jenan romantiikasta I

[Esitän alla joitakin keskeneräisiä huomioita kirjallisuuden, kritiikin ja ironian käsitteistä Schlegelillä. Pohjana näissä ovat lähinnä Walter Benjaminin sekä Philippe Lacoue-Labarthen & Jean-Luc Nancyn tulkinnat.]

Sana "romanttinen" oli toki olemassa ennen romantikkoja. 1700-luvun loppuun mennessä siitä oli itse asiassa ehtinyt muodostua jo iskusanamainen ja muodikas termi, jolla viitattiin kaikenlaiseen mielikuvitusta kiihottavaan, tunteisiin vetoavaan, eksotiikasta ammentavaan yms. kirjallisuuteen.

1700–1800-lukujen vaihteen saksalaisessa ajattelussa sana otetaan kuitenkin uuteen käyttöön. Friedrich Schlegel (1772–1829), joka luo ns. Jenan romantiikan teoreettisen perustan, välittää tämän termin 1800-luvulle ladattuna uudenlaisilla merkityksillä ja assosiaatioilla. (Schlegelin ajattelun pohjana on monenkarvaisia Schiller-, Kant- ym. vaikutteita, ja varhaisromantiikan sopassa on ties kuinka monta lusikkaa, mutta en uskalla nyt mennä tähän sen enempää.)

Lienee mahdotonta määritellä tarkasti, mitä Schlegel romantiikalla tarkoitti. On kuvaavaa, että hän itse totesi kirjeessä veljelleen August Wilhelm Schlegelille: "En voi lähettää sinulle selitystäni siitä mitä sana romantiikka tarkoittaa, koska siitä tulisi 125 sivun mittainen."

Usein sanotaan, että romantiikka nousi reaktiona klassismin muotoihanteita vastaan. Mutta eivät Jenan romantikot mitenkään simppelillä tavalla "vastustaneet" klassismia. Pikemminkin he yrittävät ajatella klassismin mahdollisuutta Modernissa. Moderni piti avata kreikkalaisen runouden kautta tai sen täydellistymänä kritiikissä; komplementtina, jonka kautta Moderni irrottautuisi pelkästä jäljittelystä

Schlegel kirjoitti Athenäum-aikakausjulkaisun fragmentissa 238:

"On olemassa runoutta, jonka kaikki kaikessa koostuu ideaalisen suhteesta reaaliseen, ja jota siis filosofisen ammattikielen analogian mukaan tulisi kutsua transsendentaalirunoudeksi... [A]ivan kuten sellainen transsendentaalifilosofia olisi kovin vähäarvoista, joka ei olisi kriittistä, ei esittäisi tuottajaa samalla kuin tuotetta, eikä sisällyttäisi transsendentaalisten ajatusten järjestelmään myös transsendentaalisen ajattelun luonnehdintaa: niin samoin tämän runouden tulisi yhdistää moderneilla runoilijoilla usein esiintyvät transsendentaaliset aineistot ja runokyvyn poeettisen teorian ennakoinnit siihen taiteelliseen refleksioon ja kauniiseen itsekuvasteluun, jota esiintyy Pindaroksella, kreikkalaisten lyyrisissä katkelmissa ja vanhassa elegiassa, sekä uudemmalla ajalla Goethella. Aina näitä esitettäessä sen olisi esitettävä itsensä siinä muassa, ja sen olisi oltava kaikkialla samanaikaisesti sekä runoutta että runouden runoutta." (suom. Vesa Oittinen)

Mitä seurauksia sitten on sillä, että runouteen ja kirjallisuuteen tulee tällainen Kantin filosofiaa muistuttava kriittinen takaisinkytkentä?

Jos ajatellaan kantilaisittain, että subjekti ei ole esitettävissä itselleen, herää mediumin ongelma – välityksen, jonka kautta subjekti voi näyttäytyä itselleen. Jos Hegelillä tällainen absoluuttinen mediumi on Historia tai Valtio, Schlegelin ajattelussa sellaiseksi asettuu Kirjallisuus.

Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy esittävät teoksessaan L'absolu littéraire, että romantiikka merkitsee kirjallisuuden syntymän hetkeä; hetkeä, jolloin kirjallisuus syntyy oman itsensä ja perustansa kysymyksensä. Tämä on kirjallisuuden varsinainen kysymys, ja samalla se on kysymys siitä mitä romantiikka on. Samaan tapaan kuin Kantilla jokainen perinteinen filosofian lähtökohta tai käsitteellinen taksonomia joutuu kyseenalaiseksi, kääntyvät Schlegelin ajattelussa kirjallisuus, lajityypit ja taksonomiat kysymään omaa perustaansa.

Kun kirjallisuuden käsite syntyy eräänlaisen äärettömän reflektion merkityksessä, teos muuttuu ennennäkemättömällä tavalla ongelmalliseksi. Lacoue-Labarthen ja Nancyn mukaan tapahtuu "kirjallisuuden keskenmeno"; kirjallisuuden käsite syntyy mahdottomana käsitteenä. Mikään todellinen teos ei tahdo yltää sen tasalle.

Ongelmaksi muodostuvat myös perinteisen runousopin luokitukset. Jos kirjallisuus mielletään reflektioksi, voidaan ajatella kääntäen, että jokainen kirjallisuutta koskeva metatason luokitus on itsessään luomisteko. Sen tyyppiset jaottelut kuin mitä esimerkiksi Aristoteles Runousopissa esittää, ovat eräässä mielessä itsessään runoutta.

Samanlainen käänne tapahtuu suhteessa kritiikkiin. Kritiikki on Schlegelille tavallaan toiseen potenssiin kohotettua kirjallisuutta, tai pikemminkin kirjallisuus itse kohoaa kriittisessä työstössä toiseen potenssiin, eikä kritiikki voi olla mitään muuta kuin teoksessa itsessään olevan reflektion avaamista ja viemistä loppuun asti. Ideaalisesti kritiikissä runo tai mikä tahansa taideteos täydellistyy.

Lacoue-Labarthe ja Nancy kirjoittavat, että romantiikka ei merkitse pelkästään kirjallisuutta eikä pelkästään kirjallisuuden teoriaa, vaan pikemminkin teoriaa kirjallisuutena. Tai kirjallisuutta, joka tuottaa itsensä tuottaessaan oman teoriansa. Kirjallisuus näkee päivänvalon loputtomina yrityksinä artikuloida oma olemuksensa. Tästä seuraa L-L:n ja N:n mukaan myös, ettei kysymykseen "mitä romantiikka on?" voida täydellisesti vastata.

Reflektion korostuminen romanttisessa ajattelussa juontaa juurensa Walter Benjaminin romantiikkatulkintoihin. Benjaminin tutkimuksen Der Begriff der Kunstkritik in der deutschen Romantik myötä kumoutui aatehistorian hellimä ajatus romantiikasta järjenvastaisena, epärefleksiivisenä, nostalgisena, puhtaita alkuperiä haikailevana liikkeenä. Benjamin esittää että ajattelu, kritiikki ja reflektio ovat romanttisen taidekäsityksen ytimessä. Taideteos on reflektion liikettä, ja kritiikin tehtävä on täydellistää se.

Tämä on itse asiassa analogista sille, kuinka Moderni täydellistää Antiikin (tai tällainen fantasia romantiikassa muotoutuu). Antiikki ei ole itsessään täydellinen aikakausi. Vielä vähemmän se on aikakausi, johon voitaisiin "palata" noudattamalla jonkinlaisen klassismin periaatteita. Vasta Modernin välityksellä se voi saavuttaa riittävän kriittisen itseymmärryksen, ja mikäli tällainen Antiikin korottaminen toiseen potenssiin olisi vietävissä läpi, taiteen uusi Kulta-aika odottaisi tulevaisuudessa.

Mitä kritiikki sitten on? Taideteoksen arvioinnin kriteerit ovat teoksessa itsessään. Jos ovat. Jos eivät ole, ei teos ole schlegeliläisestä näkökulmasta kiinnostava, eikä oikeastaan ole taideteos ollenkaan. Alempiarvoisia teoksia ei voi kritisoida, ne ovat kirjaimellisesti "alapuolella arvostelun", koska niissä reflektio on kehnoa ja hedelmätöntä.

Oikean taideteoksen tunnusmerkki on, että se sisältää oman teoriansa ituna itsessään. Teoksessa on tietty itseymmärryksen momentti, jota kritiikissä voidaan kehitellä eteenpäin. Teos on kuitenkin väistämättä rajallinen. Reflektion rajallisuus teoksessa on muodon rajallisuutta. Muotoa ei ole ilman rajaa. Myöskään taidetta ei luonnollisestikaan ole ilman kontingentteja taideteoksia. Niiden äärellinen olemassaolo, muodostivat ne sitten kuinka valtavia kokonaisuuksia tai rikkaita traditioita tahansa, on aina jotakin vähemmän kuin taiteen Absoluutti. Rajallisina taideteokset ovat tuomittuja "pettämään" taiteen idean. Tämä jännite taiteen idean ja yksittäisten teosten välillä on Jenan romantiikassa ratkaisematon.

Kritiikin ja ironian käsitteet kytkeytyvät toisiinsa juuri teoksen väistämättömän rajallisuuden kautta.

Ironia on Schlegelille momentti, jossa muodon rajallisuus tulee esiin. Ironiassa teos alleviivaa omaa rajallisuuttaan, muodon sattumanvaraisuutta. Se on teoksen tuhoisaa ja samalla hedelmällistä itsekritiikkiä, joka hajottaa yksittäisen teoksen ja säilyttää sen pelkkänä viittauksena suurempaan. Se tekee teoksesta pelkän luonnoksen tai fragmentin, joka antaa vihjeen jostakin korkeammasta. Ironian elähdyttämä teos viittaa ulos itsestään, kohti taiteen Absoluuttia; ääretöntä ideaa, jota mikään kontingentti muoto ei kykene ilmaisemaan.

Aito "romanttinen ironia" olisi (jos se siis joskus todella toteutuisi, Schlegelille ei tuntunut oikein kelpaavan mikään oikeasti olemassa oleva taideteos) eräänlaista teoksen itsensä säteilemää teoreettista valoa. Se olisi muodon tietoisuutta omasta satunnaisuudestaan; kritiikin ja itseymmärryksen liikettä teoksessa. Se olisi tapa, jolla teos lopulta ylittäisi tai lunastaisi oman rajallisuutensa.