"-- Facebook is a system, Neo. That system is our enemy. But when you're inside, you look around, what do you see? Businessmen, teachers, lawyers, carpenters. The very minds of the people we are trying to save. But until we do, these people are still a part of that system and that makes them our enemy. You have to understand, most of these people are not ready to be unplugged. And many of them are so inured, so hopelessly dependent on the system, that they will fight to protect it."
Facebook ei ole internetissä toimiva yhteisöpalvelu. Facebook on kokemuksen ja kommunikaation nykyinen muoto läntisessä maailmassa.
Tästä syystä Facebookista ei ole ulospääsyä, ei meille. Poistuminen Facebookista ei ole "vaikeaa teknisistä syistä" vaan mahdotonta ontologisista syistä. Facebookin tietoturva- ja tekijänoikeusongelmat ovat ongelmistamme pienimpiä.
Facebook on muuttanut katseen, integroitunut aisteihin. Se on tehnyt arjesta raaka-ainetta, mahdollisen tai toteutuvan kommunikaation polttoainetta.
Kokemuksen syrjäyttää varautuminen kertomaan siitä.
Mallarmé väitti, että asiat ovat olemassa päätyäkseen kirjaan. Mutta hän ei tiennyt, millaiseen kirjaan.
"-- All I do is what he tells me to do. If I had to choose between that and Facebook, I'd choose Facebook.
-- Facebook isn't real.
-- I disagree, Trinity. I think that Facebook can be more real than this world. All I do is pull a plug here, but there... you have to watch Apoc die."
Se, joka on Facebookissa "ironisesti", on syvemmällä Facebookissa kuin se, joka on siellä "vilpittömästi". Facebookissa ulkopuoli on sisäpuolta ja reunat ydintä.
Yleistetty ironia ei ole vain Facebookin hallitseva tyyli, vaan Facebookin rakennetta määrittävä seikka. Konteksti tekee kaikesta kommunikaatiosta ironista. Tästä aiheutuvaa ahdistusta lääkitsemme ironialla.
Luulla olevansa Facebookissa "kriittisesti" merkitsee samaa kuin muuttaa Kellariloukko BB-taloksi.
"-- You know, I know this steak doesn't exist. I know that when I put it in my mouth, Facebook is telling my brain that it is juicy and delicious. After nine years, you know what I realize?
-- Ignorance is bliss."
Facebook on kotiin käpertymistä, joka on naamioitu maailmaan avautumiseksi.
Facebook ei ole sosiaalipornoa vaan sosiaalisuutta pornona. Se poistaa ruumiista ruumiin ja läheisyydestä läheisyyden. Facebook mahdollistaa ideoiden, oikkujen, muistojen ja kuulumisten jakamisen ja vastaanottamisen informaationa, irrallaan ruumiillisuudesta, kaikkien aistien välittämästä kohtaamisesta.
Statuspäivitykset tuovat mieleen sen, mitä Dostojevski kirjoitti ranskalaisten porvarisperheiden huviretkistä luontoon. Ranskalainen ei halua vain "palata luontoon" kieriskelemällä ruohikossa; hän haluaa tuntea, että toiset katsovat häntä kieriskelemässä ruohikossa.
"-- Facebook is everywhere. It is all around us. Even now, in this very room. You can see it when you look out your window or when you turn on your television. You can feel it when you go to work... when you go to church... when you pay your taxes. It is the world that has been pulled over your eyes to blind you from the truth.
-- What truth?
-- That you are a slave, Neo. Like everyone else you were born into bondage. Into a prison that you cannot taste or see or touch. A prison for your mind."
Lasten tekeminen on sisällöntuotantoa, syntymä välttämätön välivaihe matkalla kohti Facebookin valokuvakansiota.
Status tulee päivittää välittömästi lapsiveden tultua. Mikäli lapsivesi on vihreää tai muulla tavoin poikkeavaa, voidaan päivitys tehdä puhelimitse matkalla sairaalaan.
Partogrammi tulee julkaista reaaliajassa "Notes"-toimintoa käyttäen. Vastaava kätilö auttaa päivitysten tekemisessä synnytyksestä toivuttaessa.
Mikäli äitiä ja lasta ei voida kotiuttaa kolmen vuorokauden kuluessa (keisarinleikkaustapaukset ym.), toimitetaan statuspäivitykset vähintään kahdesti päivässä sairaalan kansliaan, josta ne ladataan synnytysvalmennuksen yhteydessä sovitun ryhmän seinälle.
25.10.09
13.10.09
11.10.09
paul valéry ja konemetafora
Esitelmässä "Runous ja abstrakti ajattelu" (1939) Paul Valérylla on lähtökohtana tietty kateus, jota runoilija tuntee säveltäjää kohtaan. Musiikintekijällä on käytettävissään äänten ja soitinten valikoima, kun taas runoilijan on työskenneltävä jokapäiväisellä, kuluneella kielellä. Musiikissa yksikin ääni avaa periaatteessa kokonaisen maailman. On kuin "jokin maailma alkaisi heti kun tuo poikkeuksellinen ja puhdas, toisiin sekoittumaton ääni olisi vähänkin vaikuttanut teihin." Runoilijalla taas "ei ole käytössään varta vasten hänen taidettaan varten tehtyä keinojen kokonaisuutta valmiina kauneutta varten. Hänen on lainattava kieltä – julkista ääntä, tuota kokoelmaa perinteisiä ja järjettömiä sanoja ja sääntöjä, jotka on omituisesti luotu ja muunneltu, omituisesti yhtenäistetty ja hyvin monella eri tavalla ymmärretty ja lausuttu."
Ihme kyllä, runoilija kuitenkin kykenee tekemään epäpuhtaasta, hallitsemattomasta materiaalistaan taidetta. Tästä on kiittäminen erilaisten fyysisten ja henkisten kykyjen "käsittämätöntä yhteistyötä", jonka seurauksena luominen tapahtuu.
Valéry haluaa korvata mielikuvan mysteeristä mielikuvalla äärimmäisestä kompleksisuudesta – joka kyllä lopulta muistuttaa melkein mysteeriä, mutta siinä maallistuneemmassa mielessä kuin vaikkapa tanssi yhtä aikaa monimutkaisena fysiologisena ilmiönä ja kauniina, "korkeana" tapahtumana on meille mystistä.
"Inspiraatio" on Valérylle pikemminkin a posteriori -käsite. Sen piikkiin on perinteisesti laitettu liikaa, eikä ole pysähdytty analysoimaan runon syntyä kylläkin äärimmäisen monimutkaisina mutta "tämänpuoleisina" prosesseina. Valéry lähestyy runon syntyä tiedemiehen ottein.
Esitelmän ehkä kovin heitto on tämä: "Totta puhuen runo on eräänlainen kone, joka tuottaa runollisen tilan sanojen avulla. Koneen teho on epävarma, sillä mikään ei ole varmaa ihmismielten toiminnassa. Mutta [olivatpa] tulos ja sen epävarmuus millaiset hyvänsä, koneen rakentaminen vaatii monien ongelmien ratkaisua. Jos sana kone järkyttää teitä, jos mekaaninen vertaukseni tuntuu teistä karkealta, pankaa merkille, että jopa hyvin lyhyen runon sepittäminen voi kestää vuosia vaikka lukijaan runo vaikuttaa muutamassa minuutissa." (kurs. minä)
Runo on siis Valérylle alkuperäisesti kone! Eikö tällä nyt voisi kammeta keskustelua konerunosta johonkin uuteen asentoon?
(Täytyisi muuten rekonstruoida hyppäys siitä että lyyrisessä mielentilassa työskentelevät mieli "on kone" siihen että itse runo "on kone".)
Miten konerunouden ja flarfin poetiikat suhtautuvat Valéryn ajatukseen? Kaikki runous on hänelle jonkinlaisen koneen tuottamaa. Miten tästä näkökulmasta asettuu raja avoimesti mekaanisia prosesseja hyödyntävän & muun runouden välillä?
Suoraan konerunouden tematiikkaan osuu myös toinen Valéryn huomio: Runosäkeet ovat "kummallista kieltä, ikään kuin jonkun toisen henkilön luomaa kuin sen joka sitä puhuu ja ikään kuin jollekin toiselle osoitettu kuin sille joka sitä kuuntelee".
Mitä lopulta on se "orgaanisuus" tms., jota vastaan konemetafora tässä asetetaan? Jonkinlainen romanttisen kiihkeä inspiroitunut luominen? Valéry haluaa pelastaa meidät johonkin empiirisempään mutta säilyttää pohjattoman kompleksisuuden ajatuksen (ihastuttavan 1900-lukulaista, ihastuttavan ranskalaista...) Hän haluaa pitää voimassa arvoituksen, joka ympäröi runoilijan alitajuisia valinta-, muokkaus- jne. periaatteita, mutta antaa tälle arvoitukselle "mekanistisen" muotoilun.
Mitä metaforalle tapahtuu siirryttäessä kirjaimelliseen konerunouteen? Erona on ainakin se, että hakukonerunoudessa on mahdollista suorittaa erittäin monimutkaisia (paljon yhteyksiä ja prosessoritehoa vaativia) operaatioita periaatteessa ilman "vaivaa" tai ilman "lahjoja". Toisaalta voidaan yhtä hyvin valjastaa koko runoilijan älyn ja mielikuvituksen arsenaali koneellisen luomistyön palvelukseen. Vähintään voidaan sanoa, että luomiseen käytetyn effortin määrää voi vapaasti säädellä. Kuinka paljon koneen annetaan työstä tehdä? Jotain syntyy joka tapauksessa. Prosessi poikkeaa Valéryn kuvaamasta ainakin siinä, että salaperäinen työ, jota hän yrittää esitelmässään kuvata, voi tapahtua suureksi osaksi muualla kuin runoilijan päässä/sielussa. Mitä seurauksia tällä erolla on?
Esitelmä huipentuu ajatukseen "jostakin Minää suurenmoisesti etevämmästä minästä", joka kykenee suorittamaan kaikki hänen kuvaamansa operaatiot, mutta joka ei tietoisella tasolla paljastu runoilijalle. Valéry on pyrkinyt "naturalisoimaan" romanttisen ajatuksen luomisesta, mutta jättää ihan riittävän ison tilan myös romanttiselle mysteerille.
Esitelmän herättämiä kysymyksiä voi lähestyä myös "spontaanin" ilmaisun paradoksen kautta. Ajatellaan kaikelle konerunoudelle vihamielistä lukijaa. Hänen vastenmielisyytensä koneella tehtyä taidetta kohtaan liittyy ehkä ajatukseen, jonka mukaan kone vieraannuttaa ilmaisun, irrottaa sen inhimillisestä. Koneella tehty runo on tuomittu etäiseksi ja ironiseksi, kikkailevaksi, vieraaksi ääneksi tms. jne. Tällainen lukija ajattelee, että kaikki "suora", spontaanisti ja luonnollisesti syntynyt runous on parempaa ja inhimillisempää kuin mikään koneella synnytetty.
Mutta miksi sitten juuri kaikkein suorimpaan ja vilpittömimpään ilmaisuun pyrkivä runous on lähes aina kiusallisen täynnä kliseitä, valmiita sananparsia, kuollutta kieltä? Miksi se synnyttää niin mekaanisen vaikutelman?
Tässä ajaudutaan uhkaavasti kohti ikuisuuskysymyksiä: mikä ylipäänsä on suhteemme "omaan" kieleemme? Varmasti pystymme puhumaan melko "vilpittömästi" suorittaessamme kielellä käytännön askareita, kommunikoidessamme yksinkertaisia asioita. Mutta entä kokemuksen ainutkertaisuuksien ilmaisu? Taiteen tekeminen sanoilla? Mitä lopulta sanoo se, että syksy on kuolemaa ja tyttö kaunis kuin kukka? Eikö mikä tahansa keino, joka hetkeksi päästää meidät kuluneen kielen vallasta, ole tervetullut? Sattuman ja koneellisen varaan asettuminen on yksi mahdollisuus, yksi monista.
Tuntuu jopa jollakin tavalla röyhkeältä ajatella, että kaikkein suorin "oma" ilmaisu riittää kaikkeen, että meillä on jo kaikki mitä tarvitsemme. Onhan tämä nyt nihilistisempi lähtökohta runon tekemiseen/lukemiseen kuin mikään konerunouden ympyröissä vaalittu. Eikö (huonossa mielessä) mekaaninen ole nimenomaan ääni, joka tunnistaa itsensä väärin omana? Eikö koneissa ole tähän verrattuna sentään jotakin elävää, arvaamatonta, inhimillistä?
En tiedä missä määrin Valéryn esitelmä antaa välineitä hakukonerunouden käsitteellistämiseen. Mutta vähintään se tekee vaikeaksi asettaa vapaa & spontaani ja koneellinen vastakkain.
On tärkeää huomata, että Valéry turvautuu konemetaforaan juuri joutuessaan kuvaamaan runoilijan elävää kykyä synteettisiin operaatioihin, laajojen aineistojen hallintaan, heterogeenisten muotojen yhdistämisiin jne.
Ihme kyllä, runoilija kuitenkin kykenee tekemään epäpuhtaasta, hallitsemattomasta materiaalistaan taidetta. Tästä on kiittäminen erilaisten fyysisten ja henkisten kykyjen "käsittämätöntä yhteistyötä", jonka seurauksena luominen tapahtuu.
Valéry haluaa korvata mielikuvan mysteeristä mielikuvalla äärimmäisestä kompleksisuudesta – joka kyllä lopulta muistuttaa melkein mysteeriä, mutta siinä maallistuneemmassa mielessä kuin vaikkapa tanssi yhtä aikaa monimutkaisena fysiologisena ilmiönä ja kauniina, "korkeana" tapahtumana on meille mystistä.
"Inspiraatio" on Valérylle pikemminkin a posteriori -käsite. Sen piikkiin on perinteisesti laitettu liikaa, eikä ole pysähdytty analysoimaan runon syntyä kylläkin äärimmäisen monimutkaisina mutta "tämänpuoleisina" prosesseina. Valéry lähestyy runon syntyä tiedemiehen ottein.
Esitelmän ehkä kovin heitto on tämä: "Totta puhuen runo on eräänlainen kone, joka tuottaa runollisen tilan sanojen avulla. Koneen teho on epävarma, sillä mikään ei ole varmaa ihmismielten toiminnassa. Mutta [olivatpa] tulos ja sen epävarmuus millaiset hyvänsä, koneen rakentaminen vaatii monien ongelmien ratkaisua. Jos sana kone järkyttää teitä, jos mekaaninen vertaukseni tuntuu teistä karkealta, pankaa merkille, että jopa hyvin lyhyen runon sepittäminen voi kestää vuosia vaikka lukijaan runo vaikuttaa muutamassa minuutissa." (kurs. minä)
Runo on siis Valérylle alkuperäisesti kone! Eikö tällä nyt voisi kammeta keskustelua konerunosta johonkin uuteen asentoon?
(Täytyisi muuten rekonstruoida hyppäys siitä että lyyrisessä mielentilassa työskentelevät mieli "on kone" siihen että itse runo "on kone".)
Miten konerunouden ja flarfin poetiikat suhtautuvat Valéryn ajatukseen? Kaikki runous on hänelle jonkinlaisen koneen tuottamaa. Miten tästä näkökulmasta asettuu raja avoimesti mekaanisia prosesseja hyödyntävän & muun runouden välillä?
Suoraan konerunouden tematiikkaan osuu myös toinen Valéryn huomio: Runosäkeet ovat "kummallista kieltä, ikään kuin jonkun toisen henkilön luomaa kuin sen joka sitä puhuu ja ikään kuin jollekin toiselle osoitettu kuin sille joka sitä kuuntelee".
Mitä lopulta on se "orgaanisuus" tms., jota vastaan konemetafora tässä asetetaan? Jonkinlainen romanttisen kiihkeä inspiroitunut luominen? Valéry haluaa pelastaa meidät johonkin empiirisempään mutta säilyttää pohjattoman kompleksisuuden ajatuksen (ihastuttavan 1900-lukulaista, ihastuttavan ranskalaista...) Hän haluaa pitää voimassa arvoituksen, joka ympäröi runoilijan alitajuisia valinta-, muokkaus- jne. periaatteita, mutta antaa tälle arvoitukselle "mekanistisen" muotoilun.
Mitä metaforalle tapahtuu siirryttäessä kirjaimelliseen konerunouteen? Erona on ainakin se, että hakukonerunoudessa on mahdollista suorittaa erittäin monimutkaisia (paljon yhteyksiä ja prosessoritehoa vaativia) operaatioita periaatteessa ilman "vaivaa" tai ilman "lahjoja". Toisaalta voidaan yhtä hyvin valjastaa koko runoilijan älyn ja mielikuvituksen arsenaali koneellisen luomistyön palvelukseen. Vähintään voidaan sanoa, että luomiseen käytetyn effortin määrää voi vapaasti säädellä. Kuinka paljon koneen annetaan työstä tehdä? Jotain syntyy joka tapauksessa. Prosessi poikkeaa Valéryn kuvaamasta ainakin siinä, että salaperäinen työ, jota hän yrittää esitelmässään kuvata, voi tapahtua suureksi osaksi muualla kuin runoilijan päässä/sielussa. Mitä seurauksia tällä erolla on?
Esitelmä huipentuu ajatukseen "jostakin Minää suurenmoisesti etevämmästä minästä", joka kykenee suorittamaan kaikki hänen kuvaamansa operaatiot, mutta joka ei tietoisella tasolla paljastu runoilijalle. Valéry on pyrkinyt "naturalisoimaan" romanttisen ajatuksen luomisesta, mutta jättää ihan riittävän ison tilan myös romanttiselle mysteerille.
Esitelmän herättämiä kysymyksiä voi lähestyä myös "spontaanin" ilmaisun paradoksen kautta. Ajatellaan kaikelle konerunoudelle vihamielistä lukijaa. Hänen vastenmielisyytensä koneella tehtyä taidetta kohtaan liittyy ehkä ajatukseen, jonka mukaan kone vieraannuttaa ilmaisun, irrottaa sen inhimillisestä. Koneella tehty runo on tuomittu etäiseksi ja ironiseksi, kikkailevaksi, vieraaksi ääneksi tms. jne. Tällainen lukija ajattelee, että kaikki "suora", spontaanisti ja luonnollisesti syntynyt runous on parempaa ja inhimillisempää kuin mikään koneella synnytetty.
Mutta miksi sitten juuri kaikkein suorimpaan ja vilpittömimpään ilmaisuun pyrkivä runous on lähes aina kiusallisen täynnä kliseitä, valmiita sananparsia, kuollutta kieltä? Miksi se synnyttää niin mekaanisen vaikutelman?
Tässä ajaudutaan uhkaavasti kohti ikuisuuskysymyksiä: mikä ylipäänsä on suhteemme "omaan" kieleemme? Varmasti pystymme puhumaan melko "vilpittömästi" suorittaessamme kielellä käytännön askareita, kommunikoidessamme yksinkertaisia asioita. Mutta entä kokemuksen ainutkertaisuuksien ilmaisu? Taiteen tekeminen sanoilla? Mitä lopulta sanoo se, että syksy on kuolemaa ja tyttö kaunis kuin kukka? Eikö mikä tahansa keino, joka hetkeksi päästää meidät kuluneen kielen vallasta, ole tervetullut? Sattuman ja koneellisen varaan asettuminen on yksi mahdollisuus, yksi monista.
Tuntuu jopa jollakin tavalla röyhkeältä ajatella, että kaikkein suorin "oma" ilmaisu riittää kaikkeen, että meillä on jo kaikki mitä tarvitsemme. Onhan tämä nyt nihilistisempi lähtökohta runon tekemiseen/lukemiseen kuin mikään konerunouden ympyröissä vaalittu. Eikö (huonossa mielessä) mekaaninen ole nimenomaan ääni, joka tunnistaa itsensä väärin omana? Eikö koneissa ole tähän verrattuna sentään jotakin elävää, arvaamatonta, inhimillistä?
En tiedä missä määrin Valéryn esitelmä antaa välineitä hakukonerunouden käsitteellistämiseen. Mutta vähintään se tekee vaikeaksi asettaa vapaa & spontaani ja koneellinen vastakkain.
On tärkeää huomata, että Valéry turvautuu konemetaforaan juuri joutuessaan kuvaamaan runoilijan elävää kykyä synteettisiin operaatioihin, laajojen aineistojen hallintaan, heterogeenisten muotojen yhdistämisiin jne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
