Cupid & Psyche 85 -albumin kappaleista viisi julkaistiin sinkkuina: "Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)", "Absolute", "Hypnotize", "The Word Girl" ja "Perfect Way". Kaikista viidestä tehtiin musiikkivideot.
Tarkastelkaamme lähemmin Gartsiden habitusta videoilla. Yhtyeen suurin hitti – ainakin amerikkalaisen listasijoituksen perusteella (#11, joulukuu 1985) – oli "Perfect Way". Se on viisikosta konventionaalisin – mikä ei kuitenkaan tarkoita että kappale olisi tylsä tai keskinkertainen. Scritti Polittin corpukseen suhteutettuna se vain tuntuu vuosien 1984–85 singleistä selvimmin valtavirran biisiltä.
"Perfect Way" on raikas ja toimiva popkappale. Video sen sijaan on vaivaannuttavien eleiden kavalkadi. Gartside on pantu perinteisen laulajatähden rooliin, joka ei sovi hänelle ja jota hän selvästikin inhoaa.
Tiedämme yhtyeen historiasta, että Gartside on – tai ainakin 80-luvulla oli – patologisiin mittoihin saakka esiintymiskammoinen. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan tarvita viittausta elämäkerralliseen aineistoon; riittää kun seuraa miehen toimintaa videolla. Ideana on ollut ratsastaa tutulla asetelmalla, jossa kamerat on päästetty "kulissien taakse", äänitysstudioon seuraamaan biisin syntyä. Gartside laulaa nuottitelineen äärellä ja pyrkii elävöittämään esitystään tyypillisillä poptähden eleillä. Edes rankalla editoinnilla ei ole täysin onnistuttu eliminoimaan liikkeiden epäuskottavuutta. Monista kiusallisista hetkistä kannattaa huomioida erityisesti yläasteen diskoon kuuluva keinahtelu (2:08), myötähäpeää aiheuttavat kädenliikkeet (2:19–21) sekä outo kiemurtelu ulos kuvasta (2:28–30). Selvästikin mies tahtoisi olla jossain aivan muualla.
Niin. Kaikkihan me olemme joutuneet ikäviin esiintymistilanteisiin, joissa ei yhtäkkiä tiedä mitä tehdä vaikkapa käsillään. Eihän sitä tarvitse hävetä – paitsi jos sattuu olemaan kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla musiikkivideolla, joka pyörii raskaalla rotaatiolla Atlantin molemmin puolin. (*)
Gartside on videolla luontevimmillaan tupakoidessaan (1:20) ja kirjoittaessaan (1:48 + 3:07–10, N.B. villealfamainen tuijotus). Mitä kauempana ollaan esiintymisestä (tai esiintymisen esittämisestä), sitä armollisempi lopputulos.
"The Word Girl" -kappaleen video on rakennettu viisaammin. Ensinnäkin Gartsiden annetaan rauhassa istua ja soittaa bassoa (joka muuttuu tosin maagisesti kitaraksi). Asetelma on mukavan abstrakti: lasipintoja, joihin tyttö piirtää sormellaan, kameroita, valkokankaita ja niin edespäin. Tekotaiteellisuus tekee kaikesta luontevaa.
"Wood Beez" on lavastettu 80-luvun harrastajateatterin tyyliin: porukka istuskelee korkeushyppypatjan ja sängyn sekoituksella; välillä leikataan moderniin tanssiin, ryöstöviljellään aikakauden tutuimpia kuvamanipulaation konsteja. Mukaan on solutettu myös mehiläistenhoitoa ja miekkailua. Niin kuuluukin.
"Absolute" on hieman ongelmallisempi tapaus. Hillitön sanoitus onnistuu yksin nostamaan kappaleen bändin parhaiden joukkoon, mutta melodia ja rakenne tuntuvat voimattomilta muihin näiden vuosien sinkkuihin verrattuina. Kappaleessa ei ole "Wood Beezin" oikullista melodiaa eikä "The Word Girlin" tarttuvaa reggae-komppia. "Kesäyön unelman" ja kasariklubituksen sekoittaminen ei ratkaisuna ole ehkä riittävän tekotaiteellinen. Pahin virhe videolla on hyvän meiningin tavoittelu ja sen seurauksena Scritti Polittin runousoppiin olennaisesti kuuluvan neuroottisuuden painaminen taka-alalle. (Tosin tanssilattialla hetkittäin nähtävä electric boogie toiminee jonkinlaisena rajapintana takakireän itsetietoisuuden ja heittäytyvän biletyksen välillä?) Gartsidesta on yritetty leipoa urheilullinen versio Boy Georgesta, mikä ei tunnu kovin onnistuneelta.
Peter Caren ohjaama "Hypnotize" sen sijaan on täydellinen video Gartsidelle. Pysähtynyt mutta samaan aikaan jännitteinen näyttämö; viileä istuskelu, joka alleviivaa musiikin perkussiivista voimaa; sanoituksen assosiaatioherkillä riveillä reilusti ilmaa ja valoa ympärillään. Gartsiden karisma pääsee oikeuksiinsa, kun hänen ei tarvitse yrittääkään olla poptähti. Hän on tyyni. Hän näyttää itsevarmalta!
Video tavoittaa täydellisesti sen vihjausten, purkautumistaan odottavien jännitteiden sekä intohimon ja ironian välisen tasapainon estetiikan, joka on ominta Scritti Polittia. Care (saks. ”Sorge”) ottaa irti kahdesta 80-luvun musiikkivideoiden päähaarasta: bändin/artistin ”luonnollisen” esiintymistilanteen jäljittelystä (oli kyse sitten konsertista tai studiosta) sekä toisaalta lyhytelokuvamaisesta muodosta, jossa voidaan mennä joko selvästi tarinalliseen tai sitten käsitteellisempään mutta kaikesta huolimatta kertovaan kaavaan.
Sulkeistetaan tarina. Isketään esiintymistilanteen ympärille lainausmerkit. Avataan pelkkä arvoituksellinen pinta; kuin Voguen kuvaajan versio vanhasta hollantilaisesta maalauksesta.
--
(*) Reiluuden nimissä on todettava, että vuoden 1988 videolla "Boom! There She Was" Gartside onnistuu poptähtenä eikä näytä olevan isolla lavalla lainkaan hukassa. Valitettavasti Provision-albumin raita – joka yhdistelee Huey Lewis & The News -tyyppisiä melodisia koukkuja Princen Dirty Mindin muoviseen funkiin – taisi ilmestyessään olla aavistuksen jäljessä Zeitgeistista. Olen varma, että vuonna 1985 siitä olisi tullut "Perfect Way" -biisiäkin isompi hitti.
12.3.10
how could your nothings be so sweet 4
Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla.
Jos meillä olisi kiire, tämä ehkä riittäisi kuvaukseksi koko videosta. Mutta meillä ei ole kiire.
Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla, meistä katsoen vasemmalla Green Gartside, oikealla kaunis tummaihoinen nainen. Molemmat viileässä kontrapostossa, parhaaseen kasarityyliin. Kummatkin tukevat itseään kyynärpäällä käsinojaan, jalka lepää toisen päällä, asennot ovat maalauksellisen symmetriset.
Gartsidella on yllään hohtavanvalkoinen paita ja hopeanvärinen avonainen liivi. Housut ovat mustat. Lahkeiden alta paljastuvat ylelliset valkoiset silkkisukat. Kengät ovat kevyet, mustat, edestä avoimet. Pitkät vaalennetut hiukset on föönattu sivulle.
Naisen paita on väriltään jossain vaalean persikan ja kerman välimaastossa (VHS:ltä siirretyt nettivideot eivät tee tarkalle vivahteelle oikeutta). Hihat ovat aikakauden tyyliin jonkin verran pussimaiset. Avonainen liivi (totta kai hänelläkin on sellainen!) on valkoinen. Pikimusta kihara tukka, korvissa pienet kullanväriset korut. Valkoiset puuvillahousut ja tummat avokkaat. Molempien käsien sormissa sormuksia.
Mies ja nainen tuijottavat yhtä aikaa levollisesti ja intensiivisesti kameraan, joissakin kuvissa ohi. Tuijottavat ja laulavat. Kummallakin on kevyt meikki.
Sohva on ryhdikäs, Biedermeier-tyylinen, toppauksessa siniharmaat pystyraidat ruskeanharmaalla taustalla.
Takana on kaksi soittajaa, toinen koskettimissa, toinen rummuissa. Rumpalia on ehdottomasti kielletty lyömästä pelteihin. Kosketinsoittaja on käärinyt valkoisen kauluspaitansa hihat, rannekello on näyttävästi esillä vasemmassa kädessä. Rumpalilla on musta verryttelytakki, jonka vetoketju on vedetty kiinni ylös asti.
Rumpusetin varjo heijastuu välillä takaseinän vaalean (helmenharmaan?) puupaneloinnin pintaan. Kosketinsoittajan takana on pieni pöytä ja huonekasvi. Rummut ovat mustat samoin kuin syntetisaattori.
Joissakin kuvissa "näyttämön" oikeassa reunassa näkyy valkoinen pylväs, jonka päällä on kynttelikkö. Parketilla lojuu (tavalla josta on vaikea sanoa, onko se epäjärjestystä vai järjestystä) levyjä, astioita, pullo... Esineistöön on palattava tarkemmin tuonnempana.
Jos meillä olisi kiire, tämä ehkä riittäisi kuvaukseksi koko videosta. Mutta meillä ei ole kiire.
Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla, meistä katsoen vasemmalla Green Gartside, oikealla kaunis tummaihoinen nainen. Molemmat viileässä kontrapostossa, parhaaseen kasarityyliin. Kummatkin tukevat itseään kyynärpäällä käsinojaan, jalka lepää toisen päällä, asennot ovat maalauksellisen symmetriset.
Gartsidella on yllään hohtavanvalkoinen paita ja hopeanvärinen avonainen liivi. Housut ovat mustat. Lahkeiden alta paljastuvat ylelliset valkoiset silkkisukat. Kengät ovat kevyet, mustat, edestä avoimet. Pitkät vaalennetut hiukset on föönattu sivulle.
Naisen paita on väriltään jossain vaalean persikan ja kerman välimaastossa (VHS:ltä siirretyt nettivideot eivät tee tarkalle vivahteelle oikeutta). Hihat ovat aikakauden tyyliin jonkin verran pussimaiset. Avonainen liivi (totta kai hänelläkin on sellainen!) on valkoinen. Pikimusta kihara tukka, korvissa pienet kullanväriset korut. Valkoiset puuvillahousut ja tummat avokkaat. Molempien käsien sormissa sormuksia.
Mies ja nainen tuijottavat yhtä aikaa levollisesti ja intensiivisesti kameraan, joissakin kuvissa ohi. Tuijottavat ja laulavat. Kummallakin on kevyt meikki.
Sohva on ryhdikäs, Biedermeier-tyylinen, toppauksessa siniharmaat pystyraidat ruskeanharmaalla taustalla.
Takana on kaksi soittajaa, toinen koskettimissa, toinen rummuissa. Rumpalia on ehdottomasti kielletty lyömästä pelteihin. Kosketinsoittaja on käärinyt valkoisen kauluspaitansa hihat, rannekello on näyttävästi esillä vasemmassa kädessä. Rumpalilla on musta verryttelytakki, jonka vetoketju on vedetty kiinni ylös asti.
Rumpusetin varjo heijastuu välillä takaseinän vaalean (helmenharmaan?) puupaneloinnin pintaan. Kosketinsoittajan takana on pieni pöytä ja huonekasvi. Rummut ovat mustat samoin kuin syntetisaattori.
Joissakin kuvissa "näyttämön" oikeassa reunassa näkyy valkoinen pylväs, jonka päällä on kynttelikkö. Parketilla lojuu (tavalla josta on vaikea sanoa, onko se epäjärjestystä vai järjestystä) levyjä, astioita, pullo... Esineistöön on palattava tarkemmin tuonnempana.
11.3.10
how could your nothings be so sweet 3
Ensimmäiset rivit, 00:05–00:25
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi englanti on popin äidinkieli. Yhden säkeen neljästätoista sanasta kolmetoista on yksitavuisia. Napakasti kuin superpallot parketilla ne hyppivät metallisen kompin päällä.
On ollut suhde, mutta millainen? Voidaan turvallisesti olettaa, että kyse ei ole pohjoismaisten parisuhdeoppaiden tarkoittamasta tasa-arvoisesta ja sopimusoikeudellisesti viimeisen päälle symmetrisestä liitosta. ”Call me up when you thought of something new for me to do girl.” Ollaan yhteydessä, kun olet keksinyt minulle uutta tehtävää? Mieli täyttyy hypnoosikliseistä: luomesi tuntuvat raskailta, kävelet piirongin luo, sonnustaudut käsirautoihin… Poika on ollut täydellisesti tytön vallassa, kaikesta päättäen on edelleen. (Ja hyvältä tuntuu?)
How could your nothings be so sweet?
Tällaisia rivejä ei ole tehty tulkittaviksi vaan ylitulkittaviksi. ”Sweet nothings”, rakastavaisten salaiset kuiskaukset toisilleen. Hannah Arendt supattamassa Heideggerin korvaan? Das Nichts selbst nichtet. Ajatus erilaisten ei-mikyyksien asettumisesta suloisuuden asteikolle aiheuttaa välittömän koomisen efektin. Tuttu hokema konkretisoidaan, vastaava ilmiö kuin toisella, vielä vähemmän tunnetulla kasariraidalla: ”You Broke My Heart in 17 Places” (Tracey Ullman, 1983).
Kun videon kaksi päähenkilöä tulevat esiin (00:10), selviää, että rivit ovat vuoropuhelua [EDIT 9.4. Vai ovatko?]. Tästä saadaan lisää eväitä ylitulkintaan.
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi englanti on popin äidinkieli. Yhden säkeen neljästätoista sanasta kolmetoista on yksitavuisia. Napakasti kuin superpallot parketilla ne hyppivät metallisen kompin päällä.
On ollut suhde, mutta millainen? Voidaan turvallisesti olettaa, että kyse ei ole pohjoismaisten parisuhdeoppaiden tarkoittamasta tasa-arvoisesta ja sopimusoikeudellisesti viimeisen päälle symmetrisestä liitosta. ”Call me up when you thought of something new for me to do girl.” Ollaan yhteydessä, kun olet keksinyt minulle uutta tehtävää? Mieli täyttyy hypnoosikliseistä: luomesi tuntuvat raskailta, kävelet piirongin luo, sonnustaudut käsirautoihin… Poika on ollut täydellisesti tytön vallassa, kaikesta päättäen on edelleen. (Ja hyvältä tuntuu?)
How could your nothings be so sweet?
Tällaisia rivejä ei ole tehty tulkittaviksi vaan ylitulkittaviksi. ”Sweet nothings”, rakastavaisten salaiset kuiskaukset toisilleen. Hannah Arendt supattamassa Heideggerin korvaan? Das Nichts selbst nichtet. Ajatus erilaisten ei-mikyyksien asettumisesta suloisuuden asteikolle aiheuttaa välittömän koomisen efektin. Tuttu hokema konkretisoidaan, vastaava ilmiö kuin toisella, vielä vähemmän tunnetulla kasariraidalla: ”You Broke My Heart in 17 Places” (Tracey Ullman, 1983).
Kun videon kaksi päähenkilöä tulevat esiin (00:10), selviää, että rivit ovat vuoropuhelua [EDIT 9.4. Vai ovatko?]. Tästä saadaan lisää eväitä ylitulkintaan.
10.3.10
how could your nothings be so sweet 2
Ensimmäiset viisi sekuntia
Alussa on painottomuus ja huimaus. Valoa, ylivalottunut kuva, suuret ikkunat holvikaarimaisine puukoristeineen, kristallikruunu. Sokaisevassa valkoisessa valossa rypevä huone, pehmeästi myötäpäivään kiertävä kamera.
Nykivä, heittelehtivä biitti, kappaleeseen tullaan sisään ikään kuin in medias res. Ensimmäiset iskut on panoroitu niin, että ne hyppivät vasemmalta oikealle ja takaisin, vaikutelma on erityisen tehokas kuulokkeilla. Ykkösen hahmottaa vasta suunnilleen neljän sekunnin kohdalla, sitä ennen ilmakuoppamainen tunne, selvät kiinnekohdat pakenevat niin visuaalisessa tilassa kuin sähkörummuista ja sampleista rakennetussa introssa. Komppi asettuu, mutta ei täysin, ei koko kappaleen aikana. Se ei muutu tyypilliseksi tasaiseksi kasaribiitiksi vaan pysyy rauhattoman synkopoivana, kuin jatkuvasti valmiina kääntymään ympäri.
Oli Scritti Polittin funk kuinka valkoista tahansa, selkäydin ottaa sen ilolla vastaan.
Viiden sekunnin kohdalla lauletaan ensimmäisen kerran: ”Hypnotize.” Stemmat on sulautettu toisiinsa niin tiukasti, ettei kyse ole oikeastaan enää lähiharmonioista; kuin erivärisistä loisteputkista olisi sidottu kireä letti. Naisrobotin huokaus.
Soundillisesti ”Hypnotize”-koukku kuulostaa siltä kuin parhaaseen katseluaikaan mainostettaisiin liian kallista hajuvettä, jonka nimeen on lisätty tarpeettomia aksenttimerkkejä.
Alussa on painottomuus ja huimaus. Valoa, ylivalottunut kuva, suuret ikkunat holvikaarimaisine puukoristeineen, kristallikruunu. Sokaisevassa valkoisessa valossa rypevä huone, pehmeästi myötäpäivään kiertävä kamera.
Nykivä, heittelehtivä biitti, kappaleeseen tullaan sisään ikään kuin in medias res. Ensimmäiset iskut on panoroitu niin, että ne hyppivät vasemmalta oikealle ja takaisin, vaikutelma on erityisen tehokas kuulokkeilla. Ykkösen hahmottaa vasta suunnilleen neljän sekunnin kohdalla, sitä ennen ilmakuoppamainen tunne, selvät kiinnekohdat pakenevat niin visuaalisessa tilassa kuin sähkörummuista ja sampleista rakennetussa introssa. Komppi asettuu, mutta ei täysin, ei koko kappaleen aikana. Se ei muutu tyypilliseksi tasaiseksi kasaribiitiksi vaan pysyy rauhattoman synkopoivana, kuin jatkuvasti valmiina kääntymään ympäri.
Oli Scritti Polittin funk kuinka valkoista tahansa, selkäydin ottaa sen ilolla vastaan.
Viiden sekunnin kohdalla lauletaan ensimmäisen kerran: ”Hypnotize.” Stemmat on sulautettu toisiinsa niin tiukasti, ettei kyse ole oikeastaan enää lähiharmonioista; kuin erivärisistä loisteputkista olisi sidottu kireä letti. Naisrobotin huokaus.
Soundillisesti ”Hypnotize”-koukku kuulostaa siltä kuin parhaaseen katseluaikaan mainostettaisiin liian kallista hajuvettä, jonka nimeen on lisätty tarpeettomia aksenttimerkkejä.
8.3.10
how could your nothings be so sweet 1
Yritän esittää mahdollisimman tarkan fenomenologisen kuvauksen Scritti Polittin "Hypnotize"-kappaleen musiikkivideosta.
Tarvitaan vähän taustaa. "Hypnotize" julkaistiin singlenä vuonna 1984, ja se oli seuraavana vuonna ilmestyneen Cupid & Psyche 85 -albumin yhdeksäs kappale. Videon ohjasi Peter Care.
Biisi on nopeasti luonnehdittuna 80-luvun puolivälin Scritti Polittia puhtaimmillaan: tiukasti synkopoivaa, futuristista, häikäilemättömästi valkaistua funkpoppia, jonka kruunaa laulaja Green Gartsiden pysäyttävä, sukupuoleton, viileällä tavalla lempeä ääni. Sitä kai voisi luonnehtia jonkinlaiseksi täsmällisen eteeriseksi huokailuksi.
Ensimmäinen fenomenologinen kiteytys kappaleesta ja videosta on yksinkertaisesti: NIIN KASARII! Mutta on myöhemmin palattava siihen, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan.
Scritti Politti tuli 80-luvun alkuvuosista lähtien tunnetuksi merkillisestä älykköpopistaan, jossa yhdisteltiin näennäisen kaukaa haettuja filosofisia teemoja koukuttaviin popmelodioihin sekä teknisesti kunnianhimoisiin tuotantoihin. Yhtyeen keulahmo, oikeastaan koko yhtyeen synonyymi, Green Gartside oli 80-luvulla – ja erityisesti juuri Cupid Psyche 85 -levyllä – paitsi edelläkävijä samplerien ja sekvensserien luovassa käytössä myös poikkeuksellisen taitava sulauttamaan tanssipoppiin jazz-, proge- ym. vaikutteita.
Mitä tulee sanoituksiin, monien Scritti-klassikoiden kohdalla ilmaus High Concept tuntuu turhan miedolta. Suurinta kulttimainetta akateemisissa piireissä saavutti kappale "Jacques Derrida", josta ranskalaisfilosofi itsekin innostui siinä määrin, että soi Gartsidelle audienssin.
Valtaosa muistakin kappaleista on ahdettu täyteen filosofis-kirjallisuustieteellisiä viittauksia. Hyvänä esimerkkinä Cupid & Psyche -levyn raita "Absolute", joka flirttailee sumeilematta saksalaisen romantiikan ja idealismin käsitteistöllä – unohtamatta myöskään ruotsalaisvalmisteista väkijuomaa: "Where the words are vodka clear / Forgetfulness has brought us near / Absolut(e), a principle / To make your heart invincible."
80-luvun Scritti Polittin lyyris-musiikillinen asteikko virittyy suunnilleen näin: tanssittavimmillaankin, siis silloinkin kun ilmeisenä tarkoituksena on tehdä yksinkertaisesti tarttuvaa valtavirran poppia, mukana on tietty määrä enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia sofistikoituneita eleitä – kirjallisia alluusioita tai soinnutuksen progressiivisa oikkuja.
Ja kääntäen: filosofisimmillaankin biiseissä on aina mukana tietty popin momentti – tarttuvuus, helppous, hölmöys.
Ensiksimainittua ääripäätä edustaa vuoden 1985 single "Perfect Way". Se on päällisin puolin silkkaa Wham!ia, videota myöten. Sanoitus on kuitenkin täynnä akateemisia Troijan hevosia: "deduktiota"; "virhemarginaalia" ja "propositioita". (Kaikki elementtejä, joihin 2000-luvun uusasiallisen poptuottajan punakynä viipymättä iskisi, ellei manageri ehtisi ensin.)
Skaalan toisesta päästä taas löytyy "Jacques Derridan" tapaisia avoimen esoteerisiä kappaleita. Ja nyt symmetrisesti toiseen suuntaan: dekonstruktiota mainostavasta lyriikasta huolimatta mainittu v. 1982 Songs to Remember -LP:ltä löytyvä raita on sympaattisen pinnallista, helposti sulavaa poppia – jos ei vielä aivan samalla voimalla iskevää kuin kypsän kauden Cupid & Psychen helmet.
"Hypnotize" ja "Absolute" puolestaan ovat erikoislaatuisia synteesejä yllä kuvatuista ääripäistä. Sellaisina ne edustavat Scritti Polittin parasta ja omaperäisintä tuotantoa. "Absolute" saattaa yltää askeleen verran pidemmälle kristallisoituneen filosofisen poplyriikan saralla – kukaan ei kai ole onnistunut referoimaan tiiviimmin Jenan romantiikan perusideaa kuin Gartside rivillään "Absolute on Power Drive" – mutta "Hypnotize" on yksiselitteisesti parempi popkappale; Scritti Polittin paras, ja koko 80-luvun hienoimpia.
Tarvitaan vähän taustaa. "Hypnotize" julkaistiin singlenä vuonna 1984, ja se oli seuraavana vuonna ilmestyneen Cupid & Psyche 85 -albumin yhdeksäs kappale. Videon ohjasi Peter Care.
Biisi on nopeasti luonnehdittuna 80-luvun puolivälin Scritti Polittia puhtaimmillaan: tiukasti synkopoivaa, futuristista, häikäilemättömästi valkaistua funkpoppia, jonka kruunaa laulaja Green Gartsiden pysäyttävä, sukupuoleton, viileällä tavalla lempeä ääni. Sitä kai voisi luonnehtia jonkinlaiseksi täsmällisen eteeriseksi huokailuksi.
Ensimmäinen fenomenologinen kiteytys kappaleesta ja videosta on yksinkertaisesti: NIIN KASARII! Mutta on myöhemmin palattava siihen, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan.
Scritti Politti tuli 80-luvun alkuvuosista lähtien tunnetuksi merkillisestä älykköpopistaan, jossa yhdisteltiin näennäisen kaukaa haettuja filosofisia teemoja koukuttaviin popmelodioihin sekä teknisesti kunnianhimoisiin tuotantoihin. Yhtyeen keulahmo, oikeastaan koko yhtyeen synonyymi, Green Gartside oli 80-luvulla – ja erityisesti juuri Cupid Psyche 85 -levyllä – paitsi edelläkävijä samplerien ja sekvensserien luovassa käytössä myös poikkeuksellisen taitava sulauttamaan tanssipoppiin jazz-, proge- ym. vaikutteita.
Mitä tulee sanoituksiin, monien Scritti-klassikoiden kohdalla ilmaus High Concept tuntuu turhan miedolta. Suurinta kulttimainetta akateemisissa piireissä saavutti kappale "Jacques Derrida", josta ranskalaisfilosofi itsekin innostui siinä määrin, että soi Gartsidelle audienssin.
Valtaosa muistakin kappaleista on ahdettu täyteen filosofis-kirjallisuustieteellisiä viittauksia. Hyvänä esimerkkinä Cupid & Psyche -levyn raita "Absolute", joka flirttailee sumeilematta saksalaisen romantiikan ja idealismin käsitteistöllä – unohtamatta myöskään ruotsalaisvalmisteista väkijuomaa: "Where the words are vodka clear / Forgetfulness has brought us near / Absolut(e), a principle / To make your heart invincible."
80-luvun Scritti Polittin lyyris-musiikillinen asteikko virittyy suunnilleen näin: tanssittavimmillaankin, siis silloinkin kun ilmeisenä tarkoituksena on tehdä yksinkertaisesti tarttuvaa valtavirran poppia, mukana on tietty määrä enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia sofistikoituneita eleitä – kirjallisia alluusioita tai soinnutuksen progressiivisa oikkuja.
Ja kääntäen: filosofisimmillaankin biiseissä on aina mukana tietty popin momentti – tarttuvuus, helppous, hölmöys.
Ensiksimainittua ääripäätä edustaa vuoden 1985 single "Perfect Way". Se on päällisin puolin silkkaa Wham!ia, videota myöten. Sanoitus on kuitenkin täynnä akateemisia Troijan hevosia: "deduktiota"; "virhemarginaalia" ja "propositioita". (Kaikki elementtejä, joihin 2000-luvun uusasiallisen poptuottajan punakynä viipymättä iskisi, ellei manageri ehtisi ensin.)
Skaalan toisesta päästä taas löytyy "Jacques Derridan" tapaisia avoimen esoteerisiä kappaleita. Ja nyt symmetrisesti toiseen suuntaan: dekonstruktiota mainostavasta lyriikasta huolimatta mainittu v. 1982 Songs to Remember -LP:ltä löytyvä raita on sympaattisen pinnallista, helposti sulavaa poppia – jos ei vielä aivan samalla voimalla iskevää kuin kypsän kauden Cupid & Psychen helmet.
"Hypnotize" ja "Absolute" puolestaan ovat erikoislaatuisia synteesejä yllä kuvatuista ääripäistä. Sellaisina ne edustavat Scritti Polittin parasta ja omaperäisintä tuotantoa. "Absolute" saattaa yltää askeleen verran pidemmälle kristallisoituneen filosofisen poplyriikan saralla – kukaan ei kai ole onnistunut referoimaan tiiviimmin Jenan romantiikan perusideaa kuin Gartside rivillään "Absolute on Power Drive" – mutta "Hypnotize" on yksiselitteisesti parempi popkappale; Scritti Polittin paras, ja koko 80-luvun hienoimpia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
