26.3.19

”Kun nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu” – huomautuksia M/S Romanticista


”– Ruotsinlaiva liittyy suomalaiseen onneen aivan oleellisesti, Hannu kuului sanovan.
– Saatat olla oikeassa, minä sanoin ja suljin silmäni ja ajattelin päiväunia.
– Ensin jengi miettii että kohta saa kaikkea kivaa. Sitten ne huomaa että eihän täältä saa mitään. Ja sitten ne alkaa odottaa että onneksi pian pääsee kotiin.”
(Petri Tamminen, Mitä onni on)


M/S Romanticin ydinkysymyksen huutaa ilmoille risteilyisäntä Jocke sarjan viimeisessä jaksossa, kun kulissi lopullisesti romahtaa: ”Jumalauta! Mitä helvettiä te tuutte tänne laivalle?”

Niin, mitä helvettiä? Miksi laivalla ollaan? Mitä sieltä halutaan saada? Nerokas sarja tutkii halua, halun paradokseja ja halun toteutumattomuutta.

Jani Volanen itse kuvasi laivaa tarinan näyttämönä Ylen haastattelussa näin:

”– Risteily on herkullinen johtuen juuri sen lyhyestä kestosta, ja suljetusta tilasta, josta ei pääse kesken pois. Koska ilmassa on liikaa odotuksia ja liian vähän aikaa niiden täyttymiseen, se luo draaman kannalta hyvän tiivistymän asioiden edetä nopeammin kuin vastaavat asiat etenisivät ihmisten arkielämässä.”


Risteilylaiva osoittautuu paikaksi, jossa aikuisuus merkitsee toiveiden lähtökohtaista täyttymättömyyttä.

Aikuiset hortoilevat fantasioidensa labyrintissa, jonka aineellinen ja ajallinen – ja siksi aina ja yhä uudestaan väärä – toteutuma laiva on. Jokaisella on unelmansa, ja jos on vielä piiskannut itsensä uskomaan, että ”unelmat on toteutettava nyt”, kuten yrittäjä Matias, päätyy vaeltamaan irvokkaana halun golemina yhä uudestaan ympäri tuulista kantta.

Aikuisten sekoilulle kontrastin muodostaa Samu, lapsi, joka haluaisi laivalta jotakin tiettyä, esimerkiksi päästä kylpylään enonsa kanssa. Samu nimenomaan voisi olla laivalla onnellinen, koska häntä eivät vielä eksytä loputtomat fantasiat. Tämänpuoleinen riittäisi hänelle. Kuitenkin juuri hänen halunsa toteutumisen estää traagisella tavalla eno, joka takertuu omaan fantasiaansa ikuisesta nuoruuden nousuhumalasta.

Ei vain niin, että laivalla aikuisten toiveet eivät toteudu. Usein todellisuuden aiheuttama vaikutus on se, minkä häitään epäonnisesti juhliva Pike pukee sanoiksi: ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”. Se, mikä ahtaassa tilassa ja aikaikkunassa saa aineellisen hahmon, ei ole vain pettymys vaan jopa jotakin kerrassaan päinvastaista kuin mistä haikailtiin.

Ihmiset ryntäilevät laivalla kohti sitä, mitä luulevat haluavansa, mutta eivät halua sitä mitä saavat – ja/tai ajelehtivat kohti sitä, mitä eniten pelkäävät. Usein siksi, että heitä eteenpäin ajava fantasia on läpeensä ristiriitainen.

Jocke pakenee vastasyntyneen vauvan tuomaa onnea laivalle kärsimään. Samun eno tekee mitä tahansa, jotta ei tarvitsisi olla sen pienen ihmisen kanssa, jolle hän on tullut järjestämään laatuaikaa. Homofobinen hevari päätyy homojen hyttiin huutamaan: ”Mä en oo homo!” Santeri Kinnusen vastaus on kuin muunnelma Billy Wilderin Piukkojen paikkojen kuuluisasta loppurepliikistä: ”Ei se mitään. Ei haittaa.” ”Nobody’s perfect!”

Jocke tivaa avustajaltaan, TET-jaksoa suorittavalta Janicalta: ”Mitä nykyään halutaan?” Passiivimuotoiseen, koko aikakautta koskevaan kysymykseen ei ole helppo vastata. Jocke itse haluaa palauttaa risteilyjen 30 vuoden takaisen kulta-ajan – uutuudenviehätyksen ja kulutusyhteiskunnan lumon, mutta tulokset ovat koko ajan laihempia.

Halu on rajatonta, laiva rajallinen – ellei suorastaan rajallisuus itse. ”Laiva lisää himoa”, tiivistää kansallis-lacanilaisen opinkappaleen naistenmies Kaide. Hän yrittää huonolla menestyksellä järjestää seuraa itselleen ja aseenkantajalleen Empulle. Myöhempien aikojen Sancho Pancha vedetään mukaan surkean isäntänsä houreisiin. Risteilyjen Don Quijote sohii löysällä peitsellään omia harhojaan, apuri näkee todellisuuden mutta myötäilee isäntää. Lopulta näkeminen käy Empun silmille liian raskaaksi. Neidot pelastavat miesparan ja hänet kuljetetaan helikopterilla pois ennen lopullista sokeutumista.

Kun Kaiden edessä on kaide, ylittääkö hän sen vai onko juuri este hänen fantasiansa varsinainen kohde? Surullisen hahmon ritari nousee puoliksi reelingin kaiteen päälle, koska haluaa leikkiä ”duudsonia”. Hänet pysäytetään juuri oikealla hetkellä, ja jähmettyminen rajalle onkin hänen omin eleensä.

Halut eivät voi toteutua laivalla, toisaalta laivalla joudutaan kohtaamaan halujen banaalius. Kaide puntaroi baaritiskillä: ”Mitä sä teit mulle viimeksi, mitäs mä ottasin...” Bilettämisen connoisseurin valinta on lopulta ”tuoppi”. Laivan todellisuus asettaa ihmisten halujen eteen peilin, josta näkee niiden pienuuden. Toisaalta halut kytkeytyvät rannattomiin fantasioihin, jotka eivät edes periaatteessa voi toteutua, eivät varsinkaan risteilyn puitteissa.

Fantasian viitepiste on jossakin tämänpuoleisen takana, aavan meren tuolla puolen. Mustana hohtavan meren lisäksi tuonpuoleisen lupauksen merkkinä sarjassa on esiintymislava. Kaide on vakuuttunut, että jos vain saa olla lavalla, tähtien puolella, alkaa hyttien avainkortteja pian kertyä pinoksi asti. Hänen oma yrityksensä ottaa lava haltuun kariutuu pahasti. Laulu jumittuu oktaavialojen välille eikä likinäköinen saa sanoista selvää.

Kaiken banalisoitumista tämänpuoleisessa kuvastaa Kaiden hehkuttama ”my special place” – määrätty paikka kannella, jonne on tietyssä vaiheessa mentävä. Kaide itsekin kyllästyy paikkaan muutamassa sekunnissa ja jatkaa matkaansa. ”Let’s roll.” Loppukuvissa hän on viimein siellä, missä oikeastaan haluaakin olla, yksin hytissä naureskelemassa puhelimelleen.

Iskelmätähti Gusu liikkuu kerroksissa tuonpuoleisena hahmona, tunnistettuna ja haluttuna puolijumalana. Mutta jos hänen kanssaan päätyy hyttiin juomaan muovimukeista viiniä, punkalla onkin limainen predatori. Jälleen kerran Pike saa vahvistuksen sille, että ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”.

Laiva vie ihmisiä toiveiden merelle. Ihmiset tähyävät ulapalle ja yöllinen meri tuijottaa mykkänä takaisin. Teini-ikäinen Annika keikkuu Kaapon kanssa reelingillä ja tähyilee aikuisia syvemmälle mustaan. ”Ei vittu! Uidaan saareen!” Viisitoistavuotiaan punaisen hupparin selässä lukee ”Mistakes”. Kaapoa Annika yllyttää: ”Me uidaan tonne. Se on ihan tossa. Sit me voidaan vaik pitää käsistä vedessä ja me vaan kellutaan. Sit me voidaan tehä nuotio...”

Heti ensimmäisestä tanssiesityksestä lähtien Annikaa ympäröi vaaran tuntu. Hän säteilee energiaa lavalla, Gusu nähdään tuijottamassa alaikäistä tyttöä vaikuttuneena. Katsoja pelkää pahinta, onneksi turhaan.

Kaapo juoksee myöhemmin Annikan perässä käytäviä pitkin ulvoen kuin apina. Kun niin tekee teini-ikäinen, se on hurmaavaa, mutta kun yrittäjä Matias kertoo, kuinka seminaarin osallistujat laitettiin ulvomaan kuin apinat – koska täytyy uskaltaa – tunnistamme asetelman tympeyden.


Matias heilahtaa sympaattisesta antisankarista käytävillä saalistavaksi älyttömäksi eläimeksi, joka hakee nisäkkään kosketusta. Muodonmuutoksen taitekohdassa pubin kaiuttimissa soi Def Leppardin ”Animal”. ”And I want, and I need, and I lust...” Ihmisen ikävä toisen luo kääntyy omaksi ivamukaelmakseen.

Sarjassa toistuvat viittaukset eläinmaailmaan Kaiden ”kissoista” ja ”kotkista” alkaen, eikä liene sattumaa, että tarinankuljetuksen loistava MacGuffin liittyy ketun ja koirien kohtaamiseen. Kotieläimet ajavat villieläimen laivalta mustaan, kylmään tuntemattomaan. Muukalainen on torjuttu. Kunpa kettu olisi päässyt räpiköimään saareen, johon teinit eivät uineet. Mutta laivan halukone ilmeisesti murskaa eläinparan. Tuntematon luonto kostaa yhteiskunnalle sähkökatkon muodossa.

Veli arvelee, että neljästä koirasta kolme olisi nimetty kreikkalaisten jumalien mukaan, mutta ketun ajaa lopulta mereen Hektor. Hektor ei ollut jumala vaan Iliaan väkevä sotasankari, kuuluisa maanpuolustustahdostaan. Juuri Hektorin osaksi jää tällä laivalla puolustaa ihmisten väliaikaista kotia, epävakaan aineen päällä lipuvaa kulutusyhteiskuntaa luonnon hyökkäystä vastaan.

Mutta kuten Veli nousuhumalansa kirkkaalla hetkellä järkeilee, autokansi on huonosti vartioitu. Todellisuuden alimmista kerroksista saattaa nousta tulevaisuudessakin jotain yllättävää. Ehkä koittaa vielä aika, jolloin ihminen vuorostaan pakenee sietämättömäksi muuttuneelta halujen temmellyskentältä, kelluvasta temppelistään. ”Täältä ei pääse veke kuin laidan yli.”

Jocke, joka yrittää palauttaa laivamatkojen tarunhohtoisen ajan, on sitä mieltä, että laivalla pitää olla elämyksiä, joita muualla ei ole. Tavallisesta kaupasta ei missään nimessä pidä saada laivan erikoisuuksia, koska risteilyn idealta menee muuten pohja. Niukkuutta on pidettävä yllä. Jocke pyrkii mikromanageroimaan ihmisten kokemuksia ja tehtailee samalla itselleen pettymyksiä. Hän keskittyy siihen, mikä varmasti ei voi onnistua, toisin kuin ”asiallisten hommien” horisontissa operoiva Jenna, joka puuttuu vain siihen, mikä on välttämättä käytännössä hoidettava. Kun Jocke julistaa, että ”piittaamattomuus on rikos”, hän on tragikoomisena hahmona sukua Tuntemattoman sotilaan Kariluodolle, jolle taistelumenestystäkin tärkeämpää oli se, että kaikki olivat täydestä sydämestään mukana yhteisessä projektissa.


Jocken mukaan laivalla pitää saada aikaan asioita, joita muistellaan vielä vuosien päästä. Hänen oma fantasiansa on sidottu kohtalokkaasti toisten oletettujen fantasioiden toteutumiseen – mutta muut haluavat vääriä asioita.

Alkoholi ja tupakka ovat Jockelle risteilykokemuksen pyhyyttä häiritsemään työntyneitä lieveilmiöitä. Torjuttava Paha kiteytyy pubiin, joka Jocken mukaan on ”laivan haisureikä, tahmainen häpeäpilkku”. Pubia isännöi jääräpäinen viihdyttäjä Mike, joka tekee kaiken eri tavalla kuin Jocke haluaisi. Tämän laivan infernoa hallitsevan paholaisen Jocke haluaisi manata ulos. Kaikki voisi olla hyvin, mutta Mike seisoo uppiniskaisena fantasian toteutumisen tiellä. (Vastaavasti Matias tulkitsee Teijan "Pahattareksi", joka muodostaa esteen hänen romanssinsa toteutumiselle.)

Kunnianhimoisen risteilyisännän osa on tukala tilanteessa, jossa laivalla on sitä mitä muuallakin. Kaikkialla on Samaa, ja kaiken lisäksi ihmisten odotukset kasvavat koko ajan. Luonnonvoimien armoilla kelluvassa kulutusmaailmassa on mahdollista elää enää vain aikuisuuden synkkä puoli: se, että kaikki on loputtomasti jo-nähtyä – ja kuitenkin samalla aina muuta kuin mitä toivottiin.

Sarja näyttää aikuisuuden muutenkin irvokkaassa valossa. Santeri Kinnusen hahmo on mukavin mahdollinen eno selvänä ja viheliäinen aikuisen karikatyyri humalassa. ”Mä annan sulle luottoa tässä”, hän sanoo jättäessään Samun hyttiin pelaamaan Xboxilla. ”Pärjääkö mies yksin?” Myöhemmin eno siteeraa rehvakkaasti Tuntematonta: ”Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa.” Risteily on enon mukaan ”miesten matka”. Samulle tämä tarkoittaa pettymysten sarjaa, lopulta kyyneliä ja pakokauhua.


Kun eno pelaa pubissa aikaa, jotta ehtisi juoda lisää, taustalla soi AC/DC:n ”Highway to Hell”. Itseään iloon lietsovan aikuisseurueen ja surullisen Samun elämismaailmojen välinen riitasointu äityy karmaisevaksi, kun kaiuttimista lähtee soimaan Van Halenin ”Jump” samaan aikaan kun Samu purskahtaa epätoivoiseen itkuun.

Ryyppyporukan loputtomasti rönsyilevä tietokilpailu nousee vertauskuvaksi kriisiytyneelle poliittiselle prosessille valtiolaivan lipuessa kohti katastrofia. Alaikäinen, voimaton todistaja istuu seuraamassa aikuisten päättymätöntä, sammaltavaa puhetta – uimahousut valmiina jalassa. Pelastautukoon ken voi. "Might as well jump."

Toisin kuin Samu, teinit eivät enää ole aikuisten armoilla. Heidän tiellään on esteitä, mutta ne eivät ole ylivoimaisia. Siinä missä monien sarjan hahmojen on mahdotonta irtautua omasta nuoruudestaan, Annikan ja Kaapon vanhempien on vaikea päästää irti lastensa lapsuudesta. Ruokapöydässä teineistä puhutaan kuin viiden tai kymmenen vuoden viipeellä: vieläkö teidän Kaapo laulaa Cantores Minoreksessa? Vanhemmille on työlästä hyväksyä, että lapsilla on nyt oma elämänsä ja vapautensa. Annikaa yritetään surkeasti tiuskia ruotuun kuin pikkulasta. Puhutaan ”hapen haukkaamisesta”, kuin pöydässä istuisi päiväkoti-ikäisiä. Vanhempien harhaisuus toisaalta myös suojaa teinien seikkailuja: kun äidit ja isät ovat sopivasti pihalla, kaikkea voi tehdä heidän tietämättään, ja tehdäänkin.



Risteilyn onnelliset ovatkin juuri Annika ja Kaapo. He juoksevat villisti kohti asioita, joita vasta ensimmäisiä kertoja kokevat. Heidän yönsä on suurenmoista ravia kerrosten välillä ja salakäytävien läpi, hetken huumaa tanssilattialla ja autokannen kielletyllä vyöhykkeellä.

Annika nähdään viimeisissä kuvissa typertynyt hymy kasvoillaan, kun hän muistelee sängyssä yön tapahtumia. Hän on saanut juosta, tanssia, ryypätä, pussailla ja huutaa. Kun teinit pakenevat Jockea kaljatölkkien kanssa, on kuin he pakenisivat itse aikuisuutta. Vielä vähän aikaa se on mahdollista.

3 kommenttia:

Meri Hoberg kirjoitti...

Jatkosarjassa voisi takautua telakalle asti. Syvenisi huumori.

juha saari kirjoitti...

Nerokas analyysi. Ehkä oivaltavampi kuin sarja itsessään. Mutta niinhän se usein on.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä ja todella laaja analyysi, vaikka paikoin myös melkoista ylianalysointia.

Sarja oli loistava, paras kotimainen tuotanto vuosikausiin. Jos joku kauneusvirhe pitää mainita, niin itseäni vähän häiritsi, että Kaidea lopulta ainakin jossain määrin lykästi, kun naiset osoittivat kiinnostusta. Olisi saanut mennä reissunsa vihkoon loppuun asti. Eipä siinä, loistoroolin veti Luusuaniemi. Venla-patsaan arvoisesti veti Santeri Kinnunen, aivan täydellinen oli tuo vastenmielinen kännieno, riipivää katsottavaa. Tuo poika veti myös mahtiroolin. Monesti puhutaan, että suomalaisissa tuotannoissa on huonot lapsinäytttelijät, nyt ei todellakaan ollut.

Niin ja vielä Gusu. Aivan jäätävän mahtava hahmo ja täydellinen roolityö Korpelalta, jota olisi mielellään nähnyt enemmänkin. Toisaalta ehkä hyvä, että tuo mystinen iskelmätähti jätettiin tuollaiseksi muutamassa kohtauksessa esiintyväksi makupalaksi.

Kaiken kaikkiaan mielettömän mahtava ja koukuttava sarja täynnä toinen toistaan hienompia hahmoja. Käsikirjoitus aivan huippuluokkaa. Nyt on edessä pieni surutyö, kun sarja on ohi. Jospa vielä joku kaunis päivä tehtäisiin lisää jaksoja...