merkintöjä raittilasta ja linnasta

Kirjailijoina Linna ja Raittila ovat hyvin erilaisia, mutta jos lähestytään heidän romaanituotantojaan eräänlaisina "spekulatiivisina" kokonaisuuksina, historian ja myytin sekoittumista tarkastelevina systeemeinä, yhteyksiä löytyy paljonkin. Tarkastelen seuraavassa ennen kaikkea Linnan Pohjantähden kolmatta osaa sekä Raittilan romaaneja Atlantis ja Pamisoksen purkaus.

Atlantis-romaanin mottona on Matteuksen evankeliumin lause "mitä se hyödyttää ihmistä? Kysymys läpäisee kaikki Raittilan teokset. Mieli ja hyöty tarkoittavat viime kädessä samaa asiaa, ihmisen maailmaa. Ihmisen maailmalla ei ole mitään erityistä perustaa, vaan se on juuri perustattomuus ja avoimuus itse. Eräs Raittilan romaanien ja esseiden pyrkimys on palauttaa "hyödylle" sen yksinkertainen evankeliumin merkitys.

Tässä on eräs kytkentä Linnaan. Korostetuimmin Pohjantähden kolmannessa osassa palaa yhä uudestaan kysymys: mitä hyötyä kaikesta tästä on ollut? Mitä hyötyä on ollut politiikasta, puheista, ideoista, kansanvalistuksesta? Mitä on jäänyt käteen? Kysymys vaivaa vanhaa Janne Kivivuorta hänen vieraillessaan trilogian viime sivuilla lapsuutensa maisemissa.

Linna ironisoi tämän ikääntyvän miehen väsyneen kysymyksen laittamalla Jannen pojanpojan Joukon kysymään saman kysymyksen eri tasolla, vailla elämänkokemusta, ilman sitä mutkikasta polkua, jota pitkin Janne on omaan eksistentiaaliseen kriisiinsä päätynyt.

Jouko on oppinut eksistentialisminsa yliopistossa. Hän kysyy ilkkuen Jannelta: mitä siitä papan politiikasta oli hyötyä? Janne ärtyy silminnähden, muttei kykene tietenkään artikuloimaan ärtymystään. Mitään tapaa kommunikoida historiallista kokemusta, omaa suhdetta Pentinkulman vaiheisiin, ei ole.

Pohjantähden loppua on usein pidetty kanokirjallisesti heikkona. Näkökulmien moneus romaanissa luhistuu kolmososan lopussa yhteen kantaan, sodanjälkeisen hyvinvointi-Suomen ja sosiaalidemokratian myöntöön. Näin väitettäessä kadotetaan kuitenkin romaanin lopussa vallitseva perustava ambivalenssi ja epäselvyys -- jota ovat kiinnostavasti käsitelleet muiden muassa Juhani Niemi ja Olli Sinivaara.

Kun Linna romaanin alkupuolella purkaa auki työn ja kärsimyksen varaan rakentuvan perussuomalaisuuden myytin, on sanottu että hän rakentaa kolmannessa osassa tilalle uuden, harmonisen hyvinvointi-Suomen myytin. Kolmannen osan viimeisten parinkymmenen sivun valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että tähän myyttiin sekoittuu myös samaisen myytin aukipurkaminen ja jopa hajottaminen. Janne Kivivuoren tokaisu "Päivä on tehnyt kierroksensa" paljastaa synkkyytensä jos ajatellaan, että on todellakin tehty täysi ympyrä ja tultu historialliseen tilanteeseen, jossa kaiken tapahtuneen valossa useimmilla on täysi syy olla onnellinen, mutta jossa siitä huolimatta pirtin pöydän ympärillä istuu joukko tyytymättömiä (Juhani), tietämättömiä (Jouko) ja resignoituneita (Janne) ihmisiä.

Esseissään ja Pohjantähti-romaanissa Linna esittää historiallisen kertomuksen, jonka jälkeen kenenkään ei pitäisi olla vailla "kiitollisuutta" siitä, että hänen kuvamaansa ajat kärsimyksineen, epäinhimillisine puurtamisineen ja sotineen ovat ohi, mutta samalla Pohjantähden loppu, romaanin sulkeuma, vahvistaa, että kenties kukaan ei ole tyytyväinen. (Tätä "suuren historiallisen draaman jälkeistä" tympeää, krapulaista tunnelmaa ja sen poliittis-historiallisia resonansseja kehittelee nerokkaasti eteenpäin Paavo Rintala vuonna 1970 ilmestyneessä esseeromaanissaan Kekkosen aika.)

*

Raittilan romaanituotanto asettuu monessa mielessä Pohjantähden avaamaan kirjallis-poliittiseen tilaan. Olisi jopa mahdollista väittää, että Raittila on eräänlaista "toiseen potenssiin siirrettyä" Linnaa, vaikka Raittila on tyylillisesti ja ehkä myös "temperamentiltaan" varsin kaukana Linnasta. Teemojen leikkauspisteitä on kuitenkin valtavasti, tärkeimpänä ehkä historian ja myytin sekoittuminen lukemattomine variaatioineen.

Raittilan yhteyksiä Linnaan on ehkä paras lähestyä käänteisesti, erojen ja irtiottojen kautta. Sellainen yhteisesti ymmärrettävän kielen taso, joka vielä kannattelee Linnan romaaneja – ja jolla voidaan Pohjantähdessä kehitellä argumenttia siitä, että "yhteisiin asioihin" kannattaa suhtautua epäluuloisesti, niiden materiaalinen perusta on tuotava esiin – on Raittilan Atlantiksessa ja viimeistään Pamisoksen purkauksessa romahtanut. Puhe historiasta, puhe "Suomesta" on luhistunut osaksi spektaakkelia, "sisällöiksi" ja esityksiksi muiden joukossa. Pohjantähden Linnan on "vielä" mahdollista virittää yhteisesti tunnistetun kansallinen mytologia – eri tavoin ironisesti ja nurinkurisesti sävytettynä – purkamaan tätä mytologiaa itseään auki. Näin synnytetty kokonaisuus kommunikoi ymmärrettävästi monia asioita lähihistoriasta ja kirjoittamisajankohdan todellisuudesta, siitä mitä "Suomi" ei ollut ja mitä se mahdollisesti oli. Raittilan Atlantiksen ja Pamisoksen purkauksen ytimessä sen sijaan on pikemminkin tämäntyyppisen kommunikaation luhistuminen.

Linna kirjoitti sekä romaaneja että esseitä, mutta oli mahdollisesti esseistinä parhaimmillaan juuri romaaneissaan, ennen kaikkea Pohjantähdessä. Ehkä Linna keksi hahmokuvauksessaan uuden "esseeromaanin" variaation; sellaisen, jossa ei ole genrelle tyypillistä raskautta ja kiusallisuutta. Jopa romaanien elävyys syntyy minusta osaksi siitä, että ne ovat myös abstrakteja sommitelmia -- eivät koskaan pelkästään "suuria suomalaisia" tarinoita.

Tietynlaisia esseeromaaneja ovat myös Raittilan kirjat. Ne ovat sommitelmia, jotka yhdistelevät vapaasti tarinankerrontaa, metatason kommentaaria, historiallisen romaanin ja trillerin aineksia, sitaatteja sekä vieraannuttavia rakenteellisia ratkaisuja. Eri elementit peilautuvat toisiaan vasten.

Raittila on suurten konstruktioiden ja kehittelyjen kirjailija. Usein romaaneissa rakennetaan ja järjestetään jotakin, ja tyypillisesti rakennelmat hajoavat ja suuret hankkeet tulevat tiensä päähän. Tekstit itsessään koostuvat sitaateista, pastisseista, fragmenteista ja niin edelleen. Kertomukset ovat täynnä etäännyttäviä elementtejä ja oikosulkuja. Sujuvan kerronnan saattaa yhtäkkiä keskeyttää viittaus ”suomalaisen junnaavan miesproosan tapaan” käyvästä seinäkellosta. Romaanihahmon harhanäky saattaa olla sanasta sanaan Antti Hyryn novelli.

Raittila käyttää hahmojen ja eri aikakausien kuvauksessa "linnalaista" kierrosten ja ristivalotusten metodia. Eletty ja teoreettinen, tarinamainen ja esseemäinen, "vakava" ja "ironinen" lomitetaan yhteen. Teoksista muodostuu eräänlaisia peilisaleja, joiden läpi eri aiheita voidaan kuljettaa. Pikemmin kuin mikään yksinkertaisen realismin varaan rakentuva maalaisromaani, Pohjantähti on spekulatiivinen rakennelma.

Pohjantähden menetelmä on se, että pystytetään kotikutoinen metafysiikka nimeltä Pentinkulma, ja kun tämä on tehty, voidaan mihin tahansa aiheeseen heittää valoa monesta eri suunnasta yhtä aikaa, vaikka vain irrallisten repliikkien kautta.

*

Voidaanko sanoa, että sekä Linnan että Raittilan romaanihahmot ovat eräänlaisia käsitteitä, ja että hahmokuvauksessa rakentuu eräänlaisia käsitteellisiä ristivalotuksia?

Raittila itse toteaa esseessään ”käsi ja silmä”, että käsitteet eivät kuulu taiteeseen, vaan ovat itse asiassa ”taiteen vastakohta”. Nähdäkseni Raittilan romaanit kuitenkin vastustavat kaiken aikaa tällaista dikotomiaa. Mistä tällainen yhtäkkinen rajanveto, kun kyseessä on jonkun Atlantiksen tai Ei minulta mitään puutu -romaanin kirjoittaja? En kovin hedelmällisenä sellaisen käsitteen käsitteen käyttöönottoa, joka tekee romaanista käsitteelliselle ajattelulle tyystin vieraan. Eikö romaani yleisesti sulje helposti piiriinsä aivan mitä tahansa aineksia? Ja eikö erityisesti Raittilan tuotanto koostu merkillisistä proosan hybrideistä, joissa sumeilematta yhdistetään tarinankerrontaa, metatason kommentaaria, historiallisen romaanin ja trillerin aineksia, esseemäisiä monologeja?

Mainitussa kirjoituksessaan, joka kuvaa 50-lukulaista kuvataiteen paradigmaa, äärimmilleen sekularisoitunutta ”kuvan tekemistä”, Raittila toteaa että modernismin sisäistäneelle maalarille ”henkilökuvan näköisyys oli – itsestään selvä sivuseikka, samanlainen hyödyllinen, mutta kokonaissommitelmalle alisteinen rakenne-elementti kuin juoni romaanissa”. Tässä ollaan lähempänä sitä runousoppia, jota Raittila kirjoissaan käytännössä toteuttaa. Kaikki on alisteista kokonaissommitelmalle, joka Raittilan tapauksessa ei oikeastaan tarkoita mitään tyypillisten romaanin kriteerien mukaista hallittua kokonaisuutta ("elävät" hahmot, hallittu tarinan rakenne jne.), vaan ennen kaikkea kokonaisnäkemystä, yleiskatsausta. Millainen on tämän päivän maailma? Millä tavalla ihmiset siellä elävät? Ei Raittila romaaneissaan pysähdy miettimään ammentaisiko ”taiteen” vain ”käsitteiden” suomasta keinovalikoimasta. Hän on ehtinyt rakentaa mittakaavaltaan lestadiolaisten jättiläisteltan veroisia analogioita ja taloushistoriallisia linjoja jo ennen kuin kysymys on herännyt.

*

Atlantiksen Saarilahti sanoo, että hänen tuleva Suomen historian teemapuistonsa on ”yhteenveto suomalaisesta itseymmärryksestä”. Itse Atlantis on yhteenveto itseymmärryksestä eri merkityksessä: se esittää kuinka ”itseymmärrys” kääntyy irvikuvakseen, etäisyys katoaa, muistaminen muuttuu unohtamisen tuotannoksi ja fantasia täydellisen katseltavasta maailmasta onkin sokeuden muoto tai jossa pitkälle edennyt sairaus alkaa tuottaa itseymmärryksen ja itsekritiikin näytöksiä osana omaa etenemistään

Atlantis on tietyssä mielessä niiden aiheiden ja kysymysten johdonmukaista avaamista ja eteenpäin ajattelemista, jotka ovat idullaan Pohjantähden kolmannessa osassa, tuossa muistin ja ”loppujen” kirjassa.

Atlantis asettaa "pelkän fantasian" ja "pelkän toden" väliin esityksenä siitä tyhjästä paikasta, jossa kriitikoiden peräänkuuluttama "suuri suomalainen romaani" voisi olla. Tai: voiko meillä olla ”ehjä” romaani sellaisesta tilanteesta, joka nimenomaan tuottaa kahtiajakoa pelkästään fiktiiviseen (tarinat, viihde) ja pelkästään toteen (katastrofit, ”realiteetit”)? Siinä missä romaani on paikka, jossa todellisuus ja kuvitelmat voivat vapaasti asettua suhteisiin toistensa kanssa, muuttua toisikseen ja muodostaa konstellaatioita, jotka vain vulgaari luenta voi palauttaa joko ”pelkkään tarinaan” tai ”todellisuuden kuvaukseen”.

Atlantiksen alussa eräs päähenkilöistä näkee unta, jossa "kaikista maailman ihmisistä oli tehty biomassaa. (...) Alastomat ihmiset kelluivat ravintoliuoksessa ja niistä lähti kaapeleita, joiden kautta lihasenergia ja ruumiinlämpö otettiin talteen. Mielet oli kytketty kaikenkattavaan tietokoneohjelmaan. Se tuotti lumetodellisuutta, jossa ihmiskunta luuli elävänsä.” Hirviömäinen Matrix-analogia on eräänlaista radikalisoitua Linnaa. Se antaa yhden mahdollisen taustan, jota vasten historiallisen teemapuiston Suomea voidaan tarkastella. Kodikas suomalaisten tarinoiden kooste on eräänlainen kontrapunkti sille nurinkuriselle tilanteelle, jossa näitä tarinoita kerrotaan.

Jos Linna asettaa Tuntemattomassa ja Pohjantähdessä runebergilaiset idyllit ja sankarikuvat vastakkain ensimmäisen persoonan kärsimyksen ja latteuden kanssa, rakentaa Raittila Atlantiksessa samanlaisen vastakkainasettelun romantisoidun, "rehellisellä työllä" rakennetun Elovena-Suomen ja nihilistisen mielikuvatalouden välille.

Eräs ero Linnaan on se, että lähes kaikki romaanissa osoittautuu jonkinlaiseksi simulaatioksi. Aineellisten ja aineettomien rakennelmien tuhoutuessa jäljelle näyttäisi jäävän tuskin mitään. Korkeintaan hiljainen, jossain määrin resignoitunut sunnuntai-iltapäivän tunnelma, joka on selvin yhteys Pohjantähden loppuun. Pamisoksen purkauksessa Raittila vie tuhotyön vielä pidemmälle, niin syvälle teoksen rakenteeseen, että vertailu Linnaan tulee jo äärimmäisen vaikeaksi.

*

Raittila lähestyy sekä romaani- että esseetuotannossaan monin paikoin Guy Debordin ajattelua -- Kirjailijaelämää-teoksessa hänet mainitaan jopa nimeltä. Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan lähtökohtana on Marxin tavara-analyysin radikalisoiminen. Teos kuvaa kapitalismia äärimmäisessä vaiheessa, jossa tuotanto ja kulutus pystytetään mielikuvien ja loputtomiin monistuvien uusien tarpeiden läpeensä vieraantuneelle pohjalle. Sellaisista aiemmin tuotannon ulkopuolisista asioista kuin kommunikaatio ja sosiaalisuus tulee suoraan tuottavia ja tuotantoa suuntaavia voimia.

”Spektaakkeli on momentti, jona tavara on miehittänyt yhteiskuntaelämän totaalisesti.” (Spektaakkelin yhteiskunta, §42.) Siis myös ja ennen kaikkea: miehittänyt muistin, historian, kielen. So. kaikki on periaatteessa raakamateriaalia yhä uusien kuvien tuotannolle. Elämän mahdollisuuksien piiri laajenee mahdollisuutena osallistua yhä uusiin näytöksiin ja kommunikaatiotapahtumiin.

Raittilan uusimmat romaanit ovat pitkälti juuri Debordin analysoiman kaikkialle elämään levittäytyvän tuotannon logiikan ja vieraantuneen kommunikaation kuvauksia. Mutta Raittilan selvin ero Debordiin on mielekkään elämän löytäminen myös täysin vieraantuneista konteksteista. Mihin tahansa Asiaan suhtaudutaan lukemattomin eri tavoin. Mikään konteksti, mikään valta, ei läpäise ihmistä. Tai pikemminkin niin, että sosiaalinen todellisuus, tapahtumien suuri näyttämö pakenee jokaista yritystä hallita sitä, kaikki toiminta kantaa sisällään arvaamattomia seurauksia, kaikki suunnitelmat toteutuvat eri tavalla kuin haluttaisiin. Mutta täsmälleen samalla voimalla ihmisen kokemus, hänen maailmansa karkaa jokaiselta muodolta, jokaiselta koodaukselta. Ihminen ylittää kaiken valmiin. (Tätä Debordkin seuraajineen aina tolkuttaa, mutta puuttuuko häneltä lopulta tämä näkökulma, tämä kokemus?)

Mieli ja mielettömyys voivat Raittilalla syntyä mistä tahansa aineksista. Mielekäs ja mieletön kääntyvät toisikseen. Ei ole ennalta asetettua pistettä tai perustaa, jonka kautta ero voitaisiin tehdä. Mielettömässä kontekstissa voi olla mielekkyyden saarekkeita. Järki ja järjettömyys muuttuvat toisikseen tilanteiden muuttuessa.

*

Tapa, jolla Pamisoksen purkaus yhä uudelleen asettaa hahmot ja tarinan erilaisten esitysten raaka-aineeksi, jäljittelee nykyisten keskustelujen ja spektaakkelimaisen muistamisen toimintaa. Pamisos-dokumentin ajatus jonkinlaisena aidosti yhteiskunnallisena teoksena vesittyy maailmassa, joka on puudutettu realityllä ja erilaisilla todellisuusefekteillä. ”Ethän sä voi tehdä leffaa tollasesta kun Pamisos, jos katsojat ei pysty ymmärtämään, että sellaista on joskus tapahtunut ihan oikeasti.” (Pamisoksen purkaus, 131.)

Romaani näyttää monin paikoin "mediakritiikiltä", mutta on itse asiassa jotakin päinvastaista. Se kieltäytyy keskustelusta, se vain ”idioottimaisesti” matkii spektaakkelin toimintaa; pilkkoo, hajottaa ajallisen jatkuvuuden, muuttaa eletyn äänen ja kokemuksen "sisällöiksi”. Ehjää tarinaa ei synny mistään, vaan aina viitataan ”puuttuviin nauhoihin” tai käsikirjoituksen osiin, lykätään kokonaiskuvan paljastumista. Juuri tähän perustuu romaanin teho. Ei ole vain niin, että keskeneräiset tarinat Pamisos-laivan työntekijöiden elämästä jäljittelisivät laman ja sen jälkeisen historian kokemusta selvittämättömänä asiana, vaan koko kirjan rakenne tuottaa jokaisessa yksityiskohdassaan samoja efektejä kuin nykyinen julkisuus: keskeytyksiä, peilivaikutuksia, paranoiaa (”joku jossain tietää paremmin”), puheen muuttumista yhdentekeväksi, muistamisen muuttumista unohtamiseksi.

Mutta vaikka romaani näyttää vetävän maton jokaisen yhteiskuntakriittisen eleensä alta, se on läpeensä yhteiskuntakriittinen tutkiessaan yksityiskohtaisesti suurten taloudellisten muutosten heijastusvaikutuksia ihmisten työ- ja arkielämään.

Atlantiksessa spektaakkelin analyysi otti vielä tietynlaisen ”rajatun” satiirin muodon. Vaikka kuvaus Saarilahden teemapuistosta ja sen tuhosta implikoikin sen, että todellinen kaikenkattava teemapuisto on koko spektaakkelitalous ja uusi julkisuus, eikä sitä hävitä mikään luonnon äkillisessä moraalisessa raivonpuuskassa synnyttämä vedenpaisumus, niin romaanin ajallinen eheys ja sen epilogi vahvistivat vielä tietyn ulkopuolen ja katarsiksen. Löytyi vielä positio, josta koko spektaakkelin helvetti voitiin kehystää erilliseksi asiaksi.

Pamisoksen purkauksessa spektaakkelin kritiikki viedään yhtäältä suoraan (insinöörihahmon) ensimmäisen persoonan tasolle ja toisaalta romaanin rakenteen sisään. Lukija eksytetään perinpohjaisesti erilaisiin itseensäviittaamisten, upotusrakenteiden, harhojen ja katkosten kuvioihin. Ja loppuun tultaessa koko romaani ikään kuin luhistuu itseensä, loputtomaan paradoksaalisuuteensa. Jäljelle ei jää edes Atlantiksen loppusivujen arkisen banaalia maisemaa.

Tavallaan Pamisoksen purkaus pyrkii pitämään yhteiskuntakriittisen romaanin paikkaa auki luomatta aikakaudesta minkäänlaista "vapauttavaa tarinaa" (kirjallinen synteesi, kertomus, joka toisi yhteen aikakauden maiseman ja ihmisten subjektiiviset kokemukset). Valitettavan usein "yhteiskuntakriittiset" romaanit taantuvat sovinnaisuutensa takia viihteeksi, miellyttäväksi ja samastuttavaksi tarinaksi. Pamisoksen purkauksen ongelma saattaa olla päinvastainen: eksyttäessään lukijan täydellisesti, se kyllä saa aikaan samoja efektejä kuin kuvaamansa spektaakkelitalous, mutta samalla moninkertaisiin metatasoihin karkaava kerronta uhkaa sulkeutua kokonaan itseensä.

Jos Raittilan kolme edellistä romaania (Ei minulta mitään puutu, Canal Grande, Atlantis) vielä päättyvät jossain mielessä "linnalaiseen" elämän affirmointiin, tuntuisi Pamisoksen purkauksen lopussa avautuvan pelkkä tyhjyys. Lohduttomuudessaan romaani tuntuisi irtoavan Raittilan aiemmasta tuotannosta (ja samalla ehkä katkaisevan välinsä myös kroonisesti elämänuskoiseen Linnaan?)

Esseetuotannon Raittila tosin ehkä muistuttaisi, että puheena ovat alleviivatusti fiktiivisten ja loogisiin oikosulkuihinsa hajoavien romaanihahmojen kohtalot. Onko siis todettava Brianin elämän loppukohtausta lainaten: "You come from nothing, you're going back to nothing. What have you lost? Nothing!"

Joka tapauksessa Raittila on epäilemättä rakenteellisten ratkaisujen tasolla kulkenut erään tien loppuun saakka. On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan hän lähtee seuraavassa romaanissaan.