Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä

– Kieltäytyykö Ryhmä Hau koskaan työstä? kysyn kuopukselta.

Vajaan neljän vuoden ikäinen lapsi on taas pyytänyt iPadia katsoakseen lempisarjaansa.

– Ei, vastaa kuopus napakasti.

Nostan tabletin pöydältä ja etsin ohjelman valmiiksi ruudulle. Selailen jaksoja ajatuksissani. ”Pennut pelastavat ilmalaivan”, ”Pennut pelastavat ilotulituksen”, ”Pennut pelastavat salamatkustajan”. Jo pelkkä otsikoiden lukeminen uuvuttaa.

– Mutta... mitä jos joskus kieltäytyisi?

Lapsi istuu sohvalla ja miettii asiaa.

– Se ois tyhmää.

Tyhmää? Mutta kai pennuilla pitäisi olla raskaiden ja vaarallisten töiden välissä edes mahdollisuus pitää lomia? Aina koirat näyttävät kuitenkin päivystävän seuraavaa työtehtävää varten. Käskyt tulevat kaulapantaan koska tahansa ja ryhmä ”säntää” tulipalokiireellä auttamaan.

Pentujen esimiehenä on ihminen, Riku, jota on käskynjaolla puhuteltava ”pomoksi”. Hän määrää tehtävät koirille ja tsemppaa heidät uusiin huippusuorituksiin.

Onko pennuilla sairauslomiakaan, tai lakko-oikeutta?

– Entä jos joku koirista ei vain suostuisi tekemään työtä? Mitä sitten tapahtuisi?

Lapsen vastaus on hätkähdyttävä:

– Joku pakottais.

Tällaisenko työetiikan olemme jo iskostaneet uuteen sukupolveen? ”Pentupoppoon” työsuhteen yksityiskohdat alkavat kiinnostaa yhä enemmän. Millaisilla ehdoilla näitä äärimmäistä ponnistelua vaativia pelastustehtäviä teetetään? Ovatko pennut neuvotelleet sopimuksen vai onko Riku vain alkanut käskyttää omia lemmikkieläimiään? Yritän kysyä lapselta, joka on syvästi vihkiytynyt Jännälahden asioihin:

– Saako Ryhmä Hau työstä palkkaa?

– Palkka on pokaali... ne ei saa pokaaleja.

– Ei mutta saako ne rahaa siitä, että ne tekee työtä?

– Ei.

Ei korvausta, ei mahdollisuutta kieltäytyä... Entä johtaja Riku, joka väitetysti ”pitää huolta ryhmän hyvinvoinnista”? Miten hyvinvointi käytännössä varmistetaan? Näyttää siltä, että Riku lähinnä ajelee ympäriinsä mönkijällä ja tekee aina vähemmän töitä kuin pennut. Kääriikö hän toimeksiannoista rahat omaan taskuunsa? 
Jännälahden infran pyörittämisessä täytyy liikkua isot varat, mutta mihin julkinen raha käytännössä päätyy?

Ja miksi juuri Ryhmä Hau on joutunut vastuuseen liki kaikista töistä paikkakunnalla? Onko pormestarilla ja Rikulla jonkinlainen kassakaappisopimus, jolla urakat on jaettu?

– Saako ne pennut edes ruokaa?

– Joo... koirankeksejä Rikulta.

– Saako ne mitään muuta ravintoa?

– Ei.

Koirien tilanne vaikuttaa lohduttomalta ja koko Jännälahti dystopialta.

Ryhmä Hau elää jaksosta toiseen hirmuisten paineiden alla. Jopa joulun toteutuminen riippuu pentujen onnistumisesta. Koirat saavat kuulla, että jos he eivät pysty auttamaan joulupukkia, joulu peruutetaan. Kaikkien joulu.

Pentujen on toimittava yhtä luotettavasti kuin huipputeknisten laitteidensa. Työn suorittamista tarkkaillaan taukoamatta kameroilla.

Äärimmäinen erikoistuminen yhdistyy Ryhmä Haun työssä täydelliseen universalismiin. On hoidettava oma tontti esimerkiksi poliisina tai palomiehenä, mutta on myös varauduttava tekemään mitä hyvänsä.

Onko Ryhmä Haulla mitään juridista suojaa? Onko heillä oikeutta kuulua liittoon?

Räikeitä työturvallisuus- ja eläinsuojelurikkomuksia todistetaan lähes joka jaksossa. Työvuoroja ketjutetaan kohtuuttomasti, pelastustehtävät ovat järjestään hengenvaarallisia. Pennut kutsutaan töihin kesken vapaa-ajan. He rinnastuvat neuvotteluasemaltaan ekstraajiin, vaikka he selvästi ovat pitkälle koulutettuja huippuammattilaisia. Onko tässä hiostavassa koirakibbutsissa edes työvuorolistoja tai sijaisuuksia?

Koirat esitetään neuvostohenkisinä iskurityöläisinä, joiden tsemppaamista ja imartelua säestää vaadittavien työkiintiöiden salakavala hivuttaminen aina ylöspäin.

Tuotantokausien aikana pentujen CV on kasvanut musertavan monenlaisilla töillä. Koirien on rakennettava observatorio ja pelastettava maatilan viljasato. Vähän väliä on nostettava jotakin raskasta meren pohjasta. Ihmisiä pennut ovat pelastaneet kymmenittäin varmalta kuolemalta. Kuka tahansa saa Jännälahdella törttöillä miten vain, aina luotetaan pelastaviin pentuihin. Ryhmä Hau joutuu pelastamaan jopa omat arkkivihollisensa, eli Usvapohjan ”pahan pormestarin” kissat. Sen jälkeen kissat ja pormestari jatkavat Ryhmä Haun kiusaamista. Kaiken tämän pennut kestävät hymysuin.

Kerran valtavat tomaatit uhkaavat vyöryä kaupunkiin karmein seurauksin – pennut pelastavat. Etelänavallekin pentujen on matkustettava, ja lisäksi on ohjattava karannut satelliitti takaisin radalleen. Irronnut maailmanpyörä täytyy asentaa jengoilleen ja herkkuruokia pitää valmistaa vaativan asiantuntijan arvioitavaksi. Pentujen on paimennettava karjaa ja ohjattava elokuva. Heidät laitetaan esiintymään ja kilpailemaan, sekä keskenään että muiden kanssa.

Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa.

Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, jota jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan.

Pentujen työ on organisoitu yhtäältä keskusjohtoisesti ja toisaalta 24/7-tyyppisen yksityisyrittäjän armottoman viikkorytmin mukaan. Sarjassa onkin kehitelty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin. 

Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etuja eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.

Sarjassa esitellään toisin sanoen perverssi muunnelma kiinalaisesta kapitalismista, jossa suunnitelma- ja markkinatalouden stressaavimmat puolet on sulautettu toisiinsa. Valmistellaanko ohjelmalla henkistä maaperää työelämän paradigmanvaihdokselle lännessäkin?

On paljonpuhuvaa, että pennut kärsivät reippaan ulkokuoren alla monenlaisista peloista, joiden täytyy olla psykosomaattisia. Mairealla ja pirteällä käytöksellä psyykkisiä ongelmia yritetään siivota näkyvistä. Samppa pelkää lentämistä, Kaja taas jostakin syystä ”tehtäviä, joihin liittyy kotka”. Rollella, päällisin puolin reteällä bulldoggilla, on useitakin pelkoja: hän kammoaa erityisesti hämähäkkejä ja aaveita. Valpas pelkää pimeää.

Mitkään mielenterveyden ongelmat eivät saa haitata tehtävien moitteetonta suorittamista. Painekattilamaisista olosuhteista huolimatta Ryhmä Hau on aina ”hyvällä tuulella”, ja sitä firma heiltä vaatiikin. Jokainen pentu on joutunut brändäämään itsensä LinkedIn-hengessä persoonalliseksi osaajaksi. On toisteltava iskulauseita, kuten ”Vainu hoitaa homman” ja ”Olen liekeissä”. Arvatenkin irtisanomisen uhalla.

Eräässä jaksossa Samppa ruoskii itseään epäonnistumisista ja päättää vetäytyä erakoksi metsään. Tolkuttomat odotukset on sisäistetty tuhoisalla tavalla. ”En osaa tehdä mitään oikein”, päättelee Samppa ja karkaa muiden luota. Hänet kuitenkin paikannetaan melkein heti huipputeknologian avulla. Pentu-Papillon palautetaan sorvin ääreen. Keskusteluapua tai muuta tukea Sampalle ei luonnollisestikaan tarjota. Ylitsevuotava tsemppaus on ainoa sosiaalipalvelu, joka Jännälahdella tunnetaan.

Milloin työ muuttui lastenohjelmissa tällaiseksi ylisuorittamiseksi ja yksipuolisten käskyjen noudattamiseksi? Selaan pädiltä ohjelmia ja tajuan, että muissakin kuopuksen suosikkisarjoissa meno on lähes yhtä ankaraa.

Chuggingtonin junat määrätään vain sekuntien kuluttua heräämisestä megafonilla töihin. Veturien välillä vallitsee kilpailu siitä, kuka saa vaativimmat tehtävät. Kasvoton esimies manageroi junien toimintaa kovaäänisten välityksellä. Postimies Pate joutuu ”erikoislähettipalvelussaan” myriadeihin ylimääräisiin tehtäviin, kun kyläläiset sysäävät vastuuta kaikista asioistaan hyväsydämisen Paten kannettavaksi. Loputtomista lisätöistä huolimatta oletuksena on, että posti kulkee häiriöttä. Tie tähtiin -sarjassa autoritäärinen ”Kouluttaja” määrää hahmot vaarallisiin hommiin avaruuteen, ja projektien onnistumista arvioidaan reaaliajassa Ryhmä Haun tapaan. Astroset-ohjelman hahmot joutuvat kuljettamaan smoothie-ravintolaansa vuorotta ympäri universumia ja huolehtimaan juomien valmistuksen ja tarjoilun lisäksi puhtaanapidosta ja koneiden huollosta – puhumattakaan siitä, että ravintolaa on alati uudistettava markkinoiden oikkujen mukaan.

En muista, että työ olisi ollut läheskään näin tukalaa missään oman lapsuuteni ohjelmassa. Ei joku Tohtori Sykerö olisi koskaan hyväksynyt nykyvaatimusten mukaista suoritustahtia. Nils Holgersson sai liihotella taivaalla villihanhien matkassa. Toki Smirre-kettu jahtasi häntä välillä, mutta ahdistavuus ei ollut lainkaan samalla tasolla kuin siinä taukoamatta tulosta takovassa sovhoosissa, jossa Ryhmä Hau puurtaa.

Muumeilla oli aikaa syödä kakkua vaikka maailmanlopun alla. Eikä maailmanloppua tietenkään tullut, joten herkuttelua voitiin aina jatkaa. Työ – silloin harvoin kun sitä edes tehtiin – näyttäytyi mukavana puuhasteluna, nikkarointina puutarhassa.

Olipa kerran elämä kuvasi ihmiskehon raukeana virastona, jossa esimies torkahteli ja verisuonissa ehti pelailla jalkapalloa. Itse asiassa työtempoltaan se muistutti 1980-luvun Sosiaalihallitusta, isäni työpaikkaa, jossa joskus lapsena pääsin vierailemaan. Siellä työntekijät tallustivat kaikessa rauhassa sandaaleissaan pitkin Ympyrätalon käytäviä. Jossain louskutti unelias kopiokone. Piipunsavu kohosi verkkaisesti kohti kahvihuoneen kattoa, kun virkamiehet jutustelivat veneen kunnostamisesta.

Kun Olipa kerran elämässä kriisi uhkasi, tämän huomasi lähinnä siitä, että fuusiojazziin tuli hetkeksi hiukan dramaattisempi sävy. Ja kun bakteerit ja virukset sitten oli jälleen helposti torjuttu, jatkettiin kiireetöntä oleilua elimistössä. Ennen kaikkea sarjasta välittyi se, että normaalitila maailmassa ei ollut kriisi vaan tasapaino.

Jännälahdella sen sijaan kaikki on koko ajan luisumassa kaaokseen. On varauduttava pahimpaan, ja kun pilliin vihelletään, linjaston on liikuttava välittömästi. Vain osaamisensa ja voimiensa äärirajoilla työskentelevien pentujen työ estää järjestelmien kaatumisen.

Pennut pelastavat jotakin lähes kaikissa jaksoissa, mutta kuka pelastaisi pelastajat? Virittyy irvokas analogia nykytilanteeseen, jossa luotamme siihen, että nuori polvi korjaa ekosysteemit ja muut romuttuvat rakenteet. Ei työtä liika suurta! Homma hoituu! Pennut pelastavat pölyttäjät, sitten he imevät hiilen ilmakehästä. Illalla ehtii sitten vielä palauttaa valtamerien kalakannat.

– Mä haluun jo sen pädin, kuopus sanoo. Havahdun ajatuksistani. Lapsi tuijottaa käsissäni olevaa laitetta kärsimättömänä. Ojennan tabletin hänelle, ja pian raivostuttavan hyperaktiivinen tunnusmusiikki lähtee soimaan: ”Ryhmä Hau, Ryhmä Hau / on jälleen vauhti päällä...”

Samalla kun lapsi katsoo ohjelmaa sohvalla, jään miettimään ”Robo-koiraa”, joka välillä esiintyy pentujen seurassa. Kaiken muun lisäksi automaation ja tekoälyn uhka leijuu pentupoppoon yllä. Jo nyt heiltä vaaditaan Robo-koiran veroista suorituskykyä, mutta korvataanko pennut pian kokonaan koneilla?

”Robo-koira on ohjelmoitu ajamaan Hau-vaunua ja Hau-lenturia, mutta on joskus avuksi tehtävissäkin.” Joskus? Eiköhän koko pelastustoimi kohta siirry robottien hoidettavaksi, kun algoritmia vähän kehitetään. Mitä tämä tarkoittaa Ryhmä Haun tulevaisuuden kannalta? Ainakaan koko ryhmä ei pitkän päälle voi työllistyä. Alkaako Rikun firmassa tyly sisäinen pudotuspeli? Joutuvatko koirat työttömiksi ja heitteille? Missä viluisessa löytöeläintalossa harmaantuvat piskit viettävät vanhuutensa päivät?

Vai pääsevätkö he lopultakin lepäämään koiraneläkkeen turvin? Osaisivatko nämä koirat levätä, vaikka saisivat? Kun sankarit eräässä jaksossa nukkuvat, he näkevät unta pelastustehtävistä.

Eikö lapsille pitäisi alkaa pian kertoa aivan toisenlaisia tarinoita työelämästä? Miksi tulevaisuutta, jossa työtä ei kumminkaan riitä kaikille, pohjustetaan stahanovilaisella viihteellä? Miten syvällä ongelmat ovat, millaista henkistä tuhoa on jo tehty? Kysymyksiä, kysymyksiä...

”Kun nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu” – huomautuksia M/S Romanticista

”– Ruotsinlaiva liittyy suomalaiseen onneen aivan oleellisesti, Hannu kuului sanovan.

– Saatat olla oikeassa, minä sanoin ja suljin silmäni ja ajattelin päiväunia.

– Ensin jengi miettii että kohta saa kaikkea kivaa. Sitten ne huomaa että eihän täältä saa mitään. Ja sitten ne alkaa odottaa että onneksi pian pääsee kotiin.”

(Petri Tamminen, Mitä onni on)

M/S Romanticin ydinkysymyksen huutaa ilmoille risteilyisäntä Jocke sarjan viimeisessä jaksossa, kun kulissi lopullisesti romahtaa: ”Jumalauta! Mitä helvettiä te tuutte tänne laivalle?”

Niin, mitä helvettiä? Miksi laivalla ollaan? Mitä sieltä halutaan saada? Nerokas sarja tutkii halua, halun paradokseja ja halun toteutumattomuutta.

Jani Volanen itse kuvasi laivaa tarinan näyttämönä Ylen haastattelussa näin:

”– Risteily on herkullinen johtuen juuri sen lyhyestä kestosta, ja suljetusta tilasta, josta ei pääse kesken pois. Koska ilmassa on liikaa odotuksia ja liian vähän aikaa niiden täyttymiseen, se luo draaman kannalta hyvän tiivistymän asioiden edetä nopeammin kuin vastaavat asiat etenisivät ihmisten arkielämässä.”

Risteilylaiva osoittautuu paikaksi, jossa aikuisuus merkitsee toiveiden lähtökohtaista täyttymättömyyttä.

Aikuiset hortoilevat fantasioidensa labyrintissa, jonka aineellinen ja ajallinen – ja siksi aina ja yhä uudestaan väärä – toteutuma laiva on. Jokaisella on unelmansa, ja jos on vielä piiskannut itsensä uskomaan, että ”unelmat on toteutettava nyt”, kuten yrittäjä Matias, päätyy vaeltamaan irvokkaana halun golemina yhä uudestaan ympäri tuulista kantta.

Aikuisten sekoilulle kontrastin muodostaa Samu, lapsi, joka haluaisi laivalta jotakin tiettyä, esimerkiksi päästä kylpylään enonsa kanssa. Samu nimenomaan voisi olla laivalla onnellinen, koska häntä eivät vielä eksytä loputtomat fantasiat. Tämänpuoleinen riittäisi hänelle. Kuitenkin juuri hänen halunsa toteutumisen estää traagisella tavalla eno, joka takertuu omaan fantasiaansa ikuisesta nuoruuden nousuhumalasta.

Ei vain niin, että laivalla aikuisten toiveet eivät toteudu. Usein todellisuuden aiheuttama vaikutus on se, minkä häitään epäonnisesti juhliva Pike pukee sanoiksi: ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”. Se, mikä ahtaassa tilassa ja aikaikkunassa saa aineellisen hahmon, ei ole vain pettymys vaan jopa jotakin kerrassaan päinvastaista kuin mistä haikailtiin.

Ihmiset ryntäilevät laivalla kohti sitä, mitä luulevat haluavansa, mutta eivät halua sitä mitä saavat – ja/tai ajelehtivat kohti sitä, mitä eniten pelkäävät. Usein siksi, että heitä eteenpäin ajava fantasia on läpeensä ristiriitainen.

Jocke pakenee vastasyntyneen vauvan tuomaa onnea laivalle kärsimään. Samun eno tekee mitä tahansa, jotta ei tarvitsisi olla sen pienen ihmisen kanssa, jolle hän on tullut järjestämään laatuaikaa. Homofobinen hevari päätyy homojen hyttiin huutamaan: ”Mä en oo homo!” Santeri Kinnusen vastaus on kuin muunnelma Billy Wilderin Piukkojen paikkojen kuuluisasta loppurepliikistä: ”Ei se mitään. Ei haittaa.” ”Nobody’s perfect!”

Jocke tivaa avustajaltaan, TET-jaksoa suorittavalta Janicalta: ”Mitä nykyään halutaan?” Passiivimuotoiseen, koko aikakautta koskevaan kysymykseen ei ole helppo vastata. Jocke itse haluaa palauttaa risteilyjen 30 vuoden takaisen kulta-ajan – uutuudenviehätyksen ja kulutusyhteiskunnan lumon, mutta tulokset ovat koko ajan laihempia.

Halu on rajatonta, laiva rajallinen – ellei suorastaan rajallisuus itse. ”Laiva lisää himoa”, tiivistää kansallis-lacanilaisen opinkappaleen naistenmies Kaide. Hän yrittää huonolla menestyksellä järjestää seuraa itselleen ja aseenkantajalleen Empulle. Myöhempien aikojen Sancho Pancha vedetään mukaan surkean isäntänsä houreisiin. Risteilyjen Don Quijote sohii löysällä peitsellään omia harhojaan, apuri näkee todellisuuden mutta myötäilee isäntää. Lopulta näkeminen käy Empun silmille liian raskaaksi. Neidot pelastavat miesparan ja hänet kuljetetaan helikopterilla pois ennen lopullista sokeutumista.

Kun Kaiden edessä on kaide, ylittääkö hän sen vai onko juuri este hänen fantasiansa varsinainen kohde? Surullisen hahmon ritari nousee puoliksi reelingin kaiteen päälle, koska haluaa leikkiä ”duudsonia”. Hänet pysäytetään juuri oikealla hetkellä, ja jähmettyminen rajalle onkin hänen omin eleensä.

Halut eivät voi toteutua laivalla, toisaalta laivalla joudutaan kohtaamaan halujen banaalius. Kaide puntaroi baaritiskillä: ”Mitä sä teit mulle viimeksi, mitäs mä ottasin...” Bilettämisen connoisseurin valinta on lopulta ”tuoppi”. Laivan todellisuus asettaa ihmisten halujen eteen peilin, josta näkee niiden pienuuden. Toisaalta halut kytkeytyvät rannattomiin fantasioihin, jotka eivät edes periaatteessa voi toteutua, eivät varsinkaan risteilyn puitteissa.

Fantasian viitepiste on jossakin tämänpuoleisen takana, aavan meren tuolla puolen. Mustana hohtavan meren lisäksi tuonpuoleisen lupauksen merkkinä sarjassa on esiintymislava. Kaide on vakuuttunut, että jos vain saa olla lavalla, tähtien puolella, alkaa hyttien avainkortteja pian kertyä pinoksi asti. Hänen oma yrityksensä ottaa lava haltuun kariutuu pahasti. Laulu jumittuu oktaavialojen välille eikä likinäköinen saa sanoista selvää.

Kaiken banalisoitumista tämänpuoleisessa kuvastaa Kaiden hehkuttama ”my special place” – määrätty paikka kannella, jonne on tietyssä vaiheessa mentävä. Kaide itsekin kyllästyy paikkaan muutamassa sekunnissa ja jatkaa matkaansa. ”Let’s roll.” Loppukuvissa hän on viimein siellä, missä oikeastaan haluaakin olla, yksin hytissä naureskelemassa puhelimelleen.

Iskelmätähti Gusu liikkuu kerroksissa tuonpuoleisena hahmona, tunnistettuna ja haluttuna puolijumalana. Mutta jos hänen kanssaan päätyy hyttiin juomaan muovimukeista viiniä, punkalla onkin limainen predatori. Jälleen kerran Pike saa vahvistuksen sille, että ”nimenomaan just mitään tämmöstä ei haluttu”.

Laiva vie ihmisiä toiveiden merelle. Ihmiset tähyävät ulapalle ja yöllinen meri tuijottaa mykkänä takaisin. Teini-ikäinen Annika keikkuu Kaapon kanssa reelingillä ja tähyilee aikuisia syvemmälle mustaan. ”Ei vittu! Uidaan saareen!” Viisitoistavuotiaan punaisen hupparin selässä lukee ”Mistakes”. Kaapoa Annika yllyttää: ”Me uidaan tonne. Se on ihan tossa. Sit me voidaan vaik pitää käsistä vedessä ja me vaan kellutaan. Sit me voidaan tehä nuotio...”

Heti ensimmäisestä tanssiesityksestä lähtien Annikaa ympäröi vaaran tuntu. Hän säteilee energiaa lavalla, Gusu nähdään tuijottamassa alaikäistä tyttöä vaikuttuneena. Katsoja pelkää pahinta, onneksi turhaan.

Kaapo juoksee myöhemmin Annikan perässä käytäviä pitkin ulvoen kuin apina. Kun niin tekee teini-ikäinen, se on hurmaavaa, mutta kun yrittäjä Matias kertoo, kuinka seminaarin osallistujat laitettiin ulvomaan kuin apinat – koska täytyy uskaltaa – tunnistamme asetelman tympeyden.

Matias heilahtaa sympaattisesta antisankarista käytävillä saalistavaksi älyttömäksi eläimeksi, joka hakee nisäkkään kosketusta. Muodonmuutoksen taitekohdassa pubin kaiuttimissa soi Def Leppardin ”Animal”. ”And I want, and I need, and I lust...” Ihmisen ikävä toisen luo kääntyy omaksi ivamukaelmakseen.

Sarjassa toistuvat viittaukset eläinmaailmaan Kaiden ”kissoista” ja ”kotkista” alkaen, eikä liene sattumaa, että tarinankuljetuksen loistava MacGuffin liittyy ketun ja koirien kohtaamiseen. Kotieläimet ajavat villieläimen laivalta mustaan, kylmään tuntemattomaan. Muukalainen on torjuttu. Kunpa kettu olisi päässyt räpiköimään saareen, johon teinit eivät uineet. Mutta laivan halukone ilmeisesti murskaa eläinparan. Tuntematon luonto kostaa yhteiskunnalle sähkökatkon muodossa.

Veli arvelee, että neljästä koirasta kolme olisi nimetty kreikkalaisten jumalien mukaan, mutta ketun ajaa lopulta mereen Hektor. Hektor ei ollut jumala vaan Iliaan väkevä sotasankari, kuuluisa maanpuolustustahdostaan. Juuri Hektorin osaksi jää tällä laivalla puolustaa ihmisten väliaikaista kotia, epävakaan aineen päällä lipuvaa kulutusyhteiskuntaa luonnon hyökkäystä vastaan.

Mutta kuten Veli nousuhumalansa kirkkaalla hetkellä järkeilee, autokansi on huonosti vartioitu. Todellisuuden alimmista kerroksista saattaa nousta tulevaisuudessakin jotain yllättävää. Ehkä koittaa vielä aika, jolloin ihminen vuorostaan pakenee sietämättömäksi muuttuneelta halujen temmellyskentältä, kelluvasta temppelistään. ”Täältä ei pääse veke kuin laidan yli.”

Jocke, joka yrittää palauttaa laivamatkojen tarunhohtoisen ajan, on sitä mieltä, että laivalla pitää olla elämyksiä, joita muualla ei ole. Tavallisesta kaupasta ei missään nimessä pidä saada laivan erikoisuuksia, koska risteilyn idealta menee muuten pohja. Niukkuutta on pidettävä yllä. Jocke pyrkii mikromanageroimaan ihmisten kokemuksia ja tehtailee samalla itselleen pettymyksiä. Hän keskittyy siihen, mikä varmasti ei voi onnistua, toisin kuin ”asiallisten hommien” horisontissa operoiva Jenna, joka puuttuu vain siihen, mikä on välttämättä käytännössä hoidettava. Kun Jocke julistaa, että ”piittaamattomuus on rikos”, hän on tragikoomisena hahmona sukua Tuntemattoman sotilaan Kariluodolle, jolle taistelumenestystäkin tärkeämpää oli se, että kaikki olivat täydestä sydämestään mukana yhteisessä projektissa.

Jocken mukaan laivalla pitää saada aikaan asioita, joita muistellaan vielä vuosien päästä. Hänen oma fantasiansa on sidottu kohtalokkaasti toisten oletettujen fantasioiden toteutumiseen – mutta muut haluavat vääriä asioita.

Alkoholi ja tupakka ovat Jockelle risteilykokemuksen pyhyyttä häiritsemään työntyneitä lieveilmiöitä. Torjuttava Paha kiteytyy pubiin, joka Jocken mukaan on ”laivan haisureikä, tahmainen häpeäpilkku”. Pubia isännöi jääräpäinen viihdyttäjä Mike, joka tekee kaiken eri tavalla kuin Jocke haluaisi. Tämän laivan infernoa hallitsevan paholaisen Jocke haluaisi manata ulos. Kaikki voisi olla hyvin, mutta Mike seisoo uppiniskaisena fantasian toteutumisen tiellä. (Vastaavasti Matias tulkitsee Teijan "Pahattareksi", joka muodostaa esteen hänen romanssinsa toteutumiselle.)

Kunnianhimoisen risteilyisännän osa on tukala tilanteessa, jossa laivalla on sitä mitä muuallakin. Kaikkialla on Samaa, ja kaiken lisäksi ihmisten odotukset kasvavat koko ajan. Luonnonvoimien armoilla kelluvassa kulutusmaailmassa on mahdollista elää enää vain aikuisuuden synkkä puoli: se, että kaikki on loputtomasti jo-nähtyä – ja kuitenkin samalla aina muuta kuin mitä toivottiin.

Sarja näyttää aikuisuuden muutenkin irvokkaassa valossa. Santeri Kinnusen hahmo on mukavin mahdollinen eno selvänä ja viheliäinen aikuisen karikatyyri humalassa. ”Mä annan sulle luottoa tässä”, hän sanoo jättäessään Samun hyttiin pelaamaan Xboxilla. ”Pärjääkö mies yksin?” Myöhemmin eno siteeraa rehvakkaasti Tuntematonta: ”Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa.” Risteily on enon mukaan ”miesten matka”. Samulle tämä tarkoittaa pettymysten sarjaa, lopulta kyyneliä ja pakokauhua.

Kun eno pelaa pubissa aikaa, jotta ehtisi juoda lisää, taustalla soi AC/DC:n ”Highway to Hell”. Itseään iloon lietsovan aikuisseurueen ja surullisen Samun elämismaailmojen välinen riitasointu äityy karmaisevaksi, kun kaiuttimista lähtee soimaan Van Halenin ”Jump” samaan aikaan kun Samu purskahtaa epätoivoiseen itkuun.

Ryyppyporukan loputtomasti rönsyilevä tietokilpailu nousee vertauskuvaksi kriisiytyneelle poliittiselle prosessille valtiolaivan lipuessa kohti katastrofia. Alaikäinen, voimaton todistaja istuu seuraamassa aikuisten päättymätöntä, sammaltavaa puhetta – uimahousut valmiina jalassa. Pelastautukoon ken voi. "Might as well jump."

Toisin kuin Samu, teinit eivät enää ole aikuisten armoilla. Heidän tiellään on esteitä, mutta ne eivät ole ylivoimaisia. Siinä missä monien sarjan hahmojen on mahdotonta irtautua omasta nuoruudestaan, Annikan ja Kaapon vanhempien on vaikea päästää irti lastensa lapsuudesta. Ruokapöydässä teineistä puhutaan kuin viiden tai kymmenen vuoden viipeellä: vieläkö teidän Kaapo laulaa Cantores Minoreksessa? Vanhemmille on työlästä hyväksyä, että lapsilla on nyt oma elämänsä ja vapautensa. Annikaa yritetään surkeasti tiuskia ruotuun kuin pikkulasta. Puhutaan ”hapen haukkaamisesta”, kuin pöydässä istuisi päiväkoti-ikäisiä. Vanhempien harhaisuus toisaalta myös suojaa teinien seikkailuja: kun äidit ja isät ovat sopivasti pihalla, kaikkea voi tehdä heidän tietämättään, ja tehdäänkin.



Risteilyn onnelliset ovatkin juuri Annika ja Kaapo. He juoksevat villisti kohti asioita, joita vasta ensimmäisiä kertoja kokevat. Heidän yönsä on suurenmoista ravia kerrosten välillä ja salakäytävien läpi, hetken huumaa tanssilattialla ja autokannen kielletyllä vyöhykkeellä.

Annika nähdään viimeisissä kuvissa typertynyt hymy kasvoillaan, kun hän muistelee sängyssä yön tapahtumia. Hän on saanut juosta, tanssia, ryypätä, pussailla ja huutaa. Kun teinit pakenevat Jockea kaljatölkkien kanssa, on kuin he pakenisivat itse aikuisuutta. Vielä vähän aikaa se on mahdollista.

”It’s all contaminated”

Breaking Badin kolmannen kauden jaksossa nimeltä ”Fly” Walter jahtaa pakkomielteisesti laboratorioon tunkeutunutta kärpästä. Hän ei kerta kaikkiaan kykene työskentelemään niin kauan kuin kärpänen on samassa tilassa, ja kärpäsjahti kiihtyy mykkäelokuvan farssia muistuttavaksi törmäilyksi. Walter on lopulta sitä mieltä, että suuri huume-erä on joka tapauksessa kärpäsen takia pilalla. ”It’s all contaminated”, hän toteaa alistuneesti. Kaikki on saastunut.

Lause on monimielinen, ja sen voi ajatella viittaavan Walterin syvenevään epätoivoon uudessa elämäntilanteessaan ja siihen kuinka hän on saastuttanut rikollisella toiminnallaan koko elämänsä. Se voi viitata myös moraaliseen korruptioon, joka tuntuu Breaking Badissa läpäisevän koko yhteiskunnan. Näennäisesti kunnollistenkin ihmisten taustalta paljastuu aina likaisia salaisuuksia, niin kuin uusissa pitkissä TV-sarjoissa ja muussa dystopiavoittoisessa kulttuurissa tuppaa tapahtumaan.

Walterin lausetta voi pohtia myös suhteessa Breaking Badin lajityyppiin. Mitä genreä sarja oikeastaan edustaa? Voiko uuden ”sarjojen kulta-ajan” menestyneimpiä teoksia enää edes mahduttaa lajityyppiin? Äärimmäisen kulttuurisen itsereflektiivisyyden, loputtomien viittausten, ristiriitaisten sävyjen ja rekisterinvaihdosten kautta rakentuvia sarjoja voi pohtia sanan ”contaminated” sisältämän saastumisen tai tartunnan näkökulmasta. Onko meillä oikeastaan nimeä sellaiselle lajityyppien amalgaamille ja monikerroksisten viitteiden kevytpostmodernistiselle tilkkutäkille kuin Breaking Bad?

Vince Gilligan on itse haastattelussa todennut, että Walterin ja Jessen suhde muistuttaa ”postmodernia Ohukaista ja Paksukaista”. Sarja käyttääkin jokaisen tilaisuuden fyysiseen farssiin, oli tarinan tunnelma muuten miten karmiva tahansa. Kakku ei lennä naamaan, mutta pizza lentää katolle.

Lännenelokuvien vaikutuksesta Gilligan on puhunut paljonkin. Breaking Badin jaksojen vaihtuvia ohjaajia hän pyysi katsomaan Huuliharppukostajan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Ettei ”Fly”-jakson kärpänenkin olisi lennähtänyt sarjaan suoraan Leonen klassikkoelokuvan junanodotuskohtauksesta?

Tietenkin Breaking Bad on myös eeppinen poliisisarja, jossa huumepoliisi Hankin epätoivoinen jahti toimii tärkeänä jaksoja toisiinsa sitovana elementtinä. Hank on kuin myöhempien aikojen versio Kovaotteisten miesten Gene Hackmanista, joka on aina lähellä ja silti niin kaukana arkkivihollisestaan. Vasta viimeisellä tuotantokaudella Hankille valkenee, että legendaarinen Heisenberg on hänen rakas sukulaisensa Walter. Gilliganin silmänisku ja viittaus Kovaotteisiin miehiin on Heisenbergnin tyylikäs lierihattu, joka nyt nähdään pahiksen eikä hyviksen päässä.

Klassista horroriakin Breaking Badissa on. Narkkarien sotkuiset majat kierrättävät B-kauhun ja zombie-elokuvien estetiikkaa, ja ruumiiden hävittämiseen liittyvä viskeraalinen kuvasto on oksettavuuden ja slapstickin yhdistelmässään lähellä jotakin Bad Tasten kaltaista campkauhua.

Jaksojen alussa nähtävät usein sävyltään kryptiset johdannot muistuttavat leikkaukseltaan ja sävyltään musiikkivideoita, samoin kuin huumekaupan arkea ja muuta toimintaa tiivistävät montaasijaksot. Musiikin ja kuvan välisten hämmentävien riitasointujen hyödyntämisessä Breaking Bad asettuu samoille linjoille jonkun Tarantinon kanssa.

Selvää perhedraamaa, sitcomia ja jopa saippuaoopperaa sarjassa nähdään tietenkin myös. Jotkut ovat kritisoineet 62 jakson mittaista Breaking Badia siitä, että mukana on liikaa hidasta saippuamaista kerrontaa jännitteisine kasvokuvineen ja ihmissuhteiden setvimisineen. Minusta nämä osuudet, niin työlästyttävää kuin niitä välillä onkin katsoa, liittyvät saumattomasti Walterin kemianluokassa esittämään ajatukseen hitaista ja nopeista reaktioista. Saippuasarjan elementit ovat sitä ruostetta, joka kaikessa hiljaisuudessaan tekee työtään auton pohjassa ja lopulta tuhoaa sen.

Toisaalta: ehkä ”saippuamaisuus” on jo pitkään kuulunut jollakin sisäänrakennetulla tavalla kaudesta toiseen jatkuviin sarjoihin, kuten Mad Meniin, House of Cardsiin tai Wirediin? Kuka on lapsen isä ja miten vääryys kostetaan? Kuka kokee ihmeparantumisen ja minne rahat on kätketty? Halvat koukut on laatusarjoissa vain perusteltu paremmin tai vähintään peitetty kiinnostavammalla tekstuurilla.

Sen lisäksi, että Breaking Bad on erilaisten genre-elementtien epätodennäköisen luonteva kooste, se hyödyntää ehtymättömältä tuntuvaa kliseiden ja viittausten arsenaalia. Gilligan on todennut katsoneensa elämässään ”enemmän televisiota kuin kenenkään ihmisen pitäisi”. Tämä näkyy Breaking Badissa, jonka kaleidoskooppimaisista popkulttuuriviittauksista on varmaan jo tehty väitöskirjoja.

Sadoista viittauksista huolimatta sarjan tyyli ja ilme ovat varsin yhtenäiset. Vaikutelma ei ole mosaiikkimainen, viittauksilla on useimmiten melko selvä tarkoitus tarinassa ja hahmojen välisissä dialogeissa. Itse sarjanmuoto on genrenvaihdoksista, sävyjen repivistä riitasoinnuista, tietoisista kliseistä ja kulttuuriviittauksista huolimatta varsin ehjä. Teos on ikään kuin haukannut sisäänsä suunnattoman määrän tunnistettavia kliseitä ja keinoja ja sulattanut ne uudeksi kokonaisuudeksi, ja siinä mielessä Breaking Bad edustaa varsin tyypillistä 2000-luvun kulttuuria.

Tarantinon Reservoir Dogs järkytti aikoinaan katsojia laittamalla kidutuskohtauksen taustalle ”Stuck in the Middle With You” -renkutuksen. Pulp Fictionissa tekniikka viljeltiin entistä pidemmälle. 2010-luvulle tultaessa nämä törmäytykset ja riitasoinnut ovat katsojille tuttua kauraa. Breaking Bad on tietoinen tästä ja käyttää vastaavia yhdistelmiä keinopaletin osana siinä missä klassisen westernin laajakulmaa tai musiikkivideon leikkauksia.

Kun pahaa-aavistamaton Walter on suihkussa, häntä odottavat makuuhuoneessa tappajat mukanaan Amerikan Psykosta lainattu kiiltävä palokirves. Klisee jollakin tavalla lievittää katsojan ahdistusta, mutta toisella tasolla se lisää tukaluutta, koska hahmot tuntuvat olevan kaikkien ongelmiensa lisäksi vankina ilmatiiviissä kulttuuriviittausten seitissä. Heti vanhainkodissa tapahtuneen dramaattisen räjähdyksen jälkeen radiossa puhutaan mahdollisimman latteasti Aerosmithistä ja Def Leppardista. Jokaista kliimaksia saattelee antikliimaksi. Ja tietenkin pahis Gus Fring kuolee tavalla, joka vääntää rautalangasta sukulaisuutensa Terminator 2:n kanssa.

Kiinnostavampaa kuin viitteet itse on ehkä se, kuinka itse hahmot tuntuvan olevan lähes yhtä tietoisia monista kliseistä kuin katsojakin – erityisesti Hank puheessa esiintyvät vähän väliä niin Ferris, Kummisetä kuin Sademies. Hahmot ovat jotenkin huvittuneita omasta kliseisyydestään.

Viittausten kymi on päättymätön, ja suoranaista oikosulkua lähestytään silloin, kun kirjahyllyssä näkyy Deadwood-sarjan DVD-boksi – sarjassa nähtiin vain joitakin vuosia Breaking Badin nykyhetkeä ennen Skyleria esittävä Anna Gunn. Puhumattakaan kohtauksesta, jossa Tony Montanaakin kylmemmäksi huumepomoksi muuttunut Walter katsoo lastensa kanssa televisiosta Scarfacea ja lausuu leppoisasti ulkoa Al Pacinon repliikkejä.

Walter ja Skyler myös laativat yhdessä valheellisia uusia roolejaan vastaavan käsikirjoituksen illanviettoa varten. Olohuoneessa he hiovat repliikkejään kuin ammattinäyttelijät. Valheiden teatterista kasvaa oma ahdistava kerroksensa niin hahmojen kuin katsojankin tajuntaan.
Mikään ei ole koskaan puhdasta ja yksinkertaista, aina on vastassa oikukas materia ja kuluneiden kliseiden verkko. ”It’s all contaminated.”

Torjutun paluu

Marko Hautala kertoi blogissaan, että hänen vuoden 2002 esikoisromaaninsa Kirottu maa on julkaistu uudistettuna laitoksena ja sähkökirjana. Hautala kommentoi kirjoitusprosessia ja mainitsi samalla, että oli löytänyt arkistoistaan minun kirjoittamani hylkäyskirjeen vuodelta 2001. ”Antti Arnkil saakoon rimaa hipoen anteeksi, kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Muistan käsikirjoituksen ihmeen hyvin. Muistan jopa osan saatteesta. Kertoo jotakin kummallista muistin toiminnasta, että unohdan ostaa kaupasta ketsuppia, mutta pystyn palauttamaan mieleeni yli 17 vuotta sitten lukemani käsikirjoituksen. Se kertoo myös Hautalan romaanin vahvasta tunnelmasta.

Kaivoin omia arkistojani ja löysin Hautalalle lähettämäni kirjeen. Kun asia nyt kerran tuli julkisuuteen, päätin julkaista sen täällä.

Kirje on marraskuulta 2001. Olen siis ollut WSOY:n kustannustoimittajana ja ylipäänsä koko ammatissa noin kolme kuukautta. Täysi noviisi.

Kirjeessä mainitaan ”paluuposti”, koska tuohon aikaan käsikirjoitukset vielä postitettiin takaisin kirjoittajille. Merkillepantavaa sekin, että 2000-luvun alussa oli vielä aikaa ja tapana kirjoittaa hylkäyskirjeisiinkin pitkähköt perustelut. Nykyään on hyvä jos vastataan edes vakiomuotoilulla.

”29.11.2001
Marko Hautala
Vaasa

Hyvä Marko Hautala,

Kiitos tilaisuudesta tutustua romaanikäsikirjoitukseesi Kirottu maa, Alex Schullerin tutkimuksia.

Tarinan päähenkilö on Alex Schuller, 'ainoa yksityisetsivä koko maailmassa, joka on koulutettu sekä johtolankojen että ihmisluonnon asiantuntijaksi'. Kroonisesta rahapulasta kärsivä Alex saa asiakkaakseen arvoituksellisen rouva Ruthenbergin, joka pyytää häntä hankkimaan tietoja kadonneesta miehestään Ludvigista. Ludvig Ruthenberg on ensimmäisen maailmansodan veteraani, sittemmin Saksan nousevissa oikeistopiireissä vaikuttanut herrasmies, jolla on monia hämäräperäisiä harrastuksia alkemiasta germaaniseen mytologiaan ja auringonpalvontaan. Ludvigia jäljittäessään Alex saa kuulla mystisestä Sofian veljeskunnasta ja päätyy lopulta Istanbuliin, jonka maanalaisissa käytävissä veljeskunnan perustajien kerrotaan majailleen Konstantinopolin romahtamisesta asti. Tarinan makaaberissa loppuhuipennuksessa Alex laskeutuu katakombeihin, kohtaa Ludvigin ja joutuu toteamaan, että huhut veljeskunnan jumalattomista puuhista eivät ole tuulesta temmattuja.

Asetelma on hyvin lupaava ja Alexin hahmo herättää lukijan mielenkiinnon. Ammattiyhdistelmä on kiehtova, koska sekä yksityisetsivä että analyytikko liikkuvat ammateissaan näkyvän ja kätketyn maailman välillä.

Aikakaudet ja tapahtumapaikat on valittu hyvin, ja niiden kuvaus kielii laajasta yleissivistyksestä. Kerrontaa vaivaa kuitenkin eräänlainen 'oppinut näkökulma'. Teoreettisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia on vilisemällä ja usein ne jäävät melko irrallisiksi. Itse tarina on joka tapauksessa toimiva ja jännittävä, ja siitä saisi vielä paremman mikäli tiedot ja ajankuva kirjoitettaisiin kiinteämmin sisään tapahtumiin ja henkilöhahmoihin.

Suurin ongelma tarinassa on mielestäni se, että Alexin psykoanalyyttinen puoli, jota ensi sivuilta lähtien korostetaan, jää ilman kunnollista kehittelyä. Juoni kulkee omalla painollaan ja Alexin freudilaiset selittelyt kulkevat mukana päälleliimatun tuntuisina. Analyysit tuppaavat lisäksi olemaan vähän kyökkipsykologisia. En usko, että koulutettu psykoanalyytikko käyttäisi symboliikkaa niin yksinkertaisella tavalla kuin Alex – saati uskoisi/pelkäisi, että voitaisiin saavuttaa traumoista ja neurooseista vapaa inhimillinen yhteisö (s. 38). Hyvä on, sivulla 49 kerrotaan, että Alexin oppi-isät ovat nimenomaan kritisoineet häntä hätiköidyistä päätelmistä. Alex ei tosiasiassa siedä moniselitteisyyttä, ja tästä syystä analyysit ovat koomisen kaavamaisia eikä hän tunnu uskovan niihin itsekään. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että tätä kautta koko Alexin psykoanalyyttinen puoli uhkaa jäädä tarpeettomaksi. Se ei tuo tarinaan paljon muuta kuin sarkastista sävyä, joka sekin muuttuu vähitellen hieman rasittavaksi. Alexin kaksoisrooliin sisältyy kuitenkin herkullisia mahdollisuuksia, joita voisi kehitellä pidemmälle.

Yleisesti ehdottaisin, että lukijan tulkinnoille hahmoista ja tapahtumista jätettäisiin enemmän tilaa. Tietty rautalangasta vääntäminen haittaa sinällään tiivistä tunnelmaa.

Miljöön kuvaus on parhaimmillaan taidokasta (esim. Hagia Sofian juuret, s. 88; 'myrkyllisten maanalaisten höyryjen tummentama kultamalja', s. 115; 'puiden varjot loivat...', s. 121), mutta toisaalla se jää abstraktiksi ('ilmassa leijui löyhkä, joka oli pilaantumisen kaikki asteet kattava sekoitus', s. 52). Mitä konkreettisempia kuvia maltat kirjoittaa, sitä vakuuttavampaa jälki on.

Jotkut vertauskuvat ovat hyvin osuvia. Sivun 64 'Kästner pyöritteli tyhjää lasia pöydänpintaa vasten ja katsoi sitä kuin näkemisenlahjansa menettänyt ennustaja kristallipalloaan' on mielestäni erinomainen. Samoin Sininen moskeija ruokaansa sulattelevana hirmuliskona (s. 85). Makaaberi huumori toimii paikoin loistavasti. Kuva Sofian veljeskunnasta nauttimassa ihmislihaa samalla onnitellen itseään sivistyksen pelastamisesta (s. 115) on väkevä.

Antoisaa oli lukea Alex Schullerin tarinaa, mutta sen verran ongelmia käsikirjoituksessa on, että paluupostissa se tulee tällä kertaa. Kiitän joka tapauksessa luottamuksesta ja toivotan kirjoitusintoa.

Parhain terveisin
Antti Arnkil
WSOY/Kotimainen kaunokirjallisuus”

Huomautuksia Sankariajasta

– Juha Seppälän Sankariaikaan on hajasijoitettu historianfilosofinen näkemys, mutta avainlauseiksi tarjoutuvat kohdat eivät muodosta yhtenäistä kuvaa. Juuri tämä tekee kokonaisuudesta kiinnostavan, kaleidoskooppimaisen. Sankariajan elävyys sekä romaanina että eräänlaisena esseenä syntyy siitä, että teosta ei saa nalkkiin, palautettua väitteiksi.

– Päähenkilö Harry Hamartinin työvuosina Suomen lippuun ei liittynyt erityisiä intohimoja. Nyt, kun hän on eläkkeellä, lippu on noussut kiistojen keskiöön. Samalla, kun siihen liitetään ristiriitaisia merkityksiä, nämä merkitykset ovat jatkuvasti pelkistymässä tyhjiksi fraaseiksi. Toisaalta: kun romaanissa mennään historian konkretiaan, ”linkkiviidakkoon”, kaikesta tulee niin monimutkaista, ettei siitä saa otetta. Yhdessä suunnassa on jääkiekkopelissä heilutettu siniristi, toisessa historian loputtomiin haarautuvat polut, joista ei ole minkään yhteisesti jaetun merkityksen kannattelijoiksi.

– Tärkeä jännite Sankariajassa: heraldiikan, lipun (ja tietyn lippuyksilön, varastetun valtiolipun) sekä ”blasonoinnin” (vaakunan sanallisen selityksen) edustama täsmällisyys ja selkeys versus historian loputon sekavuus ja yksityiskohtaisuus, inhimillisten motiivien epäselvä vyyhti. ”Täydellinen blasonointi ei olisi vaakunan- vaan maailmanselitys.” Kun Hamartinin kautta suodatetaan historiallisia kertomuksia ja anekdootteja, jokainen yritys saada kiinni selkeistä merkityksellisistä hetkistä epäonnistuu.

– Romaanissa Seppälä ei pelkää esitellä hahmoja ja aiheita repaleisina, sekoittuneina, luonnosmaisina. Asiat alkavat keskeltä tai lopusta. Langat ovat aina jo pahasti sotkussa. Kaikki on jonkinlaista kuolinpesän selvitystä tai loppusiivousta Suomen idean äärellä.

– Aina kun lippu vaihtaa omistajaa, on kyse siirrosta valtapeleissä – tai sitten pelkästä sattumasta. Lipun kulku on itsessään yksi kuva historiasta. 2000-luvulle tultaessa lippu on jo pahasti virttynyt ja tahriintunut riepu, jonka kyky kannatella merkityksiä vaikuttaa entistäkin kyseenalaisemmalta. Samaan aikaan lipulta vaaditaan ”vastauksia” hanakammin kuin aikoihin.

– Yhdellä tasolla Sankariaika on ajan vääjäämätöntä kulumista ja vanhenemista kuvaavien metaforien sarja. Elämän kuvat (Niko, luodot) ja kuoleman kuvat (vanhentuvat kehot, muistojen ”epämääräiset raiskiot”). Hauras, ohikiitävä elämä, josta ei saa otetta, ja kuolema, ”se, joka ainoana osaa asiansa ja vie kaiken”.

– Kuva ”luodoista”, puutarhaidyllistä, on tärkeä. Puutarhan ihmisiin kiteytyy yhtä aikaa se, mikä on oikeaa elämää, todella elossa olevaa, ja se, mitä vasten kiivailu Suomen lipun ympärillä näyttää tyhjältä ja mielettömältä. (Tosin onhan tässä jossakin taustalla myös se taso, johon parodisesti viitataan Suomen historiassa: jos ette nyt siellä pidä asemia, ei täällä koskaan laiteta muotopajuaitoja ja katsella laatusarjoja.)

– Sankariaika pitää sisällään monien lajityyppien aineksia. Muoto on monella tapaa hämäävä. Kokeellista romaania ei aina tunnisteta kokeelliseksi. Kyseessä on proosateos, jonka sisällä on kymmeniä erilaisia proosan variaatioita, vaikka se petollisesti leikittelee juonellisella, jopa trillerimäisellä koukuttavuudella.

– ”Rönsy on kasvin ohut, pitkänivelvälinen ja tavallisesti vaakasuora verso, joka edistää kasvin lisääntymistä ja leviämistä. Tällainen suvuton lisääntyminen edellyttää, että kasvinosassa on riittävästi uuden kasviyksilön kaikiksi soluiksi erilaistumaan kykeneviä soluja.” (Wikipedia, "Rönsy")

– Häikäilemättömin rönsy Sankariajassa kertoo Runebergin eläimistä. Runeberg-osuus ”Lukemistossa” on siitäkin kiinnostava, että rönsy rönsyilee aina vain uusiin suuntiin, kuin lennosta tulisi mieleen uutta kerrottavaa. Historian "linkkiviidakon" ajatus toteutuu, ja ajatus Suomen idean vangitsemisesta muottiin tuntuu aina vain kaukaisemmalta.

– Rönsyilevimmissä kohdissa ei ole aina selvää edes, mikä on "päälinjaa". Ehkä tarkoituksena on nimenomaan haastaa tämä jako. Sankariaika potkii nykyään vallalla olevia romaanin muotovaatimuksia vastaan.

– “Miksi ihmismieli viskookin muistijälkiä satunnaisessa ja epäloogisessa järjestyksessä, vääriä ja yhteensoveltumattomia aineksia hellittämättä pyörivään myllyyn, jonka betonista valettu perusta on hatara.” Romaani kommentoimassa itseään. Myös Jauhiaisen ajatus teoksesta, joka olisi kirjoitettu “vapaalla kädellä, hengittävällä kompositiolla, tinkimättä tekstin hyveistä, täsmällisestä ja kauniista lauseesta sekä havainnon tarkkuudesta”.

– Samalla kun seurataan Hamartinin painiskelua arkistomateriaalin ja blasonointien kanssa, hänen kamppailuaan Suomen idean kirkastamiseksi, nähdään toimintaa: äijät kokoavat peltihalleja ja syövät lenkkimakkaraa; sisällissodan osapuolet sekoilevat mykkäelokuvan kohtauksia muistuttavissa takaa-ajoissa; viina, seksi ja sattuma ohjaavat historian käänteitä. Ristiriita ”ideamaailman” ja koruttoman ”tosimaailman” välillä ei loivene matkan varrella, pikemminkin syvenee. Silti, tai ehkä juuri siksi, Hamartin haluaisi juosta kokoon spektaakkelin, uuden Yhteisen. Vai onko hän kaiken alla lopulta vain sitä mitä pintatasollakin: konsultti, jollaisten maailma on? Onko kaikki lopulta vain eräänlaista kaupankäyntiä? Tietääkö hän edes itse?

– Eräässä mielessä Hamartin on kansallisromantikko, joka ei usko kansallisromantiikkaan. Mitä jää jäljelle? Hänellä on intohimo, mutta onko se alusta pitäen tuomittu yksityiseksi passioksi, tai silkaksi harrastukseksi siinä missä etelän eläkeläisten joogat ja mölkyt, vaikka se koskee asiaa, jonka pitäisi lähtökohtaisesti olla yhteinen? Hamartin puhuu jostakin, minkä pitäisi ylittää kaikki alakulttuurit, mutta onko enää mitään muuta olemassakaan kuin alakulttuureja – niiden joukossa toki tilaa myös Suomen historian sommitteluille erilaisin tavoin.

– Hamartin, joka postimerkkeilee oman Suomi-projektinsa kanssa, on yhtä aikaa suuruudenhulluuden ja hivuttavan resignaation vallassa. Missä määrin hänen hankkeensa ytimessä on ikääntyvän miehen kauhunsekainen takertuminen Suuriin Merkityksiin? Tähän viitataan monin paikoin. ”Ihmiset etsivät jotain, millä vielä olisi jotain arvoa, maailmassa josta vielä yritetään napata itselle jotain arvokasta. Kuolleessa maisemassa, kuun pinnalla.” Mutta mikä tässä on Hamartinin, mikä hänestä erillisen kertojan ajattelua? Mihin Hamartin vielä uskoo, ja mikä häntä pohjimmiltaan pitää liikkeessä? Uskooko hän vaeltavansa jo ”kuolleessa maisemassa”? Ja jos maisema on kuollut, voiko siihen kasvaa mitään sellaista, josta Hamartin kaikesta huolimatta tuntuu yhä haaveilevan, vai onko kohtalona vain päätyä täyttämään tyhjää maisemaa kaikenlaisella rihkamalla?

– Jauhiaisen läpäisee rinnakkainen paradoksi: yhtäältä hänet ironisoidaan ajan kärryiltä pudonneeksi hasbeeniksi, toisaalta hän esittää terävää analyysia 2010-luvun todellisuudesta. Hän on sofistikoituneimmalla mahdollisella tavalla voimaton, niin kuin kirjallisuus nykyajassa. Eletäänhän aikaa, ”jolloin paljon ajattelevat ihmiset eivät enää kyenneet vaikuttamaan mihinkään”.

– Yläkaapit ja niiden roju, oma ontologiansa romaanissa. Historian yksi vertauskuva. Lipun matka laatikossa omistajalta toiselle eri yläkaappien kautta. Yhtäällä sanotaan, että lippu ei ole mikä tahansa esine, toisaalla se päätyy yläkaappeihin, ”kaiken epämääräisen säilytyspaikkoihin”, muun rojun sekaan.

– ”Kävelimme, koska romaanissa niin kuuluu tehdä.” Yksi mahdollinen avainlause, full meta, neljännen seinän rikkominen, joka viimeistään näyttää Sankariajan ennen muuta historianfilosofisena esseenä.