maammecraft

Sen ovat sanoneet vanhat ihmiset: meidän maamme ei ole aina ollut sellainen kuin se nyt on. Päivityksen jälkeen sudet pääsevät hornaan. Maa oli ensin tulinen vetelä pallo, jossa vuoret ja muut aineet olivat kuumuuden sulattamina. Vähitellen antoi Jumala tämän tulipallon jäähtyä avaruudessa olevasta kylmyydestä. Maan pinta on siis jähmettynyt kuoreksi sulana olevan sisuksen ympärille, mutta kahden peninkulman syvyydessä jalkojemme alla on vielä tänäkin päivänä tuli, joka välistä puhkeaa ulos. Horna on oikeastaan valtava luola, joka koostuu pääasiassa hornahiedasta. Siellä on myös pieniä sora- ja sieluhiekkakeskittymiä. Hornasta voi löytyä myös tavallisia luurankoja. Likempänä kylmiä napoja on kuori paksumpi, ja siksi tunnemme me täällä vähäisiä maanjäristyksiä. Maassa kasvaa sieniä, ja luolan yläosissa näkyy hehkukiveä. Kaikki vesi oli alussa kuumuudesta ilmaan haihtuneina höyryinä. Mutta pinnan jäähtyessä kylmenivät vesihöyrytkin ja putoilivat rankkana sateena maahan. Laavameren alla on punaisesta kalliosta koostuvia jyrkänteitä. Yläosissa on tyhjiö, josta ei kuitenkaan saa vahinkoa. Kauan ennen ihmisten asumista meidän seuduillamme hyökyivät jäisen meren aallot maiseman yli. Merestä kohosivat ainoastaan korkeimmat vuoret kallioina. Aggressiiviset joukot, jotka palavat päivällä ylämaailmassa, eivät pala sieluhiekan päällä. Kaivoa kaivaessamme saamme nähdä, kuinka erilaisia kerroksia hiekkaa ja savea on asettunut toistensa päälle. Puut kasvavat normaalisti, mutta niiden lehdet muuttuvat ruskeansävyisiksi ja kuolleen näköisiksi. Kellot eivät pysty määrittämään vuorokaudenaikaa, sillä aurinkoa tai kuuta ei ole. Kompassien ja kellojen osoittimet pyörivät ympäri vaihdellen suuntaa. Se oli Jumalan tahto, että tämän maan piti kohota ylös merestä niin ihmeellisellä tavalla. Vilja kasvaa maasta, mutta sen sisukset käännetään nurin. Linnoituksissa kasvaa punainen hornapahka, jota käytetään taikajuomien hauduttamiseen. Siellä missä vanhat muistavat soutaneensa nuoruudessaan, siinä kävelevät nyt lapset kuivin jaloin hiekalla.

Lauseet:
fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja
fi.minecraft.wikia.com/wiki/

Muistiinpanoja Zodiakin Neuromaanista 14.9.2016

Marian sairaalan oven yläpuolella lukee isolla Neuromaani. Pelkkä astuminen sisään kyltin alta on kummallinen kokemus. Tuulikaapissa kuuluu koirien haukuntaa, ensimmäistä kertaa pelottaa vähän.

Väkeä on tungokseksi asti vastaanottokäytävällä. Orientoidun väkisinkin oikeaan lääkärikäyntiin. Tuntuu jo kohta enemmän siltä kuin olisi lääkärissä kuin että olisi menossa esitykseen.

Vastaanotto sujuu samalla tavalla ja samoin äänenpainoin kuin normaalissa lääkärikäynnissä. Pyydetään odottamaan että kutsutaan nimellä. Kutsut ovat jokaista äänenpainoa ja katsetta myöten autenttisen tuntuisia. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia tulee ja menee. Potilaat saavat muovisen lääkepikarin, josta pitää nielaista vaalea tabletti.

Ohjelmalehtinen on samalla ohje esitykseen. Siinä kerrotaan mp3-soittimen käytöstä ja siitä, missä kaikkialla esityksen aikana saa liikkua.

Oma vuoro tulee, henkilökohtainen kontakti tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja ahdistavalta. Paikkaan on eläytynyt jo niin vahvasti, että potilaan rooliin menee helposti, samanlainen kihelmöinti kuin lääkärissä, tahdoton seuraaminen. Vielä pieni odotus ja sitten hoitaja auttaa päälle sairaalakaavun ja varmistaa vielä että osaan käyttää soitinta.

Siitä siirrytään viereiseen huoneeseen makaamaan sairaalasänkyyn ja jäädään yksin kuulokkeet päässä kuuntelemaan introa. Se on periaatteessa sama kuin romaanin kakkosluku Aamu, jossa kerrotaan auringosta ja heräämisestä. Miten moniaineksinen teksti onkaan, psykedeelisiä törmäyksiä, auringon ja kalan silmiä, tuijotan kattoon ja tekstissä kerrotaan että tuijotan kattoon. Viereisestä sängystä potilas jo nousee ja lähtee kävelemään käytävälle.

Yli-Juonikkaan tekstin lyyrisyys pääsee esiin. Lukija on ammattinäyttelijä miellyttävine äänikirjaäänineen. Tuntuu kuin laskeutuisi Neuromaanin tekstimereen, joka on niin tuttua ja samalla niin outoa ja runsasta, ettei sitä koskaan pysty tarkasti pitämään mielessään.

Ehkä noin viiden minuutin kuluttua tulee ensimmäinen valintatilanne. Voi jäädä paikoilleen tai lähteä ”aamujumppaan” muistaakseni viidenteen kerrokseen. Tuntuu hyvältä päästä liikkeelle. Kun kävelee käytävän halki vielä odottavien tulijoiden ohi, tuntee itsensä jo kokeneeksi potilaaksi, laitostuneeksi. Tilan tuntu, paikan tuntu on koko ajan poikkeuksellisen vahva. Ollaan todella intensiivisesti nimenomaan sairaalassa ja jo se tekee esityksestä jotakin, mitä en ole ennen kokenut. Mutta missä minä oikeastaan olen, kirjan sisälläkö? Välillä tuntuu siltä. Millainen tämä tilanne on? Sosiaalinen hämmennys on myös hyvin vapauttavaa. Vähän hymyilyttää, kun vilkaisee muita potilaita, mutta kukaan ei halua rikkoa illuusiota.

Ylös pääsee sekä hissillä että portaita. Menen portaita tietokonelaukkua kantaen (säilytyspaikkaa ei ole), vaikka se on hieman raskasta. Naurattaa, kun kaikki on niin hienoa ja outoa. Uskomatonta, että tämä on ylipäätään tehty. Kenelle voi tulla mieleen ottaa kirjassa mainittu ”neurokoreografia” näin kirjaimellisesti. Kirjaimellisuus on parasta.

Osa kerroksista on suljettu mutta kaikki, kieltomerkitkin, sulautuvat osaksi teosta. Aurinko on laskemassa ja häikäisevä valo tulvii käytävään. Teos virittää kaiken tilassa olevan osaksi itseään. Ulkona kulkeva ratikka on ihmeellinen sairaalan isosta ikkunasta katsottuna. Myös edestakaisin kuljeskelevista potilaista tulee eräänlaisia tanssijoita tai liikkuvia patsaita. Olemme toisillemme näyttelijöitä ja lavastetta, ja samalla meitä yhdistää tämä kokemus, joka luo tietynlaisen solidaarisuuden. Kaikki leikkivät mukana.

Silloin tällöin näkee järjestyksenvalvojan eikä voi tietää, onko hänkin tanssija. Potilas saattaa yhtäkkiä alkaa täristä ja kouristella käytävälle jätetyllä sängyllä. Käytävillä tanssitaan, tanssijat ovat hienovaraisesti tietoisia katsojista. Mukauttavat liikkeensä potilaiden sijaintiin vaikka ovat samalla ikään kuin toisissa tiloissa. Kerran kaatuva tanssija koskettaa minua. Monet liikkeet jäljittelevät jonkinlaisia kouristuksia tai pakkoliikkeitä, mutta eivät rajusti vaan useimmiten pehmeän tyylitellysti.

Heti aluksi tunne, että huoneita ja asioita on liikaa, ja juuri liiallisuus on tässä kaikessa niin miellyttävää. Aavistaa jo, että tästä jää paljon näkemättä.

Huoneiden rekvisiitta, esimerkiksi silitysrauta tai naamio tai koirataulu yhdistyy hetkittäin soittimelta kuuluvan tekstin kanssa. Vainoharhaisia yksityiskohtia, merkityksellisiä esineitä kaikkialla. Huoneissa on myös löydettäviä asioita, kuten papereita, post it -lappuja ja kuvia laukkujen sisällä. Eräässä huoneessa potilas tutkii lappua ja ojentaa sen sitten minulle. Lapulla on Neuromaanin yhden alaviitteen teksti, jossa kerrotaan kuinka paljon rahaa kirjan luettuaan voi tienata.

Soittimelta kuuluvan tekstin tekstuuri on niin tiheää, että sitä ei pysty kovin tarkasti seuraamaan, jos haluaa pysyä tietoisena myös tilasta jossa on, ja ihmisistä siellä. Kuin uppoaisi tekstin syvänteisiin, jotka yhtäkkiä sitten palautuvat mieleen.

Joissakin huoneissa, kuten upeassa balettihuoneessa, samanaikaisia ”tekstejä” tulee  hyvin monta päällekkäin: itse baletti (miten ihmeellistä on katsoa balettia metrin päästä!) ja kuulokkeista kuuluva luenta, joka saattaa romaanin tapaan viitata muihin kirjoituksiin, Yli-Juonikkaan alkuteos, jota yritän pitää referenssinä, seinälle heijastettava elokuvaluuppi, View-Master-laitteet, joissa on erilainen idylli kuin selostetussa Riekkisen lapsuusmaisemassa. Kaikki törmäykset ja jännitteet, koko ajan eksyy jollain tavalla.

Idylli on jonkinlainen teema balettihuoneessa, jossa on tekonurmimaista mattoa ja metallinkiiltoinen tanssijan väylä (potilaat yrittävät vältellä sille astumista, kuin se olisi pyhä), mutta teema ei missään paljastu selvästi. Runsaus peittää pohjarakenteen niin kuin romaanissakin, mikä on ihanaa. Seinälle heijastuva suomifilmiromantiikka säröilee.

Yhdessä huoneessa pyörii video, jolla tutkijat Laura Piippo ja Sakari Kursula kertovat Neuromaanista, myös Jaakko vilahtaa, ja suvereenisti ylilääkäriksi tekeytynyt Raekallio puhuu. ”Tervetuloa viihtymään”, ”anonyymisti verkkokaupassa”... Miten tarkasti lipevän epäilyttävää kaikki Johtavan Neurokoreografin esityksessä onkaan. Salaliittojen, korruption, byrokratian ja pseudotieteen loistava keitos. Huoneessa esittää pakkoliikemäistä tanssia pitkä mies. Hän nousee käsien varassa pöytälevylle. Välillä hän tuntuu ihmettelevän Kursulan puhetta valkokankaalla, ehkä jopa reagoivan Kursulan käsien liikkeisiin. Viereisessä huoneessa pyörii monitorilla kummallinen aivomallinnus ja pöydällä on tutkimuspapereita sekaisin.

Samassa kerroksessa on vastaanottokoppi, jossa on yksinäinen tanssija. Tuntuu röyhkeältä mennä koppiin ja istua hänen työtuolilleen seuraamaan ainoana katsojana esitystä. Astua noin vain tanssijan tilaan, missä muualla tällaista pääsisi kokemaan? Täälläkin on seinillä ylitsepursuava määrä lippulappuja, kuten muuallakin. Tilat ovat ylikoodattuja eikä niitä saa hallintaan, varsinkaan kun kuuntelee samalla tekstiä soittimelta. Tekstissä lainataan Calvinon Näkymättömien kaupunkien helvettipätkää.

Uskomattoman taitavasti sairaalassa on pelkistetty, konkretisoitu ja tilallistettu romaanin ideoita. Ja alkaa ajatella, että tällaisista huoneista se alun perin koostuukin. Eikä huonemetafora ole hassumpi kirjallisuutta lukiessa muutenkaan. ”Käännös” tanssin, installaatioiden, ja yleensä tilaan sidotun taiteen kielelle on virtuoosimainen. Nautin tästä niin paljon. Yli-Juonikkaan huumori yhdistettynä erilaisiin ahdistaviin ja pelottaviin pohjasävyihin on myös tavoitettu. Tästä olisi helposti voinut tehdä varman päälle ahdistavaa skitsopatsastelua, mutta tämä on (Kaspar Hauserin tapaan) myös hyvin viihdyttävää.

Koiran hyökkäys Sveitsissä ja siihen liittyvä nabokovilaisen överisti tyylitelty proosa on yksi parhaista jaksoista romaanissa ja hieno myös täällä. Täydellisen peittävään tarkka-ampujan maastoasuun sonnustautunut tanssija kyyhöttää kerroksen (nelosen vai vitosen, en enää tiedä) sisääntuloaulassa kuin seefferi, taustalla pienoismalli hotellista tunnelmallisesti valaistuna. 

Istun otuksen lähelle pehmeälle matolle. Tekee mieli mennä sen viereen. Olento on kummallisella tavalla tietoinen minun läsnäolostani ja reagoi eläimen tapaan samalla kun kuuntelen tarinaa Riekkisen juoksulenkistä. Olento on yhtä aikaa söpö ja pelottava. Sitä haluaisi koskea, mutta en koske.

Käytävältä kuuluu jotain kummaa melua samalla, tilanne alkaa tuntua uhkaavalta. Koirakohtauksen koomisuus ei täysin laimenna tunnetta. Huomaan, että esitys on hetkittäin oikeasti ahdistava, sen tuntee hengityksessä, joka käy välillä vaikeaksi. Jos vieressäni oleva olento nyt syöksyisi päälle, se olisi kamalaa. Karvaturri lähtee kuitenkin liikkumaan poispäin ja jotkut katsojat seuraavat sitä. Se nousee kahdelle jalalle.

Monissa tiloissa on taustamelua, joka toimii maagisesti yhteen kuulokkeista tulevan kerronnan kanssa. Melu on tyypillisesti jonkinlaista jyminää tai kohinaa, joka sitoo puheäänen tilaan. Teknisesti todella toimiva ratkaisu, joka luo ikään kuin (jälleen yhden) sillan kuulokkeista kuuluvan puheen ja tilan välille. Äänten sekoitukset ovat muutenkin tehokkaita, vain osa tutkimushuoneista on sillä tavalla eristetty muusta tilasta, ettei niihin kantautuisi sivuääniä.

Hurjin yksittäinen huone on aistideprivaatiotankki, joka on toteutettu pallomerenä. Pohjakerroksen huoneessa vieraat pukevat suojapuvun (sairaalakaavun ja muiden vaatteiden päälle) hoitajan ohjauksessa ja siirtyvät sitten sisempään tilaan pressun taakse, jossa saavat lisäohjeita. Sen jälkeen mennään huoneeseen, joka on hämärän violetiksi valaistu ja täynnä palloja ja pallojen seassa makaa ihmisiä. Heistä näkyy vain osa, ja vaikutelma on hiukan kammottava. Kömpiminen ihmisten ja pallojen sekaan hiostavissa vaatteissa samalla kun taustamelu melkein estää kuulemasta, mitä raidalla kuuluu, on melko klaustrofobinen joskin myös nautinnollisen regressiivinen kokemus.

Olo on kaukana aistideprivaatiosta, kun vaatteet kiristävät ja kahisevat ja valot tuntuvat kummallisilta, ja aina joku liikehtii ja liikuttaa palloja ja onnistun vielä sekoilemaan soittimen kanssa niin että kestää aikansa saada teksti taas pyörimään ja uudet tulijat yrittävät mahtua sekaan pieneen tilaan. Kovin kauaa huoneessa ei viihdy. Nauhalta kuuluu valintatilanne: jos suvussasi on perinnöllisiä psyykkisiä sairauksia, siirry... Jos ei, jää paikallesi. Lähden mielelläni liikkeelle ja vääntäydyn hankalasti pallojen seasta pois.

Koko ajan on tilaisuus käydä myös kanttiinissa, mihin nauhalla kehotetaankin, mutta en malta, koska ei tiedä milloin aika loppuu ja kuinka paljon jää näkemättä.

Eräässä huoneessa on pakettilähetysten pehmustemuoveja, ja koko huone on vuorattu muovilla ja valaistu oranssin sävyiseksi. Samalla kuulemme tarinaa liimahöyryjen imppaamisesta ja aivojen harmaan aineen koostumuksesta. Tästä muistaakseni numerosta 15 siirrytään viereiseen kliinisempään tilaan 16, jonka seinällä on dokumentteja aivotutkijoiden ”virkistyspäivästä”. Työryhmän valokuviin on lisäilty työpaikkahumoristisia yksityiskohtia kuulakärkikynällä. Jaakolla on kruunu tai sarvet. Mukana on Kursulan gradusta Neuromaanin linkkikaavio, jonka päälle on asetettu leikelty Tokion metrokartta. Kaikkiaan seinän kollaasi on tolkuttoman runsas, niin että siitä ei voi saada otetta jäämättä huoneeseen liian pitkäksi aikaa.

Viimeinen huone, jossa ehdin käydä, on juhlasali. Ruokapöytä on makaaberi, lautasilla on kasvoja, rikkinäisiä naamioita, yleisvaikutelma on goottilaisen synkkä ja koristeellinen. Nurkassa on pieni erillinen pöytä, jolle on asetettu tohtorinhattu. Istun sen ääreen ja kuuntelen soittimen tekstiä, kun yhtäkkiä käytävän kaiuttimet kuuluttavat tutkimusten päättyneen. Potilaat alkavat valua kohti hissejä ja portaita.

Ajantaju on tehokkaasti kadonnut. Esitys lienee kestänyt melko tarkkaan kaksi tuntia, päättelen myöhemmin, koska kanttiinissa ottamani valokuva on otettu klo 21.18. Esityksen aikana puhelimen käyttö oli kielletty.

Jää tunne, että on nähnyt vain yhden mahdollisen otoksen kaikesta. Joihinkin tiloihin ei oikein uskaltanutkaan mennä, mutta ehkä olisi myöhemmin uskaltanut.  Parin tunnin jälkeen ehkä olisi muutenkin päätynyt vaeltelemaan kerroksissa ja huoneissa vapaammin. Nyt yritin kulkea melko tiiviisti suhteessa tekstiin ja sen tarjoamiin valintoihin. Pakolle alistuminen lisäsi muutenkin vahvaa uppoutumista.  

Teos on oikeastaan yhtä aikaa tanssiesitys, eräänlainen roolipeli ja taidenäyttely, jopa konsertti, ottaen huomioon miten intensiivistä kuuntelua se vaatii. Hienoimpia asioita, joita olen päässyt kokemaan.

RELATED STORY: Kallonporaajan iltapäivä.

sermien takana huoli kasvaa

Ikävöin maahan jota ei ole
Tämä on minun matkani pitkän sillan yli
Vielä kerran pojat, kohti kuntavaaleja
Elämäni oli kuuma harha
Siitä lähdetään ja siinä pysytään


Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
Maasta jota ei ole
Maasta jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti
Meillä on valtakirja ja sitä on käytettävä
Jokaisen mökki palaa vuorollaan


Maassa jota ei ole kulkee rakastettuni
Otsallansa sädehtivä kruunu
Tällaista käytöstä ei hyväksytä
Iso vasara iskee kesäkuussa
Turhautuminen huutaa taivaaseen asti


Ken on rakastettuni
Siinä voi omatkin kynnet tummua
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut
Heikot sortuu elon tiellä
Vääriksi väitteitämme ei ole todistettu


Yö on pimeä
Sermien takana huoli kasvaa
Ja tähdet vapisevat vastaukseksi
On syntynyt uusi tilanne ja sen mukaan on toimittava
Paljon meni aikaa ja tupakkaa


Olen vanhan liiton mies, vanhaan nahkaan tehty
Kansalla pitää olla valinnanvaraa
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus
Taivaat kaartuvat korkeammiksi
Ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

(lauseet: www.vihrealanka.fi/plokinaattori ja fi.wikisource.org/wiki/Maa_jota_ei_ole)

edellytämme tinkimätöntä asennetta

Hakkuuaukeat, hiekkatiet ja pihlajat kotisaunan takana. Lukemalla tekstin hyväksyt ehdot, joista tiedotamme heti kun mahdollista.


Olet puolihämärässä huoneessa. Tytärytimien yhteenlaskettu massa on pienempi kuin emoytimen.


Valokuvaaminen, videointi ja kommentointi on sallittua, jopa suotavaa. Toisin sanoen kaikki on kiellettyä. Sinä itse voit vetää rajat omalle kunnioituksellesi ja toimia sen mukaisesti.


Missä luu on lähellä ihoa, esimerkiksi säären etupinnalla, tuntoherkkään luukalvoon tulee vaurio, josta voi aiheutua kovaakin kipua.


Edellytämme tinkimätöntä asennetta, yhteystiedot voit jättää laatikkoon, joka löytyy hätäuloskäynnin vierestä.


Nyt tehdään historiaa. Tärkeintä on se, että olet mukana ja valmis kaikkeen. Heinikkoa, tuomia ja marjoja, järjestelmä. Ei muuta kuin nimeä paperiin.


Tervetuloa tiimiin. Tämä on kaninkolo. Sulaudu joukkoon, mutta älä yritä liikaa.

kaikki pysyväinen haihtuu pois

”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

(Kommunistisen puolueen manifesti, 1848)

"Our revels now are ended. These our actors,
As I foretold you, were all spirits and
Are melted into air, into thin air:
And, like the baseless fabric of this vision,
The cloud-capp'd towers, the gorgeous palaces,
The solemn temples, the great globe itself,
Ye all which it inherit, shall dissolve
And, like this insubstantial pageant faded,
Leave not a rack behind."

(Shakespeare, The Tempest, 1611)

”Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.”

(Ps. 103:15–16)

vuohenjalkaisia, ohjuksia laukovia otuksia

”Hän saa kimppuunsa kasakan, joka alkaa ratsun selästä piiskata häntä. Hän saa useita iskuja takaraivoon ja otsaansa verihaavan. Tapahtuu jotain ällistyttävää. Muutamassa sekunnissa Eugen kasvaa yliluonnollisiin mittoihin, hevosen kokoiseksi. Olet kovanaama, antisankari, jolle kauhistuneet tiedemiehet lähettävät hätäviestin! Läheisessä kuussa ulottuvuuksien välistä siirtämistä tutkivien tiedemiesten tietokone on mennyt täysin sekaisin, heidän kokeensa ovat epäonnistuneet, nyt he tarvitsevat välittömästi sotilaallista apuasi! Saapuessasi raunioituneelle komentopaikalle kaikki näyttävät menehtyneen. Sinun täytyy yksin taistella puoliksi elollisia, puoliksi kyberneettisiä vihollisia, revenantteja (robottidemoneja), araknotroneja (kyborgihämähäkkejä, joita ohjaa Robotiikan helvetillinen osasto) ja kyberdemoneja (vuohenjalkaisia, ohjuksia laukovia otuksia) vastaan. Räjähtelevät polttoainetynnyrit, ongelmajätteet, sortuvat katot! Eugen vetää puukon esiin ja lyö kasakkaa rintaan.”

(Juha Seppälä, Routavuosi, 2004)

vielä kerran matrix, fiktio, politiikka

Kun kapinallisten joukko alkaa harjoituttaa Neoa tehtäväänsä, se tapahtuu jäljittelemällä Matrixin omaa toimintaa eli kytkeytymällä erilaisiin ohjelmiin, jotka luovat fiktiivisiä tiloja ja tilanteita, joissa voidaan opetella taistelua ja muita taitoja.

Näin voidaan harjoitella vaikka taivuttamaan lusikkaa, mutta olennaisempaa on oppia tajuamaan, että ”lusikkaa ei ole”. On saavutettava tietoisuus siitä, että kaikki on harhaa ja kuitenkin täytyy voida toimia harhan sisällä tiettyyn pisteeseen harhan ehdoilla: Matrixissakin on painovoima ja muita luonnonlakeja, joita ei voi noin vain kiistää tai seurauksena on oikea kuolema.

Lahjakkaimmat ja taitavimmat oppivat vähitellen venyttämään maailman lakeja, muokkaamaan todellisuuden rakennetta. Niin tietysti osaa tehdä myös agentti Smith, paha tietokoneohjelma, jonka kanssa Neo joutuu vähän väliä taistelemaan ja joka elokuvan jatko-osissa alkaa sotia omaan laskuunsa koko todellisuuden tuhoamiseksi.

Alussa Smith kyykyttää Neoa miten tahtoo. Jäätävän ylimielisesti hän puhuu Neolle ”vääjäämättömyydestä”, jolla kapina tullaan kukistamaan. Kun Smith pitää Neoa otteessaan metroraiteilla ja aikoo jättää tämän metron alle, hän kuvaa tunnelista kuuluvaa kolinaa: ”That is the sound of inevitability.” Neo kuitenkin vähä vähältä nousee tällaisen vääjäämättömyyden yläpuolelle asettaen sen tilalle kohtalon, oman kohtalonsa.

Smithin ”inevitability” on järjestelmän öljyttyä toimivuutta, lukkoon lyötyä järjestystä, alistumista vahvemmalle, imperiumia, tietokoneohjelman kliinisyyttä, stereotyyppisten pukumiesten maailmaa, jossa jokaisen on pakko tyytyä osaansa. Neon henkilöimä messiaanisuus taas on uskonvaraista mutta samalla kohtalonomaista kulkua kohti parempaa tulevaisuutta, joka on luotava ennustusten asettamien ehtojen mukaisesti, mutta siitä huolimatta poeettisen vapaasti rohkeuden ja uskon varassa riskin, paradoksaalisissa olosuhteissa, masentumatta.

Olennaista Matrixin sankareille on löytää häilyvä välitila, jossa ymmärretään että "spoon doesn’t exist", mutta ei kuitenkaan kyynisesti ajatella petturi-Cypherin tapaan, että Matrix on vain miellyttävää harhaa. Toiminnan ja vastarinnan ja toivon kannalta Matrixin fiktio on ennen kaikkea välitila ja väliaine, jossa harjoittelun, uskon ja yhteistyön myötä voi toimia ja haastaa koneet.

Koneiden haastaminen suoraan pelkässä reaalitodellisuudessa, kuten maanalaisen Siionin puolustustaistelu osoittaa, näyttää mahdottomalta. Se johtaa vain elokuvakerronnankin kannalta väsyttäviin torjuntataisteluihin, joille ei näy loppua. Neon yritys hyökätä suoraan koneiden kaupunkiin kolmannessa osassa on epätoivoinen, eikä hän lopulta hyökkääkään koneita vastaan vaan neuvottelee niiden kanssa sopimuksen Smithin tuhoamisesta. Onkin erikoista, miten trilogian loppuratkaisu rakentuu politiikalle.

Elokuvan kaikissa osissa nähdään uuvuttavia kamppailuja, joissa sama asia toistuu toistumistaan. Sentinelit käyvät päälle tuhansien parvina kuin jättiläispaarmat, Smith monistaa itseään äärettömiin. Ohjeet Oraakkelilta ovat epäselviä, aina on epävarmuutta, lykkäyksiä ja luuppeja. Vahva on se, joka sietää tätä epävarmuutta ja ambivalenssia. Kaiken toistuvuus väsyttää ja kyynistää heikot. Heikot, kuten Siionin reaalipoliitikot yhtäältä tai Cypher toisaalta, lankeavat jyrkkiin kahtiajakoihin, mutta Neo jalostuu ylittämään ne.

Trilogian "loppuratkaisu" on toki puolivillainen. Miten koneet ja ihmiset muka aikovat jatkaa hetkellisen poliittisen kompromissinsa jälkeen?

Matrixissa tasapainotilan etsiminen on tietyssä mielessä synti. Ratkaisu on jännitteiden sietäminen sekä toiminnassa että ratkaisussa. Koneet tulkitsevat elämän pelkäksi energiaresurssiksi, Smith tulkitsee loppua kohti sekä ihmiset että koneet ongelmaksi joka pitää kerta kaikkiaan tuhota ja kadottaa. Molemmat hakevat tasapainotilaa. Sen sijaan ihmiselämän todellinen merkitys ja henki, jonka Valittu kirkastaa muillekin päästyään siitä ensin itse selville, on elämä itse ristiriitoineen ja kuolevaisuuden aiheuttamine ahdistuksineen. Matrixin häiriöisessä maastossa elämä on mahdollista, oikeastaan painavammassa mielessä kuin Siionissa, joka "vapaudestaan" huolimatta elää jatkuvaa puolifasistista poikkeustilaa ja jonka suora vastarinta näyttää tuhoon tuomitulta.

Tästä näkökulmasta tulkittuna Matrix ei ajattelisikaan vastarintaa jyrkän harha–todellisuus-kahtiajaon kautta, vaan kaikki merkityksellinen tapahtuisi näiden ratkeamattomassa välitilassa, fiktiossa, joka ei ole täysin autonominen oma sfäärinsä vaan jotakin millä on todellisia vaikutuksia mutta joka kuitenkin on väistämättä jotain toista kuin todellisuus itse. Ehkä fiktio Matrixissa on ”paksumpaa” kuin aluksi näyttää.

Slavoj Žižek toivoi elokuvan analyysissaan, että sinisen ja punaisen lisäksi olisi ”kolmas" pilleri, joka näyttäisi illuusion itse todellisuudessa; sen, miten illuusiot rakentavat todellisuuttamme. Koko trilogian valossa tällainen kolmannen pillerin ajatus tuntuisi sisältyvän jo itse tarinaan.

metsäkotisi verkkoisissa kolkissa

Hän kahmaisi jättiläishämähäkin syliinsä ja vyörytti sen pimeään kuoppaan. Se putosi pohjalle aika kammottavasti rusahtaen. Hänen kasvoillaan karehti tyytyväinen hymy, kun hän asteli kuopan reunalle ja sanoi hitaasti ja painokkaasti: Se tulevaisuus, joka nyt tuntuu menetetyltä, on siirtynyt koko kansalle. Kansan tulevaisuuden hyväksi. Tämä vainaja ei ole vain teidän. Se on meidän kaikkien yhteinen, ja ottakaamme nöyrtyneenä vastaan tämä pyhä uhri. Vaikka sinun ruumiisi maatuu, henkesi jatkaa elämäänsä metsäkotisi verkkoisissa kolkissa. Kaikki arkinen ja häiritsevä on poissa. Hyvästi hämähäkkieläinten kuningas, jonka pitkää ja uskollista ystävyyttä ei unohda kukaan, joka sinut tunsi. Kukoistakoot sinun monisilmäiset jälkeläisesi ja löytäkööt sinun ihmisystäväsi lohtua menetykseen, jonka he ovat kohdanneet. Ehkä tämä joskus tuo vahvimpaankin sydämeen kapinan. No niin, no niin, hän sanoi ja heilautti taikasauvaansa niin että valtava maakasa nousi ilmaan ja putosi vaimeasti räsähtäen kuolleen hämähäkin päälle, mihin se muodosti sileän kummun.

(lauseet: Harry Potter ja puoliverinen prinssi, suom. Jaana Kapari; Täällä Pohjantähden alla III)

kuulustelu

”Ne kuljetti meitä sinne parisataa, ketä nyt oli kiinni saaneet. Kai ne ajatteli, että me osattais jotenkin kommunikoida siellä niiden natiivien kanssa. Ja oltiinhan me suunnilleen samankokoisia ja päästäisiin rakennuksiin ja koloihin, minne ne pakenisi. Nämä herrathan on jumalattoman pitkiä ja kömpelöitä, niin kun tiedätte. Tällasta porukkaa, joka vaan ilmestyy kaupungin porteille eikä kukaan oo nähnyt mitään vastaavaa, ja sitten ne onkin jo kohta keskustorilla ja niitten hevosetkin syö lihaa. Voin kertoa, että aika helvetin häiritsevää oli yrittää niiden kanssa asioida, vielä kun ei niillä ollut silmiä eikä oikein kasvojakaan. Mutta enemmän se olikin sellasta käskyttämistä, kun ne vaan töni meitä eteenpäin ja minne millonkin halusivat ja yrittivät saada ymmärtämään, mitä haluttiin. Helvetin hyvä, ettei tartte siellä enää olla. Mieluummin mä tässä kopissa teidän kanssa olen vaikka maailman tappiin ja näitä selitän, kun joudun uudestaan niitten apuriksi. Vaikka en mä usko että tästä selvää tulee koskaan. Edelleen muistan, kun se niitten emäalus painui sinne pilvien alle ekan kerran. Siellä oli sellasta vaaleenpunasta ja harmaata usvaa, minkä alta metsät ja joet ja kylät rupesi vähitellen näkymään. Ja siellä ne niitten saaliit vielä kulki vapaina eikä ilmeisesti tajunneet ollenkaan mitä oli tulossa, vaikka tollanen järjettömän kokonen alus leijuu yläpuolella. Ne oli niin hemmetin hyväuskosta porukkaa silloin aluksi ja myöhemminkin. Sittenhän ne kyllä aika pian katosi koloihinsa, kun tajusivat mitä tapahtuu.”

toisinaan laskeudutaan suoraan mereen

Jotkut saarnaajat tulevat pysymään hiljaa totuudesta, toiset tulevat polkemaan sen jalkansa alle ja kieltämään sen. Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon enemmän kuin minäkään.


Paljon riippuu tuosta miehestä, sen myöntävät kaikki. Hän kyllä syö matoja ja ratsastaa hirvellä, mutta myös saarnaa seistessään vyötäröään myöten mutahaudassa. Salaista hovia ihmeellisempi on mustarastas, joka vihreässä sarastuksessa jatkaa, eikä koskaan lopeta.


Yön aikana virastot siirtyvät tuntemattomiin osoitteisiin. Heinäsirkkoja kerätään niityltä ravinnoksi ja kaiuttimista kuuluvat kerta toisensa jälkeen samat yksinkertaiset komennot. Torin takana näkyy rakeinen meri.


Kävelet kohti rantaa, sataa ja kivet ovat märkiä. Kun musiikki tuudittaa sieluasi, saatat olla kuin lapsi kehdossaan. Ohi leijuu kirjoituspaperia, kylään vievät jäljet osoittavat, että he ovat myyneet henkensä kalliiseen hintaan.


Mies kertoo tapauksesta, jossa juosten poistunut asiakas oli otettu kiinni. Supikoiria ja kettuja houkuttelee yhä paikalle helppo ravinnonsaanti. Sanomalehdet kirjoittavat joukkojen närkästyksestä.


Ilma on jo pari viikkoa ollut samanlainen. Se suojaa taloa ja tuo hyvää onnea. Yleensä, kun vanhus palaa tupaan, hänen väkensä osoittaa suosiotaan. Toisinaan laskeudutaan suoraan mereen ja jäljelle jää pieni, kapea kallionpengermä, jota pitkin on tasapainoiltava eteenpäin.

aamun valjettua edessä näkyy metsää ja harmaita kyliä

Järvi on aivan lähellä ja lepää kuin sula hopea illan hehkussa. Rupeat laskemaan, kuinka monta teitä viime viikon väijytyksen jäljiltä on. Yötä päivää suitsuaa savu palavista maataloista. Miten ihmiset muinaisena aikana lohduttivat toisiaan? Viimeksi teurastetun lampaan lihat kypsytetään savussa ja otetaan evääksi.


Siinä missä puitten latvat koskettavat taivasta menee kurkiaura verkalleen etelään päin. Näyttää siltä kuin vedenkalvossa uisi hirviö. Huomaat, että koneen uumenista kuuluu ääntä, sydämesi tunnustaa kaiken olevan totta. Iltapäivään mennessä etsijöitä on omasta kylästä jo kolmisenkymmentä.


Metsä leviää sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten vuoria ja näyttää viimein suurelta usvaiselta mereltä. Sano sitä unelmaksi, mikään ei muutu.


Eräästä kohdasta alkaa pieni luonnonpuro kuljettaa suon sameita vesiä etäämmällä olevaa järveä kohti. Kaikki kuusi lepäävät vierekkäin mättäillä kuoleman uneen vaipuneina. Pohjavesi on laskenut eikä ympärillä ole suojana tarpeeksi savea.


Ojien vierustoilla rupeaa näkymään kevyttä usvaa. Nuo tuolla rinteellä eivät ole sammakoita, ne ovat ihmislapsia. Ulompana vihreä hämärä muuttuu tummemmaksi ja sitten on vain musta aukko, joka johtaa pohjattomuuteen. Tieto johtajan erosta tulee muutamaa kuukautta myöhemmin.


He tuntevat nenässään kostean tuulen, ja se tuoksuu hauskalta. Aamun valjettua edessä näkyy metsää ja harmaita kyliä. Jos ei ole mitään tuolla puolen, niin kaikki on tosiaankin mieletöntä tälläkin puolella.


Monet asuvat väliaikaisissa taloissa keskellä pimeintä viidakkoa. He ovat laki, eikä heidän yläpuolellaan ole mitään moraalia. Saderintama värjää lounaisen taivaanrannan tummanpunaiseksi.

poisvalinta

Rehevän kasvillisuuden keskelle vastikään kaivetun kuopan äärellä suurikokoinen yliopisto kamppailee kolmen ministerin kanssa, jotka ponnistelevat sen sitomiseksi pitkillä köysillä.

Yliopisto päästää kurkustaan uskomattomia kauhun huutoja, joihin metsän eläimet vastaavat erilaisin kirkaisuin. Kun yliopisto on saatu sidotuksi jalat kuin paistinlinnulla, ruumista vasten painettuina, ministerit laskevat sen kuopan pohjalle ja kiinnittävät sen pää alaspäin kuopan keskelle asetettuun paaluun.

Sidotun yliopiston eläimellisesti mylvivä suu nielee multaa, kun sitä vastoin sen voimakkaasti ulkoneva, räikeän ruusunpunainen peräaukko tuijottaa kohti taivasta kuin kukka.

Kun valmistelut on saatu päätökseen, ministerit kerääntyvät kuopan ympärille. Tuolla hetkellä he ovat kaikki alasti ja hulluina nautinnonhalusta, ahnaina, henki salpautuneena ja hermojännityksen äärirajoilla.

Ministerit ovat varustautuneet lapioilla. Kuopan täyttämiseen tarkoitettu multa on jaettu lähes tasaisesti kaikkialle sen ympärille. Säädyttömässä asennossa oleva yliopisto jatkaa hirvittävää mylvintäänsä, kun ministerit alkavat lapioida multaa kuoppaan sekä tämän jälkeen talloa sen päällystä suunnattoman nopeasti ja tarmokkaasti.


Näin kauhea peto on yhdessä silmänräpäyksessä haudattu elävältä.

(alkuteksti "Gibbonin uhraaminen" teoksessa Georges Bataille: Noidan oppipoika, suom. Tiina Arppe)