Ensimmäiset viisi sekuntia
Alussa on painottomuus ja huimaus. Valoa, ylivalottunut kuva, suuret ikkunat holvikaarimaisine puukoristeineen, kristallikruunu. Sokaisevassa valkoisessa valossa rypevä huone, pehmeästi myötäpäivään kiertävä kamera.
Nykivä, heittelehtivä biitti, kappaleeseen tullaan sisään ikään kuin in medias res. Ensimmäiset iskut on panoroitu niin, että ne hyppivät vasemmalta oikealle ja takaisin, vaikutelma on erityisen tehokas kuulokkeilla. Ykkösen hahmottaa vasta suunnilleen neljän sekunnin kohdalla, sitä ennen ilmakuoppamainen tunne, selvät kiinnekohdat pakenevat niin visuaalisessa tilassa kuin sähkörummuista ja sampleista rakennetussa introssa. Komppi asettuu, mutta ei täysin, ei koko kappaleen aikana. Se ei muutu tyypilliseksi tasaiseksi kasaribiitiksi vaan pysyy rauhattoman synkopoivana, kuin jatkuvasti valmiina kääntymään ympäri.
Oli Scritti Polittin funk kuinka valkoista tahansa, selkäydin ottaa sen ilolla vastaan.
Viiden sekunnin kohdalla lauletaan ensimmäisen kerran: ”Hypnotize.” Stemmat on sulautettu toisiinsa niin tiukasti, ettei kyse ole oikeastaan enää lähiharmonioista; kuin erivärisistä loisteputkista olisi sidottu kireä letti. Naisrobotin huokaus.
Soundillisesti ”Hypnotize”-koukku kuulostaa siltä kuin parhaaseen katseluaikaan mainostettaisiin liian kallista hajuvettä, jonka nimeen on lisätty tarpeettomia aksenttimerkkejä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
On vaan niin kaunista, kun kerronnan aika ylittää tarinan ajan.
Lähetä kommentti