimet kuuluttavat tutkimusten päättyneen. Potilaat alkavat valua kohti hissejä ja portaita.

Ajantaju on tehokkaasti kadonnut. Esitys lienee kestänyt melko tarkkaan kaksi tuntia, päättelen myöhemmin, koska kanttiinissa ottamani valokuva on otettu klo 21.18. Esityksen aikana puhelimen käyttö oli kielletty.

Jää tunne, että on nähnyt vain yhden mahdollisen otoksen kaikesta. Joihinkin tiloihin ei oikein uskaltanutkaan mennä, mutta ehkä olisi myöhemmin uskaltanut.  Parin tunnin jälkeen ehkä olisi muutenkin päätynyt vaeltelemaan kerroksissa ja huoneissa vapaammin. Nyt yritin kulkea melko tiiviisti suhteessa tekstiin ja sen tarjoamiin valintoihin. Pakolle alistuminen lisäsi muutenkin vahvaa uppoutumista.  

Teos on oikeastaan yhtä aikaa tanssiesitys, eräänlainen roolipeli ja taidenäyttely, jopa konsertti, ottaen huomioon miten intensiivistä kuuntelua se vaatii. Hienoimpia asioita, joita olen päässyt kokemaan.

RELATED STORY: Kallonporaajan iltapäivä.