”It’s all contaminated”

Breaking Badin kolmannen kauden jaksossa nimeltä ”Fly” Walter jahtaa pakkomielteisesti laboratorioon tunkeutunutta kärpästä. Hän ei kerta kaikkiaan kykene työskentelemään niin kauan kuin kärpänen on samassa tilassa, ja kärpäsjahti kiihtyy mykkäelokuvan farssia muistuttavaksi törmäilyksi. Walter on lopulta sitä mieltä, että suuri huume-erä on joka tapauksessa kärpäsen takia pilalla. ”It’s all contaminated”, hän toteaa alistuneesti. Kaikki on saastunut.

Lause on monimielinen, ja sen voi ajatella viittaavan Walterin syvenevään epätoivoon uudessa elämäntilanteessaan ja siihen kuinka hän on saastuttanut rikollisella toiminnallaan koko elämänsä. Se voi viitata myös moraaliseen korruptioon, joka tuntuu Breaking Badissa läpäisevän koko yhteiskunnan. Näennäisesti kunnollistenkin ihmisten taustalta paljastuu aina likaisia salaisuuksia, niin kuin uusissa pitkissä TV-sarjoissa ja muussa dystopiavoittoisessa kulttuurissa tuppaa tapahtumaan.

Walterin lausetta voi pohtia myös suhteessa Breaking Badin lajityyppiin. Mitä genreä sarja oikeastaan edustaa? Voiko uuden ”sarjojen kulta-ajan” menestyneimpiä teoksia enää edes mahduttaa lajityyppiin? Äärimmäisen kulttuurisen itsereflektiivisyyden, loputtomien viittausten, ristiriitaisten sävyjen ja rekisterinvaihdosten kautta rakentuvia sarjoja voi pohtia sanan ”contaminated” sisältämän saastumisen tai tartunnan näkökulmasta. Onko meillä oikeastaan nimeä sellaiselle lajityyppien amalgaamille ja monikerroksisten viitteiden kevytpostmodernistiselle tilkkutäkille kuin Breaking Bad?

Vince Gilligan on itse haastattelussa todennut, että Walterin ja Jessen suhde muistuttaa ”postmodernia Ohukaista ja Paksukaista”. Sarja käyttääkin jokaisen tilaisuuden fyysiseen farssiin, oli tarinan tunnelma muuten miten karmiva tahansa. Kakku ei lennä naamaan, mutta pizza lentää katolle.

Lännenelokuvien vaikutuksesta Gilligan on puhunut paljonkin. Breaking Badin jaksojen vaihtuvia ohjaajia hän pyysi katsomaan Huuliharppukostajan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Ettei ”Fly”-jakson kärpänenkin olisi lennähtänyt sarjaan suoraan Leonen klassikkoelokuvan junanodotuskohtauksesta?

Tietenkin Breaking Bad on myös eeppinen poliisisarja, jossa huumepoliisi Hankin epätoivoinen jahti toimii tärkeänä jaksoja toisiinsa sitovana elementtinä. Hank on kuin myöhempien aikojen versio Kovaotteisten miesten Gene Hackmanista, joka on aina lähellä ja silti niin kaukana arkkivihollisestaan. Vasta viimeisellä tuotantokaudella Hankille valkenee, että legendaarinen Heisenberg on hänen rakas sukulaisensa Walter. Gilliganin silmänisku ja viittaus Kovaotteisiin miehiin on Heisenbergnin tyylikäs lierihattu, joka nyt nähdään pahiksen eikä hyviksen päässä.

Klassista horroriakin Breaking Badissa on. Narkkarien sotkuiset majat kierrättävät B-kauhun ja zombie-elokuvien estetiikkaa, ja ruumiiden hävittämiseen liittyvä viskeraalinen kuvasto on oksettavuuden ja slapstickin yhdistelmässään lähellä jotakin Bad Tasten kaltaista campkauhua.

Jaksojen alussa nähtävät usein sävyltään kryptiset johdannot muistuttavat leikkaukseltaan ja sävyltään musiikkivideoita, samoin kuin huumekaupan arkea ja muuta toimintaa tiivistävät montaasijaksot. Musiikin ja kuvan välisten hämmentävien riitasointujen hyödyntämisessä Breaking Bad asettuu samoille linjoille jonkun Tarantinon kanssa.

Selvää perhedraamaa, sitcomia ja jopa saippuaoopperaa sarjassa nähdään tietenkin myös. Jotkut ovat kritisoineet 62 jakson mittaista Breaking Badia siitä, että mukana on liikaa hidasta saippuamaista kerrontaa jännitteisine kasvokuvineen ja ihmissuhteiden setvimisineen. Minusta nämä osuudet, niin työlästyttävää kuin niitä välillä onkin katsoa, liittyvät saumattomasti Walterin kemianluokassa esittämään ajatukseen hitaista ja nopeista reaktioista. Saippuasarjan elementit ovat sitä ruostetta, joka kaikessa hiljaisuudessaan tekee työtään auton pohjassa ja lopulta tuhoaa sen.

Toisaalta: ehkä ”saippuamaisuus” on jo pitkään kuulunut jollakin sisäänrakennetulla tavalla kaudesta toiseen jatkuviin sarjoihin, kuten Mad Meniin, House of Cardsiin tai Wirediin? Kuka on lapsen isä ja miten vääryys kostetaan? Kuka kokee ihmeparantumisen ja minne rahat on kätketty? Halvat koukut on laatusarjoissa vain perusteltu paremmin tai vähintään peitetty kiinnostavammalla tekstuurilla.

Sen lisäksi, että Breaking Bad on erilaisten genre-elementtien epätodennäköisen luonteva kooste, se hyödyntää ehtymättömältä tuntuvaa kliseiden ja viittausten arsenaalia. Gilligan on todennut katsoneensa elämässään ”enemmän televisiota kuin kenenkään ihmisen pitäisi”. Tämä näkyy Breaking Badissa, jonka kaleidoskooppimaisista popkulttuuriviittauksista on varmaan jo tehty väitöskirjoja.

Sadoista viittauksista huolimatta sarjan tyyli ja ilme ovat varsin yhtenäiset. Vaikutelma ei ole mosaiikkimainen, viittauksilla on useimmiten melko selvä tarkoitus tarinassa ja hahmojen välisissä dialogeissa. Itse sarjanmuoto on genrenvaihdoksista, sävyjen repivistä riitasoinnuista, tietoisista kliseistä ja kulttuuriviittauksista huolimatta varsin ehjä. Teos on ikään kuin haukannut sisäänsä suunnattoman määrän tunnistettavia kliseitä ja keinoja ja sulattanut ne uudeksi kokonaisuudeksi, ja siinä mielessä Breaking Bad edustaa varsin tyypillistä 2000-luvun kulttuuria.

Tarantinon Reservoir Dogs järkytti aikoinaan katsojia laittamalla kidutuskohtauksen taustalle ”Stuck in the Middle With You” -renkutuksen. Pulp Fictionissa tekniikka viljeltiin entistä pidemmälle. 2010-luvulle tultaessa nämä törmäytykset ja riitasoinnut ovat katsojille tuttua kauraa. Breaking Bad on tietoinen tästä ja käyttää vastaavia yhdistelmiä keinopaletin osana siinä missä klassisen westernin laajakulmaa tai musiikkivideon leikkauksia.

Kun pahaa-aavistamaton Walter on suihkussa, häntä odottavat makuuhuoneessa tappajat mukanaan Amerikan Psykosta lainattu kiiltävä palokirves. Klisee jollakin tavalla lievittää katsojan ahdistusta, mutta toisella tasolla se lisää tukaluutta, koska hahmot tuntuvat olevan kaikkien ongelmiensa lisäksi vankina ilmatiiviissä kulttuuriviittausten seitissä. Heti vanhainkodissa tapahtuneen dramaattisen räjähdyksen jälkeen radiossa puhutaan mahdollisimman latteasti Aerosmithistä ja Def Leppardista. Jokaista kliimaksia saattelee antikliimaksi. Ja tietenkin pahis Gus Fring kuolee tavalla, joka vääntää rautalangasta sukulaisuutensa Terminator 2:n kanssa.

Kiinnostavampaa kuin viitteet itse on ehkä se, kuinka itse hahmot tuntuvan olevan lähes yhtä tietoisia monista kliseistä kuin katsojakin – erityisesti Hank puheessa esiintyvät vähän väliä niin Ferris, Kummisetä kuin Sademies. Hahmot ovat jotenkin huvittuneita omasta kliseisyydestään.

Viittausten kymi on päättymätön, ja suoranaista oikosulkua lähestytään silloin, kun kirjahyllyssä näkyy Deadwood-sarjan DVD-boksi – sarjassa nähtiin vain joitakin vuosia Breaking Badin nykyhetkeä ennen Skyleria esittävä Anna Gunn. Puhumattakaan kohtauksesta, jossa Tony Montanaakin kylmemmäksi huumepomoksi muuttunut Walter katsoo lastensa kanssa televisiosta Scarfacea ja lausuu leppoisasti ulkoa Al Pacinon repliikkejä.

Walter ja Skyler myös laativat yhdessä valheellisia uusia roolejaan vastaavan käsikirjoituksen illanviettoa varten. Olohuoneessa he hiovat repliikkejään kuin ammattinäyttelijät. Valheiden teatterista kasvaa oma ahdistava kerroksensa niin hahmojen kuin katsojankin tajuntaan.
Mikään ei ole koskaan puhdasta ja yksinkertaista, aina on vastassa oikukas materia ja kuluneiden kliseiden verkko. ”It’s all contaminated.”