14.4.12

atlético vipusentie 24

Yksi Käpylässä asumisen hyvistä puolista on se, että voi esim. joskus kauniina kevätpäivänä kävellä lasten kanssa leikkipuistosta Intiankatua pitkin kohti kahvila Kapusiinia ja nähdä matkan varrella sattumalta Salokorven Kyöstin pumppaamassa ilmaa pyöränrenkaaseen tai haravoimassa lehtiä tai muuten vain edustamassa oikeaa meininkiä. Miehen olemuksessa kiteytyy paljon siitä, mikä paikalliskulttuurien uudessa nousussa on hienoa, niin yleisellä kuin erityisellä tasolla. Kössi jos kuka on ymmärtänyt, että ihminen on väkisinkin JOSSAIN, omassa määrätyssä tilanteessaan, ja että tämä itsessään on väistämättä hieman koomista. Ihminen esimerkiksi kantaa juuri nyt vanhoja suihkunurkkauksen ovia takapihalle odottamaan kuljetusta Kivikkoon joskus myöhemmin keväällä. Tai kävelee uskomattoman hitaasti vähän alle kolmivuotiaan tytön kanssa Pohjolankadun Alepaan ostamaan makaronilaatikon aineksia. Tai törmää kilpailevan talon kustannustoimittajaan, joka on tulossa vauvauinnista, Koskelantien Hesburgerin edessä, kevättalven iltahämärässä. Taustalla kelmeää valoaan hohtava ABC ei ehkä koskaan huoltoasemana kohoa Esson veroiseksi (olisiko Cherbourgin sateenvarjot voinut kulminoitua ABC:lla??), mutta universaali yhä virtaa konkreettiseen ja tulee ilmaisseeksi, ettei sillä ole muuta sijaa kuin juuri konkreettinen eikä muuta olemisen tapaa kuin tämä virtaaminen. Ja konkreettinen sisällyttää itseensä kaihoisan viittauksen universaaliin, kuin lupauksen että se kerran voitaisiin lunastaa sellaisenaan, piru vie, tuo tanssilavoiltakin tuttu petollisen utuinen saari. Kaikenlaisia polttavia abstrakteja kysymyksiä pyörii päässä, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan ja yritetään jotenkin klaarata näissä ihmissuhteissa. Moni tajuaa tämän, mutta harva osaa tehdä siitä niin kiteytyneitä lauluja kuin Atlético Kumpula. Kielisoitinten soundeja kuvaa vain yksi sana: Taivaskallio! (Mikä tärkeintä: tuon videon nähtyäni lopultakin kolmenkymmenenkuuden vuoden sisäisen kamppailun jälkeen tajuan, miten hieno asia on RYIJY.)

6 kommenttia:

Eufemia kirjoitti...

Ei se ole ryijy! Se on libyalainen kelim-tyyppinen matto, jonka vanhempani ovat naulanneet keittiön seinälle. (Ryijyt ovat eri asia, niissä on hapsuja. Minäkään en tiedä mitä ryijyistä pitäisi ajatella.)

Arnkil kirjoitti...

Okei! Kumpulan ääni rankaisi heti -- tosin alppilalaisella kierteellä. Hyvä on sitten. Mutta kenties se toimii jonkinlaisena siirtymäobjektina pitkällä matkallani kohti ryijyn tajuamista, ehkä jopa sellaisen omistamista...

Eufemia kirjoitti...

Kerron jutun. Muistaakseni kanadansuomalainen vanha nainen tuli monenkymmenen vuoden jälkeen ensi kertaa käymään Suomessa. Matkallaan hän kertoi, että hänellä oli Kanadassa kaunis mutta keskeneräinen ryijy, jota hän oli olisiko 40-luvulla tai ehkä vieläkin aiemmin alkanut tehdä jonkin yhdistyksen tarjoaman valmiin suunnitelman mukaisesti. Suunnitelmapaketin mukana oli tullut paljon lankoja, mutta ne olivat yhtä kaikki loppuneet kesken. Lankojen sävyt olivat harvinaisia, joten ryijynteko oli tyssännyt siihen.

Nainen sai tiettää, että yhdistys, Suomen Käsityön Ystävät, oli edelleen olemassa. Rijyn keskeneräisyys selvästi vaivasi, sillä epäileväisenä, mutta yhtä kaikki hän otti kuin ottikin yhdistykseen yhteyttä ja kysyi saisiko niitä lankoja vielä. Sai. Ryijypaketti oli edelleen myynnissä eikä lankoja ollut muutettu vähääkään.

Arnkil kirjoitti...

Kaunis anekdootti. Tiettyjen asioiden on hyvä pysyä muuttumattomina.

Samalla tavalla koskettavaa on, kun huomaa, että johonkin vanhaan laitteeseen saa edelleen varaosia, vaikka järki sanoo ettei pitäisi.(Mutta mitä toisaalta tekee sellaisella järjellä, joka näin sanoo.)

Kyösti Salokorpi kirjoitti...

Kiitos kauniista sanoista!

Konkretia on tietysti biisin teksteissä todella oleellista. Huonot tekstit ovat usein juuri liian abstrakteja eivätkä vie kuulijaa tarinan sisälle. Ja kieltämättä konkreettisissa esineissä ja paikoissa on jo sinänsä jotain nostalgista, kun ne nostaa lähikuvaan.

Otit esille toisen tärkeän pointin, jota olen paljon miettinyt viime vuosina kirjoittaessani kappaleita muille artisteille (Jenni Vartiainen, Kristiina Wheeler, Annika Eklund jne.) Loppujen lopuksi hyväkään biisi ei pääse oikeuksiinsa, ellei kappaleen esittäjä, sanoitus, tuotanto, visuaalinen informaatio ja kaikki muu näkyvä ja kuuluva nivoudu luonnolliseksi tai luonnollisenkaltaiseksi paketiksi.

En tarkoita, että joka sanan pitäisi olla totta, siis että Robinin pitäisi oikeasti osata skeitata tai ettei muovinen Kylie-pop voisi olla aitoa; yhtä hyvin koko tarina voi olla fiktiivinen, kunhan se on poeettisesti tosi ja eheä. Lapsikin vaistoaa kilometrien päästä, jos biisi (ja sen esitystapa) eivät istu artistille. Tulee mieleen esimerkiksi parikin ison budjetin levytuotantoa, joita olen ollut mukana tekemässä, ja joiden lopputulos on ollut lähinnä vaivaannuttava vaikka biisimateriaali on ollut hyvää ja jälki laadukasta.

Onnistuneessa paketissa artisti ja biisit sulautuvat yhdeksi tarinaksi. Sen huomaa siitäkin, että ihmiset pitävät ottavat lauluntekstit faktoina, hieman samalla tavalla kuin mummot sekoittavat saippuasarjan näyttelijät roolihahmoihinsa.

Tämä asettaa tietysti artistille jonkinlaisen vaatimuksen muuttaa elämänsä taideteokseksi, ja samalla altistaa tämän hyvin henkilökohtaisellekin arvostelulle. Itse esimerkiksi olen ollut viime aikoina tuohtunut Jukka Pojalle, joka ei enää tahdo huussia ja kasvimaata.

Arnkil kirjoitti...

Erittäin tärkeitä pointteja -- ja sellaisia joita olen kuuntelijana vasta vähitellen alkanut koko laajuudessaan tajuta. Hassua, sitä kuuntelee koko elämänsä intensiivisesti poppia (taisin olla kaksivuotias kun isäni pisti minut kuuntelemaan Kinksin tuotannon, siitä homma lähti repeämään...) ja sen salaisuudet vain muuttuvat alati salaperäisemmiksi. Jalat eivät ota pohjaan, eikä pohja tahdo löytyä sukelluskellollakaan.

”Poeettisesti tosi ja eheä” -– hienosti ilmaistu. Tämä toimii kahteen suuntaan: teosten poeettinen valo leviää nurmikoille, puuvajoihin ja leikkipuistoihin ja toisaalta konkreettisen (voisi jopa sanoa: banaalin) elämän painosta tulee taideteoksen ja sen yksityiskohtien painoa.

”Kolme variksen sulkaa” on muuten soinut viimeiset vuorokaudet nonstoppina päässäni. Saamari miten kaunista. Jos Intian puisto olisi valtio, tämä olisi kansallislaulu. (Nykyään me tosin ollaan enemmän Kimmon puiston kiertoradalla, mutta kesällä tiet vievät väkisinkin intiaanien maille.)