löydämme itsemme lopultakin yksin sanojemme parista

"Näin me löydämme itsemme lopultakin yksin sanojemme parista, ensimmäistä kertaa yksin kielen kanssa, jokaisen seuraavan perustan hylkääminä. Tämä on se kopernikaaninen kumous, jonka aikamme ajattelu perii nihilismiltä: olemme ensimmäisiä ihmisiä, jotka ovat tulleet täysin tietoisiksi kielestä. Sen, mitä aikaisemmat sukupolvet ovat ajatelleet Jumalaksi, olevaksi, hengeksi, tiedostamattomaksi, me näemme ensimmäistä kertaa kirkkaasti sinä mitä ne ovat: kielen nimiä. Tästä syystä jokainen filosofia, jokainen uskonto ja jokainen tieto, joka ei ole tullut tietoiseksi tästä käänteestä, kuuluu meidän kannaltamme peruuttamattomasti menneisyyteen. Verhot, joilla teologia, ontologia ja psykologia ovat suojanneet inhimillistä, ovat nykyään pudonneet pois, ja yksi kerrallaan palautamme ne omille paikoilleen kieleen. Vailla verhoja katsomme nykyään kieleen, joka on haihduttanut itsestään kaiken jumalallisen, kaiken sanomattoman: täysin paljastettuna, absoluuttisesti alussa." (Giorgio Agamben, "Kielen idea")

Jos tietokone oli joskus järjestyksen ja järjestelmällisyyden metafora, yhdistyy se nykyään pikemminkin kontrolloimattomuuteen, kohtuuttomuuteen ja eksymiseen ylivoimaisen heterogeenisissä maastoissa. Hakukoneilla on kyky tuottaa mielin määrin epäjärjestystä ja järjestystä yhtä aikaa ja kaikin kuviteltavin tavoin toisiinsa sekoittuneina. Ihmisen, sanokaamme runoilijan, yritykset synnyttää "outoja" tai "absurdeja" yhdistelmiä, rekisterinvaihdoksia tai assosiaatioita ovat useimmiten tuomittuja häviämään googlen hirviömäiselle mielikuvitukselle. Etsiessään googlella päivittäin tarvitsemiaan tietoja jokainen toimistotyöntekijä altistuu "kielen materiaalisuuden" kokemukselle tavalla, joka ennen liittyi lähinnä kokeellisen kirjallisuuden harrastukseen.

Hakukonerunouden teho nousee osaltaan tällaisesta jaetusta kokemuksesta. Parhaissa hakukonerunoissa (ks. esim. Janne Nummela: Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli) avautuu tietynlainen täsmällisen ja kaoottisen, itsestään selvän ja käsittämättömän yhteinen sija. Google-runo vieraannuttaa vielä kertaalleen jotakin joka on jo täysin vieraantunutta, oudontaa edelleen jotakin jonka outouden on jo nostanut toiseen potenssiin se lähes brutaali nopeus, jolla netille tyypillisistä kommunikaatiotapahtumista on tullut osa arkikokemustamme. Hakukoneruno onnistuu parhaimmillaan antamaan kaikesta suorasta sosiaalisuudesta irronneiden kommunikaatiotapahtumien äärellä koetulle hämmennykselle, ihastukselle ja kauhulle taiteellisen hahmon, vähintään jonkinlaiset ääriviivat. Ehkä se on näin ollen jonkinlaista spektaakkeliyhteiskunnan luontorunoutta, lyriikkaa kielen omasta luonnosta sen luhistuessa mykkyyteen koneellisessa käytössä, sanojen puuroutuessa liian monen simultaanisen äänen meluun? Turtaa kieltäkin voi säveltää.

Viime vuosina käyty keskustelu hakukonerunoudesta tuo mieleen sen, mitä Benjamin sanoi surrealistien velasta Pariisin pasaaseille. Labyrinttimaiset markkinapaikat tuottivat kummallisia yhdistelmiä, oman epälogiikkansa mukaisesti rakentuvat tilat häivyttivät asioiden ensisijaiset taustat, mankeloivat kaikki erot samaan ontologiseen rekisteriin.

Moni hakukoneilla pitemmän aikaa leikkinyt lienee kokenut jotakin samanlaista: sanat ovat viimein romahtaneet samanarvoisina toistensa viereen, naimisiin keskenään. Kaikki jumalainen niissä on lopultakin taltutettu (se on saavutus, tähän ei pystynyt edes nihilismi!). Jäljellä on yhtä aikaa tympeä ja onnellinen olo. Kieli avautuu eteemme kaikkiin suuntiin loputtomasti jatkuvana autiomaana. Löydämme itsemme avuttomina ja huvittuneina "yksin sanojemme parista, ensimmäistä kertaa yksin kielen kanssa, jokaisen seuraavan perustan hylkääminä" (Agamben).

Hakukonerunous, flarf ym. työstävät muotoa tällaiselle kokemukselle, lingvistis-ontologisen huimauksen tunteelle (tietenkin kysymys on myös aivan yksinkertaisesti nautinnosta). Se ei yritä neutraloida kaoottista järjestyksellä, vaan päinvastoin koettaa oudontaa raakamateriaaliaan vielä entisestään, vieraannuttaa sitä vielä askeleen pidemmälle. Ikään kuin runo koettaisi luoda kynnyksen, jolta vielä kerran olisi katseltavissa takaisin kieleen yhtäältä kannattelemassa "luonnollista" kommunikaatiota ja toisaalta varaamassa paikkaa runolle. Se purkaa auki, analysoi (ja juhlii) sitä mikä googlelle itselleen on autistisen, ilmeettömän luonnollista. Se tuo jotakin nimeämätöntä yhteisesti koettavaksi, tunnusteltavaksi, osallistuttavaksi. Jos spektaakkelissa todella löydämme itsemme "yksin sanojemme parista", onko niin, että hakukonerunossa löydämme toisemme tämän kokemuksen äärellä?