31.1.19

Torjutun paluu

Marko Hautala kertoi blogissaan, että hänen vuoden 2002 esikoisromaaninsa Kirottu maa on julkaistu uudistettuna laitoksena ja sähkökirjana. Hautala kommentoi kirjoitusprosessia ja mainitsi samalla, että oli löytänyt arkistoistaan minun kirjoittamani hylkäyskirjeen vuodelta 2001. ”Antti Arnkil saakoon rimaa hipoen anteeksi, kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Muistan käsikirjoituksen ihmeen hyvin. Muistan jopa osan saatteesta. Kertoo jotakin kummallista muistin toiminnasta, että unohdan ostaa kaupasta ketsuppia, mutta pystyn palauttamaan mieleeni yli 17 vuotta sitten lukemani käsikirjoituksen. Se kertoo myös Hautalan romaanin vahvasta tunnelmasta.

Kaivoin omia arkistojani ja löysin Hautalalle lähettämäni kirjeen. Kun asia nyt kerran tuli julkisuuteen, päätin julkaista sen täällä.

Kirje on marraskuulta 2001. Olen siis ollut WSOY:n kustannustoimittajana ja ylipäänsä koko ammatissa noin kolme kuukautta. Täysi noviisi.

Kirjeessä mainitaan ”paluuposti”, koska tuohon aikaan käsikirjoitukset vielä postitettiin takaisin kirjoittajille. Merkillepantavaa sekin, että 2000-luvun alussa oli vielä aikaa ja tapana kirjoittaa hylkäyskirjeisiinkin pitkähköt perustelut. Nykyään on hyvä jos vastataan edes vakiomuotoilulla.

”29.11.2001
Marko Hautala
Vaasa

Hyvä Marko Hautala,

Kiitos tilaisuudesta tutustua romaanikäsikirjoitukseesi Kirottu maa, Alex Schullerin tutkimuksia.

Tarinan päähenkilö on Alex Schuller, 'ainoa yksityisetsivä koko maailmassa, joka on koulutettu sekä johtolankojen että ihmisluonnon asiantuntijaksi'. Kroonisesta rahapulasta kärsivä Alex saa asiakkaakseen arvoituksellisen rouva Ruthenbergin, joka pyytää häntä hankkimaan tietoja kadonneesta miehestään Ludvigista. Ludvig Ruthenberg on ensimmäisen maailmansodan veteraani, sittemmin Saksan nousevissa oikeistopiireissä vaikuttanut herrasmies, jolla on monia hämäräperäisiä harrastuksia alkemiasta germaaniseen mytologiaan ja auringonpalvontaan. Ludvigia jäljittäessään Alex saa kuulla mystisestä Sofian veljeskunnasta ja päätyy lopulta Istanbuliin, jonka maanalaisissa käytävissä veljeskunnan perustajien kerrotaan majailleen Konstantinopolin romahtamisesta asti. Tarinan makaaberissa loppuhuipennuksessa Alex laskeutuu katakombeihin, kohtaa Ludvigin ja joutuu toteamaan, että huhut veljeskunnan jumalattomista puuhista eivät ole tuulesta temmattuja.

Asetelma on hyvin lupaava ja Alexin hahmo herättää lukijan mielenkiinnon. Ammattiyhdistelmä on kiehtova, koska sekä yksityisetsivä että analyytikko liikkuvat ammateissaan näkyvän ja kätketyn maailman välillä.

Aikakaudet ja tapahtumapaikat on valittu hyvin, ja niiden kuvaus kielii laajasta yleissivistyksestä. Kerrontaa vaivaa kuitenkin eräänlainen 'oppinut näkökulma'. Teoreettisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia on vilisemällä ja usein ne jäävät melko irrallisiksi. Itse tarina on joka tapauksessa toimiva ja jännittävä, ja siitä saisi vielä paremman mikäli tiedot ja ajankuva kirjoitettaisiin kiinteämmin sisään tapahtumiin ja henkilöhahmoihin.

Suurin ongelma tarinassa on mielestäni se, että Alexin psykoanalyyttinen puoli, jota ensi sivuilta lähtien korostetaan, jää ilman kunnollista kehittelyä. Juoni kulkee omalla painollaan ja Alexin freudilaiset selittelyt kulkevat mukana päälleliimatun tuntuisina. Analyysit tuppaavat lisäksi olemaan vähän kyökkipsykologisia. En usko, että koulutettu psykoanalyytikko käyttäisi symboliikkaa niin yksinkertaisella tavalla kuin Alex – saati uskoisi/pelkäisi, että voitaisiin saavuttaa traumoista ja neurooseista vapaa inhimillinen yhteisö (s. 38). Hyvä on, sivulla 49 kerrotaan, että Alexin oppi-isät ovat nimenomaan kritisoineet häntä hätiköidyistä päätelmistä. Alex ei tosiasiassa siedä moniselitteisyyttä, ja tästä syystä analyysit ovat koomisen kaavamaisia eikä hän tunnu uskovan niihin itsekään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että tätä kautta koko Alexin psykoanalyyttinen puoli uhkaa jäädä tarpeettomaksi. Se ei tuo tarinaan paljon muuta kuin sarkastista sävyä, joka sekin muuttuu vähitellen hieman rasittavaksi. Alexin kaksoisrooliin sisältyy kuitenkin herkullisia mahdollisuuksia, joita voisi kehitellä pidemmälle.

Yleisesti ehdottaisin, että lukijan tulkinnoille hahmoista ja tapahtumista jätettäisiin enemmän tilaa. Tietty rautalangasta vääntäminen haittaa sinällään tiivistä tunnelmaa.

Miljöön kuvaus on parhaimmillaan taidokasta (esim. Hagia Sofian juuret, s. 88; 'myrkyllisten maanalaisten höyryjen tummentama kultamalja', s. 115; 'puiden varjot loivat...', s. 121), mutta toisaalla se jää abstraktiksi ('ilmassa leijui löyhkä, joka oli pilaantumisen kaikki asteet kattava sekoitus', s. 52). Mitä konkreettisempia kuvia maltat kirjoittaa, sitä vakuuttavampaa jälki on.

Jotkut vertauskuvat ovat hyvin osuvia. Sivun 64 'Kästner pyöritteli tyhjää lasia pöydänpintaa vasten ja katsoi sitä kuin näkemisenlahjansa menettänyt ennustaja kristallipalloaan' on mielestäni erinomainen. Samoin Sininen moskeija ruokaansa sulattelevana hirmuliskona (s. 85). Makaaberi huumori toimii paikoin loistavasti. Kuva Sofian veljeskunnasta nauttimassa ihmislihaa samalla onnitellen itseään sivistyksen pelastamisesta (s. 115) on väkevä.

Antoisaa oli lukea Alex Schullerin tarinaa, mutta sen verran ongelmia käsikirjoituksessa on, että paluupostissa se tulee tällä kertaa. Kiitän joka tapauksessa luottamuksesta ja toivotan kirjoitusintoa.

Parhain terveisin
Antti Arnkil
WSOY/Kotimainen kaunokirjallisuus”

Ei kommentteja: