31.10.08

saha viisi

Emmanuel Levinas väittää, että kasvot sanovat: "Älä tapa!" Niin ne kai sanovatkin – paitsi jos kasvot sattuvat olemaan jonkun Toisen ihoa, ja ne on kiinnitetty vieraaseen päähän remmeillä. Vielä epätodennäköisemmin kasvot sanovat "Älä tapa", jos ne ovat aikaisemmin kuuluneet diaboliselle sarjamurhaajalle ja irtileikkaamisen jälkeen niitä käyttää hänen mielisairas oppipoikansa.

Viime viikkoina Helsingin bussipysäkeille on ilmestynyt Saw V -elokuvan mainosjulisteita. Suurikokoisessa, valaistussa julisteessa – jonka tehoa lisää loka-marraskuun pimeys – on surumielisen näköinen mies, joka tuijottaa hieman alaviistoon vasemmalle. Miehen paljas, karvainen rinta on osittain näkyvissä. Kasvot ovat väriltään harmahtavat. Kun kuvaa katsoo tarkemmin, huomaa, että kasvot eivät ole miehen omat. Kyseessä on ihosta tehty naamari, joka on kiinnitetty päähän. Vaikka kyseessä on äärimmäisen väkivaltaisen elokuvan (en ole nähnyt sitä, ainoastaan lukenut arvosteluja) mainos, julisteen tunnelma ei ole ensi sijassa pelottava, pikemminkin pohjattoman surullinen. Mutta mitä useammin kuvan näkee, sitä voimakkaammin juuri kasvojen melankolinen ilme, elottoman ihon veltto masennus, alleviivaa julisteen hirvittävyyttä. Omassa genressään se on hieno ja täydellisen onnistunut. Minusta kuva on niin puistattava, etten edes viitsi linkittää tässä siihen. Olen yrittänyt katsoa poispäin joka kerta kun kävelen bussipysäkin ohi. En muista milloin jotain näin makaaberia olisi ollut näin näkyvästi esillä katukuvassa.

Itse aihe on kauhuelokuvissa jo suoranainen klisee. Viimeksi kai ihosta tehtyä naamaria on mainstream-puolella käytetty jossakin Uhrilampaiden jatko-osassa. Temaattisesti irtonaamoissa ja vastaavissa kauhuelementeissä ei ole mitään uutta, uusi ilmiö lienee kuitenkin kidutus- ja silpomiselokuvien (Hostel, Devil's Rejects, Saw-elokuvat) uuteen mittakaavaan paisunut suosio. Ultraväkivaltaiset elokuvat olivat pitkään varsin marginaalinen, melkeinpä näkymätön lajityyppi. 2000-luvulla genre on vähitellen murtautunut perustarjontaan.

Tämän eräänä seurauksena kadunvarsilla saattaa yhtäkkiä olla sadoittain julisteita, jotka esittävät ihmisen irtileikattuja kasvoja. Kaupunkilaisen näkökulmasta on kuitenkin ilahduttavaa, että graffitit ja bändien tarrat on siivottu näkyvistä. Stadi on meidän, stop töhryille, lisää kuollutta ihmisen kudosta ulkomainontaan!

Hostelin tuottajana toiminut Quentin Tarantino kertoili vuonna 2005 Conan O'Brienissa poikamaisen innostuneesti elokuvan käsittämättömän julmista leikkelykohtauksista. Juttutuokio sopi koko perheen ohjelmaan mitä mainioimmin. Finnkinon pirteässä mainoksessa kirjoitetaan uusimmasta Saw-elokuvasta: "Jigsawn perintö elää yhä. Kuka ottaa harteilleen pahuuden viitan?" No, juonireferaattien mukaan vastuun tradition jatkumisesta ottaa Hoffman-niminen hahmo; sama mies, joka elokuvan julisteessa poseeraa edesmenneen mestarin naamaan sonnustautuneena.

Saw-elokuvien lähtökohtana on kuolemansairas Jigsaw-sarjamurhaaja, joka rakentaa uhreilleen helvetillisiä ansoja. Uhreilla on teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta useimmiten heidän kohtalonaan on silpoutuminen, sahautuminen, kuiviin vuotaminen tai jokin muu vastaava kaamea kuolema.

Jotkut amerikkalaiset kriitikot ovat luonnehtineet Saw'n tapaisia elokuvia termillä "torture porn". Lajityyppinimityksen osuvuudesta ollaan montaa mieltä. Oli genre mikä hyvänsä, näissä menestyselokuvissa väkivalta saa samanlaiset mittasuhteet kuin vanhan liiton moottorisahafilmeissä. Julmemmaksi menevät ainoastaan ns. snuff-elokuvat, jotka perustuvat aitoihin kidutuksiin ja murhiin.

Tärkeää on kuitenkin huomata, että elokuvissa on pohdiskelevia tasoja, jotka katsoja tekijäryhmän pienellä opastuksella löytää. Jigsaw'ta esittänyt Tobin Bell kertoo haastattelussa Saw-elokuvien luonteesta: "Julmuuksien takana on syvällisiä ajatuksia ja jopa filosofista pohdintaa, kuten miksi ihmiset, joilla on kaikkea, eivät arvosta mitään?"

Valistunut katsoja näkeekin raakuuksien läpi elokuvien elämää affirmoivaan sanomaan. Vain houkka jää tuijottamaan irtojäseniä ja sisäelimiä, kun hienovireisen esseistinen piilomerkitys huutaa tulkitsijaa.

Bussipysäkillä, lokakuun lopun pimeässä, metrin korkuisen ihomaskin loisteessa bussia odottaa kanssani ryhmä koululaisia. Olisi turhanaikaista vaivata päätään sillä, mitä he kuvasta ajattelevat, koska:

Lapset eivät ole passiivisia vastaanottajia, vaan aktiivisia tiedon käsittelijöitä. He näkevät fiktion ja faktan rajan ja tulkitsevat luovasti medioiden ja mainosten sisältöjä sekä muotoratkaisuja. Lapsi on luonnostaan etevä semiootikko, kotonaan sepitteiden, lainausten, pastissien ja merkkien vapaan leikin maailmoissa. Aikuiset eivät aina tajua, että jo lastentarhaikäinen on myyttikriitikko, joka luovalla tavalla purkaa auki näkemäänsä ja kokemaansa. Lapsi on median moniosaaja, informaatiovirran subjekti – ei objekti. Retoristen ja visuaalisten konstruktioiden nurinkääntäminen on hänelle voitaleipää. Piltti ironisoi ja haastaa vallitsevat kertomukset sekä muovaa tiedotusvälineiden materiaalista aktiivista, vuorovaikutteista maailmankuvaa. Hyvää yötä.

[EDIT 3.11. herra siunaa ulkomainonnan kiihkeää rytmiä! jigsaw/hoffman on väistynyt ja tilalle on tullut kännykkämainoksia ja muuta vastaavaa.]

2 kommenttia:

2fast4u kirjoitti...

Hieno kannanotto!
Vieraantuvatko kriitikot keskivertokuluttajan todellisuudesta nähdessään silpomiselokuvissa väkivaltakritiikin parodian tai muita väkivallan vastaisia tasoja? Tarantino on sikäli rehellinen ettei hän tietääkseni yritä väittääkään elokuviensa olevan väkivallan vastaisia. Korjaa jos multa on jäänyt joku hänen muuta väittävä lausahduksensa huomaamatta. Käykö tavallinen liian latteaksi, niin ettei elämystä synny muuten kuin jonkin shokeeraavan tai uuden rajoja rikkovan tuotoksen avulla? Mä luulen, että näin käy osalle leffan suurkuluttajista kirjoittivatpa katsomiskokemuksestaan tai eivät. ”Leffaterapeutti” Mikael Saarisen mukaan kauhuelokuvissa on vähitellen siirrytty myyttisestä kauhusta viskeraaliseen kauhuun, jossa eritteitä piisaa ja merkitysten määrä on vähentynyt. Tällainen viskeraalinen ”taide” ei enää stimuloi sekundaariprosessia ja johda merkitysten mielensisäiseen käsittelyyn vaan luo kiihotustilan, joka ei purkaannu psyykkisen työn kautta. Enemmän pohdintaa tarvitaan siitä milloin pahuuden kuvaaminen muuttuu pahuudeksi.
Jukka Voutilainen

Arnkil kirjoitti...

Joo, hyvä kommentti. Erottelu "myyttisen" ja "viskeraalisen" kauhun välillä tuntuu osuvalta. Mitä tahansa silpomiselokuvaa voidaan puolustaa vetoamalla "tulkinnan" mahdollisuuksiin ja "taustalla" oleviin merkityksiin (ja aina voidaan vedota myös "parodiaan", kuten toteat), mutta pidän ihan mahdollisena, että näissä elokuvissa EI OLE tulkittavaa. Kaikki on avoinna esillä.