Marian sairaalan oven
yläpuolella lukee isolla Neuromaani. Pelkkä astuminen sisään kyltin
alta on kummallinen kokemus. Tuulikaapissa kuuluu koirien haukuntaa,
ensimmäistä kertaa pelottaa vähän.
Väkeä on tungokseksi asti
vastaanottokäytävällä. Orientoidun väkisinkin oikeaan lääkärikäyntiin. Tuntuu jo
kohta enemmän siltä kuin olisi lääkärissä kuin että olisi menossa esitykseen.
Vastaanotto sujuu samalla tavalla
ja samoin äänenpainoin kuin normaalissa lääkärikäynnissä. Pyydetään odottamaan että
kutsutaan nimellä. Kutsut ovat jokaista äänenpainoa ja katsetta myöten autenttisen
tuntuisia. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia tulee ja menee. Potilaat saavat
muovisen lääkepikarin, josta pitää nielaista vaalea tabletti.
Ohjelmalehtinen on samalla ohje
esitykseen. Siinä kerrotaan mp3-soittimen käytöstä ja siitä, missä kaikkialla esityksen
aikana saa liikkua.
Oma vuoro tulee, henkilökohtainen
kontakti tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja ahdistavalta. Paikkaan on eläytynyt
jo niin vahvasti, että potilaan rooliin menee helposti, samanlainen kihelmöinti
kuin lääkärissä, tahdoton seuraaminen. Vielä pieni odotus ja sitten hoitaja
auttaa päälle sairaalakaavun ja varmistaa vielä että osaan käyttää soitinta.
Siitä siirrytään viereiseen
huoneeseen makaamaan sairaalasänkyyn ja jäädään yksin kuulokkeet päässä kuuntelemaan introa. Se
on periaatteessa sama kuin romaanin kakkosluku Aamu, jossa kerrotaan auringosta
ja heräämisestä. Miten moniaineksinen teksti onkaan, psykedeelisiä törmäyksiä,
auringon ja kalan silmiä, tuijotan kattoon ja tekstissä kerrotaan että tuijotan
kattoon. Viereisestä sängystä potilas jo nousee ja lähtee kävelemään
käytävälle.
Yli-Juonikkaan tekstin lyyrisyys pääsee esiin. Lukija on ammattinäyttelijä
miellyttävine äänikirjaäänineen. Tuntuu kuin laskeutuisi Neuromaanin
tekstimereen, joka on niin tuttua ja samalla niin outoa ja runsasta, ettei sitä
koskaan pysty tarkasti pitämään mielessään.
Ehkä noin viiden minuutin kuluttua
tulee ensimmäinen valintatilanne. Voi jäädä paikoilleen tai lähteä ”aamujumppaan” muistaakseni
viidenteen kerrokseen. Tuntuu hyvältä päästä liikkeelle. Kun kävelee käytävän
halki vielä odottavien tulijoiden ohi, tuntee itsensä jo kokeneeksi potilaaksi,
laitostuneeksi. Tilan tuntu, paikan tuntu on koko ajan poikkeuksellisen vahva.
Ollaan todella intensiivisesti nimenomaan sairaalassa ja jo se tekee
esityksestä jotakin, mitä en ole ennen kokenut. Mutta missä minä oikeastaan
olen, kirjan sisälläkö? Välillä tuntuu siltä. Millainen tämä tilanne on? Sosiaalinen
hämmennys on myös hyvin vapauttavaa. Vähän hymyilyttää, kun vilkaisee muita
potilaita, mutta kukaan ei halua rikkoa illuusiota.
Ylös pääsee sekä hissillä että
portaita. Menen portaita tietokonelaukkua kantaen (säilytyspaikkaa ei ole),
vaikka se on hieman raskasta. Naurattaa, kun kaikki on niin hienoa ja outoa.
Uskomatonta, että tämä on ylipäätään tehty. Kenelle voi tulla mieleen ottaa kirjassa mainittu ”neurokoreografia” näin kirjaimellisesti. Kirjaimellisuus on parasta.
Osa kerroksista on suljettu mutta
kaikki, kieltomerkitkin, sulautuvat osaksi teosta. Aurinko on laskemassa ja
häikäisevä valo tulvii käytävään. Teos virittää kaiken tilassa olevan osaksi itseään. Ulkona kulkeva ratikka on
ihmeellinen sairaalan isosta ikkunasta katsottuna. Myös edestakaisin
kuljeskelevista potilaista tulee eräänlaisia tanssijoita tai liikkuvia patsaita.
Olemme toisillemme näyttelijöitä ja lavastetta, ja samalla meitä yhdistää tämä
kokemus, joka luo tietynlaisen solidaarisuuden. Kaikki leikkivät mukana.
Silloin tällöin näkee järjestyksenvalvojan eikä voi tietää, onko hänkin tanssija. Potilas saattaa
yhtäkkiä alkaa täristä ja kouristella käytävälle jätetyllä sängyllä. Käytävillä
tanssitaan, tanssijat ovat hienovaraisesti tietoisia katsojista. Mukauttavat
liikkeensä potilaiden sijaintiin vaikka ovat samalla ikään kuin toisissa
tiloissa. Kerran kaatuva tanssija koskettaa minua. Monet liikkeet jäljittelevät
jonkinlaisia kouristuksia tai pakkoliikkeitä, mutta eivät rajusti vaan useimmiten
pehmeän tyylitellysti.
Heti aluksi tunne, että huoneita ja
asioita on liikaa, ja juuri liiallisuus on tässä kaikessa niin miellyttävää. Aavistaa jo, että tästä jää paljon näkemättä.
Huoneiden rekvisiitta, esimerkiksi
silitysrauta tai naamio tai koirataulu yhdistyy hetkittäin soittimelta kuuluvan
tekstin kanssa. Vainoharhaisia yksityiskohtia, merkityksellisiä esineitä
kaikkialla. Huoneissa on myös löydettäviä asioita, kuten papereita, post it
-lappuja ja kuvia laukkujen sisällä. Eräässä huoneessa potilas tutkii lappua ja
ojentaa sen sitten minulle. Lapulla on Neuromaanin yhden alaviitteen teksti, jossa
kerrotaan kuinka paljon rahaa kirjan luettuaan voi tienata.
Soittimelta kuuluvan tekstin
tekstuuri on niin tiheää, että sitä ei pysty kovin tarkasti seuraamaan, jos
haluaa pysyä tietoisena myös tilasta jossa on, ja ihmisistä siellä. Kuin
uppoaisi tekstin syvänteisiin, jotka yhtäkkiä sitten palautuvat mieleen.
Joissakin huoneissa, kuten upeassa
balettihuoneessa, samanaikaisia ”tekstejä” tulee hyvin monta päällekkäin: itse baletti (miten
ihmeellistä on katsoa balettia metrin päästä!) ja kuulokkeista kuuluva luenta,
joka saattaa romaanin tapaan viitata muihin kirjoituksiin, Yli-Juonikkaan alkuteos,
jota yritän pitää referenssinä, seinälle heijastettava elokuvaluuppi, View-Master-laitteet, joissa on erilainen idylli kuin selostetussa Riekkisen
lapsuusmaisemassa. Kaikki törmäykset ja jännitteet, koko ajan eksyy jollain
tavalla.
Idylli on jonkinlainen
teema balettihuoneessa, jossa on tekonurmimaista mattoa ja metallinkiiltoinen
tanssijan väylä (potilaat yrittävät vältellä sille astumista, kuin se olisi
pyhä), mutta teema ei missään paljastu selvästi. Runsaus peittää pohjarakenteen
niin kuin romaanissakin, mikä on ihanaa. Seinälle heijastuva
suomifilmiromantiikka säröilee.
Yhdessä huoneessa pyörii
video, jolla
tutkijat Laura Piippo ja Sakari Kursula kertovat Neuromaanista, myös Jaakko
vilahtaa, ja suvereenisti ylilääkäriksi tekeytynyt Raekallio puhuu. ”Tervetuloa
viihtymään”, ”anonyymisti verkkokaupassa”... Miten tarkasti lipevän epäilyttävää
kaikki Johtavan Neurokoreografin esityksessä onkaan. Salaliittojen, korruption, byrokratian ja pseudotieteen loistava keitos. Huoneessa esittää
pakkoliikemäistä tanssia pitkä mies. Hän nousee käsien varassa pöytälevylle.
Välillä hän tuntuu ihmettelevän Kursulan puhetta valkokankaalla, ehkä jopa
reagoivan Kursulan käsien liikkeisiin. Viereisessä huoneessa pyörii monitorilla
kummallinen aivomallinnus ja pöydällä on tutkimuspapereita sekaisin.
Samassa kerroksessa on
vastaanottokoppi, jossa on yksinäinen tanssija. Tuntuu röyhkeältä mennä koppiin
ja istua hänen työtuolilleen seuraamaan ainoana katsojana esitystä. Astua noin vain tanssijan tilaan, missä muualla tällaista pääsisi kokemaan? Täälläkin on
seinillä ylitsepursuava määrä lippulappuja, kuten muuallakin. Tilat
ovat ylikoodattuja eikä niitä saa hallintaan, varsinkaan kun kuuntelee samalla
tekstiä soittimelta. Tekstissä lainataan Calvinon Näkymättömien kaupunkien
helvettipätkää.
Uskomattoman taitavasti sairaalassa
on pelkistetty, konkretisoitu ja tilallistettu romaanin ideoita. Ja alkaa
ajatella, että tällaisista huoneista se alun perin koostuukin. Eikä
huonemetafora ole hassumpi kirjallisuutta lukiessa muutenkaan. ”Käännös”
tanssin, installaatioiden, ja yleensä tilaan sidotun taiteen kielelle on virtuoosimainen.
Nautin tästä niin paljon. Yli-Juonikkaan huumori yhdistettynä erilaisiin
ahdistaviin ja pelottaviin pohjasävyihin on myös tavoitettu. Tästä olisi helposti voinut
tehdä varman päälle ahdistavaa skitsopatsastelua, mutta tämä on (Kaspar
Hauserin tapaan) myös hyvin viihdyttävää.
Koiran hyökkäys Sveitsissä ja
siihen liittyvä nabokovilaisen överisti tyylitelty proosa on yksi parhaista
jaksoista romaanissa ja hieno myös täällä. Täydellisen peittävään tarkka-ampujan
maastoasuun sonnustautunut tanssija kyyhöttää kerroksen (nelosen vai vitosen,
en enää tiedä) sisääntuloaulassa kuin seefferi,
taustalla pienoismalli hotellista tunnelmallisesti valaistuna.
Istun otuksen lähelle pehmeälle matolle. Tekee
mieli mennä sen viereen. Olento on kummallisella tavalla tietoinen minun
läsnäolostani ja reagoi eläimen tapaan samalla kun kuuntelen tarinaa Riekkisen juoksulenkistä. Olento on yhtä aikaa söpö ja pelottava. Sitä haluaisi koskea,
mutta en koske.
Käytävältä kuuluu jotain kummaa
melua samalla, tilanne alkaa tuntua uhkaavalta. Koirakohtauksen koomisuus ei
täysin laimenna tunnetta. Huomaan, että esitys on hetkittäin oikeasti
ahdistava, sen tuntee hengityksessä, joka käy välillä vaikeaksi. Jos vieressäni
oleva olento nyt syöksyisi päälle, se olisi kamalaa. Karvaturri lähtee
kuitenkin liikkumaan poispäin ja jotkut katsojat seuraavat sitä. Se nousee
kahdelle jalalle.
Monissa tiloissa on taustamelua,
joka toimii maagisesti yhteen kuulokkeista tulevan kerronnan kanssa. Melu on
tyypillisesti jonkinlaista jyminää tai kohinaa, joka sitoo puheäänen tilaan. Teknisesti
todella toimiva ratkaisu, joka luo ikään kuin (jälleen yhden) sillan
kuulokkeista kuuluvan puheen ja tilan välille. Äänten sekoitukset ovat muutenkin
tehokkaita, vain osa tutkimushuoneista on sillä tavalla eristetty muusta tilasta,
ettei niihin kantautuisi sivuääniä.
Hurjin yksittäinen huone on
aistideprivaatiotankki, joka on toteutettu pallomerenä. Pohjakerroksen
huoneessa vieraat pukevat suojapuvun (sairaalakaavun ja muiden vaatteiden päälle)
hoitajan ohjauksessa ja siirtyvät sitten sisempään tilaan pressun taakse, jossa
saavat lisäohjeita. Sen jälkeen mennään huoneeseen, joka on hämärän violetiksi
valaistu ja täynnä palloja ja pallojen seassa makaa ihmisiä. Heistä näkyy vain
osa, ja vaikutelma on hiukan kammottava. Kömpiminen
ihmisten ja pallojen sekaan hiostavissa vaatteissa samalla kun taustamelu
melkein estää kuulemasta, mitä raidalla kuuluu, on melko klaustrofobinen joskin
myös nautinnollisen regressiivinen kokemus.
Olo on kaukana
aistideprivaatiosta, kun vaatteet kiristävät ja kahisevat ja valot tuntuvat
kummallisilta, ja aina joku liikehtii ja liikuttaa palloja ja onnistun vielä
sekoilemaan soittimen kanssa niin että kestää aikansa saada teksti taas
pyörimään ja uudet tulijat yrittävät mahtua sekaan pieneen tilaan. Kovin kauaa
huoneessa ei viihdy. Nauhalta kuuluu valintatilanne: jos suvussasi on
perinnöllisiä psyykkisiä sairauksia, siirry... Jos ei, jää paikallesi. Lähden
mielelläni liikkeelle ja vääntäydyn hankalasti pallojen seasta pois.
Koko ajan on tilaisuus käydä myös
kanttiinissa, mihin nauhalla kehotetaankin, mutta en malta, koska ei tiedä
milloin aika loppuu ja kuinka paljon jää näkemättä.
Eräässä huoneessa on pakettilähetysten
pehmustemuoveja, ja koko huone on vuorattu muovilla ja valaistu oranssin sävyiseksi.
Samalla kuulemme tarinaa liimahöyryjen imppaamisesta ja aivojen harmaan aineen koostumuksesta. Tästä muistaakseni numerosta 15
siirrytään viereiseen kliinisempään tilaan 16, jonka seinällä on dokumentteja
aivotutkijoiden ”virkistyspäivästä”. Työryhmän valokuviin on lisäilty työpaikkahumoristisia yksityiskohtia kuulakärkikynällä. Jaakolla on kruunu tai
sarvet. Mukana on Kursulan gradusta Neuromaanin linkkikaavio, jonka päälle on asetettu leikelty Tokion metrokartta. Kaikkiaan seinän kollaasi on tolkuttoman runsas, niin
että siitä ei voi saada otetta jäämättä huoneeseen liian pitkäksi aikaa.
Viimeinen huone, jossa ehdin käydä,
on juhlasali. Ruokapöytä on makaaberi, lautasilla on kasvoja, rikkinäisiä naamioita,
yleisvaikutelma on goottilaisen synkkä ja koristeellinen. Nurkassa on pieni
erillinen pöytä, jolle on asetettu tohtorinhattu. Istun sen ääreen ja kuuntelen soittimen tekstiä, kun yhtäkkiä käytävän kaiuttimet kuuluttavat tutkimusten päättyneen. Potilaat alkavat valua kohti hissejä ja portaita.
Ajantaju on tehokkaasti
kadonnut. Esitys lienee kestänyt melko tarkkaan kaksi tuntia, päättelen
myöhemmin, koska kanttiinissa ottamani valokuva on otettu klo 21.18. Esityksen
aikana puhelimen käyttö oli kielletty.
Jää tunne, että on nähnyt vain yhden mahdollisen otoksen kaikesta.
Joihinkin tiloihin ei oikein uskaltanutkaan mennä, mutta ehkä olisi myöhemmin
uskaltanut. Parin tunnin jälkeen ehkä olisi
muutenkin päätynyt vaeltelemaan kerroksissa ja huoneissa vapaammin. Nyt yritin kulkea
melko tiiviisti suhteessa tekstiin ja sen tarjoamiin valintoihin. Pakolle
alistuminen lisäsi muutenkin vahvaa uppoutumista.
Teos on oikeastaan yhtä aikaa
tanssiesitys, eräänlainen roolipeli ja taidenäyttely, jopa konsertti, ottaen
huomioon miten intensiivistä kuuntelua se vaatii. Hienoimpia asioita, joita olen
päässyt kokemaan.