poliittisesta teatterista

Poliittinen teatteri on Suomessa elinvoimaisempaa kuin vuosiin. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat olleet Susanna Kuparisen teokset, jotka ovat ansiokkaasti murentaneet todellisuuden ja esityksen välistä rajaa. Ylioppilasteatterin "Valtuusto"-trilogiassa tarkasteltiin absurdia keskustelukulttuuria kaupunginvaltuustossa ja Ryhmäteatterin "Eduskunta" nosti valtakunnallisen politiikan lauseita uusiin, hämmentäviin yhteyksiin. Ryhmisläiset luonnehtivat näytelmää ”rankaksi mutta kipeäksi poliittiseksi komediaksi, joka on totta”.

Edeltäjiäkin enemmän huomiota on saanut Kuparisen tuore teos ”Perussuomalaisten eduskuntaryhmä”, joka vie taiteen ja todellisuuden sekoituksen uusiin äärimmäisyyksiin. Näytelmä on nostanut tunteet pintaan ja herättänyt laajaa keskustelua pääuutislähetyksiä myöten. Ensimmäistä kertaa sitten Smedsin "Tuntemattoman" teatteriesitys on noussut lööppeihin.

Isossa tuotannossa on mukana 39 näyttelijää, useat heistä ensimmäistä kertaa suurella lavalla. Kuparisen aiemmissa töissä istuntosalien lauseet siirrettiin näytelmän käsikirjoitukseksi. ”Perussuomalaisten eduskuntaryhmä” marssittaa nyt taiteilijat suoraan Arkadianmäelle, keskelle politiikan arkipäivää.

"Perussuomalaisten eduskuntaryhmä" on kokonaisteos, jonka sommittelussa ei kaihdeta groteskejakaan painotuksia. Katsojia tullaan ohjaajan mukaan hemmottelemaan oudoilla käänteillä, joiden tehoa lisää se, ettei Kuparisen ”kansanedustajia” voi erottaa juuri mitenkään Arkadianmäen muusta väestä. Brechtiläisenä keinona on käytetty maskeerauksessa ja puvustuksessa kohosteisia yksityiskohtia, kuten outoja hiustyylejä, huonosti istuvia yhdistelmäpukuja ym., mutta muuten työryhmä sulautuu lähes täysin istuntosalin kuhinaan. Kuparinen päätyi harjoitusten loppuvaiheessa jättämään vieraannuttavat detaljit hahmojen ulkoasuun, koska esitys vaatii hänen mukaansa katsojalta myös ”pysähtymistä pohtimaan esityksen esitysluonnetta".

Eduskuntatalossa Kuparisen ryhmä tekee ”päätöksiä” ja säätää ”lakeja”, pitkälti samaan tapaan kuin aidot kansanedustajat. Ryhmä on edustavinaan ”koko Suomen asiaa”, mitä ennakkomainonnassa on tuotu esiin kärjekkäillä iskulauseilla ja mainosjulisteiden räväkällä grafiikalla.

”Perussuomalaisten eduskuntaryhmä” saa istuntosalissa runsaasti puheaikaa, ja ryhmästä nimitetään myös ”ministereitä” tulevaan hallitukseen, mikä mahdollistaa ennennäkemättömän suoran intervention päätöksenteon ytimiin. Radikaali taide tunkeutuu kabinetteihin, joihin sillä ei perinteisesti ole ollut asiaa.

Kyseessä ei ole pelkästään pääkaupunkiseudun elitistinen ilmiö, vaan ryhmään on valittu edustajia eri "vaalipiireistä". Yleisölle on annettu mahdollisuus äänestää etukäteen ryhmän kokoonpanosta. Kun mukana ei ole pelkästään laitosteattereiden tuttuja naamoja, on entistä paremmat mahdollisuudet tarkastella ”kansan tahdon” kaltaisia poliittisia fraaseja niiden jokapäiväisessä käytössä. Syntyy kerroksellinen kokonaisuus, jonka sisällä on lähes mahdotonta erottaa ulkoa opeteltuja repliikkejä mielekkäistä väitteistä. Käsikirjoituksen aukot haastavat katsojan mukaan muodostamaan esityksen merkitystä.

Näytelmän poikkeuksellisen kesto on etukäteen herättänyt keskustelua hankkeen rahoittajien keskuudessa. Ryhmäteatterin "Eduskunta" oli muokattu reilun kolmen tunnin pituuteen, tuoreen teoksen kestoksi on ilmoitettu neljä vuotta. Taiteen kentällä vertailukohtaa on haettava John Cagen urkusävellyksistä ja vastaavista radikaaleista muotokokeiluista. Kuparinen toteaa, että tarvittaessa kestoa voidaan rajoittaa, mutta kokonaisen "vaalikauden" mittaa tukee halu tuoda tuoda teatterikentälle ns. iso jytky, joka pakottaa yleisön miettimään Suomen tilaa. Missä olemme, mihin olemme menossa? Näytelmä on analyysi, mutta myös hätähuuto. Tämä voisi olla "todellisuutta".