joka tapauksessa kiitos että sain tutustua

Kun Järvisen suostuminen on pohjustettu kehnosti, ei synny myöskään haluttua traagista tunnelmaa hänen loukkaannuttuaan vakavasti. Dokumenttina koulumaailmasta teksti tuntuu vahvalta, mutta kaunokirjallisuutena se ei mielestäni nouse siivilleen. Asiakkaiden tilitykset avaavat näkymiä melko karuihin ihmiskohtaloihin, elämäntarinoihin, jotka täydentyvät lukijan mielessä. Teksti ei vain risteile kirjallisuuden, musiikin ja maalaustaiteen välillä vaan oikeastaan laajenee freskoksi, jossa eri taiteenlajeista lainattuja aineksia sommitellaan yhteen yhä uusin tavoin. Käsikirjoitus sisältää vahvoja jaksoja, kuten muisto kissakalan pyydystyksestä alkupuolella ja loppuosassa pakomatka naamiaisista. Myös kapteenin käytös on selittämätöntä. Ainoastaan autonsa kanssa hänellä on aito ja lämmin suhde, ja perusteellisten huoltotoimenpiteiden kuvaukset muistuttavatkin lähestulkoon rakastelua. Viimeksi mainittu aihe tuo kokoelmaan luonnollisesti vahvan metalyyrisen juonteen. Pienistä tapahtumista kudotaan sujuvasti eteneviä kertomuksia, ja melko niukalla proosailmaisulla luodaan henkilöiden elämään hauskoja ironisia ristivalotuksia. Tekstit ovat tietoisen asetelmallisia ja sellaisena kyllä herkullisia, mutta asetelmallisuus lopulta myös häiritsee. Loppukaneetit ovat iskeviä ja osuvia, mutta tietty maneerin vaara kuvion toistumisessa piilee. Melankolinen, jopa jonkin verran hapan sävy on kokoelmassa sekä vahvuus että heikkous. Lause on kokeneen kirjoittajan käsialaa, aistimusten ja konkreettisten havaintojen kautta kulkevaa selkeää proosaa. Tähän ongelmaan liittyy myös se, että vaikka päähenkilön psykologia saa paljon tilaa, lukija ei lopulta kuitenkaan saa kiinni siitä millainen tyyppi hän on. Vähäeleisen ilmaisun takana vellovat suuret tunteet, joilla on voima ravistella persoonapronomineihin kiteytyneitä kokemuksen reunaehtoja. Kun tämä ei onnistu, päähenkilö marssii papin puheille ja pyytää tätä siunaamaan liiton. Nyt vyörytetään aika epämääräistä tunteiden ja ajatusten virtaa, ja kokonaisuus jää hämäräksi. Tekstit ovat kauttaaltaan taitavasti kirjoitettuja, mutta sävyjen samankaltaisuus alkaa syödä tehoja. Sotkussa ovat minusta sekä eri lajityyppien ainekset että emotionaaliset tehot. Proosamainen painovoima tuntuu kokoelmassa lopulta varsin voimakkaalta. Tarinamaisuutta voisi kasvattaa ankaran kiteyttämisen kustannuksella. Sen sijaan pakottoman surrealistiset tekstit, ketterin vedoin tehdyt henkilökuvat ja kummalliset havainnot ovat mainioita. Hahmokuvauksessa on pyritty vuoroin psykologiseen uskottavuuteen, vuoroin voimakkaisiin pelkistyksiin. Markuksen psykologinen profiili hahmottuu: mies on vastuunpakoilija ja haaveilija, joka tulee selkärangattomalla asenteellaan aiheuttaneeksi ongelmia lähipiirin ihmisille. Itseään hän onnittelee avarakatseisuudestaan, samaan tapaan kuin ensimmäisen novellin päähenkilö. Ehkä rationaalisuus ja itsekriittisyys ovat päässeet liikaakin niskan päälle. Lukijalle esitetään ajatuksia, tunnelmia ja ristiriitoja suoraan ja paljaana. Numerointi on minusta hölmö ratkaisu. Muoto on nyt jossain määrin paikoilleen lukittu. Jos käsikirjoitus on nyt alityöstetty, on olemassa vastaavasti ylityöstämisen riski. Huutona se koskettaa lukijaa, kuten koko käsikirjoitus, mutta kirjallisuutena jättää kylmäksi. Jutuissa on monia hahmoja, joita voisi kannattaa kasvattaa laajempiinkin novelleihin. Tyylipuhtaus ja voimakas perinnetietoisuus muodostuvat valitettavasti myös käsikirjoituksen ongelmaksi: tekstit pikemminkin jatkavat arvokasta traditiota kuin uudistavat sitä. Olisi varaa löysätä ohjia ja antaa kirjoituksen viedä ja tunteen puskea läpi kovemmin. Tekstit voisivat välillä olla vähän laajempiakin, tihentymien väliin saisi kirjoittaa tilaa, maailmaa ja miljöötä. Osittain voisi hellittää siististä kuvallisuudesta ja antaa tekstien hajota ja rönsyillä vähän enemmän? Voisin siteerata kymmenittäin kohtia, joista pidin kovasti. Onko pyritty liialliseenkin virkkeen osuvuuteen rakenteen ja tarinoiden kaaren kustannuksella? Ehkä olen yksinkertaisesti väärä lukija tälle käsikirjoitukselle. Muutama tähän tapaan rakennettu teksti kokoelmassa voisi hyvin olla, mutta kaikkia ei minusta voi koostaa samalla kaavalla. Kirjoittajan omien sanojen mukaan runot etenevät alati ohenevien pintojen ja suojien kautta vähittäisestä kuoriutumisesta sikiävään vapauteen. Kokonaisuus on kuitenkin mielestäni pulmallinen. En usko, että tekstien muokkauksella voitaisiin ratkaista kokoelman perusongelmia. Kokoelma pyrkii hahmottamaan ihmisen omaa paikkaa ajan, historian ja muiden henkilöiden muodostamassa jatkumossa. Dialogi on tarkkaa ja uskottavaa, teksti etenee konkreettisten havaintojen kautta. Valitettavasti matka kuitenkin hukkuu äärimmilleen viritettyyn arkirealismiinsa. Piileskely henkensä kaupalla vaatiikin kieltämättä enemmän rohkeutta kuin urkinta ja sääntökirjan pykälien noudattaminen. Elämäkerrallisten tarinoiden joukossa on joitakin kaunokirjallisemmin sommiteltuja tekstejä. Nykyrunous on ehkä tuomittu itsereflektion yhä syveneviin kehiin. Nyt novellit uhkaavat minusta jäädä lopultakin vain inttijutuiksi, vaikka ne ovat poikkeuksellisen hyvää tekstiä. Tyylilajista tai aihepiiristä riippumatta lukija kaipaisi riskiä, yllätyksiä, ei perusvarmaa suoritusta, jollaiseksi käsikirjoitus minusta jää. Taistelu Lebensraumista kustantajien listoilla on koko ajan kovempaa. Minulla on kuitenkin aika kaksijakoinen olo käsikirjoituksen luettuani. Joka tapauksessa tarinoissa on imua. Runoissa vallitsee jatkuva ristiriita näkyvän ja näkymättömän välissä. Kielen keskeneräisyys on haluttu jättää näkyviin, ja usein säkeet etenevät haparoiden, tarkkaa ilmaisua ja merkitystä hakien. Heilahdellaan nöyrän arkisen myönnön ja vuorenhuipulta julistavan runoilijahybriksen välillä. Erityiskiitoksen käsikirjoituksessa ansaitsee vanhempien ja lasten välisen dynamiikan herkkä kuvaus. Lähinnä kuitenkin piileskellään, käydään hakemassa evästä ja lopulta joku jää kiinni. Tällainen odotuttaminen on epäreilua, emmekä osaa puolustella sitä mitenkään. Käsikirjoituksen perusoperaatio on herkän tunnepuheen rutiininomainen sekoittaminen metakommentteihin, rekisterinvaihdoksiin ja vieraannuttavaan sanastoon. Tarinan kokonaisuus kaikkine reissuelämään liittyvine toistoineen on kuitenkin yksinkertaisesti tylsä. Paljon töitä pitäisi siis tehdä, että käsikirjoituksen rento ja spontaani ote saataisiin yhdistettyä tehokkaaseen kielelliseen ilmaisuun. Kirjoittaja on jalostanut kärsimyksistään elämänuskoisen ja jopa humoristisen tarinan, joka kyllä ansaitsisi lukijoita, jos tämä vain on "kustannuspoliittisesti" ajateltavissa. Metaforat ovat välillä tietoisessa ontuvuudessaan hauskoja, mutta usein myös yksiselitteisen kehnoja. Jälleen kirjoitat vahvaa lausetta ja uskottavan kuuloista dialogia. Käsikirjoituksessa on kuitenkin myös vakavia ongelmia. Parhaimmillaan kirjoituksessasi on musiikin vaivatonta kauneutta ja mielleyhtymien hienoja tiivistymiä. Harvennus olisi tehokkaampaa, jos sitä käytettäisiin säästeliäämmin. Maailman menoa kritisoidessaan puhuja mieltää ilmeisesti itsensä Suureksi Yksinäiseksi, omantunnon ääneksi, mutta itse ajatukset ovat tuttuja, moneen kertaan kierrätettyjä, usein latteitakin. Keskushenkilöiden sekä monien sivuhenkilöiden vaiheiden kautta piirtyy esiin väkevä, sorbuksenhuuruinen kokovartalokuva teini-iästä lähiössä. Järkyttäviäkin tapahtumia kuvataan ilman helppoa ja itsetarkoituksellista kyynisyyttä. Tragikoomiset tapahtumat ja anteeksipyytelemätön kerronnan tyyli synnyttävät tekstiin vahvan tunnelman. Tässä tilanteessa emme valitettavasti voi ottaa teostasi ohjelmaan, vaikka sen ansiot lukijalle helposti näyttäytyvätkin. Kertoja pysyttelee omassa näkökulmassaan, tekee eräänlaista ensimmäisen persoonan sosiologista tutkimusta. Emme oikein näe kehityssuuntaa, joka voisi viedä juuri tätä tekstiä enää lähemmäs julkaisukynnystä. Nyt tarjoillaan melkein pelkkää tihentymää ja sarkastisia pelkistyksiä. Pahimman vitsauksen muodostavat kankeasti käytetyt lauseenvastikkeet, jotka toistuvat sivulta toiselle. Ikään kuin runot uhkaisivat sulkeutua omaan ehjään, laadukkaaseen runollisuuteensa. Seuratessaan yhden perheen ponnisteluja sodanjälkeisen Suomen ankarissa oloissa tarina on myös kiinnostavaa mikrohistoriaa. Tekniikka on liian ilmeinen ja alkaa pian toistaa itseään. Jopa silloin, kun rivit riehuvat sivulla valtoimenaan, ne kykenevät luomaan pieniä paikallisia keskittyneitä äänisaarekkeita. Tekstillä on monia ansioita, suurimpana se, että olet nähnyt vaivaa ja kirjoittanut tyttärillesi elämäsi monivaiheisen tarinan. Kokonaisuutena murhamysteeri on kuitenkin varsin tavanomainen eikä poikkea runsaasta tarjonnasta riittävän omaperäisenä. Toisaalta asioita ei langeta myöskään moralisoimaan. Arkista aherrusta, lasten leikkejä ja ympäröivää luontoa kuvataan käsikirjoituksessa värikkäästi. Karmeat ja ironiset sävyt on sekoitettu tyylillä, joka tuntuu aikansa eläneeltä. Teknistynyt nykyaika ei suosi keskittymistä ja hengellisyyttä, jonka kokemuksia kohti säkeet kurottavat. Luot tietoisen pelkistettyjä ja asetelmallisia tilanteita, mutta pelkistyksistä ja asetelmista ei lopulta saada paljonkaan irti. Jos ytimen on tarkoitus olla kerronnan tyylissä, äänissä ja ajatuksissa, äänten pitäisi olla intensiivisempiä ja lauseen tarkempaa. Kautta linjan kerronta on sävyltään varsin kohtalokasta. Miljöön, säätilojen ja tuntemusten kuvauksessa on painetta ja dramatiikka, josta syntyy tiheä tunnelma. Nuoren tytön kokemukset hevosista ja hevostallilta avautuvat aistimusten, tuntemusten ja herkkien mielleyhtymien kautta. Ikävä sanoa näin, kun tekstit ovat varmasti henkilökohtaisesti koettuja, mutta tällainen vaikutelma minulle jäi. Pieninä annoksina täyteen ahdetusta proosasta nauttii, mutta kokonaisuus ei hengitä. Kun tietää käsikirjoituksen perustuvan todellisiin tapahtumiin, ei voi kuin hämmästellä sitä sitkeyttä, jolla tarinassa esiintyvät henkilöt ovat selvinneet ylitsepääsemättömän tuntuisista vaikeuksista. Tarina on sujuvasti kirjoitettu, ja sisältää jännityksen lisäksi myös huumoria. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että olet erittäin hyvä kirjoittaja. Tästä syystä en näe käsikirjoituksessa julkaistavaa teosta. Lupaavia aineksia on vaikka kuinka paljon, mutta kertojan tyyli on niin dominoiva, ettei lukija tahdo päästä sen ohitse kertomuksen maailmaan. Myrkylliseen ironiaan ihastuu aluksi, mutta se alkaa vähitellen tuntua yksipuoliselta. Vierailut unissa ja leikeissä avaavat universaalia lapsuusmaisemaa. Kun tällaista tarttumapintaa on, myös hämärämmät impressiot pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Kaikessa on poikkeuksellisen vahva toden tuntu. Joka tapauksessa toivon, että teos julkaistaan jotakin kautta ja että se voidaan myös toteuttaa visuaalisesti riittävän kunnianhimoisella tavalla. Sen sijaan hevosen mielensisältöihin menevässä kerrontajaksossa intensiteetti putoaa. Päähenkilön tajunnanvirraksi jakso on myös hyvin korkeakirjallisen tuntuinen. Tässä kiteytyykin koko kokoelmaa koskeva ongelma: kuinka pelata päällekirjoittamisen tekniikoilla tilanteessa, jossa mahdolliset lukijat eivät enää useinkaan tiedä minkä päälle kirjoitetaan? Käsikirjoituksen kieli on kyllä ilmaisuvoimaista ja kertoja eläytyy hyvin eri henkilöiden näkökulmiin, mutta mielestäni kokonaisuus ei varsinaisena romaanina, fiktiivisenä rakennelmana, nouse erityisen ansiokkaaksi. Loppuratkaisu on hyvin pohjustettu ja tulee siitä huolimatta lukijalle yllätyksenä, niin kuin rikostarinassa pitääkin. Asetelman metaforiset ulottuvuudet avautuvat romaanin mittaan. Molempia vanha suola on kuitenkin jäänyt janottamaan, ja he palaavat omissa kertomuksissaan useaan otteeseen siihen, miten kaikki olisi voinut mennä. Perusvire on synkkä, ja päällimmäisiksi tunnelmiksi nousevat suru, yksinäisyys ja menetyksen tuska. Niin paljon kuin ihailenkin kirjoittajia, jotka uskaltavat panna oman ruumiillisuutensa ja omat tunteensa näin täysillä peliin, en lämpene tällaiselle runoudelle ollenkaan. Yksityinen ja yleinen lomittuvat onnistuneesti vain urheilukilpailujen kautta, muuten on vielä ratkaistavana, miten tasoja saataisiin kuljetettua yhtä aikaa. Juonta ei ole rakennettu riittävän vauhdikkaaksi eikä rytmiä tarpeeksi jänteväksi, jotta kokonaisuus varsinaisena viihderomaanina toimisi. Vaikka kirjoitat sinänsä elävästi aistien ja havaintojen kautta, peruskuviossa on tietty esseemäinen sävy. Nainen käy mielessään läpi poikansa lapsuutta ja epäonnistunutta avioliittoaan. Tämä ilmeisesti monin osin kirjoittajan omiin kokemuksiin pohjaava osuus on käsikirjoituksen hauskinta antia. Novellit rullaavat sujuvasti lähtöasetelmistaan loppuun, aiheiden puolesta niihin mahtuvat elämän ja kuoleman suuret kysymykset, mutta minun oli vaikea löytää kokoelmasta kirjoitusta, joka olisi todella pysäyttänyt ja jäänyt mieleen. Lapsen kokemusta kuvaava avausosio kulkee sekin suureksi osaksi ennustettavia uria. Ennen tätä mukaan on kuitenkin tuotu myös kaksi muuta keskushahmoa. Juonivetoisen kerronnan sekaan on lomitettu pohdintoja ajan, muistin ja elämän olemuksesta. Kokonaisuutena käsikirjoitus tuntuu hajanaiselta. Henkilöt pääsisivät tosin vielä paremmin oikeuksiinsa, jos kirjoittaja malttaisi olla vähemmän fiksu. Osaston runot eivät mielestäni oikein nouse lentoon, kun samankaltaista kokemuskirjoitusta on nähty niin monesti. Teksti kulkee aistien kautta, havainnot ovat kirkkaita ja sinulla on lisäksi tarkka rytmi- ja melodiakorva. Olenkin vähän neuvoton käsikirjoituksen äärellä. Proosarunojen hektisissä sarjoissa tuntuu kuoleman, elämän ja etsimisen lakkaamaton ristiaallokko. Myös epäluotettavan kertojan ajatuksella leikitellään. Hän on elänyt eräässä mielessä täydellisen elämän; menestynyt rakastamallaan alalla, saanut enemmän kuin tarpeeksi rahaa ja naisia, mutta keski-iän hirviö iskee silti säälimättä päälle.  Yhdistelmä ei kuitenkaan mielestäni ole kovin luonteva. Lopun sovitus on ehkä jopa pienoinen antikliimaksi, jos on odottanut rymistelyä aina vain kummallisempaan suuntaan. Joka tapauksessa kiitos että sain tutustua käsikirjoitukseen.