Breaking Badin kiero materialismi

Yksitoista viikkoa. Sitten kaikki olisi kunnossa.

Yksitoista viikkoa työtä ja kauppaa, sen jälkeen rahaa olisi tarpeeksi ja hommat voisi lopettaa. Walter saisi kuolla rauhassa.

Breaking Badin toisen tuotantokauden avausjaksossa Walter White istuu autossa yhteistyökumppaninsa Jesse Pinkmanin kanssa ja tekee laskelmia. Aikaa ei ole paljon, koska keuhkosyöpä on todennäköisesti parantumaton. Kemianopettajan palkka ei riitä kalliisiin hoitoihin eikä rahaa kerry säästöön tulevia vuosia varten. Skyler-vaimo jäisi tyhjän päälle kahden lapsen kanssa, joista toinen on vielä kohdussa. Talo menisi alta, kun perheen elättäjä olisi poissa.

Jo normaalioloissa Walter on joutunut tekemään kahta työtä. Opettajan toimensa ohella hän on käynyt autopesulassa osa-aikahommissa. Rahat ovat juuri ja juuri riittäneet tavallisiin menoihin. Luottovelkaa on. Sieraimet ovat pysyneet pinnan yläpuolella, mutta Walterin sairastuminen näyttää kohtalokkaalta iskulta. Vakuutus ei korvaa hoidoista koituvia hirvittäviä kuluja.

Mutta Walter on keksinyt suunnitelman, jonka avulla kaikki järjestyisi: hän on ryhtynyt valmistamaan metamfetamiinia. Walterin taidoilla synteettisestä piristeestä on saatu puhtaampaa kuin katukaupassa on koskaan nähty. Uusi kristalli on alkanut syrjäyttää huonompia aineita markkinoilta.

Kauppamieheksi Walter on saanut painostettua entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin, jolla on alalta kokemusta. Walter on sattumalta nähnyt Jessen rikollisissa puuhissa ja uhannut käräyttää tämän ellei saa apua.

Toisen kauden alussa ollaan tilanteessa, jossa Walter ja Jesse ovat jo menestyksekkäästi valmistaneet ainetta matkailuautoon rakennetussa laboratoriossa ja saaneet tavaraa eteenpäin. Määrät ovat kuitenkin Walterin mielestä liian pieniä, ja niinpä hän on pakottanut Jessen mukaan isompaan liigaan. Jessen varoituksista huolimatta Walter on päätynyt asioimaan suoraan Albuquerquen merkittävän diilerin Tuco Salamancan kanssa. Vainoharhainen, impulsiivisen väkivaltainen Tuco on suostunut kaupantekoon, jossa puhutaan grammojen sijaan kiloista.

Walter on laskenut, että Tucon hyväksymällä tahdilla tulevaisuuden turvaksi tarvittavat 737 000 dollaria saadaan kokoon noin yhdessätoista viikossa. Lasten opiskelut, asuntolaina, kulutusluotot, kymmeneksi vuodeksi käyttörahaa. Kohta Walter voisi eläköityä huumehommista eikä vaimon tarvitsisi tietää mitään.

Puoliso on kyllä ihmetellyt, missä Walter aikaansa viettää, mutta kaikkien kannalta olisi mukavampaa, jos ei jouduttaisi puhumaan tapetuista vihollisista ja heidän hävitetyistä ruumiistaan, ei pahoinpitelyistä eikä murtovarkauksista, joita Walterin tee-se-itse-eläkevakuutus edellyttää. Kaikki on kuitenkin tehty hyvästä syystä, perheen eteen. Näin toimii itsenäinen, vastuullinen mies.

Walterin suunnitelma ehtii olla voimassa muutamia minuutteja. Sen jälkeen asiat alkavat jälleen riistäytyä käsistä kammottavin seurauksin. Kuvio on sarjassa toistuva: Walter järkeilee, suunnittelee ja selittää. Sen jälkeen arvaamattomat voimat pääsevät irti ja käynnistyy sivuvaikutusten helvetillinen ketjureaktio.

Hypättyään huumebisnekseen Walter löytää itsensä painajaismaisesta maailmasta, jossa tappaminen, jatkuva valehtelu ja ryöstöt ovat arkipäivää. Hänellä on kuitenkin hämmentävä kyky selittää asiat parhain päin silloinkin, kun ollaan jo menossa kohti uutta katastrofia.

Lisäksi Walter huomaa nauttivansa uudesta roolistaan. Luodessaan nahkansa ja muuntautuessaan ”Heisenbergiksi” Walter löytää uudelleen tukahdutetun kunnianhimonsa kemistinä. Samalla hän tulee vieneeksi katkeraan loppuun itsenäisen miehen fantasiansa. Walter kammoaa ajatusta siitä, että olisi muista riippuvainen. Mutta myrkyllinen versio yksilön riippumattomuuden ideasta vie häntä kohti alati kamalampia riippuvuuksia.

*

Kun Breaking Badin luoja Vince Gilligan törmäyttää yhteen kaksi eri todellisuutta, New Mexicon alamaailman ja tavallisen keskiluokkaisen elämänmenon, hän tulee korostaneeksi sitä, mikä maailmoille on yhteistä: jatkuva, piinaava huoli pärjäämisestä taloudellisten realiteettien puristuksessa.

Uutiset kertovat talouden ongelmista, ja pitkin tarinaa viitataan vuoden 2008 talousromahduksen jälkeiseen tilanteeseen. Jopa sarjan menestyneet hahmot, kuten Skylerin esimies Ted, tuovat esiin pelkonsa putoamisesta. Mitä tapahtuisi, jos toimeentulo menisi ja lapset joutuisivat tyhjän päälle? Koulumaksuihin ei olisi varaa, auto menisi myyntiin. Ihmiset elävät epävarmuuden tilassa, monet jopa kuilun partaalla.

Sarjan mittaan tulee tutuksi myös Albuquerquen köyhä väestö, niin rahattomat valkoiset kuin paperittomat maahanmuuttajat sekä osavaltion alkuperäisasukkaat. Karkotusuhan alla elävillä työläisillä, kodittomilla ja zombietaloissa majailevilla narkomaaneilla ei näytä olevan mitään toivoa nousta olosuhteiden yläpuolelle. Mutta ei keskituloistenkaan luokkaliikkuvuus suuntaudu kuin alaspäin. Suojassa on vain ohut Bentleyllä ajava eliitti.

Alamaailmassa pienet toimijat saattavat nousta hetkellisesti parempiin asemiin. Riskit ovat kuitenkin valtavat, ja aina on viisaampaa pysytellä jonkun paikallisen rahamiehen siipien suojassa ja tyytyä osaansa. Alussa Jesse valistaakin Walteria, että on tiedettävä paikkansa. On hullua lähteä tunkemaan itseään Tucon kaltaisen kihon reviirille. Se ajaa koko järjestelmän epätasapainoon, niin kuin Walter saa pian nahoissaan tuntea.

Itsenäisyydestä unelmoiva Walter löytää itsensä alati tihenevästä riippuvuussuhteiden seitistä. Jokainen askel kohti autonomiaa johtaa yhä kamalampaan sidokseen seuraavan tason pomon kanssa. Walterin luonnostelema exit-strategia käy toivottomaksi. Tältä alalta ei jäädä kultakello ranteessa eläkkeelle. On jatkettava pakoa eteenpäin, aina syvemmälle pimeyteen.

Sarjassa siteerataan usein Kummisetää, ja eräs hahmoista pääsee lausumaan trilogian kolmannen osan kuuluisimman repliikin: ”Just when I thought I was out, they pull me back in.” Yhdellä tasolla koko Breaking Bad on tämän avainlauseen kehittelyä mahdollisimman absurdiin pisteeseen.

Eräässä jaksossa mainitaan, että Walterin tulot kemianopettajana ovat 43 000 dollaria vuodessa. Walterin käytyä sairaalassa nähdään, kuinka printteri raksuttaa laskua muutamasta vaivaisesta päivästä. Summa on moninkertaisesti Walterin kuukausipalkan verran, ja varsinaiset syöpähoidot tietävät monumentaalisia lisäkustannuksia.

Neljännen kauden puolivälissä käy ilmi, että Walter tienaa huumeilla noin seitsemän miljoonaa vuodessa. Uudessa toimessaan hänen on kuitenkin jatkuvasti tapettava ja valehdeltava enemmän pysyäkseen edes hengissä.

Breaking Badin hahmojen väliset suhteet ovat tyypillisesti molemminpuolisia kiristyssuhteita, joista ei ole minkäänlaista onnellista ulospääsyä. Ihmisten keskinäinen riippuvuus toisistaan toteutuu irvikuvana, jossa jokainen osoittaa toista aseella päähän.

Epäterveet suhteet, velkakierteet ja yleinen pelko riivaavat lähes kaikkia. Eikä toivottomuuden aikaansaamiseksi tarvita edes rikoksia, koska jo tavallinen keskiluokkainen elämä on aineellisten huolten miinakenttä. Breaking Badin synkän fiktiolinssin läpi amerikkalainen arki ei vaikuta ruusuiselta, eikä itse asiassa edes siedettävältä.

*

Teoksessaan Pohjoinen teoria kaikesta (2017) Anu Partanen on vertaillut amerikkalaista ja pohjoismaista näkökulmaa sosiaaliturvaan ja verotukseen. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa tietokirjassa Partanen kuvaa järkytystään Yhdysvaltoihin muuton jälkeen. Uudella mantereella hän tajusi yhtäkkiä olevansa oman onnensa ja mahdollisen työnantajansa armeliaisuuden varassa asioissa, jotka aiemmin olivat hänelle taattuja.

“On vaikea liioitella, miten perusteellisesti sairausvakuutuksen menettäminen tuhosi turvallisuudentunteeni. Lähes kaikissa muissa nykyaikaisissa teollisuusmaissa, Suomi mukaan lukien, terveydenhoitoa pidetään perustavana ihmisoikeutena. Minun oli liki mahdotonta ymmärtää, että uudessa kotimaassani pidettiin hyväksyttävänä jättää apua tarvitsevat ilman hoitoa tai ajaa heidät vararikkoon hoitolaskujen vuoksi.”

Partanen alkoi sekä henkilökohtaisista syistä että journalistin mielenkiinnosta selvittää amerikkalaisen järjestelmän kiemuroita ja joutui pian toteamaan, että huippumodernin teollisuusmaan versio sosiaaliturvasta oli byrokratian, riiston ja epävarmuuden sokkelo.

“[A]merikkalaiset vakuutusyhtiöt, lääkärit, sairaalat ja muut terveydenhuollon tärkeimmät osapuolet ovat pääasiassa voittoa tavoittelevia yrityksiä, jotka veloittavat mahdollisimman paljon mahdollisimman vähästä. Lisäksi Yhdysvaltain hallinto ei maksa työttömille vakuutusta eikä säätele palveluiden hintoja pitääkseen hinnat kurissa.”

Partasen mukaan ihmiset päätyvät lääkärilaskujen takia konkursseihin, velkavankeuteen tai sukulaistensa elätettäviksi. Taloudellinen ahdistus määrittää amerikkalaista elämää aivan eri mitassa kuin muissa kehittyneissä maissa. Tässä ”painajaisten labyrintissa” on 2000-luvulla ajauduttu jatkuvasti huonompaan suuntaan.

“Vuosien 2003 ja 2013 välillä työnantajien tarjoamien sairausvakuutuksien hinta nousi kolme kertaa nopeammin kuin palkat. Työntekijöiden vakuutusmaksut ja omavastuuosuus kaksinkertaistuivat. Amerikkalaisten palkasta menee siis huomattavasti suurempi osuus terveydenhoitoon kuin vain vuosikymmen sitten.”

Kun Partanen vertaa Yhdysvaltain järjestelmää pohjoismaiseen, hän päätyy teesiinsä, jonka mukaan amerikkalainen unelma vapaudesta, riippumattomuudesta ja yksilöllisyydestä toteutuu paradoksaalisesti Pohjoismaissa. Tähän Partasen ajatukseen ovat Yhdysvalloissa sittemmin tarttuneet jotkut näkyvät demokraattipoliitikot, kuten Bernie Sanders.

Yleisen amerikkalaisen näkemyksen mukaan pohjoismaissa eletään ”holhousvaltiossa”, jossa sosialistinen keskusvalta työntää näppinsä kaikkeen. USA:ssa sen sijaan rahojen käytöstä saa päättää itse. Partasen mukaan sikäläinen järjestelmä on kuitenkin ajanut suuren osan tavallisista ihmisistä riippuvuuksien ja talousvaikeuksien syvenevään noidankehään, josta ei ole ulospääsyä. Vähävaraiset jättävät kalliit sairausvakuutukset ottamatta, mikä kostautuu tilanteissa, joissa hoitoa tarvittaisiin. Äideillä ei ole mahdollisuutta pitää äitiyslomaa, töihin on pakko palata mahdollisimman pian. Elämänkaari päiväkodista vanhainkotiin näyttäytyy taloudellisten vaarojen esteratana. Järjestelmä ohjaa voitot superrikkaiden kultapossukerholle samaan aikaan kuin keskiluokan ahdinko syvenee ja köyhien kohtalo on jo syntymässä sinetöity.

Partanen ehdottaa amerikkalaisen pudotuspelin tilalle ”pohjoismaista rakkausteoriaa”, jonka on muotoillut ruotsalainen tutkija Lars Trägårdh. Sen mukaan nimenomaan pohjoismaisessa järjestelmässä on kyetty luomaan kaikille tasapuoliset mahdollisuudet rakentaa elämäänsä vailla jatkuvaa taloudellista paniikkia. Sellaisissa oloissa ihminen voi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

“Pohjoismaisen rakkausteorian tavoite on estää [...] ihmissuhteiden syöpyminen luomalla yhteiskunnallisia järjestelyjä, joiden ansiosta jokainen voi rakastaa niin vapaasti kuin mahdollista ja ilman taka­ajatuksia.”

Partanen mainitsee kirjassaan ohimennen myös Breaking Badin ja sen pohjalta tehdyn nettimeemin, jossa kuvitellaan sarjan asetelma universaalin sosiaaliturvan maassa. ”Herra White, teillä on syöpä, hoidot alkavat ensi viikolla. Loppu.” Breaking Bad ei olisi voinut syntyä muualla kuin Yhdysvalloissa, koska vain siellä ristiriita huippumodernin, ”vapaan” yhteiskunnan ja retuperällä olevan terveydenhuoltojärjestelmän välillä on niin syvä.

Mutta olisiko Walter hyväksynyt pohjoismaista hoivaa, jos sellaista olisi ollut tarjolla? Suuri osa hänen ongelmistaan tuntuisi juontuvan vääristyneestä riippumattoman miehen mielikuvasta, joka jatkuvasti ajaa häntä tekemään kaikkein huonoimpia valintoja.

*

Breaking Badin pyöriessä televisiossa Yhdysvalloissa hyväksyttiin suuri terveydenhuoltouudistus, Affordable Care Act eli Obamacare. Siitä lähtien republikaanit ovat pyrkineet kumoamaan lain, ja sen tulevaisuus on epävarmalla pohjalla.

Oli hyvin hämmentävää seurata vuoden 2017 amerikkalaista keskustelua Obamacaren kumoamisyritysten ympärillä. Esiin nousi pohjoismaisesta näkökulmasta käsittämättömiä tulkintoja siitä, mitä vapaus ja riippumattomuus pohjimmiltaan tarkoittavat. Esimerkiksi republikaaniedustaja John Shimkus kysyi eräässä väittelyssä aivan tosissaan, miksi miesten pitäisi osallistua äitiydestä koituviin kustannuksiin. Eiväthän miehet synnytä. Obamacareen sisältyy lista tietyistä perusetuuksista, ja niihin kuuluu äitiydestä ja lapsen syntymästä koituvien kulujen korvaamista. Nämä ihmiselämän tärkeimpään ytimeen kuuluvat tukimuodot ovat kuitenkin nykyisen äärirepublikaanisen ajattelun mukaan loukkaus valinnanvapautta kohtaan.

Shimkusin kanta oli sentään jopa amerikkalaisittain melkoisen paksu ja herätti kritiikkiä. Tällaisissa väittelyissä välähtää kuitenkin esiin perustava ero suhteessa siihen, miten USA:ssa ja Suomessa mielletään koko kansalaisuuden ajatus.

Kun näin Shimkusin kommentin taannoin Twitterissä, tuntui kuin olisin kuunnellut ulkoavaruuden olennon puhetta. Tajusin yhden niistä perussiteistä, jotka määrittävät koko suhdettani yhteiskuntaan. Miten minä liityn muiden elämään ja miten muut liittyvät minun elämääni? Millä tavalla me – tuntemattomat, jotka ohitamme toisemme kadulla – olemme osa samaa yhteiskuntaa, tai nykyään jo hiukan epäilyttävältä kalskahtavaa ”kansaa”? Mistä yhteenkuuluvuuden kokemus syntyy? Alitajuisesti sen täytyy liittyä jaetun riskin ja vastuun ajatuksiin. Minua ei yhdistä muihin mikään rotupiirre tai kansallinen kaanon, vaan kehollisuus ja haavoittuvaisuus. Tämä nousee jatkuvasti mieleeni, kun seuraan Breaking Badin kaltaista satiiria tai älyttömiä debatteja yksilönvapaudesta.

Siinä, että voimme tulla yhteiskuntana tietoisiksi hauraudestamme ja rakentaa järjestelmiä, joiden kautta huolehdimme toisistamme, on jotain ihmeellistä, suurta. Ymmärrämme, että kuka tahansa voi yhtä lailla sairastua, vammautua tai kuolla – että ihminen syntyy, synnyttää elämää, tuntee kärsimystä ja nautintoa, ja että näiden realiteettien täytyy olla aivan kaiken yhteiskunnallisen ajattelun ja päätöksenteon lähtökohtia.

Tämä näkökulma hyvinvointivaltioon tuli esiin myös Ken Loachin dokumenttielokuvassa The Spirit of ’45 (2013), joka kuvaa sodanjälkeisen Britannian yhteiskunnallisia uudistuksia, kuten paremman terveydenhuoltojärjestelmän rakentamista. Eräs elokuvassa haastatelluista toi esiin sosiaaliturvan perustana olevaa ajatusta:

“Riski jaetaan, jotta kaikki tuntevat olevansa vastuussa kaikista. Pidämme huolta toisistamme. Se, että on sinut sen kanssa, että huolehtii muista, on todella tärkeää. Se tekee sivistyneemmäksi. Olen todella ylpeä, että kehitimme terveydenhuollon. Jos olisin amerikkalainen, häpeäisin sitä, että asun rikkaassa maassa, jolla ei ole varaa anteliaisiin ajatuksiin.”

Huolehtiminen toisista, yhteiskunnan rakentaminen tällaisen keskinäisen vakuutuksen pohjalle, on sivistystä. Anu Partanen puhuu samasta kirjassaan:

“Yhdysvaltain nykysysteemi – vaikka emme sitä ehkä huomaakaan – ei ole ainoastaan huono tapa järjestää terveydenhuoltoa; se kirjaimellisesti repii hajalle kansakunnan halun tukea toinen toistaan.”

Breaking Badissa Skyler yrittää vakuutella miehelleen, että joskus on oikein ottaa vastaan muiden apua. Walter ei kuitenkaan hyväksy edes oman poikansa rakentamaa nettisovellusta, jolla kerätään hoitoihin rahaa.

Sarjan viimeisellä kaudella Walter ajautuu yhteistyöhön vastenmielisten uusnatsien kanssa. Yksi heistä tilittää tovereilleen, kuinka ”holhousvaltio” puuttuu kaikkeen. Lapsilla on pyöräilykypärät ja lentokoneessa ei saa enää tupakoida. Keskusvallan ja säädösten vastaisuus yhdistääkin Gilliganin jälkimodernissa lännentarinassa mitä erilaisimpia hahmoja. Niin natsit kuin lakimies Saul Goodman ja päältäpäin kunnollinen liikemies Ted Beneke puhuvat valtion roolista pelkästään kielteiseen sävyyn.

Breaking Badin maailmassa korostuvat paikalliset yhteisöt: perhe, kaveriporukat, rahamiesten ympärille rakentuvat jengit. Suurimpia merkityksellisiä elämänpiirejä ovat kaupunki ja osavaltio. Keskusvalta on abstrakti välistävetäjä. ”Uncle Sam’s pocket” on vihattava moolokinkita, jonne ihmisille itselleen kuuluvat rahat katoavat.

Saul Goodmanin hahmon ympärille rakennetussa spin-off-sarjassa Better Call Saul tämä keskusvallan vastaisuus satirisoidaan loppuun saakka. Saul saa kutsun miljonääri Rickyn tiluksille. Ricky haluaa palkata Saulin ajamaan oikeusjuttua, jossa miljonääri eroaisi Yhdysvalloista ja hänen ranchinsa itsenäistyisi omaksi valtiokseen. Ricky tarjoaa miljoonan könttäsummaa oikeusjutun läpiviennistä, ja Saul ehtii jo innostua, kunnes käy ilmi, että valuutta onkin Rickyn itse painamaa uuden valtion rahaa. Arvottomia seteleitä koristaa samaisen Rickyn naama.

Gilliganin Amerikassa rahan ja vallan keskittymät vetävät piiriinsä niiden armoilla olevat ihmisparat. Joko olet hyvän työnantajan tai hetkellisesti suopean rikollispomon suojeluksessa tai sitten putoat ulkopuolelle haaskalintujen nokittavaksi. Kaikki ovat taloudellista valtaa pitävien panttivankeina.

Kun Walter ja Jesse päätyvät suuren luokan diilerin Gus Fringin leipiin, Gusin imperiumi pitää loitolla sekä poliisin että meksikolaisen kartellin. Lailliselle yhteiskunnalle Gus näyttäytyy nuhteettomana liikemiehenä, joka lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja auttaa poliisia. Kartellin suuntaan hän taas on sen verran kova voimatekijä, että hänen kanssaan on neuvoteltava yhteisistä jakelusopimuksista. Walter valmistaa Gusin maanalaisessa laboratoriossa nyt jo satojen kilojen eriä sinistä kristalliaan. Tilanne vakiintuu joksikin aikaa sellaiseksi, että Walter voi teeskennellä tienaavansa asiallisesti rahaa perheelleen.

Tietenkin hän on sekä toimeentulonsa että henkensä velkaa Gusille, jonka tarkkailukameran valvonnassa hän joutuu työskentelemään. Ja kun voimapoliittinen tasapaino järkkyy, Walteria uhkaavat pian sekä poliisin että kartellin voimat.

Walterin rikollisten puuhien lopullisesti paljastuttua Skylerille tämä joutuu punnitsemaan, jatkaako miehensä rinnalla. Samana päivänä kun Walter vaatii Skyleria tekemään valintansa, Skyler päättää iskeä työpaikalla pomonsa Tedin. Nähdään pornoelokuvamaisen vieraantuneeksi tyylitelty kohtaus kopiokoneen äärellä. Skyler tekee siirtonsa ja ilmaisee Tedille haluavansa suhteeseen. Hän on vaihtamassa yhden rahamiehen toiseen, koska ei näe muutakaan pelastusta. Kun sitten Skyler nähdään myöhemmin Tedin kylpyhuoneessa, hän kipristelee varpaitaan lattian lämpimillä kaakeleilla. Yksityiskohta voisi olla sattumanvarainen ellei Gilligan olisi niin hysteerisen tarkka detaljeista. Kun sarja on muutenkin täynnä viittauksia 80-luvun elokuviin, ajatukset kulkeutuvat Die Hardin alkupuolen kohtaukseen, jossa Bruce Willisin roolihahmo kipristelee varpaitaan matolla vähän ennen kuin panttivankitrilleri pääsee vauhtiin ja Willis joutuu pakenemaan paljain jaloin tornitalon kerroksiin. ”Paholainen on yksityiskohdassa”, niin kuin Skyler sanoo toisessa tilanteessa. Ohimenevä varvaskohtaus korostaa ihmisen panttivankimaista asemaa Breaking Badissa ja toisaalta hänen haurasta kehollisuuttaan. Nyt nautiskellaan kylpyhuoneessa, mutta pian taas juostaan paljain jaloin lasinsirpaleilla.

Partanen viittaa kirjassaan westernien todellisuuteen – maailmaan, joka on lähellä Vince Gilliganin sydäntä. Partasen ensivaikutelma uudesta kotimaastaan, johon hän saapui suurin odotuksin, oli kokemus joutumisesta heitteille: ”Olin eksyksissä erämaassa. Ja amerikkalaisessa erämaassa jokainen on omillaan.” USA:n ja meikäläisten olosuhteiden eron Partanen kiteyttää historian valossa seuraavasti: ”Yhdysvallat on jo pitkään ollut palaamassa villin lännen menneisyyteensä, kun taas Pohjoismaat ovat vieneet individualismin loogiseen edistyksen suuntaan ja kohti tulevaisuutta.”



*

Albuquerque valikoitui Breaking Badin tapahtumapaikaksi sattumalta. Alun perin sarja piti kuvata Los Angelesissa, mutta verotussyistä päädyttiin New Mexicoon. Voin kuvitella Gilliganin riemun, kun hän on ensimmäistä kertaa ajellut katselemassa mahdollisia kuvauspaikkoja – sekä itse kaupunkia että erityisesti autiomaata ja Navajo-reservaattia sen länsipuolella.

Eräässä jaksossa kuullaan radiosta, että Albuquerquessa on 330 aurinkoista päivää vuodessa. Sataakohan koko sarjassa kertaakaan? Tasainen, armoton auringonvalo sekä hiekanruskeat, paahtuneet värisävyt antavat Breaking Badille visuaalisen perusilmeen.

Aina kun Walter ja Jesse lähtevät matkailuautollaan autiomaahan ”kokkaamaan”, ajetaan ensin tolkuton matka maanteitä ja sitten pölyisiä kärrypolkuja keskelle ei mitään. Ympärillä on silmänkantamattomiin auringonpolttamaa maata, kaktuksia ja kuivia heinätuppaita. Kaukana autereessa piirtyy vuorijonon pahaenteinen profiili. Lohduttoman maiseman ylle levittäytyy herkullisen sininen taivas cumuluksineen.

Aivan varmasti New Mexicon osavaltiossa on myös metsiä, mutta Gilligan kätkee ne katsojilta visusti. Kun kaupungista poistutaan, nähdään lähinnä rannatonta aavikkoa. Skorpionien ja hämähäkkien ekologinen lokero soveltuu ruumiiden, rahojen ja aseiden kätkemiseen sekä kivikasvoisten miesten neuvotteluihin pysäköityjen autojen edustalla. Asekauppias sanoo Walterille, jonka tapahtumat ovat tempaisseet jo lopullisesti irti kemianluokan rauhasta: ”Tämä on länttä. Jos sinua uhataan, sinulla on oikeus ampua tappaaksesi.”

Myös Albuquerquen kaupunkimiljöö on visuaalisen americanan juhlaa: autojen hautausmaat, pesulat ja myymälät automaattiovineen, narkkareiden hökkelit, lakimies Saul Goodmanin mauttomat vastaanottotilat. Mikään hahmojen pukeutumisessa, autoissa, heidän kotiensa sisustuksessa ja esineistössä ei ole ylimalkaista. Jokainen kohtaus on kudottu kiinni miljöisiin ja esineisiin, joilla on määrätty materiaalinen ilmeensä: parkkipaikat, aavikkomaisemat, takapihat, varastohallit, dinerit, joiden pöydissä käydään salaisia keskusteluja.

Tapahtumapaikat ja rekvisiitta ovat kuin aineellistunutta amerikkalaista runoutta, samoin kuin sarjan jaksojen nimet: ”Box Cutter”, ”Bullet Points”, ”Shotgun”. Loputtomilla materiaalisilla yksityiskohdilla herkutellessaan sarja alleviivaa, kuinka ihminen on aineen realiteeteista pääsemättömissä.

*

Keskitysleiriltä hengissä selvinnyt italialainen kirjailija ja kemisti Primo Levi julkaisi 1975 romaanin nimeltä Jaksollinen järjestelmä. Se kuvaa kirjailijan elämänvaiheita ja ajatuksia parinkymmenen alkuaineen kautta. Jokainen teoksen luku sisältää omaelämäkerrallisen tarinanpätkän, joka kiertyy tietyn alkuaineen, kuten vaikka raudan, hopean tai hiilen ympärille. Kemianopiskelijan ja myöhemmin ammattikemistin työ nostaa esiin muistoja ihmissuhteista, sattumista ja vastoinkäymisistä. Kemia näyttäytyy Levin käsittelyssä sekä kovana luonnontieteenä että sotkuisena alkemian kaltaisena yritysten ja erehdysten leikkinä.

Aine on Jaksollisessa järjestelmässä täynnä tuntemattomia ulottuvuuksia ja salaisuuksia. Ihminen yrittää maanitella tai pakottaa sitä paljastamaan itsensä, mutta alkuaineet vetäytyvät epäpuhtaisiin seoksiin ja vuorten kätköihin. Aineen lyyrinen oikullisuus turhauttaa ja viehättää kemistiä.

“Mendelejevin jaksollinen järjestelmä, jota juuri noina viikkoina vaivalloisesti opimme setvimään, oli runoutta, korkeampaa ja juhlallisempaa kuin kaikki lyseossa oppimamme runous – jos tarkkaan ajatteli, siinä oli jopa riimi!”

Ylpeä henki joutuu usein nöyrtymään, kun yritetään saada materia palvelemaan ihmisen tarkoituksia. Aine ei koskaan paljasta salaisuuksiaan kokonaan.

Hengeltään ja tyyliltään Breaking Bad on tyystin erilainen kuin Levin romaani, mutta myös Gilliganin tarinan keskipisteessä on kemisti, jonka luonnontieteellinen näkökulma levittäytyy koko teokseen. Aine itse on ehdottomasti yksi Breaking Badin päähenkilöistä, ja luonnontieteellinen kausaalisuuden ajatus, sovellettiin sitä sitten miten ironisena muunnelmana tahansa, on yksi tärkeimmistä tarinaa eteenpäin vievistä tekijöistä.

Breaking Badin ensimmäisellä kaudella nähdään luokkahuoneeseen sijoittuva kohtaus, jossa Walter kertoo oppilailleen kemiallisten reaktioiden luonteesta. Hän toteaa, että reaktiot voivat olla nopeita tai hitaita. Jos reaktio on asteittainen, energian muutos on lievä. Sitä ei välttämättä edes huomaa. Ruoste kertyy hiljalleen auton pohjaan, eikä kukaan huomaa mitään ennen kuin jotain menee rikki. Mutta jos reaktio tapahtuu nopeasti, harmittomat aineet saattavat vaikuttaa toisiinsa niin, että syntyy valtava yhtäkkinen energianpurkaus.

Walterin sanat viittaavat salakavalasti eteenpäin kohtaukseen, jossa hän käyttää räjähdysainetta saadakseen yliotteen Tuco Salamancasta. Mutta puheessa on toinenkin taso: selittäessään hitaita ja räjähdysmäisen nopeita reaktioita Walter tulee kuvanneeksi itse Breaking Badin rytmiä ja dynamiikkaa. Eri lajityyppejä yhdistelevä sarja etenee välillä verkkaisen ihmissuhdedraaman tempossa ja välillä taas, usein saman jaksonkin sisällä, katastrofaalisen nopeasti. Asiat, jotka muhivat näkymättömissä, ryöpsähtävät äkkiä pintaan ja panevat liikkeelle hallitsemattomia reaktioita, jotka suistavat hahmot uusille radoille.

Ajan myötä Walter sekä ruostuttaa että räjäyttää entisen elämänsä hajalle. Eräässä jaksossa näytetään takauma, jossa nuori Walter yrittää selvittää pikkutarkasti ihmisen koostumuksen kemian näkökulmasta. Hän saa määriteltyä 99 prosenttia ihmisestä eri aineiksi. Prosentti jää puuttumaan, mutta Walter ei tahdo uskoa, että ylijäämä olisi sielua.

Ihminen on ”vain kasa lihaa”, väittää eräs sarjan hahmo. Walter ja Jesse joutuvat omakohtaisesti arvioimaan vulgaarimaterialismin todenperäisyyttä: kammottavassa kohtausten sarjassa kahden tapetun diilerin ruumiit pitää hävittää hapolla kylpyammeessa. Happo kuitenkin syövyttää myös ammeen ja samaa vauhtia lattian, ja pian toksinen lihapuuro ryöppyää alakerran katosta kauhistuneiden keskushenkilöiden silmien eteen.

Köykäisemmässä rikostarinassa ruumiita vain ”kadotetaan” jonnekin, mutta Breaking Badiin on kirjoitettu sisään aineen häviämättömyyden laki. Sen paremmin ruumiit, aseet, syöpäkasvaimet kuin yhtiön kiusalliset paperit eivät ota kadotakseen.

Materia kiertää jaksosta toiseen: Salamancan hammaskoriste säilötään lasikuutioon hänet ampuneen Hankin muistoesineeksi. Traumoista kärsivä Hank haluaa kuutiosta eroon ja heittää sen jokeen, josta se kulkeutuu laittomasti rajan ylittävän miehen haltuun. Raskauden aikana salaa tupakoivan Skylerin hylkäämä röökiaski pulpahtaa pintaan vessanpöntöstä Walterin järkytykseksi. Pieni siivousrobotti yrittää uutterasti imuroida Jessen taloa huumebileiden jäljiltä, mutta mahtuu tuskin liikkumaan tiedottomina makaavien ihmisten ja roskan lomassa.

On ihailtava tekijöiden viitseliäisyyttä: kun jaksossa heitetään pizza talon katolle, voimme luottaa siihen, että se on siellä vielä myöhemminkin, joka kerta hieman mädäntyneempänä. Walterin housut, jotka lentävät matkailuauton kyydistä sarjan avausjaksossa, nähdään mytyssä aavikolla yhdessä viimeisistä jaksoista.

Oma lukunsa on rahan kierto aineena. Gilligan pitää tiukasti huolta siitä, että raha ei ole mitään abstraktia velkaa tai tietoverkossa liikkuvia ykkösiä ja nollia, vaan jääräpäistä materiaa siinä missä kaikki muukin. Ensin sitä on Walterilla liian vähän ja pian jo aivan liian paljon.

Scarfacessa, johon sarjassa eri tavoin viitataan, keskitason huumepomo Frank Lopez opastaa aloittelevaa Tony Montanaa: kun uralla etenee, muodostuu ongelmaksi, mitä tehdä kaikelle rahalle. Ongelman kohtaa myös Walter, joka ensin piilottelee huumerahoja ilmastointikanavassa, sitten vaippalaatikossa. Kohta on hankittava rahanlaskentakone. Sitten sekään ei vedä paperia tarpeeksi vilkkaasti ja on alettava suodattaa miljoonia autopesulan kirjanpidon kautta. Lopulta rahanpesulaitosta pyörittävä Skyler ei voi muuta kuin lappaa setelikasoja vuokraamaansa varastokoppiin. Summittainen arvio saldosta saadaan punnitsemalla setelitukut. Jatkuvasti lihova seteleiden auma täytyy myrkyttää tuholaisten varalta. Viimein Walterilla on 80 miljoonaa tynnyreihin varastoituna ja aavikolle haudattuna. Kun suurin osa rahoista ryövätään häneltä, Walter työntää viimeistä tynnyriään halki aavikon kuin pillerinpyörittäjä rakasta lantapalloaan. Tasamaan Sisyfos ei luovuta.

Ensin raha on kiven alla, sitten se vyöryy päälle paaleina. Nähdään suoranaisia potlatchin kaltaisia tuhlauksen rituaaleja: Jesse heittelee rahaa nippuina ulos auton ikkunasta. Walter polttaa seteleitä grillissä. Ja toisaalta tilanteessa, jossa Walter ehdottomasti tarvitsisi perheen pelastamiseksi aarteen, jota on säilyttänyt lattian alla, Skyler onkin lahjoittanut rahat pois.

*

Onko Breaking Badilla ”sanomaa”? Tarina on tietysti täynnä moraalisia valintatilanteita ja yhteiskuntakriittisiä piikkejä. Mutta jääkö kaikesta kohkaamisesta lopulta jotain käteen?

Yksi vähemmän lainatuista Murphyn laeista kuuluu näin: ”Jotta jokin voisi puhdistua, jonkin muun on likaannuttava. Mutta voit saada kaiken likaiseksi saamatta mitään puhtaaksi.” Onko Breaking Badin maailmassa lopulta ”kaikki saastunut”, kuten Walter eräässä jaksossa valittelee pilaantuneen huume-erän äärellä? Onko sarja lopulta vain äärimmäisen synkkä komedia eikä juuri muuta – ”postmoderni Ohukainen ja Paksukainen”, niin kuin Vince Gilligan on eräässä haastattelussa sanonut? Millainen etiikka sarjasta on luettavissa, jos minkäänlaista?

Ainakin voidaan sanoa, että aineellisuuden ja kausaalisuuden sinnikkäästä korostamisesta kasvaa tarinaan tietty vastuun ajatus. Teoilla on tuntuvat seurauksensa ja sivuvaikutuksensa. Usein seuraus toteutuu yllättävässä, synkän ironisessa muodossa. Väkivalta tuntuu väkivallalta ja jättää kehoon jälkiä. Ruhjeita jää myös mieleen, ellei mieli ole jo täysin väkivallan kovettama.

Usein sarjan hahmojen kokema ja aiheuttama kärsimys johtuu siitä, että he takertuvat tiettyihin ideoihin – esimerkiksi riippumattomuuden tai perheen ideoihin – niin tiukasti, että päätyvät jatkuvasti mitä typerimpiin ratkaisuihin materiaalisessa todellisuudessa. Ideoilla yritetään oikeuttaa törkeitä tekoja, ja aistivat kehot joutuvat kantamaan seuraukset.

Mitä tulee tarinan äärimmäisiin väkivallantekoihin, Breaking Badin moraalifilosofinen katse – jonka symbolina nähdään tuhoutuneen pehmolelun kylmä pupilli – tarkentaa samaan kysymykseen kuin viittaamansa Scarface ja Huuliharppukostaja: millainen on hahmo, joka on valmis tappamaan lapsen? Tony Montana veti rajan siihen, mutta Huuliharppukostajan pääpahis Frank ei. Breaking Badissa Walter myrkyttää lapsen, joskaan ei kuolettavasti. Käytännössä hänen toimintansa seurauksena lapsia kuolee. Myös omat lapsensa hän asettaa toistuvasti hengenvaaraan. Asetelman karmivuutta alleviivaa osaltaan se, että toinen lapsista on vammainen ja toinen vasta vauva.

Yhteiskunnallisessa mittakaavassa Breaking Bad voidaan tulkita sosiaalipoliittiseksi kannanotoksi. Jos sarja on satiiri yhtäältä läpeensä rahavetoisen yhteiskunnan ongelmista ja toisaalta eräästä tuhoisasta maskuliinisuuden mallista, satiirin kärjet osoittavat kahteen eri kohtaan. Yhtäältä tarina näyttää, miten ahdistava on yhteiskuntajärjestelmä, jossa turvaverkkoja ei ole. Toisaalta se näyttää, miten systeemi nojaa Walter Whiten sisäistämälle yksilöllisyyden tulkinnalle. Rahattomana potilaana Walter on järjestelmän uhri, mutta täydellisestä riippumattomuudesta haaveilevana miehenä hän on samalla systeemin jatkuvuuden takaaja.

Breaking Badin maailma on karrikoidusti sukupuolittunut. Sarjan käänteisessä kasvukertomuksessa Walter näytetään pilakuvana amerikkalaisesta patriarkasta. Hänen fantasiansa, että miehen kuuluu elättää perheensä tuli mitä tuli, on tärkein syy kaikille hänen läheistensä kokemille kärsimyksille.

Whiten perhettä epätoivoisesti kannattelevan Skylerin osa on raskain mahdollinen. Juuri häntä Walterin kaksoiselämä repii raastavimmin rikki. Kun Skyler joutuu panttaamaan totuutta Walterista, hän joutuu lähipiirin sylkykupiksi, vaikuttaa vain ”nartulta, joka ei osaa relata”, kuten hahmo itse toteaa.

Tähän liittyy myös kummallinen lieveilmiö sarjan ympärillä. Skyleria näyttelevä Anna Gunn kirjoitti vuonna 2013 New York Timesiin puheenvuoron, jossa hän kertoi roolihahmoonsa ja jopa itseensä kohdistuvista vihareaktioista. Ristiriita, joka Walterin ja Skylerin välille sarjassa viritetään, tuntui monista katsojista niin ikävältä, että he alkoivat purkaa sitä näyttelijään lähettämällä vihapostia. Gunn tulkittiin tiukkapipoiseksi naiseksi, joka estää miesten vapaan hauskanpidon rikosten äärellä.



*

Eräät Breaking Badin fanit ovat esittäneet teorian, jonka mukaan sarjan viimeinen jakso on itse asiassa unta tai kuolevan Walterin hallusinaatiota. Teoria on siitä mielenkiintoinen, että se valottaa osaltaan sarjan eettisiä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Sarjan viidennen ja viimeisen tuotantokauden lopussa Walter on joutunut turvautumaan ”Kadottajan” apuun. Hänen tilanteensa on niin tukala, että hän on päättänyt hankkia uuden identiteetin. Walter on kuljetettu kaikessa hiljaisuudessa New Hampshiren lumisiin maisemiin, kirjaimellisesti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Siellä hän elää yksitoikkoista elämää pienessä syrjäisessä mökissä.

Walter elättelee edelleen haavetta järjestää viimeiset rahansa perheensä käyttöön. Perhe ei rahoja missään nimessä tahdo. Kadottajan ankarien ohjeiden vastaisesti Walter vaeltaa läheisen kylän baariin ja soittaa pojalleen ehdottaen rahojen lähettämistä kiertoteitse. Poika torjuu Walterin. Vaikuttaa jo siltä, että Walter olisi luovuttamassa ja antautumassa poliisille. Kuitenkin nähtyään TV:ssä Schwartzien upporikkaan pariskunnan – Elliottin ja Gretchenin, Walterin entiset yhteistyökumppanit, jotka aiemmin tarjoutuivat maksamaan syöpähoidot – hän saa uuden ajatuksen. Kun poliisit lähestyvät baaria, Walter murtautuu vieraaseen autoon ja yrittää käynnistää sen ilman avainta. Tämä ei onnistu.

Sitten tapahtuu ihme. Walter kääntää häikäisysuojan alas ja auton avaimet kirjaimellisesti putoavat hänen käteensä.

Alkaa tapahtumakulku, joka tuntuu fantasian kuvitukselta: Walter palaa Albuquerqueen, junailee rahoituksen perheelleen Schwartzeja uhkailemalla, pystyy vierailemaan Skylerin luona vaikka on parhaillaan maan etsityimpiä rikollisia, saa jopa tavata kuopuksensa. Sen jälkeen Walter panee toimeen kostosuunnitelmansa: hän myrkyttää vastustajansa, tappaa uusnatsit pöljällä Ihmemies-tyyppisellä kommervenkilla ja vapauttaa Jessen.

Koko sarja tuntuu muuttuneen toiseksi. Kaikki sujuukin yhtäkkiä Walterin suunnitelmien mukaan, vaikka ennen juuri mikään ei sujunut. Ei yllätyksiä, ei odottamattomia sivuvaikutuksia, joihin katsoja on aiemmissa jaksoissa tottunut. Tarinan olennaisimmat opetukset ovat kääntyneet vastakohdakseen: nyt aine totteleekin ihmistä kitkattomasti, väkivalta on ratkaisu ja mies vie projektinsa päätökseen niin kuin haluaa. Walter on viimein fantasiansa mukainen Heisenberg, mutta tällä kertaa ilman epätarkkuusperiaatetta. Paholaisen tai aaveen tapaan hän vaeltaa ihmisten keskuudessa ja tekee mitä lystää.

Mitä viimeinen jakso tekee sarjalle ja sen etiikalle? Tuntuisi siltä, että netissä esitetty uniteoria on ainoa tapa säilyttää Breaking Badin moraalinen perusta. Ilman aineen oikullista vastarintaa, vääristyneiden fantasioiden romauttamista ja Murphyn lakeja sarja tuntuisi typistyvän raa’aksi slapstickiksi vailla koossapitävää maailmankuvaa.

Gilligan on itse torjunut uniteorian viittaamalla muun muassa siihen, että päätösjaksossa tulee esiin asioita, joita Walter ei voi tietää.

Mitä lopusta sitten pitäisi ajatella? Tämänkin sarjan päätyttyä vaikutelma on sama kuin oikeastaan kaikkien ylistettyjen ”television tiiliskivien” jälkeen: miksette lopettaneet ajoissa!

Jos uniteoria ei pysy pystyssä, ehkä pitäisi vain pudottaa pari viimeistä jaksoa pois Breaking Badin kaanonista? Kolmanneksi viimeiseen jaksoon ”Ozymandias”, joka on nimetty Shelleyn runon mukaan, sisältyisi sopiva loppukohtaus sarjalle. Shelleyn teksti kuvaa kuollutta hirmuvaltiasta ja hänen jättämäänsä tyhjää perintöä. Mitä hyötyä kaikesta kärsimyksestä on ollut, kun jäljellä on lopulta vain tyrannin murtunut patsas ja joka suuntaan levittäytyvä loputon aavikko?

Walter on tuhonnut ympäriltään kaiken arvokkaan ja viimein tajuaa itsekin täydellisen perikatonsa. Jalat pettävät alta. Ihmisen raunio, vapaan subjektin ivamukaelma, kaatumassa pölyiselle maankamaralle – siinä olisi ollut linjakas lopetus.

[Teksti on julkaistu kokoelmassa Sunnuntaiesseet, Siltala 2019]

Korona ja Leviathan

– What’s the playbook? 

– This is virgin territory, Mister Prime Minister. There is no playbook.

(Black Mirror, “The National Anthem”)

Olemme jumissa kotona, mutta asiat liikkuvat hirmuista vauhtia tuntemattomaan suuntaan. Muutamia viikkoja sitten sukelsimme johonkin, josta tulemme aikanaan ulos eri maailmaan.

Järjestelmä oli koko ajan vain yhden pandemian päässä murroksesta, mutta jos joku olisi sanonut näin tammikuussa, ajatusta olisi pidetty alarmistisena foliohattuiluna.

Tuntuu kuin kaikki täytyisi kirjoittaa uusiksi. Joka aamu edellisen päivän asiat tuntuvat vanhentuneilta...

Totta kai jo ennen tätä tiedettiin yleisesti, että business-as-usual ei voi jatkua. Jostakin saumasta sen oli pakko alkaa revetä, ja se lähti nyt repeämään tästä. Öljyn hintasodan ja pandemian kertashokki laittoi kaiken kerralla sekaisin ja liikkeeseen, ja toistaiseksi on vasta alustavia merkkejä keinoista, joilla asiat saadaan uudelleen hallintaan.

Eri valtiot reagoivat tilanteeseen hyvin eri tavoin. Yksi kiinnostavimmista ilmiöistä onkin ollut, miten muutamassa viikossa on muodostunut erilaisia kansallisia koulukuntia asioiden koordinointiin. Moni on varmasti näinä päivinä tuntenut suurta kiitollisuutta siitä, että elää Suomessa eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Unkarissa.

Kukaan ei tiedä, miten kriisi päättyy – sen paremmin kansanterveyden kuin taloudenkaan näkökulmasta. Kompastelemme nyt myrkynvihreässä sumussa, mutta samalla havaitsemme, että ison kriisin tullen emme suistuneet kaaokseen ainakaan heti. Ihmiset ovat orientoituneet ihmeen nopeasti uuteen, tai vähintään tulleet jotenkin toimeen disorientaationsa kanssa. On alettu ajatella, etsiä uutta suuntaa. On nähty talkoohenkeä, harkintaa, venymistä.

Oli hyvin tiedossa, että on tulossa kriisejä ja shokkeja, mutta nyt kun äkkiä todella ollaankin kriisin keskellä, ensimmäinen lohdullinen asia on se, että se ei näytä keikauttavan meitä automaattisesti kuiluun, vaan olemme päinvastoin saaneet nähdä yhteishengen nousun. Kriisin tullen olemme kuin olemmekin kaikki jonkinlaisia demareita. Ahdistuksen keskellä hengitämme hiukan rauhallisemmin, koska hiuksenhienon vaalivoiton turvin pääministerinä on Sanna Marin eikä Jussi Halla-Aho. Demokratian kioskia ei laiteta ainakaan heti kiinni.

Kun tämän ajan historiaa joskus kirjoitetaan, voi hyvin paljastua, että suomalainen demokratia pelastui osaksi tuon parlamentaarisen onnenkantamoisen ansiosta. Mutta tietenkään tulevasta ei kukaan tiedä mitään.

Koronasta selvitään, tavalla tai toisella, mutta kriisit eivät lopu siihen. Seuraava isompi happotesti järjestelmille tulee olemaan ennennäkemätön pudotus taloudessa. Siihen on jo alettu valmistautua, ja synkkä näkymä on muuttanut keskustelun kapitalismista melkein yhdessä yössä. Esimerkiksi perustulosta ja erilaisista valtion tukipaketeista puhutaan maailmalla nyt täysin eri sävyssä kuin vielä ennen kriisiä. Pandemia on pikakelannut historiaa tilanteeseen, jossa on pakko alkaa nopeasti valmistautua monenlaisiin systeemiä ravisteleviin iskuihin.

Savotta, joka nyt on edessä, pakottaa miettimään koko yhteiskuntasopimuksen ideaa uudelleen. Pandemia on kriisi, joka lyö hetkessä läpi koko maailman. Muutamassa viikossa nekin, jotka tähän saakka ovat saaneet nauttia business-as-usualin eduista, maailman hyväosaiset, joutuvat vastatusten pimeiden kauhunäkyjen kanssa. Mikä ketään suojaa tällaisen edessä? Kun virus riehuu ihmispopulaatioissa, talous sukeltaa ja tulevaisuuden rakenteet alkavat yhtäkkiä sortua altamme, jokainen alkaa nopeasti ajatella selviämistään, terveyttään, toimeentuloaan, koko sitä hauraaksi osoittautuvaa ja osin imaginääristä kudosta, joka elämäämme on kannatellut. Mikä meitä suojelee, jos kannatinpalkit alkavat oikeasti murtua? Olemme kenties pyöritelleet päässämme erilaisia uhkakuvia ja kriisin mahdollisuuksia, mutta kun päälle vyöryy näkymätön virus, jota ei voi pysäyttää ja joka laittaa viikossa valot pois maailmantaloudesta, poliittisessa mielikuvituksessa alkaa myrskytä.

On pakko jälleen muistaa, mihin valtiota tarvitaan. Kun aletaan äkkiä puhua satojen miljardien pelastuspaketeista ja koko maan asioiden ohjaamisesta poikkeustoimilla, jokainen markkinafundamentalistikin tajuaa, missä suunnassa peräseinä sijaitsee. Yhdysvalloissa republikaanit ovat vuosikymmeniä unelmoineet keskusvallan purkamisesta, kovan kapitalismin ylivallasta, ja nyt siellä päästään katsomaan reaaliaikaista kauhuelokuvaa, joka tämän kehityksen päässä lähtee pyörimään. Kun valtiorekka lähtee kunnolla sivuluisuun, trumpilaiset kaikkialla maailmassa alkavat ehkä viimein ymmärtää mille ovat hurranneet.

Kuka pelastaa ihmiset, kun kaikki alkaa luhistua alta?

Thomas Hobbes pohti 1600-luvulla Leviathanissa niitä syitä, jotka saavat ihmiset luovuttamaan valtaansa vapaaehtoisesti suvereenille valtiolle. Lähtökohtana oli ajatus hirvittävästä luonnontilasta, jossa ihminen joutuu jatkuvasti vastatusten väkivallan, puutteen ja kauhun kanssa. Tilassa, jossa ihmistä ei suojele minkäänlainen valtio, kaikki elävät sodassa kaikkia muita vastaan. Elämä on julma, häijy ja lyhyt. Koska tila on sietämätön, ihmiset ovat valmiita oman etunsa nimissä hakeutumaan kohti tahoa, joka suojelee heitä luonnontilalta. He ovat valmiita luovuttamaan valtaansa suvereenille saadakseen vastineeksi turvaa ja jatkuvuutta. Näin syntyy yhteiskuntasopimus ja perustelu valtiolle. Sisällissodan aikaan elänyt ja vakavasti sairastellut Hobbes ymmärsi elämän pohjimmaisen haurauden ja ihmisten keskinäisriippuvuuden. Tämä sai hänet muotoilemaan konservatiivisen yhteiskuntafilosofian, joka tarjosi vakautta, turvaa, jatkuvuutta.

Maailmanlaajuinen kriisitila, jossa arki mullistuu ja ihmisten terveys ja toimeentulo ovat vaakalaudalla, rinnastuu sotatilaan. Siinä aletaan pian koetella yhteiskuntasopimuksen liitoksia, määritellä ehkä koko sopimusta uudelleen. Suomessa itse viruksen eteneminen on näyttänyt toistaiseksi olevan jokseenkin hyvin hallinnassa, mutta emme vielä tiedä mitä tapahtuu, kun pahimmat viikot tulevat. Monet  elävät  kummallista, hirtehistä asemasotavaihetta kotona – ja samalla on jouduttu tietysti huomaamaan, että toiset joutuvat taistelemaan etulinjassa. Tavalliset työläiset, joita ei normaalioloissa pidetä sankareina ja joille ei makseta tarpeeksi palkkaa, paljastuvat nopeasti sankareiksi, jotka kannattelevat yhteiskunnan elintoimintoja. Hoitajat, kuskit, kaupan myyjät... ylipäätään kaikki, joiden on pakko altistaa oma fyysinen kehonsa vaaralle, jotta jonkun toisen keho voisi skypettää makuuhuoneessa. Kriisitilanteen toimijoiden arvo on äkkiä pakko palauttaa yleisesti mieleen. Näiltäkään osin paluuta vanhaan ei voi olla.

Ylipäätään ymmärrämme hetkellisesti monimutkaisen keskinäisen riippuvuutemme, kehollisen yhteytemme, yhteisen haavoittuvaisuutemme. Kun lähden kävelylle ja väistän jalkakäytävällä tuntematonta vastaantulijaa säädetyn etäisyyden päähän ja vilkaisemme toisiamme silmiin, kummatkin ymmärtävät tämän etäisyyden olevan side välillämme.

Kaikkialla ihmiset hakeutuvat kohti turvaa ja kysyvät, kestääkö systeemi. Yrittäjät joutuvat sulkemaan yrityksiään, opettajat pitävät etäkoulua pyörimässä jaksamisensa rajalla. Kärsimykseen ja ahdistukseen liittyy nopeasti herännyt tunne kohtalonyhteydestä. Suomessa poliittiset asetelmat, jotka kuukausi sitten tuntuivat akuuteilta, ovat likimain menettäneet merkityksensä. Kun punavihreä hallitus on tarttunut toimeen ja laittanut rajat kiinni, oikeistopopulistien relevanssi on haihtunut yhdessä yössä. Epätoivoisesti somehuomiota kriisinkin keskellä hakeva Halla-ahon PS on paljastunut juuri siksi hyödyttömäksi trolliryhmäksi, joka se koko ajan olikin.

Mutta toisaalta myös ekokriisi on hetkeksi kadonnut agendalta kokonaan. Kansallisessa hätätilassa kaikki ovat samaa Suomi Oy:n pelastusrintamaa. Kokoomuksen, Vasemmiston ja Vihreiden välillä ei näinä viikkoina ole käytännössä eroa. Nyt pelastetaan Meitä. Jälleen kerran synkkänä kääntöpuolena on tietysti se, että maailman todelliset kauhunäyttämöt, kuten kohta viruksen armoille joutuvat pakolaisleirit, eivät ole näinä viikkoina käytännössä kenenkään käytännön tärkeysjärjestyksessä korkealla. Pandemian ja talouskriisin iskiessä politiikka on kelautunut kenties kymmeniä vuosia taaksepäin jonkinlaiseen suureen koronakonsensukseen, jossa ei edes tarvitse puhua talvisodan hengestä, koska kaikki ymmärtävät sen muutenkin.

Se talkoohenki, jota vähän väliä politiikassa peräänkuulutetaan, nouseekin kovan paikan tullen spontaanisti kansalaisista itsestään. Joistakin pinnanalaisista reserveistä kaikki tämä energia on yhtäkkiä noussut käyttöön.

Tarkoittaako tämän sitä, että nationalismia määritellään parhaillaan uudelleen? Vaihtaako nationalismi itse asiassa puolta? Yhtäkkiä uhattua kansanruumista pelastavatkin punavihreät naisministerit, joita vielä hetki sitten yritettiin maalata sentimentaalisen maailmanparannuksen edustajiksi äärioikeiston toimesta. Kun rajat laitetaan jämäkästi kiinni pandemian takia ja suomalaisille yrittäjille aletaan rakentaa tukipaketteja jne., oikeistopopulismin raison d'être katoaa savuna ilmaan. Vähintään hetkellisesti.

Olemme saneet kokea kauhun hetkiä, ahdistusta ja hämmennystä. Kaikkea sellaista on luvassa lisää. Millaisen pelastajan puoleen käännymme? Mistä haemme turvaa, kun kaikki on pettämässä alta? Toivoa herättävää kaiken järkyttävän ja surullisen keskellä on ollut se, että kansallinen selkäydinreaktio on edelleen demokraattisen oikeusvaltion ja elämän puolustaminen. Kaikki ryntäävät kuin sanattomalla sopimuksella tukemaan ihmisiä ja työpaikkoja, hoivaa ja yrittämistä. Perinteiset puolueet ovat kaikki äkkiä yhtä. Ollaan valmiita poikkeustilan vaatimin uhrauksiin. Vapauksista tingitään ja arki järjestetään uusiksi nopealla aikataululla. Näemmekö tässä pohjoismaisen version korona-Leviathanista? Ja jos se kestää tämän, nähtäväksi jää, kestääkö se seuraavan, vielä isomman moukarin, eli talouden tylyn pudotuksen.

Joka tapauksessa reaktio, joka täällä viime viikkoina on nähty, on ainakin alustavasti lohdullinen. Vertailun vuoksi voidaan katsoa vaikka Orbánin Unkariin, jossa tätäkin kriisiä käytetään perustelemaan entistä kaameampaa vajoamista autoritäärisyyteen, tai Yhdysvaltoihin, jossa päästään lähiaikoina todistamaan syöksyä kohti sekä kansanterveydellistä, hallinnollista että taloudellista painajaista. Tätä kirjoitettaessa Trump haluaisi lähettää miljoonat ihmiset takaisin töihin, keskellä hallitsemattomana etenevää pandemiaa, jotta suurpääoma saadaan pelastettua. Verenhimoisen yhtälön lopputulos ei tule olemaan kaunis.

Tullaan näkemään suurta hajontaa siinä, millaisen vastauksen hätääntyneet kansalaiset eri puolilla maailmaa saavat omalta Leviathaniltaan. Unkarin ja Turkin kaltaisissa maissa kriisi saattaa lopullisesti sinetöidä pimeän oikeistoabsolutismin. USA:ssa voi olla odotettavissa jopa yhteiskuntasopimuksen purkautuminen. Käsittämättömän epäpätevän ja nihilistisen presidentin virheiden takia kriisi kaatuu osavaltioiden kannettavaksi, kymmenet miljoonat ihmiset ovat oman onnensa nojassa.

Entä Aasian maiden malli? Peilaaminen niiden ratkaisuihin muuttuu erityisen kiinnostavaksi siinä vaiheessa, kun aletaan nähdä kunnolla tämän kriisin seurauksia. Tautitilastoista nähdään kuitenkin jo nyt, että monissa Aasian maissa korona saatiin jyrkillä ja nopeilla toimilla hallintaan suhteellisen pian. Esimerkiksi Singapore ja Etelä-Korea ottivat niskalenkin viruksesta varsin pian, kuten myös alkuvaiheen mokailujen jälkeen Kiina.

Yhteiskunnallinen pohja reagoida kriisiin pakkokeinoilla oli tietysti aivan erilainen kuin täällä. Kollektivismi ja kurinalaisuus ja valvonnan kulttuuri mahdollistivat tietyissä maissa nopean ja johdonmukaisen, ylhäältäpäin johdetun toiminnan, jota eksponentiaalisesti leviävän taudin saaminen edes väliaikaisesti hallintaan vaati. Monessa muussa maassa reagointi on ollut hitaampaa, ja lähiviikkoina ja -kuukausina selviää, oliko meikäläinen tapa, jossa on pyritty tasapainoilemaan vapauksien ja pakkokeinojen välillä, riittävä. Ruotsi kulkee vielä jossain määrin omalla polullaan eikä ole tiukentanut linjauksiaan monen mielestä riittävästi. Uhkapelin lopputulos selviää aikanaan, tätä kirjoitettaessa kuolonuhreja on monikymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Todellinen testi tulee olemaan talouden elvyttäminen. Äkkijarrutusten vaikutus eri maiden talouteen ja sitä kautta kaikkeen muuhun tulee olemaan omanlaisensa murheellinen ihmiskoe. Aasialaistyyppinen ärhäkkä lockdown osoittaa varmaan ainakin silkan ekonomisesta näkökulmasta voimansa. Ja toisaalta, jos Ruotsi saisi koronan hallintaan samalla tehden vähemmän pidemmän aikavälin vahinkoa kansantaloudelle, ratkaisut saattaisivat myöhemmin näyttää viisailta. Mutta naapurimaassa voi myös käydä surullisesti toisin.

Yuval Noah Harari julkaisi muutama päivä sitten esseen, jossa pohdittiin koronakriisin vaikutuksia mm. siihen, miten eri maissa tullaan jatkossa määrittelemään kansalaisten vapaudet ja suhde teknologiseen tarkkailuun. Tekstin valossa olisi mahdollista miettiä niitä kovia pelipanoksia, jotka nykyisellä hallituksella on pöydällä. Kriisi saattaa edelleen eskaloitua pahasti, ja jälkiviisaasti voidaan todeta, että toimet eivät olleet tarpeeksi kovia. Mutta jos ratkaisut osoittautuvat Suomessa onnistuneiksi, jos kärsimys, kauhu ja kaikenlainen epätasapaino pystytään rajoittamaan siedettävälle tasolle ensin koronan osalta ja erityisesti myöhemmin talouslaman vaikutusten osalta, saatetaan nähdä, että Suomessa lähdettiin oikealle tielle paitsi itse kriisin ratkaisemisessa myös yhteiskuntasopimuksen uudelleenmäärittelyssä.

Pelissä on nimittäin paljon enemmän kuin välitön selviäminen juuri nyt käsillä olevista ongelmista. Kyseessä on koko yhteiskuntamallimme selviäminen tästä ja tulevaisuudessa odottavista valtavista ongelmista. Vaikka menemmekin nyt joksikin aikaa silkkaan selviytymismoodiin ja luovumme vapauksistamme eräänlaisen poikkeustila-absolutismin nimissä, täytyy olla tarkkana, ettei samalla menetetä liikaa. Kauhun edessäkin on pystyttävä puolustamaan asioita, joita ei todennäköisesti saa takaisin, jos ne kerran lipsuvat käsistä. Siinä mielessä pidän ainakin tätä kirjoittaessani viisaana ratkaisuja, joissa on painotettu myös ihmisten omaa vastuunkantoa, harkintaa, kansalaisyhteiskunnan toimintaa.

Tiukempaan lockdowniin mennään tällä viikolla, mutta on äärimmäisen tärkeää, että tulemme poikkeustilasta myös ulos jotenkin tunnistettavana kansana. Jos sallii itselleen idealistisen ajatuksen, saatamme parhaassa tapauksessa nousta lähivuosien kriiseistä jopa jollakin tavalla selväjärkisempään yhteiskuntaan. Ehkä katsottuamme jonkin aikaa kauhua silmiin saatamme vahvistaa yhteiskuntasopimuksen uudelleen ruttolipun alla? Ymmärrämme paremmin kaiken haurauden ja tiettyjen rakenteiden sopimuksenvaraisuuden? Ehkä Leviathanin happotesti tarvitaan, että tajuamme konkreettisesti millaiset kriisit maailmaa odottavat. Meidän on pärjättävä myös seuraavien mullistusten läpi.

Heti kun pudotus alkoi pörsseissä, moni sai saman ajatuksen: eikö samoilla kriiseillä kannattaisi siirtyä perustuloon ja postfossiiliseen talouteen? Olisi mahdollista viimeistään nyt alkaa tosissaan säätää järjestelmää kestävämmälle pohjalle. Kaiken sekavuuden ja päivänpolttavien ongelmien keskellä tämä on relevantti näkökulma. Kun tiedämme jo valmiiksi, ettei vanha malli olisi kuitenkaan voinut kestää kovin pitkään, globaali kriisi voisi avata mahdollisuuksia uuteen. Jotakin uutta on joka tapauksessa pakko keksiä, halusimme tai emme. Isku talouteen tulee olemaan karmea, mutta se ei saa toimia tälle vuosikymmenelle päivitettynä uutena perusteluna julmalle, epätasa-arvoiselle leikkauspolitiikalle.

Kaikesta tästä voi todennäköisesti selvitä, ja tämä kaikki voi opettaa meille tärkeitä asioita. Kun torilla voi viimein jälleen tavata, muistakaamme koronakevään henki.

Hajamietteitä ilmastolakkoviikolta

Muuttolintuaika käynnistyi mustalla joutsenella. Ilmastolakkoviikosta tuli koronaviruksen ja pörssiromahduksen viikko. Finanssialalla työskennellyt kaveri laittoi viestin, kun käyrät lähtivät maailmalla laskuun: ”Tämä on roikkunut ilmassa 2–4 vuotta ja leimahduspiste tuli nyt.”

Miten herkästi kyykkää järjestelmä, joka myydään meille kerta toisensa jälkeen luonnollisena ja ainoana mahdollisena!

Kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten asiat eskaloituvat esim. USA:ssa, kun virus leviää hallitsemattomasti, miljoonien ihmisten on silti pakko mennä töihin, ja kohta kai ruvetaan pelastamaan julkisella rahalla lentoyhtiöitä, hotelliketjuja ja energiafirmoja samaan aikaan, kun köyhien perheiden talous luhistuu lääkärilaskuihin. Rikkinäinen järjestelmä näyttää jälleen irvokkaimmat puolensa...

Olimme lasten kanssa menossa lakkoilemaan. Wilmasta oli jo pyydetty luvat, opettajat vastasivat innoissaan: hengessä mukana! Mutta nyt lapset ovat koulussa ja minä jumitan Twitterissä katsomassa kuvia nälkäisistä apinoista thaimalaaisella torilla etsimässä ruokaa, jota turistit normaalisti niille antavat. Turistit ovat kadonneet, normaali on kadonnut...

Olin suunnitellut julkaisevani tällä viikolla muistiinpanoja David Wallace-Wellsin Asumiskelvottomasta maapallosta ja Andreas Malmin Fossil Capitalista, jotka hiljattain luin. Loistavia kirjoja molemmat.

Maailma tuntuu nyt oudolta, mutta se on varmuudella menossa paljon, paljon oudommaksi. Ehkä tämä viikko, johon Suomessa yhdistyy tiettyä karnevalismia vessapaperin hamstrauksineen ja Altian nousevine pörssikursseineen, on yksi kummallisempien aikojen pienistä esinäytöksistä, kevyistä harjoituksista.

Katselen hajanaista lukupäiväkirjaani:

– Wallace-Wells kirjoittaa, että ilmastonmuutosta pidetään hitaana, kohtalonomaisena prosessina, mutta se ei ole sitä. Se on nopea, kiihtyvä prosessi, jota kiihdytetään ja pahennetaan lisäämällä – yhä vain lisäämällä! – fossiilisten polttoa. Maailmanlaajuisesti hiilen tuotanto on lähes kaksinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen, kirjoittaa W-W. Mitä helvettiä? Hiilen? Ei voi eikä saa olla totta. Mutta ilmeisesti on. (Kuinka paljon olemme lopultakaan menneet eteenpäin "dark satanic mills" -ajoista? Emme vain näe kaikkea sitä mustaa savua, kun se on muualla.)

– Puolet siitä ylimääräisestä hiilidioksidista, joka teollisen vallankumouksen alkamisen jälkeen on päästetty ilmakehään fossiilisia polttamalla, on päästetty sinne viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana. Eli juuri äsken. Aikana, jolloin vaikutukset ovat olleet jo yleisesti varsin hyvin tiedossa.

– Se koko tilanne, jossa ihminen ja hänen sivilisaationsa ylipäätään kehittyivät, suhteellisen vakaan ilmaston tilanne, on jo jäänyt taakse. Se on mennyttä. Olemme jo jollakin muulla alueella, vaikka lämpeneminen toistaiseksi onkin vasta noin yhdessä asteessa. Kiihdytämme kohti twilight zonea...

– Valtavat metsäpalot, voimistuvat myrskyt jne. jne. eivät ole mikään ”uusi normaali”. Koska ei tule enää olemaan mitään normaalia ilmastotilannetta. On vain jatkuva, eskaloituva prosessi. Ja se jatkuu satoja ja tuhansia vuosia. Voimme – vielä voisimme – vaikuttaa siihen, miten pahat skenaariot toteutuvat. Kahden asteen lämpenemisen maailma on erilainen kuin tämä, mutta se on myös erilainen kuin neljän tai viiden asteen dystooppinen maailma. Ja "business as usual" merkitsee monien asiantuntijoiden mukaan neljän asteen käyrää. Puhumattakaan arvaamattomista takaisinkytkennöistä, jotka voivat kiihdyttää prosessia entisestään.

– Kahden asteen maailma ”ei ole maailmanloppu”. Paitsi niille, joille se kirjaimellisesti on, ja heitä tulee olemaan kymmeniä tai satoja miljoonia. Maailmanloppu, siis kuolema. Sitä paitsi, niin kuin hyvin tiedetään, ilmastokatastrofi on ”vain” yksi ongelmistamme. Osaammeko lopultakaan ajatella kaikkia epävarmuustekijöitä yhdessä: kymmeniltä miljoonilta loppuu juomavesi ja he lähtevät liikkeelle ja menevät minkä vain aitojen läpi. Sukupuutot etenevät. Ruuan tarve kasvaa samaan aikaan kun viljelysmaasta on pulaa. Ihmiset pakkautuvat suurkaupunkeihin, joissa äärimmäisten lämpöaaltojen vaikutukset tuntuvat pahimmin. Metsien ja merien kapasiteetti niellä hiiltä ja lämpöä heikkenee. Epävarmuus ja talouden sakkaaminen nostavat äärioikeistolaisia valtaan joka puolella maailmaa. Juuri kun asioita pitäisi yrittää hallita politiikalla, mahdollisuudet hallita niitä vähenevät. Ja niin edelleen.

– Mitä Suomessa aiotaan tehdä? Puolustaa ”suomalaista elämänmuotoa” ja laittaa rajat kiinni? Jotta voimme yhä jatkaa halpojen laitteiden ostamista Gigantista ja kivojen Netflix-sarjojen katsomista viikonloppuisin – tai pahimmillaan larpata jotakin myyttistä versiota suomalaisuudesta? Jotain muuta on keksittävä.

– Niin kuin Andreas Malm sanoo, niin kauan kuin fossiilitalouden gargantuamaista koneistoa ei pureta, niin kauan kuin sitä ei saada kontrollin piiriin, suurempaa toivoa lämpenemisen tuhovaikutusten hillitsemisestä ei ole, vaikka miten kierrättäisimme mehupillejä. Suunnaton järjestelmä ei tule luopumaan vapaaehtoisesti vallastaan ja voitoistaan. Mikään vanhan liiton sosialistinen vallankumous ei myöskään tule olemaan vaihtoehto. Ei tule tapahtumaan, ja jälki tulisi olemaan todennäköisesti yhtä karmeaa kuin edellisilläkin kerroilla. Pikemminkin, niin kuin se Lahtisen kuuluisa ”kapitalistinenkin tiedemies” on jo ehtinyt myöntää, markkinatalous pitäisi ajatella uusiksi suunnilleen kivijalasta saakka. Ja nopeasti. 

– Fossiiliyhtiöt tulevat hyvin mielellään rahoittamaan ja mainostamaan kaikenlaisia näennäisen mullistavia projekteja, joissa lisätään uusiutuvia öljyn päälle ja kehitellään ilmastonmuokkaukseen (geoengineering) käytettäviä tekniikoita. Näin sitten voidaan samalla jatkaa entiseen malliin. Satsaukset ja sijoitukset fossiili-infraan ovat jo niin suunnattomat tuleviksi vuosikymmeniksi, ettei minkään yhtiön ole järkevää hylätä niitä vapaaehtoisesti. Ja vaikka tuotanto dekarbonisoituu lännessä, ulkoistamme yhä koko ajan likaista tuotantoamme kaukomaihin, joissa polttaminen vain kiihtyy. Niin kuin Malm kirjoittaa, pääoma hakeutuu isomman lisäarvon ja samalla hiilivetoisemman tuotannon maihin.

– Geoengineering-utopiat ovat siitä vitsikkäitä, että meidän on ilmeisesti helpompi kuvitella vaikkapa auringon himmentämistä insinöörivoimin kuin sitä, että voisimme hallitusti siirtyä postfossiilisiin kaikkialla maailmassa tarvittavassa aikataulussa. Hiilenkaappaussuunnitelmat ovat tietysti kannatettavia, kaikki keinot pitää ottaa käyttöön, mutta toimenpiteiden mittakaava on musertava. Niin kuin Wallace-Wells kirjoittaa, hiilensieppauslaitoksia pitäisi asentaa miljoonittain. Niitä pitäisi nousta joka päivä uusia, kymmenien vuosien ajan, että pysyisimme riittävässä tahdissa. Ilkka Herlin visioi hiljattain, että tekniikka on niin lupaavaa, että ”vielä jonakin päivänä hiilidioksidista tulee pula”. Kunpa hän olisikin oikeassa, mutta ei vaikuta lainkaan todennäköiseltä.

– Kapitalismi vastaan kommunismi -jankkaukset somessa ja vieraskynäpalstoilla ovat nykytilanteessa pelkkää sumutusta. Me tunnemme sekä kapitalismin että kommunismin toistaiseksi pelkästään tuhopolttoversioina. 

– Mutta: mitä "kapitalismia" toisaalta on sellainen kapitalismi, joka vastaa suuriin kriiseihin pelastamalla isoimmat yritykset ja kertoo samaan hengenvetoon, että ainoan elonkehän pelastamistoimet ovat liian kalliita? Uusimman talouskriisin vaikutusten edetessä tulee olemaan hämmentävää seurata, mihin julkisia varoja suunnataan. Näemmekö 2008-henkisiä valtavia pelastuspaketteja suuryrityksille? Aletaanko pankkeja jälleen tukea sadoilla miljardeilla? Rahasta ei ole pulaa silloin kun rahamaailma täytyy pelastaa...

... Näitä meinasin kirjoittaa auki ilmastolakkopäiväksi. Nyt kai lakkoillaan sitten somessa ja pelätään virusta.

Virus on oudosti yhdistävä asia. Pop up -yhtenäiskulttuuria. Ehkä siinä on sentään se toivoa herättävä puoli, että tunnemme edes hetkellisesti jonkinlaista kohtalonyhteyttä, hauraiden kehojen yhteenkuuluvuutta? Elämme, sairastamme ja kuolemme yhdessä. Pandemia on sekin jonkinlaista kommunikaatiota, synkkää immersiivistä teatteria, johon heijastamme merkityksiä... Samalla kun se on tietysti monelle kirjaimellinen, vakava, jopa kohtalokas asia.

Luultavasti kaikkea sellaista, mitä olemme seuranneet tällä viikolla ruuduiltamme, riehuvista apinoista tavaroiden hamstraukseen ja putoaviin pörssikursseihin, kaikkea sitä ja paljon oudompaa ja kaoottisempaa, on tulevina vuosina luvassa lisää, kun kaasutamme kohti horisontissa näkyvää hiekkamyrskyä.

Walter Benjamin kirjoitti aikoinaan: "Alistettujen traditio osoittaa meille, että ’poikkeustila’, jossa elämme, on sääntö."

Tavataan jonkinlaisella torilla, kun aika on.