Yksitoista viikkoa. Sitten kaikki olisi kunnossa.
Yksitoista viikkoa työtä ja kauppaa, sen jälkeen rahaa olisi tarpeeksi ja hommat voisi lopettaa. Walter saisi kuolla rauhassa.
Breaking Badin toisen tuotantokauden avausjaksossa Walter White istuu autossa yhteistyökumppaninsa Jesse Pinkmanin kanssa ja tekee laskelmia. Aikaa ei ole paljon, koska keuhkosyöpä on todennäköisesti parantumaton. Kemianopettajan palkka ei riitä kalliisiin hoitoihin eikä rahaa kerry säästöön tulevia vuosia varten. Skyler-vaimo jäisi tyhjän päälle kahden lapsen kanssa, joista toinen on vielä kohdussa. Talo menisi alta, kun perheen elättäjä olisi poissa.
Jo normaalioloissa Walter on joutunut tekemään kahta työtä. Opettajan toimensa ohella hän on käynyt autopesulassa osa-aikahommissa. Rahat ovat juuri ja juuri riittäneet tavallisiin menoihin. Luottovelkaa on. Sieraimet ovat pysyneet pinnan yläpuolella, mutta Walterin sairastuminen näyttää kohtalokkaalta iskulta. Vakuutus ei korvaa hoidoista koituvia hirvittäviä kuluja.
Mutta Walter on keksinyt suunnitelman, jonka avulla kaikki järjestyisi: hän on ryhtynyt valmistamaan metamfetamiinia. Walterin taidoilla synteettisestä piristeestä on saatu puhtaampaa kuin katukaupassa on koskaan nähty. Uusi kristalli on alkanut syrjäyttää huonompia aineita markkinoilta.
Kauppamieheksi Walter on saanut painostettua entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin, jolla on alalta kokemusta. Walter on sattumalta nähnyt Jessen rikollisissa puuhissa ja uhannut käräyttää tämän ellei saa apua.
Toisen kauden alussa ollaan tilanteessa, jossa Walter ja Jesse ovat jo menestyksekkäästi valmistaneet ainetta matkailuautoon rakennetussa laboratoriossa ja saaneet tavaraa eteenpäin. Määrät ovat kuitenkin Walterin mielestä liian pieniä, ja niinpä hän on pakottanut Jessen mukaan isompaan liigaan. Jessen varoituksista huolimatta Walter on päätynyt asioimaan suoraan Albuquerquen merkittävän diilerin Tuco Salamancan kanssa. Vainoharhainen, impulsiivisen väkivaltainen Tuco on suostunut kaupantekoon, jossa puhutaan grammojen sijaan kiloista.
Walter on laskenut, että Tucon hyväksymällä tahdilla tulevaisuuden turvaksi tarvittavat 737 000 dollaria saadaan kokoon noin yhdessätoista viikossa. Lasten opiskelut, asuntolaina, kulutusluotot, kymmeneksi vuodeksi käyttörahaa. Kohta Walter voisi eläköityä huumehommista eikä vaimon tarvitsisi tietää mitään.
Puoliso on kyllä ihmetellyt, missä Walter aikaansa viettää, mutta kaikkien kannalta olisi mukavampaa, jos ei jouduttaisi puhumaan tapetuista vihollisista ja heidän hävitetyistä ruumiistaan, ei pahoinpitelyistä eikä murtovarkauksista, joita Walterin tee-se-itse-eläkevakuutus edellyttää. Kaikki on kuitenkin tehty hyvästä syystä, perheen eteen. Näin toimii itsenäinen, vastuullinen mies.
Walterin suunnitelma ehtii olla voimassa muutamia minuutteja. Sen jälkeen asiat alkavat jälleen riistäytyä käsistä kammottavin seurauksin. Kuvio on sarjassa toistuva: Walter järkeilee, suunnittelee ja selittää. Sen jälkeen arvaamattomat voimat pääsevät irti ja käynnistyy sivuvaikutusten helvetillinen ketjureaktio.
Hypättyään huumebisnekseen Walter löytää itsensä painajaismaisesta maailmasta, jossa tappaminen, jatkuva valehtelu ja ryöstöt ovat arkipäivää. Hänellä on kuitenkin hämmentävä kyky selittää asiat parhain päin silloinkin, kun ollaan jo menossa kohti uutta katastrofia.
Lisäksi Walter huomaa nauttivansa uudesta roolistaan. Luodessaan nahkansa ja muuntautuessaan ”Heisenbergiksi” Walter löytää uudelleen tukahdutetun kunnianhimonsa kemistinä. Samalla hän tulee vieneeksi katkeraan loppuun itsenäisen miehen fantasiansa. Walter kammoaa ajatusta siitä, että olisi muista riippuvainen. Mutta myrkyllinen versio yksilön riippumattomuuden ideasta vie häntä kohti alati kamalampia riippuvuuksia.
*
Kun Breaking Badin luoja Vince Gilligan törmäyttää yhteen kaksi eri todellisuutta, New Mexicon alamaailman ja tavallisen keskiluokkaisen elämänmenon, hän tulee korostaneeksi sitä, mikä maailmoille on yhteistä: jatkuva, piinaava huoli pärjäämisestä taloudellisten realiteettien puristuksessa.
Uutiset kertovat talouden ongelmista, ja pitkin tarinaa viitataan vuoden 2008 talousromahduksen jälkeiseen tilanteeseen. Jopa sarjan menestyneet hahmot, kuten Skylerin esimies Ted, tuovat esiin pelkonsa putoamisesta. Mitä tapahtuisi, jos toimeentulo menisi ja lapset joutuisivat tyhjän päälle? Koulumaksuihin ei olisi varaa, auto menisi myyntiin. Ihmiset elävät epävarmuuden tilassa, monet jopa kuilun partaalla.
Sarjan mittaan tulee tutuksi myös Albuquerquen köyhä väestö, niin rahattomat valkoiset kuin paperittomat maahanmuuttajat sekä osavaltion alkuperäisasukkaat. Karkotusuhan alla elävillä työläisillä, kodittomilla ja zombietaloissa majailevilla narkomaaneilla ei näytä olevan mitään toivoa nousta olosuhteiden yläpuolelle. Mutta ei keskituloistenkaan luokkaliikkuvuus suuntaudu kuin alaspäin. Suojassa on vain ohut Bentleyllä ajava eliitti.
Alamaailmassa pienet toimijat saattavat nousta hetkellisesti parempiin asemiin. Riskit ovat kuitenkin valtavat, ja aina on viisaampaa pysytellä jonkun paikallisen rahamiehen siipien suojassa ja tyytyä osaansa. Alussa Jesse valistaakin Walteria, että on tiedettävä paikkansa. On hullua lähteä tunkemaan itseään Tucon kaltaisen kihon reviirille. Se ajaa koko järjestelmän epätasapainoon, niin kuin Walter saa pian nahoissaan tuntea.
Itsenäisyydestä unelmoiva Walter löytää itsensä alati tihenevästä riippuvuussuhteiden seitistä. Jokainen askel kohti autonomiaa johtaa yhä kamalampaan sidokseen seuraavan tason pomon kanssa. Walterin luonnostelema exit-strategia käy toivottomaksi. Tältä alalta ei jäädä kultakello ranteessa eläkkeelle. On jatkettava pakoa eteenpäin, aina syvemmälle pimeyteen.
Sarjassa siteerataan usein Kummisetää, ja eräs hahmoista pääsee lausumaan trilogian kolmannen osan kuuluisimman repliikin: ”Just when I thought I was out, they pull me back in.” Yhdellä tasolla koko Breaking Bad on tämän avainlauseen kehittelyä mahdollisimman absurdiin pisteeseen.
Eräässä jaksossa mainitaan, että Walterin tulot kemianopettajana ovat 43 000 dollaria vuodessa. Walterin käytyä sairaalassa nähdään, kuinka printteri raksuttaa laskua muutamasta vaivaisesta päivästä. Summa on moninkertaisesti Walterin kuukausipalkan verran, ja varsinaiset syöpähoidot tietävät monumentaalisia lisäkustannuksia.
Neljännen kauden puolivälissä käy ilmi, että Walter tienaa huumeilla noin seitsemän miljoonaa vuodessa. Uudessa toimessaan hänen on kuitenkin jatkuvasti tapettava ja valehdeltava enemmän pysyäkseen edes hengissä.
Breaking Badin hahmojen väliset suhteet ovat tyypillisesti molemminpuolisia kiristyssuhteita, joista ei ole minkäänlaista onnellista ulospääsyä. Ihmisten keskinäinen riippuvuus toisistaan toteutuu irvikuvana, jossa jokainen osoittaa toista aseella päähän.
Epäterveet suhteet, velkakierteet ja yleinen pelko riivaavat lähes kaikkia. Eikä toivottomuuden aikaansaamiseksi tarvita edes rikoksia, koska jo tavallinen keskiluokkainen elämä on aineellisten huolten miinakenttä. Breaking Badin synkän fiktiolinssin läpi amerikkalainen arki ei vaikuta ruusuiselta, eikä itse asiassa edes siedettävältä.
*
Teoksessaan Pohjoinen teoria kaikesta (2017) Anu Partanen on vertaillut amerikkalaista ja pohjoismaista näkökulmaa sosiaaliturvaan ja verotukseen. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa tietokirjassa Partanen kuvaa järkytystään Yhdysvaltoihin muuton jälkeen. Uudella mantereella hän tajusi yhtäkkiä olevansa oman onnensa ja mahdollisen työnantajansa armeliaisuuden varassa asioissa, jotka aiemmin olivat hänelle taattuja.
“On vaikea liioitella, miten perusteellisesti sairausvakuutuksen menettäminen tuhosi turvallisuudentunteeni. Lähes kaikissa muissa nykyaikaisissa teollisuusmaissa, Suomi mukaan lukien, terveydenhoitoa pidetään perustavana ihmisoikeutena. Minun oli liki mahdotonta ymmärtää, että uudessa kotimaassani pidettiin hyväksyttävänä jättää apua tarvitsevat ilman hoitoa tai ajaa heidät vararikkoon hoitolaskujen vuoksi.”
Partanen alkoi sekä henkilökohtaisista syistä että journalistin mielenkiinnosta selvittää amerikkalaisen järjestelmän kiemuroita ja joutui pian toteamaan, että huippumodernin teollisuusmaan versio sosiaaliturvasta oli byrokratian, riiston ja epävarmuuden sokkelo.
“[A]merikkalaiset vakuutusyhtiöt, lääkärit, sairaalat ja muut terveydenhuollon tärkeimmät osapuolet ovat pääasiassa voittoa tavoittelevia yrityksiä, jotka veloittavat mahdollisimman paljon mahdollisimman vähästä. Lisäksi Yhdysvaltain hallinto ei maksa työttömille vakuutusta eikä säätele palveluiden hintoja pitääkseen hinnat kurissa.”
Partasen mukaan ihmiset päätyvät lääkärilaskujen takia konkursseihin, velkavankeuteen tai sukulaistensa elätettäviksi. Taloudellinen ahdistus määrittää amerikkalaista elämää aivan eri mitassa kuin muissa kehittyneissä maissa. Tässä ”painajaisten labyrintissa” on 2000-luvulla ajauduttu jatkuvasti huonompaan suuntaan.
“Vuosien 2003 ja 2013 välillä työnantajien tarjoamien sairausvakuutuksien hinta nousi kolme kertaa nopeammin kuin palkat. Työntekijöiden vakuutusmaksut ja omavastuuosuus kaksinkertaistuivat. Amerikkalaisten palkasta menee siis huomattavasti suurempi osuus terveydenhoitoon kuin vain vuosikymmen sitten.”
Kun Partanen vertaa Yhdysvaltain järjestelmää pohjoismaiseen, hän päätyy teesiinsä, jonka mukaan amerikkalainen unelma vapaudesta, riippumattomuudesta ja yksilöllisyydestä toteutuu paradoksaalisesti Pohjoismaissa. Tähän Partasen ajatukseen ovat Yhdysvalloissa sittemmin tarttuneet jotkut näkyvät demokraattipoliitikot, kuten Bernie Sanders.
Yleisen amerikkalaisen näkemyksen mukaan pohjoismaissa eletään ”holhousvaltiossa”, jossa sosialistinen keskusvalta työntää näppinsä kaikkeen. USA:ssa sen sijaan rahojen käytöstä saa päättää itse. Partasen mukaan sikäläinen järjestelmä on kuitenkin ajanut suuren osan tavallisista ihmisistä riippuvuuksien ja talousvaikeuksien syvenevään noidankehään, josta ei ole ulospääsyä. Vähävaraiset jättävät kalliit sairausvakuutukset ottamatta, mikä kostautuu tilanteissa, joissa hoitoa tarvittaisiin. Äideillä ei ole mahdollisuutta pitää äitiyslomaa, töihin on pakko palata mahdollisimman pian. Elämänkaari päiväkodista vanhainkotiin näyttäytyy taloudellisten vaarojen esteratana. Järjestelmä ohjaa voitot superrikkaiden kultapossukerholle samaan aikaan kuin keskiluokan ahdinko syvenee ja köyhien kohtalo on jo syntymässä sinetöity.
Partanen ehdottaa amerikkalaisen pudotuspelin tilalle ”pohjoismaista rakkausteoriaa”, jonka on muotoillut ruotsalainen tutkija Lars Trägårdh. Sen mukaan nimenomaan pohjoismaisessa järjestelmässä on kyetty luomaan kaikille tasapuoliset mahdollisuudet rakentaa elämäänsä vailla jatkuvaa taloudellista paniikkia. Sellaisissa oloissa ihminen voi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.
“Pohjoismaisen rakkausteorian tavoite on estää [...] ihmissuhteiden syöpyminen luomalla yhteiskunnallisia järjestelyjä, joiden ansiosta jokainen voi rakastaa niin vapaasti kuin mahdollista ja ilman takaajatuksia.”
Partanen mainitsee kirjassaan ohimennen myös Breaking Badin ja sen pohjalta tehdyn nettimeemin, jossa kuvitellaan sarjan asetelma universaalin sosiaaliturvan maassa. ”Herra White, teillä on syöpä, hoidot alkavat ensi viikolla. Loppu.” Breaking Bad ei olisi voinut syntyä muualla kuin Yhdysvalloissa, koska vain siellä ristiriita huippumodernin, ”vapaan” yhteiskunnan ja retuperällä olevan terveydenhuoltojärjestelmän välillä on niin syvä.
Mutta olisiko Walter hyväksynyt pohjoismaista hoivaa, jos sellaista olisi ollut tarjolla? Suuri osa hänen ongelmistaan tuntuisi juontuvan vääristyneestä riippumattoman miehen mielikuvasta, joka jatkuvasti ajaa häntä tekemään kaikkein huonoimpia valintoja.
*
Breaking Badin pyöriessä televisiossa Yhdysvalloissa hyväksyttiin suuri terveydenhuoltouudistus, Affordable Care Act eli Obamacare. Siitä lähtien republikaanit ovat pyrkineet kumoamaan lain, ja sen tulevaisuus on epävarmalla pohjalla.
Oli hyvin hämmentävää seurata vuoden 2017 amerikkalaista keskustelua Obamacaren kumoamisyritysten ympärillä. Esiin nousi pohjoismaisesta näkökulmasta käsittämättömiä tulkintoja siitä, mitä vapaus ja riippumattomuus pohjimmiltaan tarkoittavat. Esimerkiksi republikaaniedustaja John Shimkus kysyi eräässä väittelyssä aivan tosissaan, miksi miesten pitäisi osallistua äitiydestä koituviin kustannuksiin. Eiväthän miehet synnytä. Obamacareen sisältyy lista tietyistä perusetuuksista, ja niihin kuuluu äitiydestä ja lapsen syntymästä koituvien kulujen korvaamista. Nämä ihmiselämän tärkeimpään ytimeen kuuluvat tukimuodot ovat kuitenkin nykyisen äärirepublikaanisen ajattelun mukaan loukkaus valinnanvapautta kohtaan.
Shimkusin kanta oli sentään jopa amerikkalaisittain melkoisen paksu ja herätti kritiikkiä. Tällaisissa väittelyissä välähtää kuitenkin esiin perustava ero suhteessa siihen, miten USA:ssa ja Suomessa mielletään koko kansalaisuuden ajatus.
Kun näin Shimkusin kommentin taannoin Twitterissä, tuntui kuin olisin kuunnellut ulkoavaruuden olennon puhetta. Tajusin yhden niistä perussiteistä, jotka määrittävät koko suhdettani yhteiskuntaan. Miten minä liityn muiden elämään ja miten muut liittyvät minun elämääni? Millä tavalla me – tuntemattomat, jotka ohitamme toisemme kadulla – olemme osa samaa yhteiskuntaa, tai nykyään jo hiukan epäilyttävältä kalskahtavaa ”kansaa”? Mistä yhteenkuuluvuuden kokemus syntyy? Alitajuisesti sen täytyy liittyä jaetun riskin ja vastuun ajatuksiin. Minua ei yhdistä muihin mikään rotupiirre tai kansallinen kaanon, vaan kehollisuus ja haavoittuvaisuus. Tämä nousee jatkuvasti mieleeni, kun seuraan Breaking Badin kaltaista satiiria tai älyttömiä debatteja yksilönvapaudesta.
Siinä, että voimme tulla yhteiskuntana tietoisiksi hauraudestamme ja rakentaa järjestelmiä, joiden kautta huolehdimme toisistamme, on jotain ihmeellistä, suurta. Ymmärrämme, että kuka tahansa voi yhtä lailla sairastua, vammautua tai kuolla – että ihminen syntyy, synnyttää elämää, tuntee kärsimystä ja nautintoa, ja että näiden realiteettien täytyy olla aivan kaiken yhteiskunnallisen ajattelun ja päätöksenteon lähtökohtia.
Tämä näkökulma hyvinvointivaltioon tuli esiin myös Ken Loachin dokumenttielokuvassa The Spirit of ’45 (2013), joka kuvaa sodanjälkeisen Britannian yhteiskunnallisia uudistuksia, kuten paremman terveydenhuoltojärjestelmän rakentamista. Eräs elokuvassa haastatelluista toi esiin sosiaaliturvan perustana olevaa ajatusta:
“Riski jaetaan, jotta kaikki tuntevat olevansa vastuussa kaikista. Pidämme huolta toisistamme. Se, että on sinut sen kanssa, että huolehtii muista, on todella tärkeää. Se tekee sivistyneemmäksi. Olen todella ylpeä, että kehitimme terveydenhuollon. Jos olisin amerikkalainen, häpeäisin sitä, että asun rikkaassa maassa, jolla ei ole varaa anteliaisiin ajatuksiin.”
Huolehtiminen toisista, yhteiskunnan rakentaminen tällaisen keskinäisen vakuutuksen pohjalle, on sivistystä. Anu Partanen puhuu samasta kirjassaan:
“Yhdysvaltain nykysysteemi – vaikka emme sitä ehkä huomaakaan – ei ole ainoastaan huono tapa järjestää terveydenhuoltoa; se kirjaimellisesti repii hajalle kansakunnan halun tukea toinen toistaan.”
Breaking Badissa Skyler yrittää vakuutella miehelleen, että joskus on oikein ottaa vastaan muiden apua. Walter ei kuitenkaan hyväksy edes oman poikansa rakentamaa nettisovellusta, jolla kerätään hoitoihin rahaa.
Sarjan viimeisellä kaudella Walter ajautuu yhteistyöhön vastenmielisten uusnatsien kanssa. Yksi heistä tilittää tovereilleen, kuinka ”holhousvaltio” puuttuu kaikkeen. Lapsilla on pyöräilykypärät ja lentokoneessa ei saa enää tupakoida. Keskusvallan ja säädösten vastaisuus yhdistääkin Gilliganin jälkimodernissa lännentarinassa mitä erilaisimpia hahmoja. Niin natsit kuin lakimies Saul Goodman ja päältäpäin kunnollinen liikemies Ted Beneke puhuvat valtion roolista pelkästään kielteiseen sävyyn.
Breaking Badin maailmassa korostuvat paikalliset yhteisöt: perhe, kaveriporukat, rahamiesten ympärille rakentuvat jengit. Suurimpia merkityksellisiä elämänpiirejä ovat kaupunki ja osavaltio. Keskusvalta on abstrakti välistävetäjä. ”Uncle Sam’s pocket” on vihattava moolokinkita, jonne ihmisille itselleen kuuluvat rahat katoavat.
Saul Goodmanin hahmon ympärille rakennetussa spin-off-sarjassa Better Call Saul tämä keskusvallan vastaisuus satirisoidaan loppuun saakka. Saul saa kutsun miljonääri Rickyn tiluksille. Ricky haluaa palkata Saulin ajamaan oikeusjuttua, jossa miljonääri eroaisi Yhdysvalloista ja hänen ranchinsa itsenäistyisi omaksi valtiokseen. Ricky tarjoaa miljoonan könttäsummaa oikeusjutun läpiviennistä, ja Saul ehtii jo innostua, kunnes käy ilmi, että valuutta onkin Rickyn itse painamaa uuden valtion rahaa. Arvottomia seteleitä koristaa samaisen Rickyn naama.
Gilliganin Amerikassa rahan ja vallan keskittymät vetävät piiriinsä niiden armoilla olevat ihmisparat. Joko olet hyvän työnantajan tai hetkellisesti suopean rikollispomon suojeluksessa tai sitten putoat ulkopuolelle haaskalintujen nokittavaksi. Kaikki ovat taloudellista valtaa pitävien panttivankeina.
Kun Walter ja Jesse päätyvät suuren luokan diilerin Gus Fringin leipiin, Gusin imperiumi pitää loitolla sekä poliisin että meksikolaisen kartellin. Lailliselle yhteiskunnalle Gus näyttäytyy nuhteettomana liikemiehenä, joka lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja auttaa poliisia. Kartellin suuntaan hän taas on sen verran kova voimatekijä, että hänen kanssaan on neuvoteltava yhteisistä jakelusopimuksista. Walter valmistaa Gusin maanalaisessa laboratoriossa nyt jo satojen kilojen eriä sinistä kristalliaan. Tilanne vakiintuu joksikin aikaa sellaiseksi, että Walter voi teeskennellä tienaavansa asiallisesti rahaa perheelleen.
Tietenkin hän on sekä toimeentulonsa että henkensä velkaa Gusille, jonka tarkkailukameran valvonnassa hän joutuu työskentelemään. Ja kun voimapoliittinen tasapaino järkkyy, Walteria uhkaavat pian sekä poliisin että kartellin voimat.
Walterin rikollisten puuhien lopullisesti paljastuttua Skylerille tämä joutuu punnitsemaan, jatkaako miehensä rinnalla. Samana päivänä kun Walter vaatii Skyleria tekemään valintansa, Skyler päättää iskeä työpaikalla pomonsa Tedin. Nähdään pornoelokuvamaisen vieraantuneeksi tyylitelty kohtaus kopiokoneen äärellä. Skyler tekee siirtonsa ja ilmaisee Tedille haluavansa suhteeseen. Hän on vaihtamassa yhden rahamiehen toiseen, koska ei näe muutakaan pelastusta. Kun sitten Skyler nähdään myöhemmin Tedin kylpyhuoneessa, hän kipristelee varpaitaan lattian lämpimillä kaakeleilla. Yksityiskohta voisi olla sattumanvarainen ellei Gilligan olisi niin hysteerisen tarkka detaljeista. Kun sarja on muutenkin täynnä viittauksia 80-luvun elokuviin, ajatukset kulkeutuvat Die Hardin alkupuolen kohtaukseen, jossa Bruce Willisin roolihahmo kipristelee varpaitaan matolla vähän ennen kuin panttivankitrilleri pääsee vauhtiin ja Willis joutuu pakenemaan paljain jaloin tornitalon kerroksiin. ”Paholainen on yksityiskohdassa”, niin kuin Skyler sanoo toisessa tilanteessa. Ohimenevä varvaskohtaus korostaa ihmisen panttivankimaista asemaa Breaking Badissa ja toisaalta hänen haurasta kehollisuuttaan. Nyt nautiskellaan kylpyhuoneessa, mutta pian taas juostaan paljain jaloin lasinsirpaleilla.
Partanen viittaa kirjassaan westernien todellisuuteen – maailmaan, joka on lähellä Vince Gilliganin sydäntä. Partasen ensivaikutelma uudesta kotimaastaan, johon hän saapui suurin odotuksin, oli kokemus joutumisesta heitteille: ”Olin eksyksissä erämaassa. Ja amerikkalaisessa erämaassa jokainen on omillaan.” USA:n ja meikäläisten olosuhteiden eron Partanen kiteyttää historian valossa seuraavasti: ”Yhdysvallat on jo pitkään ollut palaamassa villin lännen menneisyyteensä, kun taas Pohjoismaat ovat vieneet individualismin loogiseen edistyksen suuntaan ja kohti tulevaisuutta.”
*
Albuquerque valikoitui Breaking Badin tapahtumapaikaksi sattumalta. Alun perin sarja piti kuvata Los Angelesissa, mutta verotussyistä päädyttiin New Mexicoon. Voin kuvitella Gilliganin riemun, kun hän on ensimmäistä kertaa ajellut katselemassa mahdollisia kuvauspaikkoja – sekä itse kaupunkia että erityisesti autiomaata ja Navajo-reservaattia sen länsipuolella.
Eräässä jaksossa kuullaan radiosta, että Albuquerquessa on 330 aurinkoista päivää vuodessa. Sataakohan koko sarjassa kertaakaan? Tasainen, armoton auringonvalo sekä hiekanruskeat, paahtuneet värisävyt antavat Breaking Badille visuaalisen perusilmeen.
Aina kun Walter ja Jesse lähtevät matkailuautollaan autiomaahan ”kokkaamaan”, ajetaan ensin tolkuton matka maanteitä ja sitten pölyisiä kärrypolkuja keskelle ei mitään. Ympärillä on silmänkantamattomiin auringonpolttamaa maata, kaktuksia ja kuivia heinätuppaita. Kaukana autereessa piirtyy vuorijonon pahaenteinen profiili. Lohduttoman maiseman ylle levittäytyy herkullisen sininen taivas cumuluksineen.
Aivan varmasti New Mexicon osavaltiossa on myös metsiä, mutta Gilligan kätkee ne katsojilta visusti. Kun kaupungista poistutaan, nähdään lähinnä rannatonta aavikkoa. Skorpionien ja hämähäkkien ekologinen lokero soveltuu ruumiiden, rahojen ja aseiden kätkemiseen sekä kivikasvoisten miesten neuvotteluihin pysäköityjen autojen edustalla. Asekauppias sanoo Walterille, jonka tapahtumat ovat tempaisseet jo lopullisesti irti kemianluokan rauhasta: ”Tämä on länttä. Jos sinua uhataan, sinulla on oikeus ampua tappaaksesi.”
Myös Albuquerquen kaupunkimiljöö on visuaalisen americanan juhlaa: autojen hautausmaat, pesulat ja myymälät automaattiovineen, narkkareiden hökkelit, lakimies Saul Goodmanin mauttomat vastaanottotilat. Mikään hahmojen pukeutumisessa, autoissa, heidän kotiensa sisustuksessa ja esineistössä ei ole ylimalkaista. Jokainen kohtaus on kudottu kiinni miljöisiin ja esineisiin, joilla on määrätty materiaalinen ilmeensä: parkkipaikat, aavikkomaisemat, takapihat, varastohallit, dinerit, joiden pöydissä käydään salaisia keskusteluja.
Tapahtumapaikat ja rekvisiitta ovat kuin aineellistunutta amerikkalaista runoutta, samoin kuin sarjan jaksojen nimet: ”Box Cutter”, ”Bullet Points”, ”Shotgun”. Loputtomilla materiaalisilla yksityiskohdilla herkutellessaan sarja alleviivaa, kuinka ihminen on aineen realiteeteista pääsemättömissä.
*
Keskitysleiriltä hengissä selvinnyt italialainen kirjailija ja kemisti Primo Levi julkaisi 1975 romaanin nimeltä Jaksollinen järjestelmä. Se kuvaa kirjailijan elämänvaiheita ja ajatuksia parinkymmenen alkuaineen kautta. Jokainen teoksen luku sisältää omaelämäkerrallisen tarinanpätkän, joka kiertyy tietyn alkuaineen, kuten vaikka raudan, hopean tai hiilen ympärille. Kemianopiskelijan ja myöhemmin ammattikemistin työ nostaa esiin muistoja ihmissuhteista, sattumista ja vastoinkäymisistä. Kemia näyttäytyy Levin käsittelyssä sekä kovana luonnontieteenä että sotkuisena alkemian kaltaisena yritysten ja erehdysten leikkinä.
Aine on Jaksollisessa järjestelmässä täynnä tuntemattomia ulottuvuuksia ja salaisuuksia. Ihminen yrittää maanitella tai pakottaa sitä paljastamaan itsensä, mutta alkuaineet vetäytyvät epäpuhtaisiin seoksiin ja vuorten kätköihin. Aineen lyyrinen oikullisuus turhauttaa ja viehättää kemistiä.
“Mendelejevin jaksollinen järjestelmä, jota juuri noina viikkoina vaivalloisesti opimme setvimään, oli runoutta, korkeampaa ja juhlallisempaa kuin kaikki lyseossa oppimamme runous – jos tarkkaan ajatteli, siinä oli jopa riimi!”
Ylpeä henki joutuu usein nöyrtymään, kun yritetään saada materia palvelemaan ihmisen tarkoituksia. Aine ei koskaan paljasta salaisuuksiaan kokonaan.
Hengeltään ja tyyliltään Breaking Bad on tyystin erilainen kuin Levin romaani, mutta myös Gilliganin tarinan keskipisteessä on kemisti, jonka luonnontieteellinen näkökulma levittäytyy koko teokseen. Aine itse on ehdottomasti yksi Breaking Badin päähenkilöistä, ja luonnontieteellinen kausaalisuuden ajatus, sovellettiin sitä sitten miten ironisena muunnelmana tahansa, on yksi tärkeimmistä tarinaa eteenpäin vievistä tekijöistä.
Breaking Badin ensimmäisellä kaudella nähdään luokkahuoneeseen sijoittuva kohtaus, jossa Walter kertoo oppilailleen kemiallisten reaktioiden luonteesta. Hän toteaa, että reaktiot voivat olla nopeita tai hitaita. Jos reaktio on asteittainen, energian muutos on lievä. Sitä ei välttämättä edes huomaa. Ruoste kertyy hiljalleen auton pohjaan, eikä kukaan huomaa mitään ennen kuin jotain menee rikki. Mutta jos reaktio tapahtuu nopeasti, harmittomat aineet saattavat vaikuttaa toisiinsa niin, että syntyy valtava yhtäkkinen energianpurkaus.
Walterin sanat viittaavat salakavalasti eteenpäin kohtaukseen, jossa hän käyttää räjähdysainetta saadakseen yliotteen Tuco Salamancasta. Mutta puheessa on toinenkin taso: selittäessään hitaita ja räjähdysmäisen nopeita reaktioita Walter tulee kuvanneeksi itse Breaking Badin rytmiä ja dynamiikkaa. Eri lajityyppejä yhdistelevä sarja etenee välillä verkkaisen ihmissuhdedraaman tempossa ja välillä taas, usein saman jaksonkin sisällä, katastrofaalisen nopeasti. Asiat, jotka muhivat näkymättömissä, ryöpsähtävät äkkiä pintaan ja panevat liikkeelle hallitsemattomia reaktioita, jotka suistavat hahmot uusille radoille.
Ajan myötä Walter sekä ruostuttaa että räjäyttää entisen elämänsä hajalle. Eräässä jaksossa näytetään takauma, jossa nuori Walter yrittää selvittää pikkutarkasti ihmisen koostumuksen kemian näkökulmasta. Hän saa määriteltyä 99 prosenttia ihmisestä eri aineiksi. Prosentti jää puuttumaan, mutta Walter ei tahdo uskoa, että ylijäämä olisi sielua.
Ihminen on ”vain kasa lihaa”, väittää eräs sarjan hahmo. Walter ja Jesse joutuvat omakohtaisesti arvioimaan vulgaarimaterialismin todenperäisyyttä: kammottavassa kohtausten sarjassa kahden tapetun diilerin ruumiit pitää hävittää hapolla kylpyammeessa. Happo kuitenkin syövyttää myös ammeen ja samaa vauhtia lattian, ja pian toksinen lihapuuro ryöppyää alakerran katosta kauhistuneiden keskushenkilöiden silmien eteen.
Köykäisemmässä rikostarinassa ruumiita vain ”kadotetaan” jonnekin, mutta Breaking Badiin on kirjoitettu sisään aineen häviämättömyyden laki. Sen paremmin ruumiit, aseet, syöpäkasvaimet kuin yhtiön kiusalliset paperit eivät ota kadotakseen.
Materia kiertää jaksosta toiseen: Salamancan hammaskoriste säilötään lasikuutioon hänet ampuneen Hankin muistoesineeksi. Traumoista kärsivä Hank haluaa kuutiosta eroon ja heittää sen jokeen, josta se kulkeutuu laittomasti rajan ylittävän miehen haltuun. Raskauden aikana salaa tupakoivan Skylerin hylkäämä röökiaski pulpahtaa pintaan vessanpöntöstä Walterin järkytykseksi. Pieni siivousrobotti yrittää uutterasti imuroida Jessen taloa huumebileiden jäljiltä, mutta mahtuu tuskin liikkumaan tiedottomina makaavien ihmisten ja roskan lomassa.
On ihailtava tekijöiden viitseliäisyyttä: kun jaksossa heitetään pizza talon katolle, voimme luottaa siihen, että se on siellä vielä myöhemminkin, joka kerta hieman mädäntyneempänä. Walterin housut, jotka lentävät matkailuauton kyydistä sarjan avausjaksossa, nähdään mytyssä aavikolla yhdessä viimeisistä jaksoista.
Oma lukunsa on rahan kierto aineena. Gilligan pitää tiukasti huolta siitä, että raha ei ole mitään abstraktia velkaa tai tietoverkossa liikkuvia ykkösiä ja nollia, vaan jääräpäistä materiaa siinä missä kaikki muukin. Ensin sitä on Walterilla liian vähän ja pian jo aivan liian paljon.
Scarfacessa, johon sarjassa eri tavoin viitataan, keskitason huumepomo Frank Lopez opastaa aloittelevaa Tony Montanaa: kun uralla etenee, muodostuu ongelmaksi, mitä tehdä kaikelle rahalle. Ongelman kohtaa myös Walter, joka ensin piilottelee huumerahoja ilmastointikanavassa, sitten vaippalaatikossa. Kohta on hankittava rahanlaskentakone. Sitten sekään ei vedä paperia tarpeeksi vilkkaasti ja on alettava suodattaa miljoonia autopesulan kirjanpidon kautta. Lopulta rahanpesulaitosta pyörittävä Skyler ei voi muuta kuin lappaa setelikasoja vuokraamaansa varastokoppiin. Summittainen arvio saldosta saadaan punnitsemalla setelitukut. Jatkuvasti lihova seteleiden auma täytyy myrkyttää tuholaisten varalta. Viimein Walterilla on 80 miljoonaa tynnyreihin varastoituna ja aavikolle haudattuna. Kun suurin osa rahoista ryövätään häneltä, Walter työntää viimeistä tynnyriään halki aavikon kuin pillerinpyörittäjä rakasta lantapalloaan. Tasamaan Sisyfos ei luovuta.
Ensin raha on kiven alla, sitten se vyöryy päälle paaleina. Nähdään suoranaisia potlatchin kaltaisia tuhlauksen rituaaleja: Jesse heittelee rahaa nippuina ulos auton ikkunasta. Walter polttaa seteleitä grillissä. Ja toisaalta tilanteessa, jossa Walter ehdottomasti tarvitsisi perheen pelastamiseksi aarteen, jota on säilyttänyt lattian alla, Skyler onkin lahjoittanut rahat pois.
*
Onko Breaking Badilla ”sanomaa”? Tarina on tietysti täynnä moraalisia valintatilanteita ja yhteiskuntakriittisiä piikkejä. Mutta jääkö kaikesta kohkaamisesta lopulta jotain käteen?
Yksi vähemmän lainatuista Murphyn laeista kuuluu näin: ”Jotta jokin voisi puhdistua, jonkin muun on likaannuttava. Mutta voit saada kaiken likaiseksi saamatta mitään puhtaaksi.” Onko Breaking Badin maailmassa lopulta ”kaikki saastunut”, kuten Walter eräässä jaksossa valittelee pilaantuneen huume-erän äärellä? Onko sarja lopulta vain äärimmäisen synkkä komedia eikä juuri muuta – ”postmoderni Ohukainen ja Paksukainen”, niin kuin Vince Gilligan on eräässä haastattelussa sanonut? Millainen etiikka sarjasta on luettavissa, jos minkäänlaista?
Ainakin voidaan sanoa, että aineellisuuden ja kausaalisuuden sinnikkäästä korostamisesta kasvaa tarinaan tietty vastuun ajatus. Teoilla on tuntuvat seurauksensa ja sivuvaikutuksensa. Usein seuraus toteutuu yllättävässä, synkän ironisessa muodossa. Väkivalta tuntuu väkivallalta ja jättää kehoon jälkiä. Ruhjeita jää myös mieleen, ellei mieli ole jo täysin väkivallan kovettama.
Usein sarjan hahmojen kokema ja aiheuttama kärsimys johtuu siitä, että he takertuvat tiettyihin ideoihin – esimerkiksi riippumattomuuden tai perheen ideoihin – niin tiukasti, että päätyvät jatkuvasti mitä typerimpiin ratkaisuihin materiaalisessa todellisuudessa. Ideoilla yritetään oikeuttaa törkeitä tekoja, ja aistivat kehot joutuvat kantamaan seuraukset.
Mitä tulee tarinan äärimmäisiin väkivallantekoihin, Breaking Badin moraalifilosofinen katse – jonka symbolina nähdään tuhoutuneen pehmolelun kylmä pupilli – tarkentaa samaan kysymykseen kuin viittaamansa Scarface ja Huuliharppukostaja: millainen on hahmo, joka on valmis tappamaan lapsen? Tony Montana veti rajan siihen, mutta Huuliharppukostajan pääpahis Frank ei. Breaking Badissa Walter myrkyttää lapsen, joskaan ei kuolettavasti. Käytännössä hänen toimintansa seurauksena lapsia kuolee. Myös omat lapsensa hän asettaa toistuvasti hengenvaaraan. Asetelman karmivuutta alleviivaa osaltaan se, että toinen lapsista on vammainen ja toinen vasta vauva.
Yhteiskunnallisessa mittakaavassa Breaking Bad voidaan tulkita sosiaalipoliittiseksi kannanotoksi. Jos sarja on satiiri yhtäältä läpeensä rahavetoisen yhteiskunnan ongelmista ja toisaalta eräästä tuhoisasta maskuliinisuuden mallista, satiirin kärjet osoittavat kahteen eri kohtaan. Yhtäältä tarina näyttää, miten ahdistava on yhteiskuntajärjestelmä, jossa turvaverkkoja ei ole. Toisaalta se näyttää, miten systeemi nojaa Walter Whiten sisäistämälle yksilöllisyyden tulkinnalle. Rahattomana potilaana Walter on järjestelmän uhri, mutta täydellisestä riippumattomuudesta haaveilevana miehenä hän on samalla systeemin jatkuvuuden takaaja.
Breaking Badin maailma on karrikoidusti sukupuolittunut. Sarjan käänteisessä kasvukertomuksessa Walter näytetään pilakuvana amerikkalaisesta patriarkasta. Hänen fantasiansa, että miehen kuuluu elättää perheensä tuli mitä tuli, on tärkein syy kaikille hänen läheistensä kokemille kärsimyksille.
Whiten perhettä epätoivoisesti kannattelevan Skylerin osa on raskain mahdollinen. Juuri häntä Walterin kaksoiselämä repii raastavimmin rikki. Kun Skyler joutuu panttaamaan totuutta Walterista, hän joutuu lähipiirin sylkykupiksi, vaikuttaa vain ”nartulta, joka ei osaa relata”, kuten hahmo itse toteaa.
Tähän liittyy myös kummallinen lieveilmiö sarjan ympärillä. Skyleria näyttelevä Anna Gunn kirjoitti vuonna 2013 New York Timesiin puheenvuoron, jossa hän kertoi roolihahmoonsa ja jopa itseensä kohdistuvista vihareaktioista. Ristiriita, joka Walterin ja Skylerin välille sarjassa viritetään, tuntui monista katsojista niin ikävältä, että he alkoivat purkaa sitä näyttelijään lähettämällä vihapostia. Gunn tulkittiin tiukkapipoiseksi naiseksi, joka estää miesten vapaan hauskanpidon rikosten äärellä.
*
Eräät Breaking Badin fanit ovat esittäneet teorian, jonka mukaan sarjan viimeinen jakso on itse asiassa unta tai kuolevan Walterin hallusinaatiota. Teoria on siitä mielenkiintoinen, että se valottaa osaltaan sarjan eettisiä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
Sarjan viidennen ja viimeisen tuotantokauden lopussa Walter on joutunut turvautumaan ”Kadottajan” apuun. Hänen tilanteensa on niin tukala, että hän on päättänyt hankkia uuden identiteetin. Walter on kuljetettu kaikessa hiljaisuudessa New Hampshiren lumisiin maisemiin, kirjaimellisesti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Siellä hän elää yksitoikkoista elämää pienessä syrjäisessä mökissä.
Walter elättelee edelleen haavetta järjestää viimeiset rahansa perheensä käyttöön. Perhe ei rahoja missään nimessä tahdo. Kadottajan ankarien ohjeiden vastaisesti Walter vaeltaa läheisen kylän baariin ja soittaa pojalleen ehdottaen rahojen lähettämistä kiertoteitse. Poika torjuu Walterin. Vaikuttaa jo siltä, että Walter olisi luovuttamassa ja antautumassa poliisille. Kuitenkin nähtyään TV:ssä Schwartzien upporikkaan pariskunnan – Elliottin ja Gretchenin, Walterin entiset yhteistyökumppanit, jotka aiemmin tarjoutuivat maksamaan syöpähoidot – hän saa uuden ajatuksen. Kun poliisit lähestyvät baaria, Walter murtautuu vieraaseen autoon ja yrittää käynnistää sen ilman avainta. Tämä ei onnistu.
Sitten tapahtuu ihme. Walter kääntää häikäisysuojan alas ja auton avaimet kirjaimellisesti putoavat hänen käteensä.
Alkaa tapahtumakulku, joka tuntuu fantasian kuvitukselta: Walter palaa Albuquerqueen, junailee rahoituksen perheelleen Schwartzeja uhkailemalla, pystyy vierailemaan Skylerin luona vaikka on parhaillaan maan etsityimpiä rikollisia, saa jopa tavata kuopuksensa. Sen jälkeen Walter panee toimeen kostosuunnitelmansa: hän myrkyttää vastustajansa, tappaa uusnatsit pöljällä Ihmemies-tyyppisellä kommervenkilla ja vapauttaa Jessen.
Koko sarja tuntuu muuttuneen toiseksi. Kaikki sujuukin yhtäkkiä Walterin suunnitelmien mukaan, vaikka ennen juuri mikään ei sujunut. Ei yllätyksiä, ei odottamattomia sivuvaikutuksia, joihin katsoja on aiemmissa jaksoissa tottunut. Tarinan olennaisimmat opetukset ovat kääntyneet vastakohdakseen: nyt aine totteleekin ihmistä kitkattomasti, väkivalta on ratkaisu ja mies vie projektinsa päätökseen niin kuin haluaa. Walter on viimein fantasiansa mukainen Heisenberg, mutta tällä kertaa ilman epätarkkuusperiaatetta. Paholaisen tai aaveen tapaan hän vaeltaa ihmisten keskuudessa ja tekee mitä lystää.
Mitä viimeinen jakso tekee sarjalle ja sen etiikalle? Tuntuisi siltä, että netissä esitetty uniteoria on ainoa tapa säilyttää Breaking Badin moraalinen perusta. Ilman aineen oikullista vastarintaa, vääristyneiden fantasioiden romauttamista ja Murphyn lakeja sarja tuntuisi typistyvän raa’aksi slapstickiksi vailla koossapitävää maailmankuvaa.
Gilligan on itse torjunut uniteorian viittaamalla muun muassa siihen, että päätösjaksossa tulee esiin asioita, joita Walter ei voi tietää.
Mitä lopusta sitten pitäisi ajatella? Tämänkin sarjan päätyttyä vaikutelma on sama kuin oikeastaan kaikkien ylistettyjen ”television tiiliskivien” jälkeen: miksette lopettaneet ajoissa!
Jos uniteoria ei pysy pystyssä, ehkä pitäisi vain pudottaa pari viimeistä jaksoa pois Breaking Badin kaanonista? Kolmanneksi viimeiseen jaksoon ”Ozymandias”, joka on nimetty Shelleyn runon mukaan, sisältyisi sopiva loppukohtaus sarjalle. Shelleyn teksti kuvaa kuollutta hirmuvaltiasta ja hänen jättämäänsä tyhjää perintöä. Mitä hyötyä kaikesta kärsimyksestä on ollut, kun jäljellä on lopulta vain tyrannin murtunut patsas ja joka suuntaan levittäytyvä loputon aavikko?
Walter on tuhonnut ympäriltään kaiken arvokkaan ja viimein tajuaa itsekin täydellisen perikatonsa. Jalat pettävät alta. Ihmisen raunio, vapaan subjektin ivamukaelma, kaatumassa pölyiselle maankamaralle – siinä olisi ollut linjakas lopetus.
[Teksti on julkaistu kokoelmassa Sunnuntaiesseet, Siltala 2019]
