9.1.19

Huomautuksia Sankariajasta




– Juha Seppälän Sankariaikaan on hajasijoitettu historianfilosofinen näkemys, mutta avainlauseiksi tarjoutuvat kohdat eivät muodosta yhtenäistä kuvaa. Juuri tämä tekee kokonaisuudesta kiinnostavan, kaleidoskooppimaisen. Sankariajan elävyys sekä romaanina että eräänlaisena esseenä syntyy siitä, että teosta ei saa nalkkiin, palautettua väitteiksi.

– Päähenkilö Harry Hamartinin työvuosina Suomen lippuun ei liittynyt erityisiä intohimoja. Nyt, kun hän on eläkkeellä, lippu on noussut kiistojen keskiöön. Samalla, kun siihen liitetään ristiriitaisia merkityksiä, nämä merkitykset ovat jatkuvasti pelkistymässä tyhjiksi fraaseiksi. Toisaalta: kun romaanissa mennään historian konkretiaan, ”linkkiviidakkoon”, kaikesta tulee niin monimutkaista, ettei siitä saa otetta. Yhdessä suunnassa on jääkiekkopelissä heilutettu siniristi, toisessa historian loputtomiin haarautuvat polut, joista ei ole minkään yhteisesti jaetun merkityksen kannattelijoiksi.

– Tärkeä jännite Sankariajassa: heraldiikan, lipun (ja tietyn lippuyksilön, varastetun valtiolipun) sekä ”blasonoinnin” (vaakunan sanallisen selityksen) edustama täsmällisyys ja selkeys versus historian loputon sekavuus ja yksityiskohtaisuus, inhimillisten motiivien epäselvä vyyhti. ”Täydellinen blasonointi ei olisi vaakunan- vaan maailmanselitys.” Kun Hamartinin kautta suodatetaan historiallisia kertomuksia ja anekdootteja, jokainen yritys saada kiinni selkeistä merkityksellisistä hetkistä epäonnistuu.

– Romaanissa Seppälä ei pelkää esitellä hahmoja ja aiheita repaleisina, sekoittuneina, luonnosmaisina. Asiat alkavat keskeltä tai lopusta. Langat ovat aina jo pahasti sotkussa. Kaikki on jonkinlaista kuolinpesän selvitystä tai loppusiivousta Suomen idean äärellä.

– Aina kun lippu vaihtaa omistajaa, on kyse siirrosta valtapeleissä – tai sitten pelkästä sattumasta. Lipun kulku on itsessään yksi kuva historiasta. 2000-luvulle tultaessa lippu on jo pahasti virttynyt ja tahriintunut riepu, jonka kyky kannatella merkityksiä vaikuttaa entistäkin kyseenalaisemmalta. Samaan aikaan lipulta vaaditaan ”vastauksia” hanakammin kuin aikoihin.

– Yhdellä tasolla Sankariaika on ajan vääjäämätöntä kulumista ja vanhenemista kuvaavien metaforien sarja. Elämän kuvat (Niko, luodot) ja kuoleman kuvat (vanhentuvat kehot, muistojen ”epämääräiset raiskiot”). Hauras, ohikiitävä elämä, josta ei saa otetta, ja kuolema, ”se, joka ainoana osaa asiansa ja vie kaiken”.

– Kuva ”luodoista”, puutarhaidyllistä, on tärkeä. Puutarhan ihmisiin kiteytyy yhtä aikaa se, mikä on oikeaa elämää, todella elossa olevaa, ja se, mitä vasten kiivailu Suomen lipun ympärillä näyttää tyhjältä ja mielettömältä. (Tosin onhan tässä jossakin taustalla myös se taso, johon parodisesti viitataan Suomen historiassa: jos ette nyt siellä pidä asemia, ei täällä koskaan laiteta muotopajuaitoja ja katsella laatusarjoja.)

Sankariaika pitää sisällään monien lajityyppien aineksia. Muoto on monella tapaa hämäävä. Kokeellista romaania ei aina tunnisteta kokeelliseksi. Kyseessä on proosateos, jonka sisällä on kymmeniä erilaisia proosan variaatioita, vaikka se petollisesti leikittelee juonellisella, jopa trillerimäisellä koukuttavuudella.

”Rönsy on kasvin ohut, pitkänivelvälinen ja tavallisesti vaakasuora verso, joka edistää kasvin lisääntymistä ja leviämistä. Tällainen suvuton lisääntyminen edellyttää, että kasvinosassa on riittävästi uuden kasviyksilön kaikiksi soluiksi erilaistumaan kykeneviä soluja.” (Wikipedia, "Rönsy")

– Häikäilemättömin rönsy Sankariajassa kertoo Runebergin eläimistä. Runeberg-osuus ”Lukemistossa” on siitäkin kiinnostava, että rönsy rönsyilee aina vain uusiin suuntiin, kuin lennosta tulisi mieleen uutta kerrottavaa. Historian "linkkiviidakon" ajatus toteutuu, ja ajatus Suomen idean vangitsemisesta muottiin tuntuu aina vain kaukaisemmalta.

– Rönsyilevimmissä kohdissa ei ole aina selvää edes, mikä on "päälinjaa". Ehkä tarkoituksena on nimenomaan haastaa tämä jako. Sankariaika  potkii nykyään vallalla olevaa romaanin muotovaatimuksia vastaan.

– “Miksi ihmismieli viskookin muistijälkiä satunnaisessa ja epäloogisessa järjestyksessä, vääriä ja yhteensoveltumattomia aineksia hellittämättä pyörivään myllyyn, jonka betonista valettu perusta on hatara.” Romaani kommentoimassa itseään. Myös Jauhiaisen ajatus teoksesta, joka olisi kirjoitettu “vapaalla kädellä, hengittävällä kompositiolla, tinkimättä tekstin hyveistä, täsmällisestä ja kauniista lauseesta sekä havainnon tarkkuudesta”.

– Samalla kun seurataan Hamartinin painiskelua arkistomateriaalin ja blasonointien kanssa, hänen kamppailuaan Suomen idean kirkastamiseksi, nähdään toimintaa: äijät kokoavat peltihalleja ja syövät lenkkimakkaraa; sisällissodan osapuolet sekoilevat mykkäelokuvan kohtauksia muistuttavissa takaa-ajoissa; viina, seksi ja sattuma ohjaavat historian käänteitä. Ristiriita ”ideamaailman” ja koruttoman ”tosimaailman” välillä ei loivene matkan varrella, pikemminkin syvenee. Silti, tai ehkä juuri siksi, Hamartin haluaisi juosta kokoon spektaakkelin, uuden Yhteisen. Vai onko hän kaiken alla lopulta vain sitä mitä pintatasollakin: konsultti, jollaisten maailma on? Onko kaikki lopulta vain eräänlaista kaupankäyntiä? Tietääkö hän edes itse?

– Eräässä mielessä Hamartin on kansallisromantikko, joka ei usko kansallisromantiikkaan. Mitä jää jäljelle? Hänellä on intohimo, mutta onko se alusta pitäen tuomittu yksityiseksi passioksi, tai silkaksi harrastukseksi siinä missä etelän eläkeläisten joogat ja mölkyt, vaikka se koskee asiaa, jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla yhteinen? Hamartin puhuu jostakin, minkä pitäisi ylittää kaikki alakulttuurit, mutta onko enää mitään muuta olemassakaan kuin alakulttuureja – niiden joukossa toki tilaa myös Suomen historian sommitteluille erilaisin tavoin.

– Hamartin, joka postimerkkeilee oman Suomi-projektinsa kanssa, on yhtä aikaa suuruudenhulluuden ja hivuttavan resignaation vallassa. Missä määrin hänen hankkeensa ytimessä on ikääntyvän miehen kauhunsekainen takertuminen Suuriin Merkityksiin? Tähän viitataan monin paikoin. ”Ihmiset etsivät jotain, millä vielä olisi jotain arvoa, maailmassa josta vielä yritetään napata itselle jotain arvokasta. Kuolleessa maisemassa, kuun pinnalla.” Mutta mikä tässä on Hamartinin, mikä hänestä erillisen kertojan ajattelua? Mihin Hamartin vielä uskoo, ja mikä häntä pohjimmiltaan pitää liikkeessä? Uskooko hän vaeltavansa jo ”kuolleessa maisemassa”? Ja jos maisema on kuollut, voiko siihen kasvaa mitään sellaista, josta Hamartin kaikesta huolimatta tuntuu yhä haaveilevan, vai onko kohtalona vain päätyä täyttämään tyhjää maisemaa kaikenlaisella rihkamalla?

– Jauhiaisen läpäisee rinnakkainen paradoksi: yhtäältä hänet ironisoidaan ajan kärryiltä pudonneeksi hasbeeniksi, toisaalta hän esittää terävää analyysia 2010-luvun todellisuudesta. Hän on sofistikoituneimmalla mahdollisella tavalla voimaton, niin kuin kirjallisuus nykyajassa. Eletäänhän aikaa, ”jolloin paljon ajattelevat ihmiset eivät enää kyenneet vaikuttamaan mihinkään”.

– Yläkaapit ja niiden roju, oma ontologiansa romaanissa. Historian yksi vertauskuva. Lipun matka laatikossa omistajalta toiselle eri yläkaappien kautta. Yhtäällä sanotaan, että lippu ei ole mikä tahansa esine, toisaalla se päätyy yläkaappeihin, ”kaiken epämääräisen säilytyspaikkoihin”, muun rojun sekaan.

”Kävelimme, koska romaanissa niin kuuluu tehdä.” Yksi mahdollinen avainlause, full meta, neljännen seinän rikkominen, joka viimeistään näyttää Sankariajan ennen muuta historianfilosofisena esseenä.

1 kommentti:

Ritva kirjoitti...

Onpas hieno! :)