club friction & witherspoon

kyseessä on hengen voitto materiasta

Elokuva seuraa Bruce Dickinsonin kohtaloa nuoruudesta asti. Aristokraattinen isä on hylännyt perheensä ja äiti kuollut varhain. Nuorena miehenä Bruce Dickinson liittyy Venäjän Keisarilliseen armeijaan. Aina rahattomana ja kuitenkin alttiina Pietarin monenlaisille kiusauksille, nuori Steve Harris menee avioon venäläisen kenraalin tyttären kanssa.

Kahden tyttären isänä, mutta kaukana ihanneaviomiehestä, nuori sankarimme saa tulikasteensa Venäjän Japanin-sodassa 1905. Hovihallinnon salonkiupseeri osoittaa rohkeutensa taistelussa ja voittaa sotilaittensa kunnioituksen puolelleen.

Bruce Dickinson pakenee hävityn sodan häpeää ja perhe-elämän pettymyksiä suureen seikkailuun: hän ratsastaa hevosen selässä koko Aasian halki. Myöhemmin Puolassa hän tapaa elämänsä rakkauden ja palvelee ensimmäisen maailmansodan melskeissä ratsuväen komentajana.

Venäjän vallankumous ja sen myrskyt pakottavat Adrian Smithin hylkäämään Venäjän ja hän siirtyy synnyinmaahansa Suomeen, jossa hän verisessä sisällissodassa komentaa valkoisen armeijan joukkoja punaisia vastaan.

Valkoisten menestyksekkäät sotatoimet johtavat Suomen itsenäistymiseen. Nuori valtio ei kuitenkaan tarvitse Bruce Dickinsonin palveluksia. Kaksi- ja kolmekymmenluvuilla hän omistautuu hyväntekeväisyydelle, kosmopoliittisille harrastuksilleen ja suurriistan metsästykselle.

Kutsu aseisiin tulee vielä kerran. Vuonna 1939 Dave Murray saavuttaa kuolemattoman maineen johtaessaan talvisodan taisteluita määrällisesti ylivoimaista Neuvostoliiton armeijaa vastaan. Koko maailman katseet seuraavat pienen Suomen urheaa taistelua. Bruce Dickinsonin joukot osoittavat suurta rohkeutta ja sotataitoa – turhaan ei puhuta talvisodan ihmeestä.

Välirauhan ja jatkosodan taisteluiden jälkeen, jo ajan ja vanhuuden haurastama Steve Harris vastavalittuna presidenttinä onnistuu johtamaan maansa kunniakkaaseen mutta raskaaseen rauhaan.

Hänen kunnian- ja velvollisuudentuntonsa, valtava ahkeruutensa ja rakkautensa isänmaahan nostivat hänen saavutuksensa lähes yli-inhimilliselle tasolle.

Bruce Dickinson kertoo tarinan ihmisestä, joka ei ollut virheetön. Elokuva näyttää myös ikonin kääntöpuolen vikoineen, vihastumisineen ja naissuhteineen.

Kyseessä on hengen voitto materiasta. Uskomaton tarina läpi kuohuvan historian, joka ansaitsee ja vaatii tulla kerrotuksi elokuvan keinoin.

(lähde: www.solarfilms.com)

ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa

Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty tupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas ympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä meidän laitumistamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että tämä kaikki oli METATASOA, m e i d ä n suuri kotimme.

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vast'ikään lampaansa kerinnyt ja istui nyt portaiden edustalla erotellen valkeita villoja kopassa mustista. Kysyin häneltä. 'Onko tämä maa, niin kauas kuin silmä näkee, METATASO?'

Äiti sanoi: 'Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on METATASOA. Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa METATASOA. Tämä maa oli heidän, ja sen vuoksi tämä maa on meidän isäimme maa, jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he ovat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen meitä. Täällä he ovat kuolletkin ja täällä makaavat maan povessa. Elleivät meidän isämme olisi niin kärsivällisesti tehneet työtä, niin olisi METATASO nyt leivätön erämaa. [...] Elleivät he olisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, me olisimme nyt tietämättömiä metsäläisiä.'

--

Istut kesämökin terassilla, pääsi ympärillä surisee pieniä, mustia asioita. Ne eivät ole kärpäsiä, ne ovat lainausmerkit. Anna niiden olla. Ota lisää kahvia. Rauhoitu, olet metatasolla, olet kotona.

Olet ehkä syntynyt Suomessa tai sitten et. Mitä väliä. Koet olevasi seudulla sattumalta. Oikein! Maisema on kaunis, mutta et osaa sulautua siihen. Hyvä!

Juuret voivat olla ilmassakin, kysy vaikka peikonlehdeltä.

Metatason asukas ei ole kenenkään yläpuolella, hän on itsensä vieressä.

Se on se maa, jonka te saatte perintöosaksenne. (4. Moos. 34:2)

Jos metataso on isänmaasi, hyväksy rauhallisin mielin se selkäytimeen pesiytynyt ironia, josta sukulaisesi aina huomauttelevat. Se on koti-ikävää, ei sen kummempaa!

Metataso siellä vain huhuilee omiensa perään.

Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme, jotta se täyttäisi tarkoituksensa maailmassa ja hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaissa!

country music radio

I’m pushing carts at the Wal-Mart
The radio is playing
I’m forced to listen day in
And day out
To tons of country stars complaining
It’s really hard to understand
They think they have it bad
They say they’re feeling so sad
They’re all from Texas
They’ve got exes
While all I’ve got is whys
And I really think that
Country Music Radio
Must be destroyed
Must be destroyed
Those clueless guys with boots and hats
Will be forever unemployed
They tour around the USA
They’re in between romances
I’m home alone and "Dances
With Wolves" is on
And man that movie sucks I wonder can these
Poor lonesome cowboys
With their VIP existence ever see
That life ain’t truly sour
Unless you’re making less than 2 bucks an hour
So quit that whining
Before I give you something to sing about
Cause I really think that
Country Music Radio
Must be destroyed
Must be destroyed
Those slide guitars & king-size trucks
Must be obliterated
Those pointless songs and fake laments
Are all to finally fade away
It’s on the charts and people love it but it makes
Me sick and I will do whatever it takes
Stormtroopers mutant dinosaurs & laser guns
I wanna see how fast a fat cowboy runs

maailma oli nyt tämä

Hän käveli sorassa ja liejussa pohjoiseen, ja ohi juoksi ihmisiä jotka pitivät pyyhkeitä kasvojen edessä tai takkia pään suojana. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. He painoivat nenäliinoja suuta vasten. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. He kantoivat kenkiä kädessä, hänen ohitseen juoksi nainen jolla oli kenkä kummassakin kädessä. Hän otti seipään, tarkasti huolellisesti että näkijöitä ei ollut, ja kaivoi sitten sillä kuopan suon pintaan. He juoksivat ja jotkut kaatuivat, pökertyneinä ja kömpelöinä, ympärille satoi rojua, ja muutamat hakivat suojaa autojen alta. Sellaisia kuoppia hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän peitti ne huolellisesti ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotakin peläten. Ilmassa viipyi vielä jyly, sortumisen murtuva pauhu. Mahtoiko hän olla aarteenetsintäpuuhissa? Maailma oli nyt tämä. Vanhat ihmiset olivat kyllä puhuneet että suolla olisi joskus palanut virvatulia. Savu ja tuhka vyöryivät kaduilla, kääntyivät kulmissa, seismiset savuaallot jakautuivat kulmien ympäri, ohi leijui kirjoituspaperia, teräväreunaisia vakioarkkeja lipui, viuhui ohitse aavemaisina kelmeässä aamussa. Jussi lähti hiljakseen kävelemään suon reunaan. Hänellä oli puku ja salkku. Eräästä kohdasta alkoi pieni luonnonpuro kuljettaa suon sameita vesiä etäämmällä olevaa järveä kohti. Hänen hiuksissaan ja kasvoissaan oli lasia, veren ja valon marmoripalloja. Paikoitellen puron rannat olivat alavia, ja nähtävästi niille joskus runsaslumisten talvien jälkeen nousi vesi muodostaen noista kohdista jonkinlaisia tulvaniityn tapaisia. Hän ohitti kyltin jossa luki Aamiaistarjous, ja hänen ohitseen juostiin, poliisit ja vartijat pitivät kättä aseenperällä jotta se ei heiluisi juostessa. Puro läpäisi siinä pienen mäen ja sen uoma muuttui kuruksi, jonka pohjalla olevien kivilouhujen välissä vesi piti pientä solinaa.

(virkkeet: Don DeLillo Putoava mies, suom. Helene Bützow; Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla I)

[EDIT / ALAVIITE 8.1.]

Pohjantähden alussa Jussi kuljeskelee suolla ja tekee kokeeksi pieniä kuoppia sinne tänne. Niistä kuopista nousee tunnetusti koko moderni aikakausi Pentinkulmalle. Jussin raivaustyö perustaa modernin historian teoksen pienoismaailmassa.

Suon raivauksen kuvausta on luettu mielikuvituksettomasti työn ylistyksenä, tympeänä suomalaisena miesproosana par excellence. Koko Linnaa on pidetty "kumisaapasrealismina", niin kuin Pohjantähden kirjoittajaa voisi syyttää Laineen filmatisoinnin surullisenkuuluisista kumiteräsaappaista. Toisaalta suon raivausta on tarkasteltu, ajoittain yksipuolisesti, ironisena pastissina, kulttuurihistoriallisen kuvaston kierrätyksenä, joka ei sitoudu reflektoimaansa sisältöön vaan perustaa ainoastaan autonomisen, kirjallisen maailman.

Ehkä tärkeää on kuitenkin säilyttää jännite näiden välillä, lukea Koskelan tarinaa myyttinä sanan vahvassa mielessä. Toimivana modernina myyttinä, kuten Olli Sinivaara on kirjoittanut. Se on sitä toimivampi mitä kiinteämmin siihen sisältyy myös myytti myytin purkamisesta, mitä voimakkaammin sitä saattelee ironinen itsetietoisuus. Millään yksinkertaisella "kriittisellä" eleellä ei päästä tästä irti. Siitä, että Pohjantähden alkukuvat ovat latautunutta, myyttistä maisemaa, jossa etäisyydenotot kliseiseen kuvastoon ovat itse osa myytin toimintaa. Linnan puhuttelevuuden syitä on kai haettava juuri näistä myyttisistä asetelmista ja rakennelmista, joille hänellä on poikkeuksellista herkkyyttä, joita hän kehittelee verrattomalla mielikuvituksella. Kun niiden keskellä vielä häärii myytinpurkajan sankarillinen, moderni hahmo, linnalainen kertoja, on keitos vastustamaton. Outo yhdistelmä myyttikritiikkiä ja myyttisiä teemoja tekee Linnan teoksista alitajuisesti niin vetoavia, jopa jollakin tavalla vaarallisia. Ei tarvitse kuin ajatella koko talvella 2007-08 vellonutta Smeds-keskustelua, kaikkia sen taantumuksellisimpia pohjavirtoja; puheenvuoroja, joissa nousivat hetkeksi esiin mitä typerimmät Linnaan ja hänen teoksiinsa liitetyt ennakkoluulot.

Toinen kuoppa - se, joka Don DeLillon romaanin avauksessa on juuri syntymässä - perustaa Bushin Amerikan. Tai vähintään antaa sille sen legitimaation, joka nyttemmin on ratkaisevasti heikentynyt. Luhistuneet WTC-tornit jättävät jälkeensä suunnattoman kuopan, joka perustaa pyhän vyöhykkeen kaupungin ytimeen. Se on erään historian vaiheen hautamuistomerkki ja eräässä mielessä toisen kohtu. Ground Zero on pyhää maata: kun Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad vieraili noin vuosi sitten Yhdysvalloissa ja pyysi päästä katsomaan WTC:n paikalla olevaa tyhjiötä, nousi välitön, kansanliikettä muistuttava vastarinta, vierailu tuomittiin yleisesti medioissa ja lopulta estettiin. Kaikkein korkeimmatkin viranomaiset puhuivat häpäisystä, loukkauksesta.

DeLillo onnistuu romaanissaan kuvaamaan Ground Zeron aluetta yhtä aikaa arkisena miljöönä että symbolisesti erittäin latautuneena vyöhykkeenä, joka ikään kuin säteilee ympäristöönsä muuttaen kaikki sen vaikutuspiiriin joutuneet. Pyhä kuoppa keskellä kaupunkia - on vaikea keksiä täydellisempää myyttistä näyttämöä. Melkein kuin luola, varjonäytelmän paikka, josta emme löydä tietä ulos...

groups see all (43)

Alex Freeman Popshow Amélie is a psycho stalker! Arnkil Bring Romanticism Back! Café Bar No. 9 Elokuvateatteri Orion Esko Kallio takaisin Facebookiin! Filosofinen aikakausilehti Niin & Näin Francis Ponge, Thing Poet, Loves You Fuzzy Hermeneutic Umbrella Gin & Tonic Appreciation Society Huutomerkki hysteria takaisin psykiatrian tautiluokitukseen If 10,000 people join this group, there will be 10,000 people in this group In Memoriam Väinö Kirstinä jaloviina - fiksu tapa Johann Christian Friedrich Hölderlin Kari Haakana takaisin Facebookiin Kari Haakanalle parta KORPI KUISKII HUIPPUOPISTOA VASTAAN ntamo's Friends Nuoren Voiman Liitto Nuori Voima Paavo (J.) valtuustoon! paavo rintalan keskikauden tuotanto is like totally awesome, man Paradox Insurance PAX Peltolan koulu, Vantaa People Who Always Have To Spell Their Names For Other People People You May Know keep appearing in my dreams Poetry Pysäyttäkää Lex Nokia! Rickenbacker Guitars And Basses Risto Jarva appreciation group Runoyhdistys Nihil Interit SK!ES Sufjan Stevens Säilyttäkää KOTUS elinkelpoisena! Teos windsurf Tikkurilan lukio Viva la Savukeidas! When I create a new group, for an instant I feel funnier & more popular Witherspoon

kohelo kerran vielä

Juuri julkaistulta Suomi lukee -listalta (lokakuu):

Käännetyn kaunokirjallisuuden kolmosena Paulo Coelho, tietokirjallisuuden sijalla 12 Paulo Coelho, kotimaisen kaunokirjallisuuden kymmenentenä: Pauli Kohelo!

Pisteet Siltalan veljeksille situationistisesta interventiosta. Ties mihin korkeuksiin kirja vielä yltääkään isänpäivän ja joulun markkinoilla...

saha viisi

Emmanuel Levinas väittää, että kasvot sanovat: "Älä tapa!" Niin ne kai sanovatkin – paitsi jos kasvot sattuvat olemaan jonkun Toisen ihoa, ja ne on kiinnitetty vieraaseen päähän remmeillä. Vielä epätodennäköisemmin kasvot sanovat "Älä tapa", jos ne ovat aikaisemmin kuuluneet diaboliselle sarjamurhaajalle ja irtileikkaamisen jälkeen niitä käyttää hänen mielisairas oppipoikansa.

Viime viikkoina Helsingin bussipysäkeille on ilmestynyt Saw V -elokuvan mainosjulisteita. Suurikokoisessa, valaistussa julisteessa – jonka tehoa lisää loka-marraskuun pimeys – on surumielisen näköinen mies, joka tuijottaa hieman alaviistoon vasemmalle. Miehen paljas, karvainen rinta on osittain näkyvissä. Kasvot ovat väriltään harmahtavat. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, huomaa, että kasvot eivät ole miehen omat. Kyseessä on ihosta tehty naamari, joka on kiinnitetty päähän. Vaikka kyseessä on äärimmäisen väkivaltaisen elokuvan (en ole nähnyt sitä, ainoastaan lukenut arvosteluja) mainos, julisteen tunnelma ei ole ensi sijassa pelottava, pikemminkin pohjattoman surullinen. Mutta mitä useammin kuvan näkee, sitä voimakkaammin juuri kasvojen melankolinen ilme, elottoman ihon veltto masennus, alleviivaa julisteen hirvittävyyttä. Omassa genressään se on hieno ja täydellisen onnistunut. Minusta kuva on niin puistattava, etten edes viitsi linkittää tässä siihen. Olen yrittänyt katsoa poispäin joka kerta kun kävelen bussipysäkin ohi. En muista milloin jotain näin makaaberia olisi ollut näin näkyvästi esillä katukuvassa.

Itse aihe on kauhuelokuvissa jo suoranainen klisee. Viimeksi kai ihosta tehtyä naamaria on mainstream-puolella käytetty jossakin Uhrilampaiden jatko-osassa. Temaattisesti irtonaamoissa ja vastaavissa kauhuelementeissä ei ole mitään uutta, uusi ilmiö lienee kuitenkin kidutus- ja silpomiselokuvien (Hostel, Devil's Rejects, Saw-elokuvat) uuteen mittakaavaan paisunut suosio. Ultraväkivaltaiset elokuvat olivat pitkään varsin marginaalinen, melkeinpä näkymätön lajityyppi. 2000-luvulla genre on vähitellen murtautunut perustarjontaan.

Tämän eräänä seurauksena kadunvarsilla saattaa yhtäkkiä olla sadoittain julisteita, jotka esittävät ihmisen irtileikattuja kasvoja. Kaupunkilaisen näkökulmasta on kuitenkin ilahduttavaa, että graffitit ja bändien tarrat on siivottu näkyvistä. Stadi on meidän, stop töhryille, lisää kuollutta ihmisen kudosta ulkomainontaan!

Hostelin tuottajana toiminut Quentin Tarantino kertoili vuonna 2005 Conan O'Brienissa poikamaisen innostuneesti elokuvan käsittämättömän julmista leikkelykohtauksista. Juttutuokio sopi koko perheen ohjelmaan mitä mainioimmin. Finnkinon pirteässä mainoksessa kirjoitetaan uusimmasta Saw-elokuvasta: "Jigsawn perintö elää yhä. Kuka ottaa harteilleen pahuuden viitan?" No, juonireferaattien mukaan vastuun tradition jatkumisesta ottaa Hoffman-niminen hahmo; sama mies, joka elokuvan julisteessa poseeraa edesmenneen mestarin naamaan sonnustautuneena.

Saw-elokuvien lähtökohtana on kuolemansairas Jigsaw-sarjamurhaaja, joka rakentaa uhreilleen helvetillisiä ansoja. Uhreilla on teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta useimmiten heidän kohtalonaan on silpoutuminen, sahautuminen, kuiviin vuotaminen tai jokin muu vastaava kaamea kuolema.

Jotkut amerikkalaiset kriitikot ovat luonnehtineet Saw'n tapaisia elokuvia termillä "torture porn". Lajityyppinimityksen osuvuudesta ollaan montaa mieltä. Oli genre mikä hyvänsä, näissä menestyselokuvissa väkivalta saa samanlaiset mittasuhteet kuin vanhan liiton moottorisahafilmeissä. Julmemmaksi menevät ainoastaan ns. snuff-elokuvat, jotka perustuvat aitoihin kidutuksiin ja murhiin.

Tärkeää on kuitenkin huomata, että elokuvissa on pohdiskelevia tasoja, jotka katsoja tekijäryhmän pienellä opastuksella löytää. Jigsaw'ta esittänyt Tobin Bell kertoo haastattelussa Saw-elokuvien luonteesta: "Julmuuksien takana on syvällisiä ajatuksia ja jopa filosofista pohdintaa, kuten miksi ihmiset, joilla on kaikkea, eivät arvosta mitään?"

Valistunut katsoja näkeekin raakuuksien läpi elokuvien elämää affirmoivaan sanomaan. Vain houkka jää tuijottamaan irtojäseniä ja sisäelimiä, kun hienovireisen esseistinen piilomerkitys huutaa tulkitsijaa.

Bussipysäkillä, lokakuun lopun pimeässä, metrin korkuisen ihomaskin loisteessa bussia odottaa kanssani ryhmä koululaisia. Olisi turhanaikaista vaivata päätään sillä, mitä he kuvasta ajattelevat, koska:

Lapset eivät ole passiivisia vastaanottajia, vaan aktiivisia tiedon käsittelijöitä. He näkevät fiktion ja faktan rajan ja tulkitsevat luovasti medioiden ja mainosten sisältöjä sekä muotoratkaisuja. Lapsi on luonnostaan etevä semiootikko, kotonaan sepitteiden, lainausten, pastissien ja merkkien vapaan leikin maailmoissa. Aikuiset eivät aina tajua, että jo lastentarhaikäinen on myyttikriitikko, joka luovalla tavalla purkaa auki näkemäänsä ja kokemaansa. Lapsi on median moniosaaja, informaatiovirran subjekti – ei objekti. Retoristen ja visuaalisten konstruktioiden nurinkääntäminen on hänelle voitaleipää. Piltti ironisoi ja haastaa vallitsevat kertomukset sekä muovaa tiedotusvälineiden materiaalista aktiivista, vuorovaikutteista maailmankuvaa. Hyvää yötä.

[EDIT 3.11. herra siunaa ulkomainonnan kiihkeää rytmiä! jigsaw/hoffman on väistynyt ja tilalle on tullut kännykkämainoksia ja muuta vastaavaa.]

jenan romantiikasta I

[Esitän alla joitakin keskeneräisiä huomioita kirjallisuuden, kritiikin ja ironian käsitteistä Schlegelillä. Pohjana näissä ovat lähinnä Walter Benjaminin sekä Philippe Lacoue-Labarthen & Jean-Luc Nancyn tulkinnat.]

Sana "romanttinen" oli toki olemassa ennen romantikkoja. 1700-luvun loppuun mennessä siitä oli itse asiassa ehtinyt muodostua jo iskusanamainen ja muodikas termi, jolla viitattiin kaikenlaiseen mielikuvitusta kiihottavaan, tunteisiin vetoavaan, eksotiikasta ammentavaan yms. kirjallisuuteen.

1700–1800-lukujen vaihteen saksalaisessa ajattelussa sana otetaan kuitenkin uuteen käyttöön. Friedrich Schlegel (1772–1829), joka luo ns. Jenan romantiikan teoreettisen perustan, välittää tämän termin 1800-luvulle ladattuna uudenlaisilla merkityksillä ja assosiaatioilla. (Schlegelin ajattelun pohjana on monenkarvaisia Schiller-, Kant- ym. vaikutteita, ja varhaisromantiikan sopassa on ties kuinka monta lusikkaa, mutta en uskalla nyt mennä tähän sen enempää.)

Lienee mahdotonta määritellä tarkasti, mitä Schlegel romantiikalla tarkoitti. On kuvaavaa, että hän itse totesi kirjeessä veljelleen August Wilhelm Schlegelille: "En voi lähettää sinulle selitystäni siitä mitä sana romantiikka tarkoittaa, koska siitä tulisi 125 sivun mittainen."

Usein sanotaan, että romantiikka nousi reaktiona klassismin muotoihanteita vastaan. Mutta eivät Jenan romantikot mitenkään simppelillä tavalla "vastustaneet" klassismia. Pikemminkin he yrittävät ajatella klassismin mahdollisuutta Modernissa. Moderni piti avata kreikkalaisen runouden kautta tai sen täydellistymänä kritiikissä; komplementtina, jonka kautta Moderni irrottautuisi pelkästä jäljittelystä

Schlegel kirjoitti Athenäum-aikakausjulkaisun fragmentissa 238:

"On olemassa runoutta, jonka kaikki kaikessa koostuu ideaalisen suhteesta reaaliseen, ja jota siis filosofisen ammattikielen analogian mukaan tulisi kutsua transsendentaalirunoudeksi... [A]ivan kuten sellainen transsendentaalifilosofia olisi kovin vähäarvoista, joka ei olisi kriittistä, ei esittäisi tuottajaa samalla kuin tuotetta, eikä sisällyttäisi transsendentaalisten ajatusten järjestelmään myös transsendentaalisen ajattelun luonnehdintaa: niin samoin tämän runouden tulisi yhdistää moderneilla runoilijoilla usein esiintyvät transsendentaaliset aineistot ja runokyvyn poeettisen teorian ennakoinnit siihen taiteelliseen refleksioon ja kauniiseen itsekuvasteluun, jota esiintyy Pindaroksella, kreikkalaisten lyyrisissä katkelmissa ja vanhassa elegiassa, sekä uudemmalla ajalla Goethella. Aina näitä esitettäessä sen olisi esitettävä itsensä siinä muassa, ja sen olisi oltava kaikkialla samanaikaisesti sekä runoutta että runouden runoutta." (suom. Vesa Oittinen)

Mitä seurauksia sitten on sillä, että runouteen ja kirjallisuuteen tulee tällainen Kantin filosofiaa muistuttava kriittinen takaisinkytkentä?

Jos ajatellaan kantilaisittain, että subjekti ei ole esitettävissä itselleen, herää mediumin ongelma – välityksen, jonka kautta subjekti voi näyttäytyä itselleen. Jos Hegelillä tällainen absoluuttinen mediumi on Historia tai Valtio, Schlegelin ajattelussa sellaiseksi asettuu Kirjallisuus.

Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy esittävät teoksessaan L'absolu littéraire, että romantiikka merkitsee kirjallisuuden syntymän hetkeä; hetkeä, jolloin kirjallisuus syntyy oman itsensä ja perustansa kysymyksensä. Tämä on kirjallisuuden varsinainen kysymys, ja samalla se on kysymys siitä mitä romantiikka on. Samaan tapaan kuin Kantilla jokainen perinteinen filosofian lähtökohta tai käsitteellinen taksonomia joutuu kyseenalaiseksi, kääntyvät Schlegelin ajattelussa kirjallisuus, lajityypit ja taksonomiat kysymään omaa perustaansa.

Kun kirjallisuuden käsite syntyy eräänlaisen äärettömän reflektion merkityksessä, teos muuttuu ennennäkemättömällä tavalla ongelmalliseksi. Lacoue-Labarthen ja Nancyn mukaan tapahtuu "kirjallisuuden keskenmeno"; kirjallisuuden käsite syntyy mahdottomana käsitteenä. Mikään todellinen teos ei tahdo yltää sen tasalle.

Ongelmaksi muodostuvat myös perinteisen runousopin luokitukset. Jos kirjallisuus mielletään reflektioksi, voidaan ajatella kääntäen, että jokainen kirjallisuutta koskeva metatason luokitus on itsessään luomisteko. Sen tyyppiset jaottelut kuin mitä esimerkiksi Aristoteles Runousopissa esittää, ovat eräässä mielessä itsessään runoutta.

Samanlainen käänne tapahtuu suhteessa kritiikkiin. Kritiikki on Schlegelille tavallaan toiseen potenssiin kohotettua kirjallisuutta, tai pikemminkin kirjallisuus itse kohoaa kriittisessä työstössä toiseen potenssiin, eikä kritiikki voi olla mitään muuta kuin teoksessa itsessään olevan reflektion avaamista ja viemistä loppuun asti. Ideaalisesti kritiikissä runo tai mikä tahansa taideteos täydellistyy.

Lacoue-Labarthe ja Nancy kirjoittavat, että romantiikka ei merkitse pelkästään kirjallisuutta eikä pelkästään kirjallisuuden teoriaa, vaan pikemminkin teoriaa kirjallisuutena. Tai kirjallisuutta, joka tuottaa itsensä tuottaessaan oman teoriansa. Kirjallisuus näkee päivänvalon loputtomina yrityksinä artikuloida oma olemuksensa. Tästä seuraa L-L:n ja N:n mukaan myös, ettei kysymykseen "mitä romantiikka on?" voida täydellisesti vastata.

Reflektion korostuminen romanttisessa ajattelussa juontaa juurensa Walter Benjaminin romantiikkatulkintoihin. Benjaminin tutkimuksen Der Begriff der Kunstkritik in der deutschen Romantik myötä kumoutui aatehistorian hellimä ajatus romantiikasta järjenvastaisena, epärefleksiivisenä, nostalgisena, puhtaita alkuperiä haikailevana liikkeenä. Benjamin esittää että ajattelu, kritiikki ja reflektio ovat romanttisen taidekäsityksen ytimessä. Taideteos on reflektion liikettä, ja kritiikin tehtävä on täydellistää se.

Tämä on itse asiassa analogista sille, kuinka Moderni täydellistää Antiikin (tai tällainen fantasia romantiikassa muotoutuu). Antiikki ei ole itsessään täydellinen aikakausi. Vielä vähemmän se on aikakausi, johon voitaisiin "palata" noudattamalla jonkinlaisen klassismin periaatteita. Vasta Modernin välityksellä se voi saavuttaa riittävän kriittisen itseymmärryksen, ja mikäli tällainen Antiikin korottaminen toiseen potenssiin olisi vietävissä läpi, taiteen uusi Kulta-aika odottaisi tulevaisuudessa.

Mitä kritiikki sitten on? Taideteoksen arvioinnin kriteerit ovat teoksessa itsessään. Jos ovat. Jos eivät ole, ei teos ole schlegeliläisestä näkökulmasta kiinnostava, eikä oikeastaan ole taideteos ollenkaan. Alempiarvoisia teoksia ei voi kritisoida, ne ovat kirjaimellisesti "alapuolella arvostelun", koska niissä reflektio on kehnoa ja hedelmätöntä.

Oikean taideteoksen tunnusmerkki on, että se sisältää oman teoriansa ituna itsessään. Teoksessa on tietty itseymmärryksen momentti, jota kritiikissä voidaan kehitellä eteenpäin. Teos on kuitenkin väistämättä rajallinen. Reflektion rajallisuus teoksessa on muodon rajallisuutta. Muotoa ei ole ilman rajaa. Myöskään taidetta ei luonnollisestikaan ole ilman kontingentteja taideteoksia. Niiden äärellinen olemassaolo, muodostivat ne sitten kuinka valtavia kokonaisuuksia tai rikkaita traditioita tahansa, on aina jotakin vähemmän kuin taiteen Absoluutti. Rajallisina taideteokset ovat tuomittuja "pettämään" taiteen idean. Tämä jännite taiteen idean ja yksittäisten teosten välillä on Jenan romantiikassa ratkaisematon.

Kritiikin ja ironian käsitteet kytkeytyvät toisiinsa juuri teoksen väistämättömän rajallisuuden kautta.

Ironia on Schlegelille momentti, jossa muodon rajallisuus tulee esiin. Ironiassa teos alleviivaa omaa rajallisuuttaan, muodon sattumanvaraisuutta. Se on teoksen tuhoisaa ja samalla hedelmällistä itsekritiikkiä, joka hajottaa yksittäisen teoksen ja säilyttää sen pelkkänä viittauksena suurempaan. Se tekee teoksesta pelkän luonnoksen tai fragmentin, joka antaa vihjeen jostakin korkeammasta. Ironian elähdyttämä teos viittaa ulos itsestään, kohti taiteen Absoluuttia; ääretöntä ideaa, jota mikään kontingentti muoto ei kykene ilmaisemaan.

Aito "romanttinen ironia" olisi (jos se siis joskus todella toteutuisi, Schlegelille ei tuntunut oikein kelpaavan mikään oikeasti olemassa oleva taideteos) eräänlaista teoksen itsensä säteilemää teoreettista valoa. Se olisi muodon tietoisuutta omasta satunnaisuudestaan; kritiikin ja itseymmärryksen liikettä teoksessa. Se olisi tapa, jolla teos lopulta ylittäisi tai lunastaisi oman rajallisuutensa.

tertium non datur

Viikon mielenkiintoisimpia tilastotietoja: Helsingin kirjamessujen kävijätutkimuksen (n=300, kävijöitä 69 064) vastaajista 1% ei tiennyt, oliko ostanut messuilta kirjan vai ei.