how could your nothings be so sweet 5

Cupid & Psyche 85 -albumin kappaleista viisi julkaistiin sinkkuina: "Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)", "Absolute", "Hypnotize", "The Word Girl" ja "Perfect Way". Kaikista viidestä tehtiin musiikkivideot.

Tarkastelkaamme lähemmin Gartsiden habitusta videoilla. Yhtyeen suurin hitti – ainakin amerikkalaisen listasijoituksen perusteella (#11, joulukuu 1985) – oli "Perfect Way". Se on viisikosta konventionaalisin – mikä ei kuitenkaan tarkoita että kappale olisi tylsä tai keskinkertainen. Scritti Polittin corpukseen suhteutettuna se vain tuntuu vuosien 1984–85 singleistä selvimmin valtavirran biisiltä.

"Perfect Way" on raikas ja toimiva popkappale. Video sen sijaan on vaivaannuttavien eleiden kavalkadi. Gartside on pantu perinteisen laulajatähden rooliin, joka ei sovi hänelle ja jota hän selvästikin inhoaa.

Tiedämme yhtyeen historiasta, että Gartside on – tai ainakin 80-luvulla oli – patologisiin mittoihin saakka esiintymiskammoinen. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan tarvita viittausta elämäkerralliseen aineistoon; riittää kun seuraa miehen toimintaa videolla. Ideana on ollut ratsastaa tutulla asetelmalla, jossa kamerat on päästetty "kulissien taakse", äänitysstudioon seuraamaan biisin syntyä. Gartside laulaa nuottitelineen äärellä ja pyrkii elävöittämään esitystään tyypillisillä poptähden eleillä. Edes rankalla editoinnilla ei ole täysin onnistuttu eliminoimaan liikkeiden epäuskottavuutta. Monista kiusallisista hetkistä kannattaa huomioida erityisesti yläasteen diskoon kuuluva keinahtelu (2:08), myötähäpeää aiheuttavat kädenliikkeet (2:19–21) sekä outo kiemurtelu ulos kuvasta (2:28–30). Selvästikin mies tahtoisi olla jossain aivan muualla.

Niin. Kaikkihan me olemme joutuneet ikäviin esiintymistilanteisiin, joissa ei yhtäkkiä tiedä mitä tehdä vaikkapa käsillään. Eihän sitä tarvitse hävetä – paitsi jos sattuu olemaan kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla musiikkivideolla, joka pyörii raskaalla rotaatiolla Atlantin molemmin puolin. (*)

Gartside on videolla luontevimmillaan tupakoidessaan (1:20) ja kirjoittaessaan (1:48 + 3:07–10, N.B. villealfamainen tuijotus). Mitä kauempana ollaan esiintymisestä (tai esiintymisen esittämisestä), sitä armollisempi lopputulos.

"The Word Girl" -kappaleen video on rakennettu viisaammin. Ensinnäkin Gartsiden annetaan rauhassa istua ja soittaa bassoa (joka muuttuu tosin maagisesti kitaraksi). Asetelma on mukavan abstrakti: lasipintoja, joihin tyttö piirtää sormellaan, kameroita, valkokankaita ja niin edespäin. Tekotaiteellisuus tekee kaikesta luontevaa.

"Wood Beez" on lavastettu 80-luvun harrastajateatterin tyyliin: porukka istuskelee korkeushyppypatjan ja sängyn sekoituksella; välillä leikataan moderniin tanssiin, ryöstöviljellään aikakauden tutuimpia kuvamanipulaation konsteja. Mukaan on solutettu myös mehiläistenhoitoa ja miekkailua. Niin kuuluukin.

"Absolute" on hieman ongelmallisempi tapaus. Hillitön sanoitus onnistuu yksin nostamaan kappaleen bändin parhaiden joukkoon, mutta melodia ja rakenne tuntuvat voimattomilta muihin näiden vuosien sinkkuihin verrattuina. Kappaleessa ei ole "Wood Beezin" oikullista melodiaa eikä "The Word Girlin" tarttuvaa reggae-komppia. "Kesäyön unelman" ja kasariklubituksen sekoittaminen ei ratkaisuna ole ehkä riittävän tekotaiteellinen. Pahin virhe videolla on hyvän meiningin tavoittelu ja sen seurauksena Scritti Polittin runousoppiin olennaisesti kuuluvan neuroottisuuden painaminen taka-alalle. (Tosin tanssilattialla hetkittäin nähtävä electric boogie toiminee jonkinlaisena rajapintana takakireän itsetietoisuuden ja heittäytyvän biletyksen välillä?) Gartsidesta on yritetty leipoa urheilullinen versio Boy Georgesta, mikä ei tunnu kovin onnistuneelta.

Peter Caren ohjaama "Hypnotize" sen sijaan on täydellinen video Gartsidelle. Pysähtynyt mutta samaan aikaan jännitteinen näyttämö; viileä istuskelu, joka alleviivaa musiikin perkussiivista voimaa; sanoituksen assosiaatioherkillä riveillä reilusti ilmaa ja valoa ympärillään. Gartsiden karisma pääsee oikeuksiinsa, kun hänen ei tarvitse yrittääkään olla poptähti. Hän on tyyni. Hän näyttää itsevarmalta!

Video tavoittaa täydellisesti sen vihjausten, purkautumistaan odottavien jännitteiden sekä intohimon ja ironian välisen tasapainon estetiikan, joka on ominta Scritti Polittia. Care (saks. ”Sorge”) ottaa irti kahdesta 80-luvun musiikkivideoiden päähaarasta: bändin/artistin ”luonnollisen” esiintymistilanteen jäljittelystä (oli kyse sitten konsertista tai studiosta) sekä toisaalta lyhytelokuvamaisesta muodosta, jossa voidaan mennä joko selvästi tarinalliseen tai sitten käsitteellisempään mutta kaikesta huolimatta kertovaan kaavaan.

Sulkeistetaan tarina. Isketään esiintymistilanteen ympärille lainausmerkit. Avataan pelkkä arvoituksellinen pinta; kuin Voguen kuvaajan versio vanhasta hollantilaisesta maalauksesta.

--

(*) Reiluuden nimissä on todettava, että vuoden 1988 videolla "Boom! There She Was" Gartside onnistuu poptähtenä eikä näytä olevan isolla lavalla lainkaan hukassa. Valitettavasti Provision-albumin raita – joka yhdistelee Huey Lewis & The News -tyyppisiä melodisia koukkuja Princen Dirty Mindin muoviseen funkiin – taisi ilmestyessään olla aavistuksen jäljessä Zeitgeistista. Olen varma, että vuonna 1985 siitä olisi tullut "Perfect Way" -biisiäkin isompi hitti.