kaikki pysyväinen haihtuu pois

”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

(Kommunistisen puolueen manifesti, 1848)

"Our revels now are ended. These our actors,
As I foretold you, were all spirits and
Are melted into air, into thin air:
And, like the baseless fabric of this vision,
The cloud-capp'd towers, the gorgeous palaces,
The solemn temples, the great globe itself,
Ye all which it inherit, shall dissolve
And, like this insubstantial pageant faded,
Leave not a rack behind."

(Shakespeare, The Tempest, 1611)

”Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.”

(Ps. 103:15–16)

vuohenjalkaisia, ohjuksia laukovia otuksia

”Hän saa kimppuunsa kasakan, joka alkaa ratsun selästä piiskata häntä. Hän saa useita iskuja takaraivoon ja otsaansa verihaavan. Tapahtuu jotain ällistyttävää. Muutamassa sekunnissa Eugen kasvaa yliluonnollisiin mittoihin, hevosen kokoiseksi. Olet kovanaama, antisankari, jolle kauhistuneet tiedemiehet lähettävät hätäviestin! Läheisessä kuussa ulottuvuuksien välistä siirtämistä tutkivien tiedemiesten tietokone on mennyt täysin sekaisin, heidän kokeensa ovat epäonnistuneet, nyt he tarvitsevat välittömästi sotilaallista apuasi! Saapuessasi raunioituneelle komentopaikalle kaikki näyttävät menehtyneen. Sinun täytyy yksin taistella puoliksi elollisia, puoliksi kyberneettisiä vihollisia, revenantteja (robottidemoneja), araknotroneja (kyborgihämähäkkejä, joita ohjaa Robotiikan helvetillinen osasto) ja kyberdemoneja (vuohenjalkaisia, ohjuksia laukovia otuksia) vastaan. Räjähtelevät polttoainetynnyrit, ongelmajätteet, sortuvat katot! Eugen vetää puukon esiin ja lyö kasakkaa rintaan.”

(Juha Seppälä, Routavuosi, 2004)

vielä kerran matrix, fiktio, politiikka

Kun kapinallisten joukko alkaa harjoituttaa Neoa tehtäväänsä, se tapahtuu jäljittelemällä Matrixin omaa toimintaa eli kytkeytymällä erilaisiin ohjelmiin, jotka luovat fiktiivisiä tiloja ja tilanteita, joissa voidaan opetella taistelua ja muita taitoja.

Näin voidaan harjoitella vaikka taivuttamaan lusikkaa, mutta olennaisempaa on oppia tajuamaan, että ”lusikkaa ei ole”. On saavutettava tietoisuus siitä, että kaikki on harhaa ja kuitenkin täytyy voida toimia harhan sisällä tiettyyn pisteeseen harhan ehdoilla: Matrixissakin on painovoima ja muita luonnonlakeja, joita ei voi noin vain kiistää tai seurauksena on oikea kuolema.

Lahjakkaimmat ja taitavimmat oppivat vähitellen venyttämään maailman lakeja, muokkaamaan todellisuuden rakennetta. Niin tietysti osaa tehdä myös agentti Smith, paha tietokoneohjelma, jonka kanssa Neo joutuu vähän väliä taistelemaan ja joka elokuvan jatko-osissa alkaa sotia omaan laskuunsa koko todellisuuden tuhoamiseksi.

Alussa Smith kyykyttää Neoa miten tahtoo. Jäätävän ylimielisesti hän puhuu Neolle ”vääjäämättömyydestä”, jolla kapina tullaan kukistamaan. Kun Smith pitää Neoa otteessaan metroraiteilla ja aikoo jättää tämän metron alle, hän kuvaa tunnelista kuuluvaa kolinaa: ”That is the sound of inevitability.” Neo kuitenkin vähä vähältä nousee tällaisen vääjäämättömyyden yläpuolelle asettaen sen tilalle kohtalon, oman kohtalonsa.

Smithin ”inevitability” on järjestelmän öljyttyä toimivuutta, lukkoon lyötyä järjestystä, alistumista vahvemmalle, imperiumia, tietokoneohjelman kliinisyyttä, stereotyyppisten pukumiesten maailmaa, jossa jokaisen on pakko tyytyä osaansa. Neon henkilöimä messiaanisuus taas on uskonvaraista mutta samalla kohtalonomaista kulkua kohti parempaa tulevaisuutta, joka on luotava ennustusten asettamien ehtojen mukaisesti, mutta siitä huolimatta poeettisen vapaasti rohkeuden ja uskon varassa riskin, paradoksaalisissa olosuhteissa, masentumatta.

Olennaista Matrixin sankareille on löytää häilyvä välitila, jossa ymmärretään että "spoon doesn’t exist", mutta ei kuitenkaan kyynisesti ajatella petturi-Cypherin tapaan, että Matrix on vain miellyttävää harhaa. Toiminnan ja vastarinnan ja toivon kannalta Matrixin fiktio on ennen kaikkea välitila ja väliaine, jossa harjoittelun, uskon ja yhteistyön myötä voi toimia ja haastaa koneet.

Koneiden haastaminen suoraan pelkässä reaalitodellisuudessa, kuten maanalaisen Siionin puolustustaistelu osoittaa, näyttää mahdottomalta. Se johtaa vain elokuvakerronnankin kannalta väsyttäviin torjuntataisteluihin, joille ei näy loppua. Neon yritys hyökätä suoraan koneiden kaupunkiin kolmannessa osassa on epätoivoinen, eikä hän lopulta hyökkääkään koneita vastaan vaan neuvottelee niiden kanssa sopimuksen Smithin tuhoamisesta. Onkin erikoista, miten trilogian loppuratkaisu rakentuu politiikalle.

Elokuvan kaikissa osissa nähdään uuvuttavia kamppailuja, joissa sama asia toistuu toistumistaan. Sentinelit käyvät päälle tuhansien parvina kuin jättiläispaarmat, Smith monistaa itseään äärettömiin. Ohjeet Oraakkelilta ovat epäselviä, aina on epävarmuutta, lykkäyksiä ja luuppeja. Vahva on se, joka sietää tätä epävarmuutta ja ambivalenssia. Kaiken toistuvuus väsyttää ja kyynistää heikot. Heikot, kuten Siionin reaalipoliitikot yhtäältä tai Cypher toisaalta, lankeavat jyrkkiin kahtiajakoihin, mutta Neo jalostuu ylittämään ne.

Trilogian "loppuratkaisu" on toki puolivillainen. Miten koneet ja ihmiset muka aikovat jatkaa hetkellisen poliittisen kompromissinsa jälkeen?

Matrixissa tasapainotilan etsiminen on tietyssä mielessä synti. Ratkaisu on jännitteiden sietäminen sekä toiminnassa että ratkaisussa. Koneet tulkitsevat elämän pelkäksi energiaresurssiksi, Smith tulkitsee loppua kohti sekä ihmiset että koneet ongelmaksi joka pitää kerta kaikkiaan tuhota ja kadottaa. Molemmat hakevat tasapainotilaa. Sen sijaan ihmiselämän todellinen merkitys ja henki, jonka Valittu kirkastaa muillekin päästyään siitä ensin itse selville, on elämä itse ristiriitoineen ja kuolevaisuuden aiheuttamine ahdistuksineen. Matrixin häiriöisessä maastossa elämä on mahdollista, oikeastaan painavammassa mielessä kuin Siionissa, joka "vapaudestaan" huolimatta elää jatkuvaa puolifasistista poikkeustilaa ja jonka suora vastarinta näyttää tuhoon tuomitulta.

Tästä näkökulmasta tulkittuna Matrix ei ajattelisikaan vastarintaa jyrkän harha–todellisuus-kahtiajaon kautta, vaan kaikki merkityksellinen tapahtuisi näiden ratkeamattomassa välitilassa, fiktiossa, joka ei ole täysin autonominen oma sfäärinsä vaan jotakin millä on todellisia vaikutuksia mutta joka kuitenkin on väistämättä jotain toista kuin todellisuus itse. Ehkä fiktio Matrixissa on ”paksumpaa” kuin aluksi näyttää.

Slavoj Žižek toivoi elokuvan analyysissaan, että sinisen ja punaisen lisäksi olisi ”kolmas" pilleri, joka näyttäisi illuusion itse todellisuudessa; sen, miten illuusiot rakentavat todellisuuttamme. Koko trilogian valossa tällainen kolmannen pillerin ajatus tuntuisi sisältyvän jo itse tarinaan.

metsäkotisi verkkoisissa kolkissa

Hän kahmaisi jättiläishämähäkin syliinsä ja vyörytti sen pimeään kuoppaan. Se putosi pohjalle aika kammottavasti rusahtaen. Hänen kasvoillaan karehti tyytyväinen hymy, kun hän asteli kuopan reunalle ja sanoi hitaasti ja painokkaasti: Se tulevaisuus, joka nyt tuntuu menetetyltä, on siirtynyt koko kansalle. Kansan tulevaisuuden hyväksi. Tämä vainaja ei ole vain teidän. Se on meidän kaikkien yhteinen, ja ottakaamme nöyrtyneenä vastaan tämä pyhä uhri. Vaikka sinun ruumiisi maatuu, henkesi jatkaa elämäänsä metsäkotisi verkkoisissa kolkissa. Kaikki arkinen ja häiritsevä on poissa. Hyvästi hämähäkkieläinten kuningas, jonka pitkää ja uskollista ystävyyttä ei unohda kukaan, joka sinut tunsi. Kukoistakoot sinun monisilmäiset jälkeläisesi ja löytäkööt sinun ihmisystäväsi lohtua menetykseen, jonka he ovat kohdanneet. Ehkä tämä joskus tuo vahvimpaankin sydämeen kapinan. No niin, no niin, hän sanoi ja heilautti taikasauvaansa niin että valtava maakasa nousi ilmaan ja putosi vaimeasti räsähtäen kuolleen hämähäkin päälle, mihin se muodosti sileän kummun.

(lauseet: Harry Potter ja puoliverinen prinssi, suom. Jaana Kapari; Täällä Pohjantähden alla III)

kuulustelu

”Ne kuljetti meitä sinne parisataa, ketä nyt oli kiinni saaneet. Kai ne ajatteli, että me osattais jotenkin kommunikoida siellä niiden natiivien kanssa. Ja oltiinhan me suunnilleen samankokoisia ja päästäisiin rakennuksiin ja koloihin, minne ne pakenisi. Nämä herrathan on jumalattoman pitkiä ja kömpelöitä, niin kun tiedätte. Tällasta porukkaa, joka vaan ilmestyy kaupungin porteille eikä kukaan oo nähnyt mitään vastaavaa, ja sitten ne onkin jo kohta keskustorilla ja niitten hevosetkin syö lihaa. Voin kertoa, että aika helvetin häiritsevää oli yrittää niiden kanssa asioida, vielä kun ei niillä ollut silmiä eikä oikein kasvojakaan. Mutta enemmän se olikin sellasta käskyttämistä, kun ne vaan töni meitä eteenpäin ja minne millonkin halusivat ja yrittivät saada ymmärtämään, mitä haluttiin. Helvetin hyvä, ettei tartte siellä enää olla. Mieluummin mä tässä kopissa teidän kanssa olen vaikka maailman tappiin ja näitä selitän, kun joudun uudestaan niitten apuriksi. Vaikka en mä usko että tästä selvää tulee koskaan. Edelleen muistan, kun se niitten emäalus painui sinne pilvien alle ekan kerran. Siellä oli sellasta vaaleenpunasta ja harmaata usvaa, minkä alta metsät ja joet ja kylät rupesi vähitellen näkymään. Ja siellä ne niitten saaliit vielä kulki vapaina eikä ilmeisesti tajunneet ollenkaan mitä oli tulossa, vaikka tollanen järjettömän kokonen alus leijuu yläpuolella. Ne oli niin hemmetin hyväuskosta porukkaa silloin aluksi ja myöhemminkin. Sittenhän ne kyllä aika pian katosi koloihinsa, kun tajusivat mitä tapahtuu.”

toisinaan laskeudutaan suoraan mereen

Jotkut saarnaajat tulevat pysymään hiljaa totuudesta, toiset tulevat polkemaan sen jalkansa alle ja kieltämään sen. Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon enemmän kuin minäkään.


Paljon riippuu tuosta miehestä, sen myöntävät kaikki. Hän kyllä syö matoja ja ratsastaa hirvellä, mutta myös saarnaa seistessään vyötäröään myöten mutahaudassa. Salaista hovia ihmeellisempi on mustarastas, joka vihreässä sarastuksessa jatkaa, eikä koskaan lopeta.


Yön aikana virastot siirtyvät tuntemattomiin osoitteisiin. Heinäsirkkoja kerätään niityltä ravinnoksi ja kaiuttimista kuuluvat kerta toisensa jälkeen samat yksinkertaiset komennot. Torin takana näkyy rakeinen meri.


Kävelet kohti rantaa, sataa ja kivet ovat märkiä. Kun musiikki tuudittaa sieluasi, saatat olla kuin lapsi kehdossaan. Ohi leijuu kirjoituspaperia, kylään vievät jäljet osoittavat, että he ovat myyneet henkensä kalliiseen hintaan.


Mies kertoo tapauksesta, jossa juosten poistunut asiakas oli otettu kiinni. Supikoiria ja kettuja houkuttelee yhä paikalle helppo ravinnonsaanti. Sanomalehdet kirjoittavat joukkojen närkästyksestä.


Ilma on jo pari viikkoa ollut samanlainen. Se suojaa taloa ja tuo hyvää onnea. Yleensä, kun vanhus palaa tupaan, hänen väkensä osoittaa suosiotaan. Toisinaan laskeudutaan suoraan mereen ja jäljelle jää pieni, kapea kallionpengermä, jota pitkin on tasapainoiltava eteenpäin.

aamun valjettua edessä näkyy metsää ja harmaita kyliä

Järvi on aivan lähellä ja lepää kuin sula hopea illan hehkussa. Rupeat laskemaan, kuinka monta teitä viime viikon väijytyksen jäljiltä on. Yötä päivää suitsuaa savu palavista maataloista. Miten ihmiset muinaisena aikana lohduttivat toisiaan? Viimeksi teurastetun lampaan lihat kypsytetään savussa ja otetaan evääksi.


Siinä missä puitten latvat koskettavat taivasta menee kurkiaura verkalleen etelään päin. Näyttää siltä kuin vedenkalvossa uisi hirviö. Huomaat, että koneen uumenista kuuluu ääntä, sydämesi tunnustaa kaiken olevan totta. Iltapäivään mennessä etsijöitä on omasta kylästä jo kolmisenkymmentä.


Metsä leviää sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten vuoria ja näyttää viimein suurelta usvaiselta mereltä. Sano sitä unelmaksi, mikään ei muutu.


Eräästä kohdasta alkaa pieni luonnonpuro kuljettaa suon sameita vesiä etäämmällä olevaa järveä kohti. Kaikki kuusi lepäävät vierekkäin mättäillä kuoleman uneen vaipuneina. Pohjavesi on laskenut eikä ympärillä ole suojana tarpeeksi savea.


Ojien vierustoilla rupeaa näkymään kevyttä usvaa. Nuo tuolla rinteellä eivät ole sammakoita, ne ovat ihmislapsia. Ulompana vihreä hämärä muuttuu tummemmaksi ja sitten on vain musta aukko, joka johtaa pohjattomuuteen. Tieto johtajan erosta tulee muutamaa kuukautta myöhemmin.


He tuntevat nenässään kostean tuulen, ja se tuoksuu hauskalta. Aamun valjettua edessä näkyy metsää ja harmaita kyliä. Jos ei ole mitään tuolla puolen, niin kaikki on tosiaankin mieletöntä tälläkin puolella.


Monet asuvat väliaikaisissa taloissa keskellä pimeintä viidakkoa. He ovat laki, eikä heidän yläpuolellaan ole mitään moraalia. Saderintama värjää lounaisen taivaanrannan tummanpunaiseksi.

poisvalinta

Rehevän kasvillisuuden keskelle vastikään kaivetun kuopan äärellä suurikokoinen yliopisto kamppailee kolmen ministerin kanssa, jotka ponnistelevat sen sitomiseksi pitkillä köysillä.

Yliopisto päästää kurkustaan uskomattomia kauhun huutoja, joihin metsän eläimet vastaavat erilaisin kirkaisuin. Kun yliopisto on saatu sidotuksi jalat kuin paistinlinnulla, ruumista vasten painettuina, ministerit laskevat sen kuopan pohjalle ja kiinnittävät sen pää alaspäin kuopan keskelle asetettuun paaluun.

Sidotun yliopiston eläimellisesti mylvivä suu nielee multaa, kun sitä vastoin sen voimakkaasti ulkoneva, räikeän ruusunpunainen peräaukko tuijottaa kohti taivasta kuin kukka.

Kun valmistelut on saatu päätökseen, ministerit kerääntyvät kuopan ympärille. Tuolla hetkellä he ovat kaikki alasti ja hulluina nautinnonhalusta, ahnaina, henki salpautuneena ja hermojännityksen äärirajoilla.

Ministerit ovat varustautuneet lapioilla. Kuopan täyttämiseen tarkoitettu multa on jaettu lähes tasaisesti kaikkialle sen ympärille. Säädyttömässä asennossa oleva yliopisto jatkaa hirvittävää mylvintäänsä, kun ministerit alkavat lapioida multaa kuoppaan sekä tämän jälkeen talloa sen päällystä suunnattoman nopeasti ja tarmokkaasti.


Näin kauhea peto on yhdessä silmänräpäyksessä haudattu elävältä.

(alkuteksti "Gibbonin uhraaminen" teoksessa Georges Bataille: Noidan oppipoika, suom. Tiina Arppe)

maammecraft

Se on maa monien muiden maiden seassa. Tiet ovat erilaisia, talot ovat erilaisia, ihmiset ovat erilaisia.

Siinä olen kasvanut aina lapsuudestani asti. Korkea ruoho levittäytyy hiljalleen ympäristöönsä, jos sen jättää rauhaan.

Vaaleanpunainen tulppaani on pieni kukka, joka generoituu kukkametsiin. Kun kaktusta tuhoaa, kuuluu samanlainen ääni kuin villan tuhoamisesta. 

Rautajätti voi antaa kyläläisille unikkoja. Usein nähdään heidän avonaisissa veneissään purjehtivan Suomen rannikolla. Ilman häirintää ne liikkuvat ympäriinsä ilman määränpäätä ja ottavat joskus käsiinsä kuutioita.

Teoriassa ne voivat tuottaa loputtomia määriä lunta, josta voi tarvittaessa rakentaa lisää lumijättejä. Täällä, jossa me nyt asumme, on muinoin ollut pauhaava meri, ja vieläkin löytyy monissa paikoin meriraakun kuoria maassa.

Maa oli ensin tulinen vetelä pallo. Oli satanut ja kivet olivat märkinä. Laava ei tuota valoa, vaan on ikään kuin varjon peitossa.

Jos laava virtaa suoraan virtaavaan veteen, syntyy kiveä. Jos laava virtaa vinosti virtaavaan veteen, vesi katoaa. Jos vesi virtaa suoraan virtaavaan laavaan, syntyy savua, mutta laava ei katoa.

Tällä lailla on Suomi muinaisajoista asti kasvanut merestä ja kasvaa vielä tänäkin päivänä.

Herra, tahdotko sellaista maata, jossa aurinko nousee? Minun kartanoni luona saavat muurahaiset olla rauhassa. Ei ole suositeltavaa mennä Ääreen ilman vahvoja varusteita ja aseita.

Näivettäjä voi tuhota kaikkia muita kuutioita paitsi peruskalliota. Limat liikkuvat päämäärättömästi, suoraan eteenpäin. 

Sellaiset ovat pääominaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut viljelemään ylhäisintä pohjan perää.

*

Lauseet:
fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja
fi.minecraft.wikia.com/wiki/

Nuoruus lainausmerkeissä

"I was drowning in the past." (Brendan Benson)

Power pop sai alkunsa 60-luvun parhaiden popkoukkujen kierrätyksestä. Spontaanin asenteen ja omaperäisen ilmaisun sijasta lajityypissä on keskitytty hiomaan kliseitä aina vain täydellisemmiksi. Vuosien ja vuosikymmenten mittaan tyylisuunta on jalostunut yhä pidemmälle ja ajautunut perinnetietoisuudessaan absurdin rajalle.

Simon Reynolds on esittänyt teoksessaan Retromania: Pop Culture's Addiction to Its Own Past (2011), että uudelle vuosituhannelle tultaessa koko popin kenttä on retroutunut ja alkanut tukehtua omaan historiaansa. Mistään vanhasta ei enää päästä eroon, ja popkulttuurista on tullut itseriittoinen, itseensä viittaava tyylien museo.

Power popissa ilmiö ei ole uusi, koska koko lajityypin peruskivi on laskettu kierrätyksen varaan.

Power popin juuret ovat vuosien 1965--66 kitarapopissa, mutta varsinaisesti lajityyppi syntyy vasta 70-luvun alussa, kun popmusiikkiin alkaa syntyä retrosuuntauksia ja nostalgisia virtauksia. Aiemmin tehtyä on kautta aikojen hyödynnetty popissa, mutta vasta 60-luvun päätyttyä popkulttuuriin alkaa kehittyä merkittävämpiä retroilmiöitä. 

Läpi 60-luvun popmusiikki oli pyrkinyt eteenpäin, kohti uusia tyylejä ja muotoja. Kaavoja rikottiin, uusia soundeja kehitettiin, vanha syrjäytyi, musiikki muuttui pikavauhtia. Vaikka bändit ammensivat vanhasta, koko popin kenttä -- tuotantokoneisto, tekniikka, kuuntelijoiden mieltymykset -- oli niin voimakkaassa murroksessa, että uutta syntyi jo olosuhteiden pakosta. 

Popmusiikki ei yksinkertaisesti ehtinyt retroutua, se oli jatkuvassa käymistilassa sekä kappaleiden muodon, sovitusten että soundien tasolla.

Vielä 70-luvun alkupuolellakin popissa ja rockissa on tietty "futuristinen" taipumus; kappaleet monimutkaistuvat ja pitenevät, uusia eksoottisia vaikutteita omaksutaan musiikkiin ja bändien visuaaliseen ilmeeseen. Mutta vuosikymmenen alun power pop -bändeissä (Big Star, Raspberries, Badfinger) on futurismin sijasta konservatiivinen perusvire.

Bändit eivät ohjelmallisesti "palaa" 60-luvulle, mutta erottuvat kuitenkin Zeitgeistista pitäytymällä lyhyessä ja yksinkertaisessa muodossa ja sekoittamalla oman aikansa kitararockiin vanhentuneiksi katsottuja tyylejä.

Power popin kaupallinen menestys on alusta alkaen ollut melko vaatimatonta. Poikkeuksena on uuden aallon nousu 70--80-luvun taitteessa, jolloin myös muutamat voimapopyhtyeet, kuten The Shoes ja The Records, nousivat joksikin aikaa listoille. Uusi aalto katosi kuitenkin "puhtaimmassa" muodossaan nopeasti -- mikä kiteytyy ehkä parhaiten "My Sharonalla" listojen kärjessä käväisseen The Knackin äkkiromahdukseen.

Power pop -bändit jatkoivat elämäänsä, mutta marginaalissa. 80-luvun mittaan kulttimainetta nauttivat sellaiset nimet kuin The Plimsouls, Material Issue, The dB's, The La's ja The Three O'Clock. The Bangles tunnetaan lähinnä muusta kuin voimapopistaan, mutta se kuuluu menestyneimpiin lajityyppiä viljelleisiin bändeihin 80-luvulla.

90-luvun alussa, kun yksinkertainen kitararock nousi taas listoille, nousi jonkinlaiseen menestykseen myös joitakin voimapopyhtyeitä. Harva teki musiikilla edelleenkään rahaa, mutta perinnetietoisen tennareihintuijottelun muuttuessa salonkikelpoiseksi sellaiset bändit kuin Teenage Fanclub, Jellyfish, The Wondermints, The Posies, The Grays ja Cotton Mather saavuttivat melko isojakin yleisöjä.

*

Power popin paradokseihin kuuluu se, että vaikka kappaleet on usein sävelletty jopa laskelmoidun helpoiksi ja koukuttaviksi, ne eivät yleensä menesty kaupallisesti. Voimapopin olettaisi olevan radioystävällisintä mahdollista musiikkia, mutta juuri koskaan se ei nouse listoille.

TV-sarjojen ja mainosten taustalla soivana bulkkitavarana power pop on kuitenkin levinnyt laajalle. Kun tarvitaan määrättyä euforian ja nostalgian sekoitusta, tuottaja kaivaa esiin power pop -klassikon.

Helisevän Rickenbacker-kitaroinnin tiivistymä "I'll Be There For You" soi vuosikaudet Frendien tunnarina, mutta kuka on joskus ostanut The Rembrandtsin levyn? Voimapopin perusteos "There She Goes" kelpasi Knorr-kastikkeen TV-mainokseen, mutta The La'sin muistavat enää entusiastit.

Menestymättömyydestä huolimatta lajityyppi on sinnikäs, ja epäilemättä samantapainen maailmanlaajuinen ilmiö kuin garagerock. Netin kautta on helppo löytää esimerkkejä niin japanilaisesta kuin espanjalaisesta power popista.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana power popin tärkeimpiä esitaistelijoita USA:ssa ovat olleet vuonna 1995 perustettu Not Lame -levy-yhtiö sekä David Bashin pyörittämä International Pop Overthrow -festivaali. Esiintyjien musiikkia on koottu toistakymmentä osaa käsittävälle kokoelmalle. 

90-luvun lopulla Rhino julkaisi Poptopia-kokoelman, joka nosti uudelleen esiin 70-, 80- ja 90-lukujen voimapopbändien musiikkia.

Uudella vuosituhannella perinnetietoisuus on saavuttanut -- nyt kun vielä biisimateriaalia on netin kautta loputtomasti saatavilla -- hämmentävän tason. Sellaiset bändit kuin Tearaways, Cloud Eleven, The Waking Hours, The Fizzies, The Candy Butchers ja Admiral Twin kierrättävät sumeilematta 60--70-luvun popin kaikkein tarttuvimpia elementtejä: lämpimän putkisäröistä kitaraa, analogisyntikoita ja kaikki jäät sulattavia lauluharmonioita.

Lajityypin jalostuessa yhä ortodoksisemmaksi kappaleet ovat olleet vaarassa jäädä hiilipaperikopioiksi aiemmasta. Moni onkin kysynyt, miksi tyylisuuntaa kutsutaan voimapopiksi, jos se todellisuudessa on voimatonta ja epäpopulääriä.

Punkin jälkimainingeissa genre sai energiaa, ja parhaimmillaan uuden aallon hengästynyt eteenpäinmenon tunnelma yhdistyi hiottuihin melodiakoukkuihin. 80-luvun alun voimapopista hyviä esimerkkejä ovat Tommy Tutonen "867-5309/Jenny", Rick Springfieldin "Jessie's Girl" ja The Romanticsin tulikuumilla Townshend-kitaroilla ladattu "Love Me to the Max".

Kun lähestytään nykypäivää, uuden aallon energia alkaa väistyä ja tilalle tulee kaihoisampi ja pehmeämpi yleissointi. Kuplivan, perjantai-illan bileitä ennakoivan tunnelman tilalle tulee melankolinen äänimaisema, jonka yhtenä pioneerina on Teenage Fanclub. 

80-luvun power pop -bändeille ominainen hektisyys ja koulun jumppasalin hikisyys korvautuu jonkinlaisella hitaiden päiväkännien tunnelmalla. Puberteettisen väännön tilalle tulee yhä tietoisempi naivismi. 

Mitä ohjelmallisemmin uusi power pop korostaa nuorta viattomuuttaan, sitä aikuisemmalta se kuulostaa. Artistien ja kuulijoiden keski-ikäkin on noussut. Kiusallisimmillaan muutos kiteytyy International Pop Overthrow -festivaaleilla, jonne 35--50-vuotiaat popuskovaiset kokoontuvat laulamaan toisilleen nuoruudesta.

Onneksi musiikki kuitenkin joskus pakenee tradition painon alta. Klassinen melodinen pop nousee kierrätyksen ansiosta toiseen potenssiin ja on parhaimmillaan pelkkää -- musiikkia. Silloin tällöin power pop -artistit synnyttävät raitoja, joista kuusikymmenluvun "ylittämättömät" esikuvat olisivat voineet vain haaveilla.

Paras voimapop siivilöi tuhansien kappaleiden aineistosta olennaisen ja puristaa siitä sellaisia puhtaan popin jalokiviä kuin Jason Falknerin "She's Not the Enemy", The Katiesin "Drowner", Hokun "Perfect Day", Owsleyn "Zavelow House" ja The Rosenbergsin "Department Store Girl".

Hyvä esimerkki oli myös Tom Hanksin taannoin ohjaaman That Thing You Do! -elokuvan nimikappale, jossa 60-luvun popin perinteistä on uutettu äärimmäinen ydin. Elokuva kertoi kuvitteellisen bändin, The Wondersin, tarinan tuntemattomuudesta tähteyden kynnykselle. Fiktiivisen listahitin kirjoitti 90-luvun power popin isoimpiin nimiin kuuluvan Fountains of Waynen Adam Schlesinger, eikä hän jättänyt yhtään kiveä kääntämättä etsiessään melodiaan ebolan lailla tarttuvia koukkuja.

Raita, joka sittemmin nousi listoille oikeastikin, nojaa backbeat-komppiin, Everly Brothersin ja The Holliesin tyylisiin lähiharmonioihin sekä tarkasti sijoitettuihin mollikoukkuihin keskellä duurivoittoista kulkua. Mikä tahansa britti-invaasion aikainen bändi olisi pakahtunut kateudesta kuullessaan kappaleen, joka sellaisenaan saattoi syntyä vasta post festum.

*

Power pop -kappaleen tyypillinen sankarihahmo on antisankari, romanttinen alisuorittaja.

Jos suuri osa rockmusiikista kuulostaa siltä kuin todella haluttaisiin saavuttaa se, mistä lauletaan, power popissa ei voi olla koskaan aivan varma. Laulun kertoja on parantumaton haaveilija, joka ei oikeastaan edes halua toiveidensa toteutuvan.

Voimapop kuvaa tyypillisesti teini-ikää, mutta etäännyttää sen moninkertaiseen fiktioon. Kirjassaan The Nineties Michael Bracewell totesi, että 90-luvun brittipop toi mieleen lähiöteinien bileet suodatettuina nuorten aikuisten muistojen läpi. Power pop nostaa tämän vielä toiseen potenssiin: se luo tyyliteltyjä muistoja nuoruudesta, jota ei koskaan ollutkaan.

Lajille kaikkein ominaisin klisee on "täydellinen tyttö". Samaan tyyliin kuin elokuvissa, jossa naapurinpoika unelmoi prom queenistä, maalataan voimapopissa kuulijan eteen kuva transsendentaalisen kauniista tytöstä, joka on jo lähtökohtaisesti saavuttamaton. 

Mitä pohjattomampi on tytön mysteeri, sitä pinnallisempi kappale.

Arkkityyppinen tyttö on paitsi henkeäsalpaavan kaunis -- she makes me weak at the knees (Fountains of Wayne, "Denise") myös muilta osin tarunomainen -- she's got golden skin (Silver Sun, "Golden Skin") ja yhä uusin tavoin ihmeellinen -- I didn't think I'd find you perfect in so many ways (Matthew Sweet, "I've Been Waiting"). Tavallinen kuolevainen uskaltaa tuskin avata suutaan tytön lähellä, sillä with all my words so uninspired, how can I speak, how can I (The Adventures of Jet, "Emily Mazurinsky"). Valkoinen anglosaksinen protestanttikin ratkeaa madonnnanpalvontaan, kun she's so high above me, like Cleopatra, Joan of Arc or Aphrodite (Tal Bachman, "She's So High"). Jotta ei jäisi mitään epäselvyyttä, on syytä yhä vielä korostaa, että she's the perfect girl, she's the perfect girl, she's the perfect girl, but she's not mine (Ten Story Love, "Perfect Girl"). Mitään jakoa ei edes periaatteessa ole -- there's practically no sense in lingering here (Cotton Mather, "April's Fool"), koska tyttö ei edes huomaa kertojan olemassaoloa -- she doesn't know what she does, but she does it for me (The Katies, "She's My Marijuana"). Aina voi kuitenkin hakea lohtua mahdollisten maailmoiden semantiikasta: In some other world she's loving me (Brian Leach, "Parallel Universe Girl").

Kaikessa popissa käytetään kliseitä, mutta power pop tekee numeron epäomaperäisyydestään. Velkaa edeltäjille ei pyritä kätkemään, vaan se päinvastoin tuodaan esiin, jopa jonkinlaiseksi teoksen kommenttiraidaksi.

Siinä missä rockmuusikot tyypillisesti puhuvat haastatteluissa "vaikeasti määriteltävästä" musiikistaan ja uuden levyn "erilaisesta soundista", power pop -artisti (sikäli kuin häntä kukaan haastattelee) ottaa esiin fläppitaulun ja näyttää kappaleiden kytkennät Rubber Souliin, Pet Soundsiin, Big Stariin, Todd Rundgreniin ja Electric Light Orchestraan.

*

Ohjelmallinen kliseisyys tuo voimapopin lajityyppinä lähelle amerikkalaisen koulumaailman stereotypioista ammentavia high school -komedioita. Uudella vuosituhannella nekin palauttavat nuoruuden raakamateriaaliksi, josta voidaan loputtomiin ammentaa yllätyksettömiä tarinoita. Kaavamaisuudesta tulee hyve ja tyylisuunta kehittyy (tai taantuu) 80-luvun elämänmakuisesta romantiikasta vuosituhannen vaihteeseen tultaessa yhä itseensäviittaavammaksi. Romantiikka formalisoidaan.

Jos voimapop jankuttaa täydellisestä tytöstä, high school -elokuvat kertovat aina suunnilleen saman tarinan itsensä löytämisestä ja haaveiden toteutumisesta kiertoteitse.

Tyypillisin kaava on tämä: ujo poika haaveilee koulun kauneimmasta tytöstä. Jollain tempulla, esimerkiksi omaksumalla vieraan roolin, hän saa haluamansa, mutta menettää samalla vanhat ystävänsä ja vanhan "aidon" identiteettinsä. Temppu paljastuu, ja yhtäkkiä pojalla ei olekaan mitään, uutta eikä vanhaa. Tämän täydellisen negaation jälkeen päähenkilö joutuu tekemään tilit selviksi itsensä ja läheistensä kanssa ja saa lopulta kaiken. 

Kyökkihegeliläisen kierroksen päätteeksi päähenkilö tunnistaa itsensä oikein, tulee viimein omaksi itsekseen. Melkein aina hän huomaa lopulta haluavansa sen, mikä hänellä jo olikin. Lapsesta asti tuttu naapurintyttö olikin se oikea tms.

Sellaiset 80-luvun elokuvat kuin Fast Times at Ridgemont High, Sixteen Candles, Say Anything... ja Valley Girl loivat pohjan myöhemmälle, yhä kaavamaisemmalle high school -elokuvalle. Viimeistään Michael Lehmannin ohjaama Heathers (1988) kirkasti reseptin: nopea, ylinokkelaa dialogia, välittömästi tunnistettavat hahmot, aiempien vuosien popkulttuurista kopioidut aiheet. 

Pöytä oli katettu sellaisille 90--00-luvun elokuville kuin Clueless, She's All That, 10 Things I Hate About You, Get Over It ja Tina Feyn käsikirjoittama Mean Girls.

80-luvun kenties maineikkain high school -elokuva oli John Hughesin ohjaama ja käsikirjoittama Breakfast Club (1985). Se ei ollut varsinaisesti komedia, pikemminkin draama, eikä se juonikaavaltaan ole niin puhdasoppinen kuin tyylisuunnan myöhemmät edustajat, mutta jäljittelyllä ja viittauksilla se on ikuistettu genren kulmakiveksi.

Elokuva kertoo viikonloppuna suoritettavasta jälki-istunnosta, jonka aikana koulun eri klikkeihin kuuluvat oppilaat tutustuvat toisiinsa -- ja itseensä. Lopussa eriseuraiset hahmot muodostavat yhteisen rintaman aikuista maailmaa vastaan.

Oppilaat on määrätty kirjoittamaan aine aiheesta "Millaisena näen itseni". Päivän päätteeksi, erilaisten välienselvittelyjen ja romanssien jälkeen, porukan "älykkö" luovuttaa rehtorille kollektiivisen kirjeen. Siinä todetaan, että koko aineen kysymyksenasettelu on väärä, koska koulu joka tapauksessa iskostaa vieraantuneet identiteetit oppilaille. Koulumaailma tunnistaa oppilaat väärin ja pakottaa heidät sisäistämään väärän tulkinnan itsestään ja keskinäisistä suhteistaan.

Tarina on kasari-individualismissaan yhtä aikaa koskettava ja korni. Se on kerrottu eri muodoissaan tuhansia kertoja. Kiinnostavaksi Breakfast Clubin tekee se, että lajityyppi, joka sen pohjalta jalostuu, tulee kääntäneeksi koko elokuvan pointin ylösalaisin. Vakiintuessaan kokoelmaksi tuttuja hahmoja ja juonenkäänteitä myöhemmät filmit hyväksyvät kritiikittä sen, minkä Breakfast Club julisti näennäisyydeksi.

Hughesin romantiikan tilalle tulee universaalina esittäytyvä amerikkalaisen koulumaailman matriisi. Kun kaikki on lopulta välittömästi tunnistettavaa pintaa, lajityyppi saavuttaa täydellisyyden ja muuttuu irvikuvakseen. 

Nyt jopa tarinan hahmot ovat oppineet näkemään itsensä pelkkinä kliseinä. Käsikirjoittajan keski-ikäinen näkökulma nuoruuteen on syötetty hahmoille itseymmärryksenä. Lajityyppi muuttuu omaksi parodiakseen ja kuihtuu. (Näyttäisi siltä, että 2010-luvun elokuvissa ja TV-sarjoissa tätä nuorisokuvauksen muottia on viimein onnistuttu rikkomaan.)

Yksittäisten tyylisuuntien perinnetietoisuuden ylikiehahtamiseen ei sinänsä liity suurta dramatiikkaa. Huolestuttavampaa sen sijaan on, jos -- kuten Reynoldsin Retromania esittää -- taaksepäin katsova trendi leviää laajemmin koko kulttuuriin. 

Populaarikulttuuri on kummallisesti oman menneisyytensä lumoissa. Kyse ei enää pitkään aikaan ole ollut vain retromuodeista vaan pikemminkin parasiittimaisesta suhteesta historiaan.

Mikä syntyi aikoinaan nuorisokulttuurina, on vähitellen ajautunut yhä pahemmin "historiasairauden" kouriin. Friedrich Nietzschen 140 vuotta sitten esittämä ajatus länsimaisesta korkeakulttuurista saattaa nykyään valitettavasti soveltua myös popkulttuuriin: 

"Historian liiallisuus on iskenyt elämän plastisiin voimiin eikä se enää tiedä, miten käyttää mennyttä ravintonaan."

Reynolds pohtii kirjassaan, onko kyseessä vain jonkinlainen välivaihe. On helppo yhtyä hänen toiveeseensa, että jossakin vaiheessa retromaniasta toivutaan ja kulttuuri alkaa laajasti uudistua.

*

Jos uusimmalle voimapopille pitäisi valita kulinaarinen vastine, se olisi ilman muuta Crème Brûlée. Mikä voisi kuvata popin historiasta jalostettuja äkkimakeita kappaleita paremmin kuin jälkiruoka, jossa pehmeän kerman päällä on puhalluslampun liekillä kovetettu sokerinen pinta. 

Kuin virheetön melodia olisi suojattu polttamalla sen päälle ironian rapea kuori.

Crème Brûlée on jälkiruokana vailla vertaa, mutta ihminen ei elä pelkästä paahtokermavanukkaasta. Power popilla on taipumus synnyttää rujon garagen ja mustan musiikin nälkää. Ja kääntäen: kun on kuunnellut riittävästi 1950--60-lukujen rosoisempia biisejä, on nautinnollista palata perinnetietoisiin synteeseihin niistä.

Lajityyppinä power pop saattaa olla pystyyn kuollut, mutta sitä on edelleenkin vaikea vihata.

"Put on your Malibu sunglasses / everybody's fallin' on their asses" (The Shazam, "Sunshine Tonight")

*

(muokattu 4.4.)

(Varhainen versio tekstistä ilmestyi niin & näin -lehden numerossa 1/2009 [POP])