Torjutun paluu

Marko Hautala kertoi blogissaan, että hänen vuoden 2002 esikoisromaaninsa Kirottu maa on julkaistu uudistettuna laitoksena ja sähkökirjana. Hautala kommentoi kirjoitusprosessia ja mainitsi samalla, että oli löytänyt arkistoistaan minun kirjoittamani hylkäyskirjeen vuodelta 2001. ”Antti Arnkil saakoon rimaa hipoen anteeksi, kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Muistan käsikirjoituksen ihmeen hyvin. Muistan jopa osan saatteesta. Kertoo jotakin kummallista muistin toiminnasta, että unohdan ostaa kaupasta ketsuppia, mutta pystyn palauttamaan mieleeni yli 17 vuotta sitten lukemani käsikirjoituksen. Se kertoo myös Hautalan romaanin vahvasta tunnelmasta.

Kaivoin omia arkistojani ja löysin Hautalalle lähettämäni kirjeen. Kun asia nyt kerran tuli julkisuuteen, päätin julkaista sen täällä.

Kirje on marraskuulta 2001. Olen siis ollut WSOY:n kustannustoimittajana ja ylipäänsä koko ammatissa noin kolme kuukautta. Täysi noviisi.

Kirjeessä mainitaan ”paluuposti”, koska tuohon aikaan käsikirjoitukset vielä postitettiin takaisin kirjoittajille. Merkillepantavaa sekin, että 2000-luvun alussa oli vielä aikaa ja tapana kirjoittaa hylkäyskirjeisiinkin pitkähköt perustelut. Nykyään on hyvä jos vastataan edes vakiomuotoilulla.

”29.11.2001
Marko Hautala
Vaasa

Hyvä Marko Hautala,

Kiitos tilaisuudesta tutustua romaanikäsikirjoitukseesi Kirottu maa, Alex Schullerin tutkimuksia.

Tarinan päähenkilö on Alex Schuller, 'ainoa yksityisetsivä koko maailmassa, joka on koulutettu sekä johtolankojen että ihmisluonnon asiantuntijaksi'. Kroonisesta rahapulasta kärsivä Alex saa asiakkaakseen arvoituksellisen rouva Ruthenbergin, joka pyytää häntä hankkimaan tietoja kadonneesta miehestään Ludvigista. Ludvig Ruthenberg on ensimmäisen maailmansodan veteraani, sittemmin Saksan nousevissa oikeistopiireissä vaikuttanut herrasmies, jolla on monia hämäräperäisiä harrastuksia alkemiasta germaaniseen mytologiaan ja auringonpalvontaan. Ludvigia jäljittäessään Alex saa kuulla mystisestä Sofian veljeskunnasta ja päätyy lopulta Istanbuliin, jonka maanalaisissa käytävissä veljeskunnan perustajien kerrotaan majailleen Konstantinopolin romahtamisesta asti. Tarinan makaaberissa loppuhuipennuksessa Alex laskeutuu katakombeihin, kohtaa Ludvigin ja joutuu toteamaan, että huhut veljeskunnan jumalattomista puuhista eivät ole tuulesta temmattuja.

Asetelma on hyvin lupaava ja Alexin hahmo herättää lukijan mielenkiinnon. Ammattiyhdistelmä on kiehtova, koska sekä yksityisetsivä että analyytikko liikkuvat ammateissaan näkyvän ja kätketyn maailman välillä.

Aikakaudet ja tapahtumapaikat on valittu hyvin, ja niiden kuvaus kielii laajasta yleissivistyksestä. Kerrontaa vaivaa kuitenkin eräänlainen 'oppinut näkökulma'. Teoreettisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia on vilisemällä ja usein ne jäävät melko irrallisiksi. Itse tarina on joka tapauksessa toimiva ja jännittävä, ja siitä saisi vielä paremman mikäli tiedot ja ajankuva kirjoitettaisiin kiinteämmin sisään tapahtumiin ja henkilöhahmoihin.

Suurin ongelma tarinassa on mielestäni se, että Alexin psykoanalyyttinen puoli, jota ensi sivuilta lähtien korostetaan, jää ilman kunnollista kehittelyä. Juoni kulkee omalla painollaan ja Alexin freudilaiset selittelyt kulkevat mukana päälleliimatun tuntuisina. Analyysit tuppaavat lisäksi olemaan vähän kyökkipsykologisia. En usko, että koulutettu psykoanalyytikko käyttäisi symboliikkaa niin yksinkertaisella tavalla kuin Alex – saati uskoisi/pelkäisi, että voitaisiin saavuttaa traumoista ja neurooseista vapaa inhimillinen yhteisö (s. 38). Hyvä on, sivulla 49 kerrotaan, että Alexin oppi-isät ovat nimenomaan kritisoineet häntä hätiköidyistä päätelmistä. Alex ei tosiasiassa siedä moniselitteisyyttä, ja tästä syystä analyysit ovat koomisen kaavamaisia eikä hän tunnu uskovan niihin itsekään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että tätä kautta koko Alexin psykoanalyyttinen puoli uhkaa jäädä tarpeettomaksi. Se ei tuo tarinaan paljon muuta kuin sarkastista sävyä, joka sekin muuttuu vähitellen hieman rasittavaksi. Alexin kaksoisrooliin sisältyy kuitenkin herkullisia mahdollisuuksia, joita voisi kehitellä pidemmälle.

Yleisesti ehdottaisin, että lukijan tulkinnoille hahmoista ja tapahtumista jätettäisiin enemmän tilaa. Tietty rautalangasta vääntäminen haittaa sinällään tiivistä tunnelmaa.

Miljöön kuvaus on parhaimmillaan taidokasta (esim. Hagia Sofian juuret, s. 88; 'myrkyllisten maanalaisten höyryjen tummentama kultamalja', s. 115; 'puiden varjot loivat...', s. 121), mutta toisaalla se jää abstraktiksi ('ilmassa leijui löyhkä, joka oli pilaantumisen kaikki asteet kattava sekoitus', s. 52). Mitä konkreettisempia kuvia maltat kirjoittaa, sitä vakuuttavampaa jälki on.

Jotkut vertauskuvat ovat hyvin osuvia. Sivun 64 'Kästner pyöritteli tyhjää lasia pöydänpintaa vasten ja katsoi sitä kuin näkemisenlahjansa menettänyt ennustaja kristallipalloaan' on mielestäni erinomainen. Samoin Sininen moskeija ruokaansa sulattelevana hirmuliskona (s. 85). Makaaberi huumori toimii paikoin loistavasti. Kuva Sofian veljeskunnasta nauttimassa ihmislihaa samalla onnitellen itseään sivistyksen pelastamisesta (s. 115) on väkevä.

Antoisaa oli lukea Alex Schullerin tarinaa, mutta sen verran ongelmia käsikirjoituksessa on, että paluupostissa se tulee tällä kertaa. Kiitän joka tapauksessa luottamuksesta ja toivotan kirjoitusintoa.

Parhain terveisin
Antti Arnkil
WSOY/Kotimainen kaunokirjallisuus”

Huomautuksia Sankariajasta

– Juha Seppälän Sankariaikaan on hajasijoitettu historianfilosofinen näkemys, mutta avainlauseiksi tarjoutuvat kohdat eivät muodosta yhtenäistä kuvaa. Juuri tämä tekee kokonaisuudesta kiinnostavan, kaleidoskooppimaisen. Sankariajan elävyys sekä romaanina että eräänlaisena esseenä syntyy siitä, että teosta ei saa nalkkiin, palautettua väitteiksi.

– Päähenkilö Harry Hamartinin työvuosina Suomen lippuun ei liittynyt erityisiä intohimoja. Nyt, kun hän on eläkkeellä, lippu on noussut kiistojen keskiöön. Samalla, kun siihen liitetään ristiriitaisia merkityksiä, nämä merkitykset ovat jatkuvasti pelkistymässä tyhjiksi fraaseiksi. Toisaalta: kun romaanissa mennään historian konkretiaan, ”linkkiviidakkoon”, kaikesta tulee niin monimutkaista, ettei siitä saa otetta. Yhdessä suunnassa on jääkiekkopelissä heilutettu siniristi, toisessa historian loputtomiin haarautuvat polut, joista ei ole minkään yhteisesti jaetun merkityksen kannattelijoiksi.

– Tärkeä jännite Sankariajassa: heraldiikan, lipun (ja tietyn lippuyksilön, varastetun valtiolipun) sekä ”blasonoinnin” (vaakunan sanallisen selityksen) edustama täsmällisyys ja selkeys versus historian loputon sekavuus ja yksityiskohtaisuus, inhimillisten motiivien epäselvä vyyhti. ”Täydellinen blasonointi ei olisi vaakunan- vaan maailmanselitys.” Kun Hamartinin kautta suodatetaan historiallisia kertomuksia ja anekdootteja, jokainen yritys saada kiinni selkeistä merkityksellisistä hetkistä epäonnistuu.

– Romaanissa Seppälä ei pelkää esitellä hahmoja ja aiheita repaleisina, sekoittuneina, luonnosmaisina. Asiat alkavat keskeltä tai lopusta. Langat ovat aina jo pahasti sotkussa. Kaikki on jonkinlaista kuolinpesän selvitystä tai loppusiivousta Suomen idean äärellä.

– Aina kun lippu vaihtaa omistajaa, on kyse siirrosta valtapeleissä – tai sitten pelkästä sattumasta. Lipun kulku on itsessään yksi kuva historiasta. 2000-luvulle tultaessa lippu on jo pahasti virttynyt ja tahriintunut riepu, jonka kyky kannatella merkityksiä vaikuttaa entistäkin kyseenalaisemmalta. Samaan aikaan lipulta vaaditaan ”vastauksia” hanakammin kuin aikoihin.

– Yhdellä tasolla Sankariaika on ajan vääjäämätöntä kulumista ja vanhenemista kuvaavien metaforien sarja. Elämän kuvat (Niko, luodot) ja kuoleman kuvat (vanhentuvat kehot, muistojen ”epämääräiset raiskiot”). Hauras, ohikiitävä elämä, josta ei saa otetta, ja kuolema, ”se, joka ainoana osaa asiansa ja vie kaiken”.

– Kuva ”luodoista”, puutarhaidyllistä, on tärkeä. Puutarhan ihmisiin kiteytyy yhtä aikaa se, mikä on oikeaa elämää, todella elossa olevaa, ja se, mitä vasten kiivailu Suomen lipun ympärillä näyttää tyhjältä ja mielettömältä. (Tosin onhan tässä jossakin taustalla myös se taso, johon parodisesti viitataan Suomen historiassa: jos ette nyt siellä pidä asemia, ei täällä koskaan laiteta muotopajuaitoja ja katsella laatusarjoja.)

– Sankariaika pitää sisällään monien lajityyppien aineksia. Muoto on monella tapaa hämäävä. Kokeellista romaania ei aina tunnisteta kokeelliseksi. Kyseessä on proosateos, jonka sisällä on kymmeniä erilaisia proosan variaatioita, vaikka se petollisesti leikittelee juonellisella, jopa trillerimäisellä koukuttavuudella.

– ”Rönsy on kasvin ohut, pitkänivelvälinen ja tavallisesti vaakasuora verso, joka edistää kasvin lisääntymistä ja leviämistä. Tällainen suvuton lisääntyminen edellyttää, että kasvinosassa on riittävästi uuden kasviyksilön kaikiksi soluiksi erilaistumaan kykeneviä soluja.” (Wikipedia, "Rönsy")

– Häikäilemättömin rönsy Sankariajassa kertoo Runebergin eläimistä. Runeberg-osuus ”Lukemistossa” on siitäkin kiinnostava, että rönsy rönsyilee aina vain uusiin suuntiin, kuin lennosta tulisi mieleen uutta kerrottavaa. Historian "linkkiviidakon" ajatus toteutuu, ja ajatus Suomen idean vangitsemisesta muottiin tuntuu aina vain kaukaisemmalta.

– Rönsyilevimmissä kohdissa ei ole aina selvää edes, mikä on "päälinjaa". Ehkä tarkoituksena on nimenomaan haastaa tämä jako. Sankariaika potkii nykyään vallalla olevia romaanin muotovaatimuksia vastaan.

– “Miksi ihmismieli viskookin muistijälkiä satunnaisessa ja epäloogisessa järjestyksessä, vääriä ja yhteensoveltumattomia aineksia hellittämättä pyörivään myllyyn, jonka betonista valettu perusta on hatara.” Romaani kommentoimassa itseään. Myös Jauhiaisen ajatus teoksesta, joka olisi kirjoitettu “vapaalla kädellä, hengittävällä kompositiolla, tinkimättä tekstin hyveistä, täsmällisestä ja kauniista lauseesta sekä havainnon tarkkuudesta”.

– Samalla kun seurataan Hamartinin painiskelua arkistomateriaalin ja blasonointien kanssa, hänen kamppailuaan Suomen idean kirkastamiseksi, nähdään toimintaa: äijät kokoavat peltihalleja ja syövät lenkkimakkaraa; sisällissodan osapuolet sekoilevat mykkäelokuvan kohtauksia muistuttavissa takaa-ajoissa; viina, seksi ja sattuma ohjaavat historian käänteitä. Ristiriita ”ideamaailman” ja koruttoman ”tosimaailman” välillä ei loivene matkan varrella, pikemminkin syvenee. Silti, tai ehkä juuri siksi, Hamartin haluaisi juosta kokoon spektaakkelin, uuden Yhteisen. Vai onko hän kaiken alla lopulta vain sitä mitä pintatasollakin: konsultti, jollaisten maailma on? Onko kaikki lopulta vain eräänlaista kaupankäyntiä? Tietääkö hän edes itse?

– Eräässä mielessä Hamartin on kansallisromantikko, joka ei usko kansallisromantiikkaan. Mitä jää jäljelle? Hänellä on intohimo, mutta onko se alusta pitäen tuomittu yksityiseksi passioksi, tai silkaksi harrastukseksi siinä missä etelän eläkeläisten joogat ja mölkyt, vaikka se koskee asiaa, jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla yhteinen? Hamartin puhuu jostakin, minkä pitäisi ylittää kaikki alakulttuurit, mutta onko enää mitään muuta olemassakaan kuin alakulttuureja – niiden joukossa toki tilaa myös Suomen historian sommitteluille erilaisin tavoin.

– Hamartin, joka postimerkkeilee oman Suomi-projektinsa kanssa, on yhtä aikaa suuruudenhulluuden ja hivuttavan resignaation vallassa. Missä määrin hänen hankkeensa ytimessä on ikääntyvän miehen kauhunsekainen takertuminen Suuriin Merkityksiin? Tähän viitataan monin paikoin. ”Ihmiset etsivät jotain, millä vielä olisi jotain arvoa, maailmassa josta vielä yritetään napata itselle jotain arvokasta. Kuolleessa maisemassa, kuun pinnalla.” Mutta mikä tässä on Hamartinin, mikä hänestä erillisen kertojan ajattelua? Mihin Hamartin vielä uskoo, ja mikä häntä pohjimmiltaan pitää liikkeessä? Uskooko hän vaeltavansa jo ”kuolleessa maisemassa”? Ja jos maisema on kuollut, voiko siihen kasvaa mitään sellaista, josta Hamartin kaikesta huolimatta tuntuu yhä haaveilevan, vai onko kohtalona vain päätyä täyttämään tyhjää maisemaa kaikenlaisella rihkamalla?

– Jauhiaisen läpäisee rinnakkainen paradoksi: yhtäältä hänet ironisoidaan ajan kärryiltä pudonneeksi hasbeeniksi, toisaalta hän esittää terävää analyysia 2010-luvun todellisuudesta. Hän on sofistikoituneimmalla mahdollisella tavalla voimaton, niin kuin kirjallisuus nykyajassa. Eletäänhän aikaa, ”jolloin paljon ajattelevat ihmiset eivät enää kyenneet vaikuttamaan mihinkään”.

– Yläkaapit ja niiden roju, oma ontologiansa romaanissa. Historian yksi vertauskuva. Lipun matka laatikossa omistajalta toiselle eri yläkaappien kautta. Yhtäällä sanotaan, että lippu ei ole mikä tahansa esine, toisaalla se päätyy yläkaappeihin, ”kaiken epämääräisen säilytyspaikkoihin”, muun rojun sekaan.

– ”Kävelimme, koska romaanissa niin kuuluu tehdä.” Yksi mahdollinen avainlause, full meta, neljännen seinän rikkominen, joka viimeistään näyttää Sankariajan ennen muuta historianfilosofisena esseenä.