Athenäum 116

”Romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta. Sen tarkoitusperänä ei ole vain kaikkien runouden erillisten lajien jälleenyhdistäminen ja runouden saattaminen jälleen kosketuksiin filosofian ja retoriikan kanssa. Se haluaa, ja sen myös pitää milloin sekoittaa, milloin sulauttaa toisiinsa runous ja proosa, nerous ja kritiikki, taiderunous ja luonnonrunous; sen on tehtävä runoudesta elävää ja seurallista, ja elämästä ja yhteiskunnasta runollista, runollistettava sukkeluus ja täytettävä ja kyllästettävä taiteen muodot kaikenlaisella sopivalla sivistävällä aineksella ja sielutettava ne huumorin käänteillä. Se kattaa kaiken, mikä vain on runollista; se ulottuu suurimmista itseensä taas lukuisia järjestelmiä sisältävistä taiteen järjestelmistä aina siihen huokaukseen, siihen suudelmaan asti, jonka runoileva lapsi ilman mitään taiteellisia pyrkimyksiä laulaessaan antaa. Se voi siinä määrin kadota esittämäänsä, että tekisi mieli uskoa kaikenlaisten runollisten yksilöiden luonnehtimisen olevan sen ainoana silmämääränä; ja kuitenkaan ei vielä ole mitään muotoa, joka olisi tehty täydellisesti ilmaisemaan tekijän hengenlaatua: näin monet taiteilijat, jotka halusivat kirjoittaa edes yhden romaanin, ovat summamutikassa esitelleet itseään. Vain romanttinen runous voi eepoksen lailla tulla koko ympäröivän maailman peiliksi, aikakauden kuvaksi. Ja samalla se voi parhaiten leijua esitettävän ja esittäjän välillä, vapaana kaikesta reaalisesta ja ideaalisesta intressistä, runollisen refleksion siivillä; se voi yhä uudelleen potensoida tätä refleksiota ja monistaa sen ikäänkuin loputtomassa peilien sarjassa. Se kykenee muotoutumaan mitä korkeimmalla ja monipuolisimmalla tavalla; ei vain sisältä käsin, vaan myös ulkoa sisäänpäin; se näet organisoi yhtäläisesti jokaisessa osassaan kaiken, minkä pitää muodostaa kokonaisuus sen tuotteissa. Tämän ansiosta sen eteen avautuu rajattomasti kasvavan klassisuuden taivaanranta. Romanttinen runous on taiteiden parissa sitä, mitä sukkeluus on filosofiassa ja seura, kanssakäyminen, ystävyys ja rakkaus elämässä. Muut runouslajit ovat valmiita, ja ne voidaan nyt täydellisesti analysoida. Romanttinen runouslaji on vielä syntymässä; sen varsinainen olemus onkin, että se on aina syntymässä voimatta koskaan tulla valmiiksi. Mikään teoria ei pysty ammentamaan sitä tyhjiin, ja vain korkeampia voimia aavisteleva kritiikki voisi uskaltautua luonnehtimaan sen ihanteita. Vain se on ääretöntä, koska vain se on vapaata, ja se tunnustaa ensimmäiseksi laikseen, ettei runoilijan vapaus siedä mitään yläpuolellaan olevaa lakia. Romanttinen runouslaji on ainoa, joka on enemmän kuin laji, se on ikäänkuin runotaide itse: sillä tietyssä mielessä kaikki runous on tai sen tulisi olla romanttista.”

Friedrich Schlegel, Athenäum-fragmentti 116 (suom. Vesa Oittinen)

Alkuteksti:

”Die romantische Poesie ist eine progressive Universalpoesie. Ihre Bestimmung ist nicht bloß, alle getrennte Gattungen der Poesie wieder zu vereinigen, und die Poesie mit der Philosophie und Rhetorik in Berührung zu setzen. Sie will, und soll auch Poesie und Prosa, Genialität und Kritik, Kunstpoesie und Naturpoesie bald mischen, bald verschmelzen, die Poesie lebendig und gesellig, und das Leben und die Gesellschaft poetisch machen, den Witz poetisieren, und die Formen der Kunst mit gediegnem Bildungsstoff jeder Art anfüllen und sättigen, und durch die Schwingungen des Humors beseelen. Sie umfaßt alles, was nur poetisch ist, vom größten wieder mehre Systeme in sich enthaltenden Systeme der Kunst, bis zu dem Seufzer, dem Kuß, den das dichtende Kind aushaucht in kunstlosen Gesang. Sie kann sich so in das Dargestellte verlieren, daß man glauben möchte, poetische Individuen jeder Art zu charakterisieren, sei ihr Eins und Alles; und doch gibt es noch keine Form, die so dazu gemacht wäre, den Geist des Autors vollständig auszudrücken: so daß manche Künstler, die nur auch einen Roman schreiben wollten, von ungefähr sich selbst dargestellt haben. Nur sie kann gleich dem Epos ein Spiegel der ganzen umgebenden Welt, ein Bild des Zeitalters werden. Und doch kann auch sie am meisten zwischen dem Dargestellten und dem Darstellenden, frei von allem realen und idealen Interesse auf den Flügeln der poetischen Reflexion in der Mitte schweben, diese Reflexion immer wieder potenzieren und wie in einer endlosen Reihe von Spiegeln vervielfachen. Sie ist der höchsten und der allseitigsten Bildung fähig; nicht bloß von innen heraus, sondern auch von außen hinein; indem sie jedem, was ein Ganzes in ihren Produkten sein soll, alle Teile ähnlich organisiert, wodurch ihr die Aussicht auf eine grenzenlos wachsende Klassizität eröffnet wird. Die romantische Poesie ist unter den Künsten was der Witz der Philosophie, und die Gesellschaft, Umgang, Freundschaft und Liebe im Leben ist. Andre Dichtarten sind fertig, und können nun vollständig zergliedert werden. Die romantische Dichtart ist noch im Werden; ja das ist ihr eigentliches Wesen, daß sie ewig nur werden, nie vollendet sein kann. Sie kann durch keine Theorie erschöpft werden, und nur eine divinatorische Kritik dürfte es wagen, ihr Ideal charakterisieren zu wollen. Sie allein ist unendlich, wie sie allein frei ist, und das als ihr erstes Gesetz anerkennt, daß die Willkür des Dichters kein Gesetz über sich leide. Die romantische Dichtart ist die einzige, die mehr als Art, und gleichsam die Dichtkunst selbst ist: denn in einem gewissen Sinn ist oder soll alle Poesie romantisch sein.”