26.2.18

aittamatrix



Meri näytti tuolta joskus, kun ajoi Sahkarinniemen päähän syysmyrskyn aikaan ja katseli Saikanselälle. Leivät ja kuumaa teetä mukana, siinä viihtyi pitkäänkin. Mutta ei ole meri tuo. Tyhjää siellä on loputtomiin, vaikka tuntuu että mustaa voisi kädellä koskea. Välissä kyllä puoli metriä lasia. Kenen rasvaiset sormenjäljet siinäkin lienee, vaan eiköhän botti iltapäivällä taas pyyhkäise ikkunat kirkkaiksi. Tuolla tummassa kiisselissä rupeaa näkemään vaikka mitä värejä ja pilkkuja, kun jaksaa pitempään katsoa. Kaunishan se on avaruus aina, mutta ei tähän ikämies totu, eikä haluakaan. Pojanpoika pakotti mukaan, mutta hirret vaadin kyytiin. Tuolla ruumassa ne jossain on numeroituna, nippusiteillä kiinni. Veeti on isoa sotaherraa nyt, vaikka eihän siitä kauan ole kun se meillä kävi poikasena hiihtolomilla ja sillä konsolillaan pelasi. Karmean kokoisella kiväärillä tähtäili jotain kuumörköjä ja hihkui innoissaan. Anneli siunaili, että tarvitseeko tuollaisia lapsen katsoa. Nyt poika on niin kuin siitä pelistä itse. Iso mies, päätä pitempi minua. Ainahan sille ruoka maistui, ja kova oli liikkumaan jos sen vain ulos sai. Sotaväen jälkeen laittoivat sen Pohjois-Pohjanmaan evakuoinnista vastaamaan, ja miehen työn se siinä teki, ei siinä. Sanoin kättelyssä, että minä en kotitilalta lähde mihinkään, mutta Harvakarin päällä kun alkoi olla metri sitä happovettä, niin hakivat minut ja laittoivat ensin tila-autoon ja siitä mentiin Vyöhykkeelle. Eihän sieltä meidän seudulta enää pitkään aikaan saanut pullovettäkään eikä vihanneksia, pahaksi se eläminen meni. Kaivosta ei arvannut enää vuosiin mitään nostaa eikä pellolla kasvanut ohdaketta kummempaa. Annelille ehdin vannoa, että minä en niillä tankkereilla rupea lentelemään minnekään tuntemattomaan vaikka koko muun kansan niihin pakkaisivat, mutta mitä siinä enää mahtoi, kun armeijan kyydillä kotoa vietiin, vanhaa ukkoa, ja oma pojanpoika ylimpänä päsmäsi. Mutta hirret sain mukaan, ja aitan lyön vielä pystyyn, jos jostain pala maata löytyy. Huonolta se vaan näyttää, kun on jo vuosi täällä killuttu ja ihmetelty. Nuoremmat jaksaa ruutua katsoa ja sarkofagissa makailla päiväkausia. Vanhemmalla väellä käy ulos tuijotellessa aika pitkäksi. Kohta kai ne rupeaa kutsumaan sopalle, sen jälkeen teen sen sudokun loppuun.

1 kommentti:

Katja kirjoitti...

Onpas hieno! :)