”As far as getting rich is concerned, love can be an impediment”

Mohsin Hamid: How to Get Filthy Rich in Rising Asia

(Spoilerivaroitus!)

Pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin (s. 1971) kolmas teos lähestyy romaanikerrontaa self help -oppaan parodian kautta. How to Get Filthy Rich in Rising Asia (2013) on viitoittavinaan lukijalle tietä rikkauksiin modernisoituvassa Aasiassa, mutta tosiasiassa se kertoo yhden, köyhistä oloista lähtevän maalaispojan kasvusta, menestyksestä, vaikeuksista ja elämänpettymyksestä; siitä, mitä viivan alle lopulta jäi.

Jos menestyksellä on aina hintansa, erityisen kova se näyttäisi olevan kaukoidän korruptoituneissa suurkaupungeissa, joissa pärjääminen edellyttää häikäilemättömyyttä, laittomuuksia ja väkivallan käyttöä. Mitä pidemmälle tarina etenee ja mitä voitokkaampi päähenkilö on bisnesmaailmassa, sitä ilmeisemmäksi käy yritysvalmentajamaisen, tsemppihenkisen kertojan epäluotettavuus. Lukija joutuu todistamaan, kuinka irvokasta on uhrata elämänsä menestyksen tavoittelulle. Kun lopussa kuvataan yli seitsemänkymppistä päähenkilöä, jonka yhtiökumppani, vaimo ja terveys ovat pettäneet, joka on jättänyt elämänsä elämättä rahan perässä juostessaan, tunnelma on melkoisen traaginen.

Ei-länsimaisista oloista kertovan teoksen ironia ei kuitenkaan rajoitu tutun raha-ei-tuo-onnea-läksyn toistamiseen. Teoksen kuvaamat työelämän realiteetit ovat toisenlaiset kuin mihin olemme tottuneet: jos päähenkilö ei olisi koko ikäänsä taistellut henkilökohtaisen menestyksen ja turvallisuuden puolesta, hän olisi todennäköisesti päätynyt ennenaikaiseen hautaan joko maaseudun kuluttavan ruumiillisen työn murtamana (kuten siskonsa) tai metropolin väkivallan uhrina (kuten monet teoksessa vilahtelevat sivuhenkilöt).

Elämänfilosofinen valintatilanne on jonkinlainen lose-lose. Noudata siinä sitten kukoistuksen käsikirjoitusta.

***

Menestysoppaiden iskulauseiden tapaan otsikoidut luvut alkavat lyhyellä pohdinnalla määrätystä aihepiiristä – rakkaus, idealismi, väkivalta – ja siirtyvät sitten kertomaan päähenkilöstä tietyssä elämänvaiheessa, jossa annettu teema kiteytyy. Temaattisuuden lisäksi rakenne on tiukan kronologinen, tarina kulkee kuin luotijuna päähenkilön lapsuudesta aina kuolinvuoteelle saakka. Kerronta on – harvinaista kyllä – yksikön toisessa persoonassa, mikä on miellyttävällä tavalla häiritsevää ja osaltaan ironisoi menestysoppaiden tungettelevaa, näennäisen tuttavallista puhuttelumoodia.

Päähenkilö kohdataan ensi kertaa maksatulehduksen kourissa köyhässä lapsuudenkodissaan. Aikaa ja paikkaa ei täsmennetä, kuten ei romaanissa yleensäkään, mutta lukija voi spekuloida, että ollaan mahdollisesti Pakistanin tai Intian maaseudulla, päähenkilö on alakouluikäinen ja eletään 80-luvun loppua. Metaileva kertoja rohkaisee henkitoreissaan makaavaa poikaa (eli ”sinua”), että vaikka satumaisten rikkauksien saavuttaminen voikin nyt tuntua kaukaiselta haaveelta, käänne parempaan on pian tulossa.

Kerrotaan päähenkilön suvusta, kylän elämästä, kokkina työskentelevästä isästä. Pikanttina lisänä on turhankin seikkaperäinen kuvaus siitä, kuinka aviolliset velvollisuudet suoritetaan, kun koko monilapsinen perhe joutuu nukkumaan samassa sängyssä.

Perhe muuttaa isän töiden perässä suurkaupunkiin, päähenkilö ja hänen sisaruksensa ovat innoissaan. Metropoli tuntuu vieraalta ja vähän uhkaavalta paikalta, mutta ainakin se tarjoaa uusia mahdollisuuksia lapsille, jotka muuten joutuisivat musertavan yksitoikkoisiin maatöihin loppuiäkseen.

Tarina hyppää pari vuotta eteenpäin kuvaamaan päähenkilön koulunkäyntiä. Matkaa PISA-tutkimusten huippumaaksi on melkoisesti, kun pikkusieluinen opettaja jakelee lahjakkaille oppilaille ruumiillisia rangaistuksia oikeista vastauksista. Sinnikkäästi päähenkilö – joka on erityisen pätevä matematiikassa – jatkaa kuitenkin koulunkäyntiään. Vapaa-ajalla voi sitten huvitella uittamalla mielikuvituslaivoja avoviemärissä. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Hypätään eteenpäin. Teini-ikäinen päähenkilö työskentelee piraatti-DVD-levyjä myyvän liikkeen polkupyörälähettinä, millä on suotuisia vaikutuksia sekä yleiskuntoon että sosiaaliseen elämään. Menestys on jo oraalla: poika on saanut käyttöönsä jopa työkännykän. Hän tapaa kauniin tytön, johon pyrkii tekemään vaikutuksen välittämällä tälle elokuvia. Teiniromanssi on kuvattu koukuttavasti, se huipentuu kohtaukseen, jossa päähenkilö menettää poikuutensa talon katolla, yötaivaan alla.

Teknologiset yksityiskohdat ovat teoksen harvoja vähänkään tarkempia ajallisia kiinnekohtia. DVD-levyistä ja siitä, että pikkufirman lähetillä voi näissä oloissa olla käytössään kännykkä, voi veikata, että eletään mahdollisesti 90-luvun loppuvuosia tai vuosituhannen vaihdetta, mistä taas voi laskea, että päähenkilö olisi syntynyt 80-luvun alkuvuosina.

Ensiheilasta tulee romaanin tärkeä sivuhahmo: päähenkilön ja tytön (johon teokselle tyypillisesti viitataan vain nimellä ”pretty girl”) polut risteävät useaan kertaan heidän elämänsä aikana. Tyttö on lopulta päähenkilön elämän ainoa todellinen rakkaus. Mitä heistä olisikaan voinut tulla, huokaisee lukija melankolian vallassa, mutta ei, olosuhteet estävät suhteen kehittymisen. 

Yliopistovuosista kertovassa luvussa ”Avoid idealists” päähenkilö ajautuu jonkinlaisen muslimiveljeskunnan (tai sellaisen akateemisen nuoriso-osaston) osaksi, mutta onnistuu pyristelemään irti sen vaikutuspiiristä ennen kuin joutuu vaikeuksiin.

Tämän jälkeen sankarimme saa ensimmäisen oikean työpaikan: hän kaupittelee sekatavarakauppoihin säilykkeitä, joiden viimeiset myyntipäivät on muutettu. Pilaantuneen tölkkiruuan diilaaminen autoritaarisen ja umpikieron esimiehen alaisuudessa toimii hyvänä harjoittelujaksona aasialaisen suurkaupungin karuun bisnesmaailmaan.

Kolmikymppisenä päähenkilö on löytänyt yrittäjänkutsumuksensa: alkeellisessa, kerrostalohuoneistoon rakennetussa tehtaassaan hän valmistaa pilaantuneesta vesijohtovedestä pullovettä rakentamallaan kömpelöllä laitteella. Päähenkilön tausta on ihanteellinen tämäntyyppiseen liiketoimintaan. Hän on omakohtaisesti kokenut likaisen veden vaarat, hän on ennenkin kaupitellut väärennettyjä tuotteita ja lisäksi säilykebisneksessä luonut yhteyksiä jälleenmyyjiin. Kaupat tosin suhtautuvat feikkivettä toimittavaan asiamieheen penseästi, mutta suurkaupungissa, joka päivittäin kamppailee huoltovarmuusongelmien kanssa, myös sekunda käy kaupaksi, ainakin jos hinta on riittävän halpa. Ja miksei matemaattisesti lahjakas sankarimme sitä osaisi justeerata kohdalleen.

Vesibisneksestä avautuu ura vuosikymmeniksi eteenpäin: nelikymppisenä päähenkilö on kasvattanut liiketoimintansa jo teolliseen mittakaavaan ja onnistunut virkamiehiä lahjomalla ja kilpailijoita syrjään taklaamalla luomaan itselleen ison, kannattavan yrityksen. Perhekin on tullut perustettua, ja vaikka avioliitto on onneton, ainakin elämän statussymbolit ovat kohdallaan: autonkuljettaja, henkivartija, kalliita lahjoja parikymmentä vuotta nuoremmalle palkintovaimolle.

Romaanin loppupuoli on masentava: pönäkkä vesimoguli vaurastuu vaurastumistaan, mutta arkielämän tasolla tämä tarkoittaa vain linnoittautumista imperiumin komentokeskuksena toimivaan ökykotiin piikkilankojen taakse. Turhautunut vaimo nukkuu omassa sängyssään, poikaan ei oikein koskaan ehtinyt tutustua, edes rahoista ei pääse nauttimaan. Lisää pitää tienata koko ajan, koska juoksevat kulut ovat hirmuiset.

Lopulta yhtiökumppani, lankomies, pettää ja karkaa ulkomaille rahasäkin kanssa. Paska osuu tuulettimeen monella rintamalla yhtä aikaa: sydänkohtaus vie päählön sairaalasänkyyn, virkamiehet ja kilpailijat iskevät heikentyneen mahtimiehen kurkkuun, vaimo lähtee kävelemään, poika on muuttanut Amerikkaan, kaikki sukulaiset maaseudulla kuolleet.

Juuri kun tarinan aallonpohja on saavutettu, päähenkilö törmää ruokakaupassa ”kauniiseen tyttöön”, joka on nyt luonnollisesti jo mummoikäinen. Huvittuneen mies ja nainen katsovat toisiaan. Vanha suola janottaa edelleen. Lukija ei voi olla tuntematta empatiaa, kun vanha pari käy elokuvissa ja eläintarhassa ja jopa yrittää kömpelösti rakastella laskujeni mukaan n. 75 vuoden iässä.

***

Proosa on tiivistä, vauhdikasta ja älykkään ironista. Perusasetelma, self help -oppaan näennäinen muoto, heijastuu myös kuvauksen sävyyn: kerronta pysyttelee koko ajan ikään kuin tapausesimerkkien tasolla sen sijaan että paneuduttaisiin tarkkaan miljöökuvaukseen tai henkilöiden psykologiseen kehittelyyn.

Jokaisesta elämänvaiheesta kerrotaan kiteytetty muutaman episodin sarja, minkä jälkeen hypätään eteenpäin. Ratkaisu pitää tekstin ilmavana ja sähäkkänä, mutta sillä on myös huono puolensa, joka on tietty luurankomaisuus, mahdottomuus samastua paremmin hahmoihin. Vaikka proosa on lausetasolla täsmällistä ja ilmaisuvoimaista, laajemmin ottaen teksti pitäytyy tietoisesti eräänlaisena luonnoksena, mahdollisena tarinana. Teoksen vahvuus ja heikkous ovat tässä yhtä. Luvut tuntuvat paikoin melkeinpä pikakelatuilta.

Hamidin viljelemä ironia on monikerroksista; menestystarina muuttuu omaksi irvikuvakseen päähenkilön ajautuessa yhä syvemmälle korruptoituneeseen järjestelmään, mutta samalla painotukset poikkeavat vastaavasta länsimaisesta satiirista, opetus ei voi olla ”mikset tyytynyt yksinkertaiseen elämään läheistesi parissa”, koska elämäntapaoppaiden olettamaa valinnanvapautta ei tunnu olevan kellään. Syö tai tule syödyksi. Kun tähän lisätään paikoin inhorealistinen vanhenemisen kuvaus, alkaa viimeistään loppukolmanneksella kaikkeen hiipiä lohduton, melkeinpä jäätävä sävy.

Ytimeltään Filthy Rich ei ole sen paremmin self help -opas kuin sellaisen parodiakaan; se on pienimuotoinen murhenäytelmä. Lukija ei voi edes valitella, miksei päähenkilö tarttunut hetkeen ja kosinut ”kaunista tyttöä” ajoissa, koska tällaista hetkeä ei koskaan tullut. Rakkauselämänkin kulku on tarinan kuvaamassa ympäristössä taloudellisten lakien säätelemää. Kun päähenkilöllä olisi viimein ollut riittävästi pätäkkää, oli jo liian myöhäistä.

Äärimmilleen pelkistetty ja aika-paikka-koordinaateiltaan ylimalkainen kerronta käy romaanin mittaan hieman ärsyttäväksi. Suurkaupunki jää geneeriseksi, siitä haluaisi tietää enemmän. Samoin harmittaa, kun koukuttava kuvaus jää usein luvun lopussa kesken ja harpataan eteenpäin. Eräs omituisuus liittyy teoksen epookkiin: missään vaiheessa ei suoraan kerrota mihin aikaan tarina sijoittuu, mutta mikäli päähenkilö on syntynyt 80-luvun alkuvuosina, kuten voi olettaa, tämä merkitsee sitä, että tarinan lopussa elettäisiin jo n. vuotta 2050. Kuitenkin ympärillä on edelleen muuttumaton miljöö, abstrakti ”suurkaupunki” liikenneruuhkineen ja nettikahviloineen, vailla merkkiäkään muutoksista joita n. 40 vuotta nykyhetkestä tulevaisuuteen väistämättä toisivat tullessaan.

Tämä korostaa ikävästi epähistoriallista tunnelmaa romaanissa, jonka kuitenkin pitäisi lähtökohtaisesti kuvata historiallis-taloudellisen muutoksen vaikutuksia yhden ihmisen elämään.

3 x hyvä

Hyvä kritiikki MKS-kirjasta. "[K]yllä ne sen varmasti keksivät elleivät ole jo keksineet."

Hyvä kirjallisuusblogi. "[T]oinen ääripää: sen on uumoiltu uudistavan proosan kentän kertaheitolla."

Hyvä haastattelu. "Kun sanoit että Liberace-teksti on irvokas, hätkähdin vähän, koska kunnioitan Liberacea."

päivätehtävä

Haluatko varmasti jatkaa? Suojausvarmenteen on myöntänyt yritys, johon et luota.

Mihin teidän polku johtaa? Johnny kertoi, että hän oli erityisen harmissaan tupakkaepisodista perjantaina.

Asukkaat olivat saaneet savukkeita, jotka jaettiin tasan kaikkien kesken. Horkheimer (1895–1973) oli tuhonnut savukkeita vetämällä niitä alas pöntöstä, mikä ärsytti muita asukkaita.

Nyt luuranko tanssii. Sipoon varjokaavan on väitetty säätelevän kasvojen tunnistusta. Jonna muistelee hetkeä, jolloin pelkäsi kuollakseen joutuvansa lähtemään talosta kesivän ihonsa takia.

Sitkeimmät käyttävät elinympäristöinään jopa portaikkojen välejä tai roskalavoja. Tekninen kaveri Gordon selittää pyramidien asettelun.

Hän kyllä syö matoja ja ratsastaa hirvellä, mutta myös lukee lehteä seistessään vyötäröään myöten mutahaudassa. Mutahaudassa? Paljon riippuu tuosta miehestä, sen myöntävät kaikki.

Kaaoksen kukistuttua Raistlin palaa Syvyyteen. Luuranko sanoo: sainkin vain paljukiellon ja kaikki tulivat halaamaan.

Haluatko jatkaa? Pyyntösi on käsitelty.

carly rae auden

Poetry makes nothing happen
So call me maybe
I threw a wish in the well
Don't ask me I'll never tell
You were silly like us
Your gift survived it all
I looked to you as it fell
Now Ireland has her madness and her weather still
Hot night wind blowin'
Ripped jeans skin showin'
From ranches of isolation and the busy griefs
Hey I just met you
And this is crazy
Raw towns that we believe and die in
It survives, a way of happening
But here's my number
So call me maybe

ammattini kuvauksia

Kustannustoimittajilla ei mene lujaa kaunokirjallisuudessa.

Ensimmäiset viisi mieleen tulevaa esimerkkiä:

– Vladimir Nabokov, Läpinäkyväisiä (1972). Kömpelö, koominen editori palaa kuoliaaksi hotellissa.

– Kari Hotakainen, Klassikko (2001). Sliipatulle pukumiehelle maksetaan palkka siitä, että hän pystyy valehtelemaan sujuvasti kelle tahansa.

– Italo Calvino, Jos talviyönä matkamies (1979). Onneton, töihinsä hukkuva mies haaveilee ajasta, jolloin voisi oikeasti LUKEA.

– Hannu Raittila, Pamisoksen purkaus (2005). Ahdistunut kustannustoimittaja maleksii ”messuhelvetissä”, jossa on mahdotonta keskustella kenenkään kanssa paria sekuntia kauempaa.

– Reijo Mäki, ”Ylitän Aurajoen aina silloin” kokoelmassa Aito turkki (2001). Köyhät kirjailijat houkuttelevat kustantajia Uuteen Apteekkiin, jossa heidät myydään pihvilihaksi keittiöön.

kone ei ole vieras arvaamaton ja ehkä vihainen eläin

"Kun kone streikkaa, ei tarvita mitään tunteita: vain tietoja. Kone ei ole vieras arvaamaton ja ehkä vihainen eläin (tai ihminen), jonka kanssa selviytyy viekkaudella, viisaudella ja rakkaudella taikka ei millään. Kone ei väänny haukkumisesta, kaunasta eikä epäluulosta eikä mitenkään vaadi rakkautta siltä jolla sitä ei ole, se vain herättää sitä."

(Maila Pylkkönen, 1972)


"Saw a man walkin' upside down / My TV's on the blink / Made Galileo look like a boy scout / Sorry 'bout that, let it all hang out"

(The Hombres, 1967)


"Dialektiikka ei oo teoriaa eikä tiedettä vaan taitolaji, parhaimmillaan taidetta, jotakin purjehtimisen ja musisoinnin välistä. Dialektinen ajatuksen juoksuttaminen muistuttaa hyvää kontrapunktia, ei tieteellisen selityksen kaavaa."

(Pauli Pylkkö, 2006)

15 vaalilupausta

Joitakin vuosia sitten Salmenniemen Hartsa neuvoi, miten vaalien ajasta selviää järjissään. Jokainen mainosten iskulause on käännettävä vastakohdakseen. Kiitos Harrylle terapeuttisesta vinkistä, here goes (HUOM. ehdokkaiden kasvokuvat on hienotunteisuussyistä häivytetty, emmehän halua syrjintää ulkonäön perusteella. Myös ruma ehdokas voi olla hyvätuloinen ja kielitaitoinen moniosaaja. Ulkonäkö pettää ja päinvastoin.):

Kaupunkiköyhyys on ylpeytemme.

Tulen tekemään kaikkeni sen puolesta, että tulevalla kaudella jokainen koulu lakkautetaan.


Haluan tilanteen, jossa ihmisten on valittava syökö tänään vai ostaako lääkkeensä.


Teen konkreettista työtä yksinäisyyden lisäämiseksi.


Poistetaan uskonnottomien oikeudet.


Puhe vammaisista, ikääntyneistä ja maahanmuuttajista kulueränä aloitetaan.


Ympäristö, tasa-arvo, koulutus, lähidemokratia, sosiaalinen vastuu ovat minulle yhdentekeviä teemoja.


Poliittisena kärkitavoitteena on päivähoitopaikkojen vähentäminen Länsi-Helsingissä.


Pääkaupungissa asumisen ei tule olla mahdollista pienituloisille.


Vähemmän asuntoja, enemmän parkkipaikkoja.


Pärjäämisen ja palveluiden saannin tulee olla vain hyväosaisten etuoikeus.


Joukkoliikennettä huononnetaan. Länsimetro ei valmistu.


Gettoutumisen varmistamiseksi kaupungin asunnot on jaettava epätasaisesti ympäri kaupunkia.


Lupaan olla poissa jokaisesta valtuuston kokouksesta.


Alppipuisto on jyrättävä.

chaque fois unique

Jarmo, Teemu, Timo, Jarkko ja Antti Korjaamolla 1.4.2006

(kuva © Teppo Moisio)

katsomisesta

”Seapunk ei kuitenkaan ole seapunkia ilman risuaitaa. Koko kulttuuri perustuu nykyihmisen kamppailuun teknologian ja luonnon välissä ja elää netissä, laulaja selittää. [...] Muoti ei hänen mukaansa tule enää kadulta, sillä eiväthän ihmiset kadulla toisiaan katso, vaan älypuhelimiaan.”

(Shan Beasten haastattelu, NYT 38/2012)

”Kaikki netistä löytyvä vaikuttaa surumieliseltä niin kuin värikäskin perhoskokoelma näyttää lohduttomalta.” 

(Petri Tamminen, Rikosromaani, s. 127)

rehellistä suomalaista scifiä

Mäkinen oli evästauolla kun hämähäkkiä rupesi lappamaan ikkunasta. Huusin sille että pudottaisi voileivät ja vetäisi pään sivuun, sain kopeloitua seiskaseiskan tuolilta oikein päin käteen. Ensimmäinen lukki kellahti ikkunalaudalta pimeyteen, huoneeseen jäi vaaleanharmaata savua ja hetkeen ei silmissä näkynyt muuta kuin punaisia palloja. Mäkinen oli saanut pistoolinsa esiin ja suolasi seuraavia tulijoita. Luodit kimpoilivat metallikuorista sirahtaen, kapeisiin jalkoihin sentään sai sen verran vahinkoa, ettei otuksia päässyt sisään saakka. Lyötiin räppänä kiinni ja lähdettiin juoksemaan yläkertaan. Portaikosta huusin Sarkolalle, että virittäisi raskaamman tussarin, sieltä olisi luultavasti iso porukka tulossa. Sarkola huusi tämän jo hyvin tietävänsä. Nelosen aulasta näin mortit tuvan ovella unenpöpperössä ihmettelemässä. Käskin niitä etsimään housut jalkaan ja tulemaan haipakkaa asemiin. Sarkola ja Isotalo tähystivät panssarilasin luona, niiden ilmeet heijastuivat tummasta pinnasta. Toistasataa hämähäkkirobottia oli jo ulkoseinän rappausta pitkin kiipeämässä. Ovaalimaiset vartalot erotti pimeässä, violetit jalat tikkasivat ylös alas kuin kangaspuut. Alhaalla jalkaväen kärki viritteli imukuppeja valmiuteen. Sateen läpi näimme, kuinka valonheitinten kiilat pyyhkivät pitkiä märkiä mantteleita ja sudennaamoja ja valaisivat hetkeksi tyhjät silmäkuopat. Rupesin laskemaan, kuinka monta meitä viime viikon väijytyksen jäljiltä oli. Tukikohtaa ei tällä porukalla kauan pidettäisi. Muutama ceekasi kun lentäisi paikalle, meidän hernepyssyt olisivat yhtä tyhjän kanssa. Isotalo selitti erottavansa yökiikarilla juggernautit taivaanrannassa. Niitä tuli pari-kolmekymmentä rintamassa ja lisää näkyi taaempana solassa. Huusin morteille suunnitelman muuttuneen, Sarkolalle sanoin että veisimme loput säilykkeet bunkkeriin. Vanikkaa ja energiapatukoita tiesin siellä jo olevan pariksi viikoksi. Sarkola saisi tuoda kolmosen poikien kanssa aseet ja vesikanisterit perässä. Hisseille juostessa kuulin kuinka joku ulvoi kaiuttimessa suoraa huutoa. Pohjoiskäytävässä rysähti niin kuin katto olisi tullut alas.