"Le romantisme est excessif, mais son premier excès est un excès de pensée." (Maurice Blanchot, "L'Athenaeum")
Kappaleen sanoitus näyttäytyy aluksi lähinnä rytmisesti miellyttävänä hölynpölynä, lempeän ironisena kliseeryppäänä.
Ylinokkela, kiillotettu pinta vastustaa tulkintayrityksiä, uhkaa tehdä ne ennalta naurettaviksi. Toisaalta tuntuu kuin jokin arvoitus olisi tekstissä jatkuvasti avautumaisillaan, mikä houkuttelee kaikesta huolimatta yrittämään tulkintaa.
Miten lähestyä tätä lyriikkaa? Viipaleina pikemminkin kuin narratiivina tarjoutuva teksti voidaan koettaa aluksi järjestää karkeasti rivi riviltä luokkiin:
– A popkliseet
– B mytologiset kliseet
– C hypnoosiin "kulttuurin mielikuvituksessa" liitetyt kliseet
– D mannermaisen filosofian teemoilla flirttailu
– E tarkemmin paikantumattomat rivit, joita voidaan pitää kappaleen "omimpana" aineksena
Jako on vähän väkinäinen, ja useimmiten yksittäiset säkeet putoavat useampaan kuin yhteen luokkaan. Mutta tältä pohjalta voidaan käydä teksti alustavasti läpi samalla lyhyesti kommentoiden ilmeisimpiä viittauskohteita ja merkityksiä. Alors:
(AC) (Hypnotize) Call me up when you thought of somethin' new for me to do girl
Suhde on päättynyt tai katkolla. Epäsymmetrinen ellei suorastaan S/M-henkinen kuvio: mies odottaa soittoa ja toivoo uusia käskyjä mielitietyltään.
(AD) How could your nothings be so sweet?
"Sweet nothings", tyhjimmät ja täysimmät lauseet, jotka rakastavaisten välillä lausutaan. Tämä on yksi kappaleen hienoimmista riveistä, itsessään jonkinlainen korkeamman asteen "sweet nothing". Popfraasin koominen versio, jossa "ei-mikyys" samalla kytketään puolihuolimattomasti saksalaisen filosofian perinteeseen.
(AD) You left your love letters incomplete
Onko tämä summaus päättyneestä suhteesta yleisesti vai täsmällisempi viittaus siihen, että kommunikaatio epäonnistui/keskeytyi sen aikana kerta toisensa jälkeen? Toki säe voidaan ottaa kirjaimellisestikin: epätäydellisiksi jäivät nimenomaan rakkauskirjeet.
Jos "sweet nothings" nyökkäsi Heideggerin suuntaan, "incomplete" makselee tässä epämääräisiä velkoja Derridalle ja Lacanille.
(E) Ooh, what the girl got nothing to do
(E) Mmm, but she got that much for you
(E) Ooh, what the girl been puttin' you through
(E) Mmm, but she she got that much for you
Rivit voisi siirtää mappiin A silkan soundinsa perusteella, mutta tekee mieli vetää raja tähän: selvästi kohosteiset kliseerivit vs. tällainen "peruspop", paikantumattomampi teksti, joka hahmottelee kappaleen omaa maisemaa.
(A) Down on the beach and out in the bay
(B) Ooh, but I heard the sirens say
(E) You better believe her
Mikä on tämä kolmas taho, joka tässä vaiheessa vedetään mukaan? Miksi juuri seireenit? Ei kai tässä sekoiteta seireenejä ja oraakkeleita? Miksi seireenille on annettu opastajan rooli?
Merellinen ulottuvuus tuodaan sopivasti mukaan juuri tällä kohtaa.
(AE) Or you better leave her now or never
Epäselvä viittaus siihen, että puhuja olisi itse asiassa jättänyt tytön eikä, niin kuin muuten olettaisi, tyttö olisi yksinkertaisesti ollut niin saavuttamaton/ylivoimainen, ettei mistään tullut mitään. (Huom. "Now or Never" -viittaus.)
(E) (Hypnotize) How'd you come to be having fun with everyone but me girl?
Siis ylivertaisuuden lisäksi myös nöyryyttävä promiskuiteetti? Outo joukko-opillinen rajaus "everyone but me". Kostotoimi kenties? Miksi?
(A) Forgot to tell me something good
(DE) You, a word, knew you would
Ensimmäinen rivi menee popkliseiden luokkaan, koska se sisältää suoran viittauksen Stevie Wonderin kappaleeseen "Tell Me Something Good", jossa – N.B. – lauletaan: "Tell me something good / [...] / Tell me that you love me". Jotain melko olennaista on siis jäänyt sanomatta, päässyt "unohtumaan"?
Tytön rinnastaminen "sanaan" on perus-Scrittiä (vrt. "The Word Girl"). Miten se on tässä tulkittava?
(AE) Out on the street, on Avenue A
(B) Ooh, but I heard the sirens say
Edellisellä kerralla seireenit sijoitettiin arkkityyppiselle poprannalle, tässä yhtä ihastuttavan riimiuskollisesti (bay, say, Avenue A) Manhattanille, Cupid & Psyche 85 -albumin syntymaisemiin.
(Toisaalta vaihtoehtoinen kirjoitusasu "Avenue a" viittaisi Lacanin vanhaan kunnon "objekti pikku a:han", halun saavuttamattomaan objektiin. Your guess is as good as mine...)
(AE) (In your eyes) Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)
(AE) Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)
(AE) Wanna tell you that your heart keeps rockin' (in your eyes)
Tätä toistellaan iki-ihanassa c-osassa, jossa noustaan neljänteen asteeseen. Osa on grooven keidas keskellä muuten melko neuroottista rytmimaailmaa.
Mitä puhuteltavan silmistä on luettavissa? Kiihtymys? Epäonnistuneesti peitelty vastavuoroinen tunne?
OBS. molemminpuolinen kommunikoimattomuus (ja/tai silmien hallitsematon kommunikaatio) tihenee: "haluan sanoa (en ehkä kuitenkaan sano), että näyttää siltä että haluaisit sanoa (mutta et sano)..."
(AD) (Hypnotize) I forget to believe in heaven when I look at you girl
Jo toinen viittaus unohtamiseen. Hieno taivas/enkeli-aiheen kierrätys. Tyttö ei 50-lukulaisen ur-poplyriikan tapaan vertaudu taivaan asukkiin, vaan oletettavasti vain tekee tämänpuoleisesta maailmasta niin täyden ja asumiskelpoisen, ettei taivaan olemassaoloa edes muista.
(E) Ooh, what the girl got nothing to say
(E) Mmm, but I love her brand new way
Ehkä kovin pähkinä purtavaksi koko kappaleessa. Kieliopillisestikin hieman outo, mutta varsinkin merkitykseltään hämärä. Uusi viittaus puhumattomuuteen. Mikä ihme on tämä "brand new way"??
(AE) (Oh yeah) And it's so hard to tell you
(AE) That I love you girl (ooh baby)
"I love you" saadaan sanoiksi vasta aivan lopussa. Se kytketään edelliseen riviin, jolla jälleen alleviivataan kommunikaation hankaluutta. Säkeitä jäädään jankkaamaan hamaan feidaukseen, videon heilurikamera korostaa purkautumatonta jännitettä, kenties jopa noidankehää, josta ei tunnu löytyvän ulospääsyä?
27.9.10
how could your nothings be so sweet 14
Erityisen häiriintyneille 80-luvun ja vanhan tekniikan ystäville voi suositella reilun minuutin mittaista demovideota, jolla näytetään kuinka Cupid & Psyche 85 -albumilla käytetty ensimmäisen sukupolven Fairlight toimii.
Tällä jurakauden sekvensserillä "Hypnotize" on rakennettu. Ohjelman nimi on "Page R". Kyllä siinä on kahvia ja tupakkaa palanut.
Mainittakoon, että laitteisto (alkuperäinen Fairlight CMI) maksoi aikoinaan noin 20 000 dollaria.
Videon nautinnollisuutta lisää vanhan kömpelön näppäimistön naksahtelu ja diskettiaseman vaimea, kodikas rutina. Oi madeleine...
”Minusta laitteen sielu on sitä kauniimpi, mitä vanhempi sen ruumis on.” (Antti Nylén, Halun ja epäluulon esseet)
Tällä jurakauden sekvensserillä "Hypnotize" on rakennettu. Ohjelman nimi on "Page R". Kyllä siinä on kahvia ja tupakkaa palanut.
Mainittakoon, että laitteisto (alkuperäinen Fairlight CMI) maksoi aikoinaan noin 20 000 dollaria.
Videon nautinnollisuutta lisää vanhan kömpelön näppäimistön naksahtelu ja diskettiaseman vaimea, kodikas rutina. Oi madeleine...
”Minusta laitteen sielu on sitä kauniimpi, mitä vanhempi sen ruumis on.” (Antti Nylén, Halun ja epäluulon esseet)
21.9.10
how could your nothings be so sweet 13
"Is it true what The Art Of Noise say about the Fairlight?
'What,' asks Green, 'about it being more dirty and Rock 'n' Roll? Yes, I think it does sound kind of dirty...'
'It's called low bandwidth,' interrupts David.
'I think it's got a limited appeal,' continues Green. 'The Fairlight's failings are something unto themselves.'
'The new Fairlight will be full bandwidth,' enthuses David, 'so you'll be able to get really clean samples and sample on a lower bandwidth for that Rock 'n' Roll Fairlight sound.'
'I suppose that the current Fairlight will end up as the "vintage Fairlight sound",' says Green, amusing himself with the thought. 'That would be something of a statement of the advancement of technology.'"
(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)
Jäin raskaaseen kiitollisuudenvelkaan. Viime viikolla ystäväni lahjoitti minulle "Hypnotize"-maksisinglen, joka sisältää peräti kolme eri versiota kappaleesta. En tiedä, miten selviän potlatch-kirouksesta. Kuinka monta äänilevyä minun täytyy tuhota seuraavan kerran tavatessamme?
12 tuuman vinyyliä (92 02920) on soma katsella ja kuunnella. "Jouissance Ltd." on kirjoitettu kanteen väärin, mutta mielihyvää tämä ei vähennä. Lopultakin lihava bassoraita pääsee oikeuksiinsa, lopultakin koko säteilevä äänikuva.
Mitä ajatella eri versioista...? Kappaleen arvoitus vain syvenee, jokaisella raidalla on hieman eri sanatkin. Tähän on palattava.
Alustavia huomioita:
– Soundit ovat puhtaammat kuin luulin. Yhtyeen jäsenet valittivat yllä lainatussa haastattelussa, että heidän käyttämänsä Fairlight-syntetisaattori/samplerin vanhan version kapasiteetti ei riittänyt niin puhtaaseen äänimateriaaliin kuin mistä haaveiltiin, ja olen tähän asti luullut, että videon ääniraidalla (erityisesti alussa ja lopussa) kuuluva kohina olisi seurausta tästä. Sitä ei kuitenkaan ole alkuperäisellä levyllä. Sampleissa on kyllä kuultavissa tietty rosoisuus, mutta äänimaailma kokonaisuudessaan on kirkkaampi kuin videoversioilla.
– 2. puolelta löytyvä vaihtoehtoversio kestää 6 minuuttia 32 sekuntia!
– Takakannessa on todellakin avainnippu jälkiruoka-annoksen päällä, kuten joku kommentaattori mainitsi. Näyttää siltä kuin valkosuklaata olisi sulatettu ja sen jälkeen muotoiltu siitä juustoa muistuttava pala. Sen päällä lepää renkaassa neljä avainta, oikeanpuoleisessa sana "STAR". Vieressä on ravintolalasku, jossa sanan "Hypnotize" alla lukee: "for services rendered". Ja tekijätietojen alla "TOTAL" sekä loppusumman kohdalla leimasimella lyöty bändin nimi.
Tulkinnan avaimet
Vinyl reckoning
45 kierrosta minuutissa
Chocolat Lindt, marque déposée
'What,' asks Green, 'about it being more dirty and Rock 'n' Roll? Yes, I think it does sound kind of dirty...'
'It's called low bandwidth,' interrupts David.
'I think it's got a limited appeal,' continues Green. 'The Fairlight's failings are something unto themselves.'
'The new Fairlight will be full bandwidth,' enthuses David, 'so you'll be able to get really clean samples and sample on a lower bandwidth for that Rock 'n' Roll Fairlight sound.'
'I suppose that the current Fairlight will end up as the "vintage Fairlight sound",' says Green, amusing himself with the thought. 'That would be something of a statement of the advancement of technology.'"
(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)
Jäin raskaaseen kiitollisuudenvelkaan. Viime viikolla ystäväni lahjoitti minulle "Hypnotize"-maksisinglen, joka sisältää peräti kolme eri versiota kappaleesta. En tiedä, miten selviän potlatch-kirouksesta. Kuinka monta äänilevyä minun täytyy tuhota seuraavan kerran tavatessamme?
12 tuuman vinyyliä (92 02920) on soma katsella ja kuunnella. "Jouissance Ltd." on kirjoitettu kanteen väärin, mutta mielihyvää tämä ei vähennä. Lopultakin lihava bassoraita pääsee oikeuksiinsa, lopultakin koko säteilevä äänikuva.
Mitä ajatella eri versioista...? Kappaleen arvoitus vain syvenee, jokaisella raidalla on hieman eri sanatkin. Tähän on palattava.
Alustavia huomioita:
– Soundit ovat puhtaammat kuin luulin. Yhtyeen jäsenet valittivat yllä lainatussa haastattelussa, että heidän käyttämänsä Fairlight-syntetisaattori/samplerin vanhan version kapasiteetti ei riittänyt niin puhtaaseen äänimateriaaliin kuin mistä haaveiltiin, ja olen tähän asti luullut, että videon ääniraidalla (erityisesti alussa ja lopussa) kuuluva kohina olisi seurausta tästä. Sitä ei kuitenkaan ole alkuperäisellä levyllä. Sampleissa on kyllä kuultavissa tietty rosoisuus, mutta äänimaailma kokonaisuudessaan on kirkkaampi kuin videoversioilla.
– 2. puolelta löytyvä vaihtoehtoversio kestää 6 minuuttia 32 sekuntia!
– Takakannessa on todellakin avainnippu jälkiruoka-annoksen päällä, kuten joku kommentaattori mainitsi. Näyttää siltä kuin valkosuklaata olisi sulatettu ja sen jälkeen muotoiltu siitä juustoa muistuttava pala. Sen päällä lepää renkaassa neljä avainta, oikeanpuoleisessa sana "STAR". Vieressä on ravintolalasku, jossa sanan "Hypnotize" alla lukee: "for services rendered". Ja tekijätietojen alla "TOTAL" sekä loppusumman kohdalla leimasimella lyöty bändin nimi.
Tulkinnan avaimet
Vinyl reckoning
45 kierrosta minuutissa
Chocolat Lindt, marque déposée
12.8.10
how could your nothings be so sweet 12
Jäykässä asetelmallisuudessaan "Hypnotizen" video kutsuu esiin Dylanin Bringing It All Back Home -albumin (1965) yhtä hyvin kuin parisenkymmentä vuotta tuoreemman Banglesin All Over the Placen (1984). Olennaisempaa on, että se herättää henkiin minkä tahansa itsestään tietoisen pop-tilan; kokonaisia omille metatasoilleen kurottautuvien popteosten sarjoja. Se asettaa esiin popin alkuperäisesti itseään kommentoivana, reflektion väliaineena. Näin tarkasteltuna video on äkkiä pelkkää omaa luonnettaan pohdiskelevaa poimuttuvaa pintaa, lähtökohta lähes mille tahansa mielleyhtymien polulle, musiikillisten, visuaalisten ja lyyristen viittausten, loikkien ja siirtymien pelille, joka synnyttää yhä uusia välähdyksiä tekeillä olevista merkityksistä. Kipinöitä jotka synnyttävät kipinöitä. Itsestään tietoisen popin äärettömiin haarautuvat päähänpistot kohtaavat YouTuben kaltaisilla alustoilla loputtomiin ketjuuntuvien esitysten koordinaatittoman tilan, joka on muodostumassa malliksi kaikelle kulttuurille. Määrättömästi käytäviä, salaluukkuja, silmänkantamattomiin polkuja vailla pääteitä, Benjaminin kauppakäytäviä kertakäyttöisiin ja pohjattomiin merkityksen hetkiin. Kolmivuotiaan pakottomien assosiaatioiden sokkelo, kylläisen jälkimodernin katkonaisesti etenevä unityö. Nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin: populaarikulttuuri viimein itsensä tasalla, lopultakin teknisesti oman ihmeellisen ideansa tasalla. Keskenään risteytyvien kuvien ja äänten valtameri, suttuisen käsivarakuvan ja säihkyvien animaatioiden, uutisten ja opetuselokuvien, kotitekoisen pornon ja poliittisen puheen, parodisten leikkausten elävältä nylkemien mainoselokuvien, ammoin unohdettujen komedioiden ja ikivanhojen ajankohtaisohjelmien, tribuuttien, mukaelmien ja piraattiversioiden, omaan järjettömyyteensä tukehtuvien kommenttiketjujen räme, liitoksistaan irronneen kommunikaation laajeneva avaruus.
"Where the words are vodka clear
Forgetfulness has brought us near
Absolute, a principle
To make your heart invincible"
(Scritti Politti, "Absolute")
"Kuin unia, joita kukaan ei näe, tai vapaasti purkautuvan historian pölyä." (Aki Salmela)
"Historian pöly on meille kokaiinia." (Filmihullu)
"Where the words are vodka clear
Forgetfulness has brought us near
Absolute, a principle
To make your heart invincible"
(Scritti Politti, "Absolute")
"Kuin unia, joita kukaan ei näe, tai vapaasti purkautuvan historian pölyä." (Aki Salmela)
"Historian pöly on meille kokaiinia." (Filmihullu)
14.7.10
how could your nothings be so sweet 11
"With Green's voice, we continually slide between two types of Non-Sense: the nonsense of 'the lover's discourse', the nursery-rhyme-like reiterations of baby-talk phrases that are devoid of meaning, but which are nevertheless the most important utterances people perform or hear; and also the nonsense of the voice as sound, another kind of sweet nothing. That is why Green's lyrics look very different when you read them; the voice almost prevents you hearing them except as senseless sonorous blocks, mechanically repeated refrains."
Mark Fisher / k-punk (k-punk.abstractdynamics.org/archives/008010.html)
Näiden kahden lisäksi pitäisi mainita ainakin kaksi muuta ei-mikyyden lajia. Se, jonka muodostaa Gartsiden tapa käyttää teoreettista käsitteistöä, kuinka hän heittelee sitä ympäriinsä kuin riisiä häissä; tyhjentää sitä merkityksistä jättääkseen sen täyttymään uusilla. Ja erityisesti "Hypnotizen" tapauksessa se, joka syntyy sanojen lausumisen tavasta, laulua saattelevista ilmeistä. Koko viileästä repertuaarista, joka hylkii suoraa kommunikaatiota mutta on samalla kertaa intiimiä.
Näennäinen pokerinaama paljastuu sarjaksi ilmeitä, jotka vaihtuvat hienovaraisesti kuin valon sävyt veden pinnassa. Aristokraattinen etäisyys, ihmettely, hienovaraisen hyökkäävä viettely, odotus, ihailu...
Mark Fisher / k-punk (k-punk.abstractdynamics.org/archives/008010.html)
Näiden kahden lisäksi pitäisi mainita ainakin kaksi muuta ei-mikyyden lajia. Se, jonka muodostaa Gartsiden tapa käyttää teoreettista käsitteistöä, kuinka hän heittelee sitä ympäriinsä kuin riisiä häissä; tyhjentää sitä merkityksistä jättääkseen sen täyttymään uusilla. Ja erityisesti "Hypnotizen" tapauksessa se, joka syntyy sanojen lausumisen tavasta, laulua saattelevista ilmeistä. Koko viileästä repertuaarista, joka hylkii suoraa kommunikaatiota mutta on samalla kertaa intiimiä.
Näennäinen pokerinaama paljastuu sarjaksi ilmeitä, jotka vaihtuvat hienovaraisesti kuin valon sävyt veden pinnassa. Aristokraattinen etäisyys, ihmettely, hienovaraisen hyökkäävä viettely, odotus, ihailu...
24.5.10
how could your nothings be so sweet 10
Kaikki palvelee rytmiä. Visuaalinen mielikuva kappaleesta on kuudestoistaosanuottien ruudukko, jossa perkussiiviset kuviot ketjuuntuvat ja työntyvät toistensa sekaan. Pinta, jolla vuorottelevat metalliset, lasiset ja muoviset äänenvärit.
Jos sellaiset kappaleet kuin "Wood Beez" ja "Sweetest Girl" saavat voimansa oikukkaasta melodiastaan, "Hypnotize" rakentuu rytmin ja soundimaalailun varaan.
Kuudestoistaosatekstuuri on 80-luvun syntikkapopin tyypillinen piirre, mutta "Hypnotize" rikkoo tunnistettavimpia muotoja jättämällä pintaan reikiä, rakentamalla jännitettä tyhjien kohtien avulla, luomalla kappaleen sisään painottomuutta. Hysteerisen synkopoiva bassolinja on äärimmäisin esimerkki siitä, kuinka kappale käyttää hyväkseen rytmin aukkopaikkoja.
Ainoa oikea instrumentti, joka kappaleella kuullaan, on kitara, sekin luonnottoman kompressoituina helähdyksinä. Kaikki muu on samplattua ja syntetisoitua.
Bassoääniä on kahdenlaisia: tummempi ja kimmoisampi perusraita sekä kulmikkaan metallinen peukkubasson jäljitelmä (peräkkäiset, takapotkulla iskevät sävelparit "hypnotize"-koukun jälkeen, tahdin kolmannen ja neljännen iskun jälkeen).
Koskettimista päällimmäisinä on kaksi kristallisen kimmeltävää raitaa, joista toinen mukailee säkeistön laulumelodiaa ja toinen säestää ("new for me to do..." / "everyone but me..."). Kolmas kosketinraita nakuttaa rikkonaista, terävää kuudestoistaosien sekvenssiä säkeistöjen alussa. Neljännellä kuullaan dramaattinen, aaltomaisesti esiin nouseva sointu, joka saattelee säkeiden loppuja kohdassa "that much for you" / "the sirens say".
"Torvisektion" vastuulla on toistuva mainosjinglemäinen, molliseiskan sävelille rakentuva koukku (ensimmäisen kerran jo 0:02). Pakollinen "orchestra hit" (esim. 0:25) on upotettu syvälle kaikuun. "Hypnotize"-sanan ja mainittujen peukkubassojen välissä kuullaan oikealta vasemmalle stereokuvassa hyppäävä rumpufilli.
Itse rumpuraita on kalvinistisen ankara ja tasainen, lukuun ottamatta oikealla kanavalla vaimeana kuuluvaa oikukkaampaa hi-hatia.
Tulikuuma snaresoundi varastettiin Cupid & Psyche 85 -albumin ilmestyttyä noin tuhannelle tanssipoplevylle.
Jos sellaiset kappaleet kuin "Wood Beez" ja "Sweetest Girl" saavat voimansa oikukkaasta melodiastaan, "Hypnotize" rakentuu rytmin ja soundimaalailun varaan.
Kuudestoistaosatekstuuri on 80-luvun syntikkapopin tyypillinen piirre, mutta "Hypnotize" rikkoo tunnistettavimpia muotoja jättämällä pintaan reikiä, rakentamalla jännitettä tyhjien kohtien avulla, luomalla kappaleen sisään painottomuutta. Hysteerisen synkopoiva bassolinja on äärimmäisin esimerkki siitä, kuinka kappale käyttää hyväkseen rytmin aukkopaikkoja.
Ainoa oikea instrumentti, joka kappaleella kuullaan, on kitara, sekin luonnottoman kompressoituina helähdyksinä. Kaikki muu on samplattua ja syntetisoitua.
Bassoääniä on kahdenlaisia: tummempi ja kimmoisampi perusraita sekä kulmikkaan metallinen peukkubasson jäljitelmä (peräkkäiset, takapotkulla iskevät sävelparit "hypnotize"-koukun jälkeen, tahdin kolmannen ja neljännen iskun jälkeen).
Koskettimista päällimmäisinä on kaksi kristallisen kimmeltävää raitaa, joista toinen mukailee säkeistön laulumelodiaa ja toinen säestää ("new for me to do..." / "everyone but me..."). Kolmas kosketinraita nakuttaa rikkonaista, terävää kuudestoistaosien sekvenssiä säkeistöjen alussa. Neljännellä kuullaan dramaattinen, aaltomaisesti esiin nouseva sointu, joka saattelee säkeiden loppuja kohdassa "that much for you" / "the sirens say".
"Torvisektion" vastuulla on toistuva mainosjinglemäinen, molliseiskan sävelille rakentuva koukku (ensimmäisen kerran jo 0:02). Pakollinen "orchestra hit" (esim. 0:25) on upotettu syvälle kaikuun. "Hypnotize"-sanan ja mainittujen peukkubassojen välissä kuullaan oikealta vasemmalle stereokuvassa hyppäävä rumpufilli.
Itse rumpuraita on kalvinistisen ankara ja tasainen, lukuun ottamatta oikealla kanavalla vaimeana kuuluvaa oikukkaampaa hi-hatia.
Tulikuuma snaresoundi varastettiin Cupid & Psyche 85 -albumin ilmestyttyä noin tuhannelle tanssipoplevylle.
11.5.10
how could your nothings be so sweet 9
"'The rhythms are of paramount importance to us', says Green, 'we exploited virtually every available piece of machinery to give us the groove and the sound we wanted.'"
(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)
Voidaan kuvitella maailma, jossa behaviorismin nimellä tunnettu psykologian suuntaus olisi keskittynyt pelkästään täydellisen funkpop-albumin tuottamiseen. Koruttomia tutkimushuoneita, elektrodeja ja sähköjohtoja, simpansseja, valkotakkisia miehiä muistiinpanovihkoineen...
Tietysti simpanssit olisivat voineet ehtiä ensin. Miljoona vuotta, miljoona simpanssia, Rolandin rumpukone. Studioaikaa olisi palanut enemmän kuin ensimmäisessä esimerkissä, versioissa olisi ollut perkaamista, mutta lopulta Cupid & Psyche -albumi olisi odottanut masterointiaan.
Tiedemiehistä ja simpansseista ei kuitenkaan ollut apua. Tehtävä lankesi David Gamsonille, Fred Maherille ja Green Gartsidelle.
Tuotantoprosessi meni suurin piirtein näin:
Alussa Jumala loi kuudestoistaosanuotit. Sitten – monenlaisten vaiheiden jälkeen, niihin emme nyt tässä yhteydessä tarkemmin puutu – kolme miestä istui newyorkilaisella studiolla tyhjät ruutupaperit ja kynät käsissään.
Jokainen ruutupaperin ruutu vastasi yhtä kuudestoistaosanuottia. Miehet tiesivät, että nuotteja mahtui neljäsosaan neljä ja tahtiin tyypillisesti kuusitoista. Paperin vasempaan reunaan oli kirjoitettu sanoja alekkain: bassorumpu, pikkutomi, snare... Näin oli syntynyt etäisesti laivastopeliltä näyttävä tyhjien ruutujen alue.
Miehet istuivat vaitonaisina ja polttelivat tupakkaa. Oven yläpuolella tikitti seinäkello, paksun ikkunalasin läpi huoneeseen lankesi iltapäivän unettava valo. Kun tupakat oli poltettu ja tumpattu Hennessyn logolla varustettuun painavaan tuhkakuppiin, miehet vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät ja ryhtyivät piirtämään rasteja ruutuihin.
Koska miehet tunsivat popin ja funkin historian läpikotaisin, rastit rupesivat melkein heti osumaan niihin ruutuihin, joihin Hän oli ne aikojen alussa tarkoittanutkin. Painollisille iskuille merkittiin välttämättömät basarit ja muut pitämään kappaletta koossa. Tämän jälkeen päästiin miettimään painottomia tahdinosia. Niihin pitikin keskittyä vähän tarkemmin, että kappale synkopoisi niin kuin ei olisi huomista. Löytyikö se disketti ikinä, missä oli ne snaren kantti-iskut? Merkkaatko sinne alareunaan samalla ne bassolinjan aksentit...
Tyytyväisenä Herra seurasi työn etenemistä. Studioaika oli tunnetusti vähän saakelin kallista, ja nyt oli kerrankin saatu paikalle topparoikka, joka ymmärsi asian kirkkaasti. Kauan ei mennytkään, kun ensimmäisen kappaleen komppiraita oli paperilla. Laittakaa vaan sampleriin jo virrat, tempaisen samoilla lämpimillä lyriikat tuolla kahvihuoneessa. Down on the beach and out in the bay, tolta pohjalta lähtee.
(International Musician and Recording World Magazine, heinäkuu 1985)
Voidaan kuvitella maailma, jossa behaviorismin nimellä tunnettu psykologian suuntaus olisi keskittynyt pelkästään täydellisen funkpop-albumin tuottamiseen. Koruttomia tutkimushuoneita, elektrodeja ja sähköjohtoja, simpansseja, valkotakkisia miehiä muistiinpanovihkoineen...
Tietysti simpanssit olisivat voineet ehtiä ensin. Miljoona vuotta, miljoona simpanssia, Rolandin rumpukone. Studioaikaa olisi palanut enemmän kuin ensimmäisessä esimerkissä, versioissa olisi ollut perkaamista, mutta lopulta Cupid & Psyche -albumi olisi odottanut masterointiaan.
Tiedemiehistä ja simpansseista ei kuitenkaan ollut apua. Tehtävä lankesi David Gamsonille, Fred Maherille ja Green Gartsidelle.
Tuotantoprosessi meni suurin piirtein näin:
Alussa Jumala loi kuudestoistaosanuotit. Sitten – monenlaisten vaiheiden jälkeen, niihin emme nyt tässä yhteydessä tarkemmin puutu – kolme miestä istui newyorkilaisella studiolla tyhjät ruutupaperit ja kynät käsissään.
Jokainen ruutupaperin ruutu vastasi yhtä kuudestoistaosanuottia. Miehet tiesivät, että nuotteja mahtui neljäsosaan neljä ja tahtiin tyypillisesti kuusitoista. Paperin vasempaan reunaan oli kirjoitettu sanoja alekkain: bassorumpu, pikkutomi, snare... Näin oli syntynyt etäisesti laivastopeliltä näyttävä tyhjien ruutujen alue.
Miehet istuivat vaitonaisina ja polttelivat tupakkaa. Oven yläpuolella tikitti seinäkello, paksun ikkunalasin läpi huoneeseen lankesi iltapäivän unettava valo. Kun tupakat oli poltettu ja tumpattu Hennessyn logolla varustettuun painavaan tuhkakuppiin, miehet vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät ja ryhtyivät piirtämään rasteja ruutuihin.
Koska miehet tunsivat popin ja funkin historian läpikotaisin, rastit rupesivat melkein heti osumaan niihin ruutuihin, joihin Hän oli ne aikojen alussa tarkoittanutkin. Painollisille iskuille merkittiin välttämättömät basarit ja muut pitämään kappaletta koossa. Tämän jälkeen päästiin miettimään painottomia tahdinosia. Niihin pitikin keskittyä vähän tarkemmin, että kappale synkopoisi niin kuin ei olisi huomista. Löytyikö se disketti ikinä, missä oli ne snaren kantti-iskut? Merkkaatko sinne alareunaan samalla ne bassolinjan aksentit...
Tyytyväisenä Herra seurasi työn etenemistä. Studioaika oli tunnetusti vähän saakelin kallista, ja nyt oli kerrankin saatu paikalle topparoikka, joka ymmärsi asian kirkkaasti. Kauan ei mennytkään, kun ensimmäisen kappaleen komppiraita oli paperilla. Laittakaa vaan sampleriin jo virrat, tempaisen samoilla lämpimillä lyriikat tuolla kahvihuoneessa. Down on the beach and out in the bay, tolta pohjalta lähtee.
8.4.10
how could your nothings be so sweet 8
Video on koostettu 17 otoksesta. Kaksi liikkuvaa kameraa vuorottelee, kuvasta toiseen siirrytään pehmeällä ristivaihdolla. Kahden kameran liike edestakaisin synnyttää keinuvan, hiukan huimaavan tunnelman; etenkin lopussa, kun esiintyjien yläpuolella kulkeva kamera jää tiuhaan heiluriliikkeeseen.
Musiikkivideoissa kamera liikkuu lähes aina, mutta kuvio, jossa esiintyjät ainoastaan istuvat aloillaan ja kamerat kiertelevät heidän ympärillään, riitelee odotusten kanssa.
Sohvalla istuvien silmät seuraavat katsojaa tiiviisti kuin muotokuvamaaluksiin ikuistettujen katse kuljettaessa huoneen poikki. Ylhäältä kuvatuissa otoksissa mies ja nainen katsovat ohi kamerasta.
Sohvan takana soittavien muusikoiden liikkeet korostuvat etualan staattisuuden vuoksi. Kuitenkin juuri kamera, erityisesti matalammalta kuvaava "ykköskamera", tuntuu videon varsinaiselta toimijalta. Taustamuusikot suorittavat mekaanista rutiinia, kameralla on aloite.
Kelle tai mille laulaja suuntaa sanansa? Miten laulussa kuvattua suhdetta pitäisi ajatella suhteessa istujiin?
Tyypillisesti musiikkivideo asettaa naisen ja miehen joko samaan tarinan/esiintymistapahtuman tilaan tai selvästi erottuviin rinnakkaistodellisuuksiin – haaveilun, muistelun tms. kautta. Silloin kun he esiintyvät yhdessä, voidaan osapuolten välille rakennella erilaisia jännitteitä, tai sitten he vain yksinkertaisesti laulavat/soittavat samassa bändissä. Toki nämä kaksi voivat toteutua myös yhtä aikaa, kuten vaikka Scrittin "Boom! There She Was" -kappaleen videolla.
"Hypnotize" rakentuu toisin. Mies ja nainen istuvat vierekkäin ja laulavat, ja vaikka nainen laulaa vähemmän kuin Gartside, häntä ei voi pitää taustalaulajana. Toisaalta on vaikea nähdä hänet laulusolistin kanssa tasaveroisena esiintyjänä. Hänen "vuorosanansa" ovat heijastusta tai kahdentumaa siitä mitä Gartside laulaa.
[EDIT 9.4. Naisen katse noudattaa eri lakeja kuin Gartsiden. Se kykenee irrottautumaan kamerasta tavalla, joka ei ole solistille mahdollinen. Kun kamera liukuu oikealle, Gartside seuraa sitä katoamiseensa asti, mutta nainen on jo kääntänyt katseensa muualle. Lisäksi hän jää hetkittäin tuijottamaan raukeasti alaviistoon, poissaolevana. Ja jos nainen vaikuttaakin näissä kuvissa passiiviselta, toiseen äärilaitaan heilahdetaan nopeasti, kun hänet yhtäkkiä (2:40) – vähän sen jälkeen kun on kuultu rivi "I forget to believe in heaven when I look at you girl" – näytetään Euroopan tyylikkäimmässä puoliprofiilissa, suvereenina.]
Sanoitus kuvaa erikoislaatuista suhdetta, mutta itse video ei pyri kertomaan tästä suhteesta; ei ainakaan millään konventionaalisella tavalla aseta sitä esiin. Vaatisi erityisiä tulkinnallisia ponnisteluja jos haluaisi nähdä sohvalla istuvat hahmot puhumassa toisilleen. Jos näin haluttaisiin ajatella, mikä positio kameralle/katsojalle tarjoutuisi? Peilin? Terapeutin? (Mutta miksi terapeutti hiihtäisi taukoamatta ympäri huonetta?)
Loppupuolella (2:51) nainen vilkaisee kerran Gartsidea.
Asetelmaan tulee hetkeksi oikosulku. Onko se vahinko? Mahdotonta sanoa. Olennaista on, että se näyttää vahingolta. (Miten puhua vahingosta, jos ei halua uskotella tietävänsä tekijän/esiintyjän aikomuksia? Millaista on vahingon fenomenologia?)
Gartsiden katse on "hypnoottinen", mutta kuka on hypnotisoinut kenet?
”Vasta kun on tutustunut asioiden pintakerrokseen – hän päättelee – voi ryhtyä tutkimaan mitä sen alla on. Mutta asioiden pintakerros on ehtymätön.” (Italo Calvino, Herra Palomar)
Musiikkivideoissa kamera liikkuu lähes aina, mutta kuvio, jossa esiintyjät ainoastaan istuvat aloillaan ja kamerat kiertelevät heidän ympärillään, riitelee odotusten kanssa.
Sohvalla istuvien silmät seuraavat katsojaa tiiviisti kuin muotokuvamaaluksiin ikuistettujen katse kuljettaessa huoneen poikki. Ylhäältä kuvatuissa otoksissa mies ja nainen katsovat ohi kamerasta.
Sohvan takana soittavien muusikoiden liikkeet korostuvat etualan staattisuuden vuoksi. Kuitenkin juuri kamera, erityisesti matalammalta kuvaava "ykköskamera", tuntuu videon varsinaiselta toimijalta. Taustamuusikot suorittavat mekaanista rutiinia, kameralla on aloite.
Kelle tai mille laulaja suuntaa sanansa? Miten laulussa kuvattua suhdetta pitäisi ajatella suhteessa istujiin?
Tyypillisesti musiikkivideo asettaa naisen ja miehen joko samaan tarinan/esiintymistapahtuman tilaan tai selvästi erottuviin rinnakkaistodellisuuksiin – haaveilun, muistelun tms. kautta. Silloin kun he esiintyvät yhdessä, voidaan osapuolten välille rakennella erilaisia jännitteitä, tai sitten he vain yksinkertaisesti laulavat/soittavat samassa bändissä. Toki nämä kaksi voivat toteutua myös yhtä aikaa, kuten vaikka Scrittin "Boom! There She Was" -kappaleen videolla.
"Hypnotize" rakentuu toisin. Mies ja nainen istuvat vierekkäin ja laulavat, ja vaikka nainen laulaa vähemmän kuin Gartside, häntä ei voi pitää taustalaulajana. Toisaalta on vaikea nähdä hänet laulusolistin kanssa tasaveroisena esiintyjänä. Hänen "vuorosanansa" ovat heijastusta tai kahdentumaa siitä mitä Gartside laulaa.
[EDIT 9.4. Naisen katse noudattaa eri lakeja kuin Gartsiden. Se kykenee irrottautumaan kamerasta tavalla, joka ei ole solistille mahdollinen. Kun kamera liukuu oikealle, Gartside seuraa sitä katoamiseensa asti, mutta nainen on jo kääntänyt katseensa muualle. Lisäksi hän jää hetkittäin tuijottamaan raukeasti alaviistoon, poissaolevana. Ja jos nainen vaikuttaakin näissä kuvissa passiiviselta, toiseen äärilaitaan heilahdetaan nopeasti, kun hänet yhtäkkiä (2:40) – vähän sen jälkeen kun on kuultu rivi "I forget to believe in heaven when I look at you girl" – näytetään Euroopan tyylikkäimmässä puoliprofiilissa, suvereenina.]
Sanoitus kuvaa erikoislaatuista suhdetta, mutta itse video ei pyri kertomaan tästä suhteesta; ei ainakaan millään konventionaalisella tavalla aseta sitä esiin. Vaatisi erityisiä tulkinnallisia ponnisteluja jos haluaisi nähdä sohvalla istuvat hahmot puhumassa toisilleen. Jos näin haluttaisiin ajatella, mikä positio kameralle/katsojalle tarjoutuisi? Peilin? Terapeutin? (Mutta miksi terapeutti hiihtäisi taukoamatta ympäri huonetta?)
Loppupuolella (2:51) nainen vilkaisee kerran Gartsidea.
Asetelmaan tulee hetkeksi oikosulku. Onko se vahinko? Mahdotonta sanoa. Olennaista on, että se näyttää vahingolta. (Miten puhua vahingosta, jos ei halua uskotella tietävänsä tekijän/esiintyjän aikomuksia? Millaista on vahingon fenomenologia?)
Gartsiden katse on "hypnoottinen", mutta kuka on hypnotisoinut kenet?
”Vasta kun on tutustunut asioiden pintakerrokseen – hän päättelee – voi ryhtyä tutkimaan mitä sen alla on. Mutta asioiden pintakerros on ehtymätön.” (Italo Calvino, Herra Palomar)
4.4.10
how could your nothings be so sweet 7
Asioita, jotka ovat olleet koko ajan esillä, mutta joihin kiinnitin huomiota vasta nyt:
Lämpöpatterit ikkunoiden alla.
Vaihtuva valaistus.
Vaaleat koristekuviot Gartsiden liivin jacquardkuosissa.
Lakana, jolla syntetisaattorin (pelkän koskettimiston?) alla oleva pöytä on peitetty. Hieman rypyssä.
Kosketinsoittajan tuoli, joka kuuluu samaan ryhmään kuin sohva.
Tupakka-aski litran vetoisen pullon vieressä.
Kohokuviot katossa.
Sohvan oikealla puolella lattialla lojuvan levynkannen kuva naisesta kädet lanteilla. Valokuva on mustavalkoinen, tekstit punaisella.
Lämpöpatterit ikkunoiden alla.
Vaihtuva valaistus.
Vaaleat koristekuviot Gartsiden liivin jacquardkuosissa.
Lakana, jolla syntetisaattorin (pelkän koskettimiston?) alla oleva pöytä on peitetty. Hieman rypyssä.
Kosketinsoittajan tuoli, joka kuuluu samaan ryhmään kuin sohva.
Tupakka-aski litran vetoisen pullon vieressä.
Kohokuviot katossa.
Sohvan oikealla puolella lattialla lojuvan levynkannen kuva naisesta kädet lanteilla. Valokuva on mustavalkoinen, tekstit punaisella.
2.4.10
how could your nothings be so sweet 6
Vähän paremman resoluution versio videosta löytyy täältä.
Singlen (1984) kannessa on sveitsiläistä Lindt & Sprünglin valkosuklaata. Murrettu suklaalevy on läpinäkyvän muovin alla. Pakkaus näyttää siltä kuin se olisi avattu hätäisesti, paperi ja folio on revitty yhtä aikaa. Muovin sisään eristetty halun kohde, mureneva levy, vie ajatukset hasikseen, yleisemmin mihin tahansa riippuvuuteen. Valkosuklaa tuntuu Scritti Polittin soundimaailman makeisvastineelta.
Songs to Remember -albumin (1982) kappaleessa "Lions After Slumber" Gartside lauloi: "My wish, my despair, my erasure, my plantation / My white chocolate, my thoughtlessness, my gracelessness / My courage and my crying, my pockets and my mistakes."
Vuonna 1989 Paul Oldfield kirjoitti Scritti Polittista:
“Instead of any fulfilment or resolution, Scritti's music delivers the bliss of the lover's discourse in all its ellipses, contradiction and repetition, its endless pursuit of an unattainable object."
(“After Subversion: Pop Culture and Power", teoksessa Angela McRobbie (toim.): Zoot Suits and Second-hand Dresses: An Anthology of Fashion and Music. Boston: Unwin Hyman.)
(takakansikuva, lisätty 18.9.)
17.3.10
how could your nothings be so sweet 5
Cupid & Psyche 85 -albumin kappaleista viisi julkaistiin sinkkuina: "Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)", "Absolute", "Hypnotize", "The Word Girl" ja "Perfect Way". Kaikista viidestä tehtiin musiikkivideot.
Tarkastelkaamme lähemmin Gartsiden habitusta videoilla. Yhtyeen suurin hitti – ainakin amerikkalaisen listasijoituksen perusteella (#11, joulukuu 1985) – oli "Perfect Way". Se on viisikosta konventionaalisin – mikä ei kuitenkaan tarkoita että kappale olisi tylsä tai keskinkertainen. Scritti Polittin corpukseen suhteutettuna se vain tuntuu vuosien 1984–85 singleistä selvimmin valtavirran biisiltä.
"Perfect Way" on raikas ja toimiva popkappale. Video sen sijaan on vaivaannuttavien eleiden kavalkadi. Gartside on pantu perinteisen laulajatähden rooliin, joka ei sovi hänelle ja jota hän selvästikin inhoaa.
Tiedämme yhtyeen historiasta, että Gartside on – tai ainakin 80-luvulla oli – patologisiin mittoihin saakka esiintymiskammoinen. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan tarvita viittausta elämäkerralliseen aineistoon; riittää kun seuraa miehen toimintaa videolla. Ideana on ollut ratsastaa tutulla asetelmalla, jossa kamerat on päästetty "kulissien taakse", äänitysstudioon seuraamaan biisin syntyä. Gartside laulaa nuottitelineen äärellä ja pyrkii elävöittämään esitystään tyypillisillä poptähden eleillä. Edes rankalla editoinnilla ei ole täysin onnistuttu eliminoimaan liikkeiden epäuskottavuutta. Monista kiusallisista hetkistä kannattaa huomioida erityisesti yläasteen diskoon kuuluva keinahtelu (2:08), myötähäpeää aiheuttavat kädenliikkeet (2:19–21) sekä outo kiemurtelu ulos kuvasta (2:28–30). Selvästikin mies tahtoisi olla jossain aivan muualla.
Niin. Kaikkihan me olemme joutuneet ikäviin esiintymistilanteisiin, joissa ei yhtäkkiä tiedä mitä tehdä vaikkapa käsillään. Eihän sitä tarvitse hävetä – paitsi jos sattuu olemaan kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla musiikkivideolla, joka pyörii raskaalla rotaatiolla Atlantin molemmin puolin. (*)
Gartside on videolla luontevimmillaan tupakoidessaan (1:20) ja kirjoittaessaan (1:48 + 3:07–10, N.B. villealfamainen tuijotus). Mitä kauempana ollaan esiintymisestä (tai esiintymisen esittämisestä), sitä armollisempi lopputulos.
"The Word Girl" -kappaleen video on rakennettu viisaammin. Ensinnäkin Gartsiden annetaan rauhassa istua ja soittaa bassoa (joka muuttuu tosin maagisesti kitaraksi). Asetelma on mukavan abstrakti: lasipintoja, joihin tyttö piirtää sormellaan, kameroita, valkokankaita ja niin edespäin. Tekotaiteellisuus tekee kaikesta luontevaa.
"Wood Beez" on lavastettu 80-luvun harrastajateatterin tyyliin: porukka istuskelee korkeushyppypatjan ja sängyn sekoituksella; välillä leikataan moderniin tanssiin, ryöstöviljellään aikakauden tutuimpia kuvamanipulaation konsteja. Mukaan on solutettu myös mehiläistenhoitoa ja miekkailua. Niin kuuluukin.
"Absolute" on hieman ongelmallisempi tapaus. Hillitön sanoitus onnistuu yksin nostamaan kappaleen bändin parhaiden joukkoon, mutta melodia ja rakenne tuntuvat voimattomilta muihin näiden vuosien sinkkuihin verrattuina. Kappaleessa ei ole "Wood Beezin" oikullista melodiaa eikä "The Word Girlin" tarttuvaa reggae-komppia. "Kesäyön unelman" ja kasariklubituksen sekoittaminen ei ratkaisuna ole ehkä riittävän tekotaiteellinen. Pahin virhe videolla on hyvän meiningin tavoittelu ja sen seurauksena Scritti Polittin runousoppiin olennaisesti kuuluvan neuroottisuuden painaminen taka-alalle. (Tosin tanssilattialla hetkittäin nähtävä electric boogie toiminee jonkinlaisena rajapintana takakireän itsetietoisuuden ja heittäytyvän biletyksen välillä?) Gartsidesta on yritetty leipoa urheilullinen versio Boy Georgesta, mikä ei tunnu kovin onnistuneelta.
Peter Caren ohjaama "Hypnotize" sen sijaan on täydellinen video Gartsidelle. Pysähtynyt mutta samaan aikaan jännitteinen näyttämö; viileä istuskelu, joka alleviivaa musiikin perkussiivista voimaa; sanoituksen assosiaatioherkillä riveillä reilusti ilmaa ja valoa ympärillään. Gartsiden karisma pääsee oikeuksiinsa, kun hänen ei tarvitse yrittääkään olla poptähti. Hän on tyyni. Hän näyttää itsevarmalta!
Video tavoittaa täydellisesti sen vihjausten, purkautumistaan odottavien jännitteiden sekä intohimon ja ironian välisen tasapainon estetiikan, joka on ominta Scritti Polittia. Care (saks. ”Sorge”) ottaa irti kahdesta 80-luvun musiikkivideoiden päähaarasta: bändin/artistin ”luonnollisen” esiintymistilanteen jäljittelystä (oli kyse sitten konsertista tai studiosta) sekä toisaalta lyhytelokuvamaisesta muodosta, jossa voidaan mennä joko selvästi tarinalliseen tai sitten käsitteellisempään mutta kaikesta huolimatta kertovaan kaavaan.
Sulkeistetaan tarina. Isketään esiintymistilanteen ympärille lainausmerkit. Avataan pelkkä arvoituksellinen pinta; kuin Voguen kuvaajan versio vanhasta hollantilaisesta maalauksesta.
--
(*) Reiluuden nimissä on todettava, että vuoden 1988 videolla "Boom! There She Was" Gartside onnistuu poptähtenä eikä näytä olevan isolla lavalla lainkaan hukassa. Valitettavasti Provision-albumin raita – joka yhdistelee Huey Lewis & The News -tyyppisiä melodisia koukkuja Princen Dirty Mindin muoviseen funkiin – taisi ilmestyessään olla aavistuksen jäljessä Zeitgeistista. Olen varma, että vuonna 1985 siitä olisi tullut "Perfect Way" -biisiäkin isompi hitti.
Tarkastelkaamme lähemmin Gartsiden habitusta videoilla. Yhtyeen suurin hitti – ainakin amerikkalaisen listasijoituksen perusteella (#11, joulukuu 1985) – oli "Perfect Way". Se on viisikosta konventionaalisin – mikä ei kuitenkaan tarkoita että kappale olisi tylsä tai keskinkertainen. Scritti Polittin corpukseen suhteutettuna se vain tuntuu vuosien 1984–85 singleistä selvimmin valtavirran biisiltä.
"Perfect Way" on raikas ja toimiva popkappale. Video sen sijaan on vaivaannuttavien eleiden kavalkadi. Gartside on pantu perinteisen laulajatähden rooliin, joka ei sovi hänelle ja jota hän selvästikin inhoaa.
Tiedämme yhtyeen historiasta, että Gartside on – tai ainakin 80-luvulla oli – patologisiin mittoihin saakka esiintymiskammoinen. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan tarvita viittausta elämäkerralliseen aineistoon; riittää kun seuraa miehen toimintaa videolla. Ideana on ollut ratsastaa tutulla asetelmalla, jossa kamerat on päästetty "kulissien taakse", äänitysstudioon seuraamaan biisin syntyä. Gartside laulaa nuottitelineen äärellä ja pyrkii elävöittämään esitystään tyypillisillä poptähden eleillä. Edes rankalla editoinnilla ei ole täysin onnistuttu eliminoimaan liikkeiden epäuskottavuutta. Monista kiusallisista hetkistä kannattaa huomioida erityisesti yläasteen diskoon kuuluva keinahtelu (2:08), myötähäpeää aiheuttavat kädenliikkeet (2:19–21) sekä outo kiemurtelu ulos kuvasta (2:28–30). Selvästikin mies tahtoisi olla jossain aivan muualla.
Niin. Kaikkihan me olemme joutuneet ikäviin esiintymistilanteisiin, joissa ei yhtäkkiä tiedä mitä tehdä vaikkapa käsillään. Eihän sitä tarvitse hävetä – paitsi jos sattuu olemaan kansainväliseen levitykseen tarkoitetulla musiikkivideolla, joka pyörii raskaalla rotaatiolla Atlantin molemmin puolin. (*)
Gartside on videolla luontevimmillaan tupakoidessaan (1:20) ja kirjoittaessaan (1:48 + 3:07–10, N.B. villealfamainen tuijotus). Mitä kauempana ollaan esiintymisestä (tai esiintymisen esittämisestä), sitä armollisempi lopputulos.
"The Word Girl" -kappaleen video on rakennettu viisaammin. Ensinnäkin Gartsiden annetaan rauhassa istua ja soittaa bassoa (joka muuttuu tosin maagisesti kitaraksi). Asetelma on mukavan abstrakti: lasipintoja, joihin tyttö piirtää sormellaan, kameroita, valkokankaita ja niin edespäin. Tekotaiteellisuus tekee kaikesta luontevaa.
"Wood Beez" on lavastettu 80-luvun harrastajateatterin tyyliin: porukka istuskelee korkeushyppypatjan ja sängyn sekoituksella; välillä leikataan moderniin tanssiin, ryöstöviljellään aikakauden tutuimpia kuvamanipulaation konsteja. Mukaan on solutettu myös mehiläistenhoitoa ja miekkailua. Niin kuuluukin.
"Absolute" on hieman ongelmallisempi tapaus. Hillitön sanoitus onnistuu yksin nostamaan kappaleen bändin parhaiden joukkoon, mutta melodia ja rakenne tuntuvat voimattomilta muihin näiden vuosien sinkkuihin verrattuina. Kappaleessa ei ole "Wood Beezin" oikullista melodiaa eikä "The Word Girlin" tarttuvaa reggae-komppia. "Kesäyön unelman" ja kasariklubituksen sekoittaminen ei ratkaisuna ole ehkä riittävän tekotaiteellinen. Pahin virhe videolla on hyvän meiningin tavoittelu ja sen seurauksena Scritti Polittin runousoppiin olennaisesti kuuluvan neuroottisuuden painaminen taka-alalle. (Tosin tanssilattialla hetkittäin nähtävä electric boogie toiminee jonkinlaisena rajapintana takakireän itsetietoisuuden ja heittäytyvän biletyksen välillä?) Gartsidesta on yritetty leipoa urheilullinen versio Boy Georgesta, mikä ei tunnu kovin onnistuneelta.
Peter Caren ohjaama "Hypnotize" sen sijaan on täydellinen video Gartsidelle. Pysähtynyt mutta samaan aikaan jännitteinen näyttämö; viileä istuskelu, joka alleviivaa musiikin perkussiivista voimaa; sanoituksen assosiaatioherkillä riveillä reilusti ilmaa ja valoa ympärillään. Gartsiden karisma pääsee oikeuksiinsa, kun hänen ei tarvitse yrittääkään olla poptähti. Hän on tyyni. Hän näyttää itsevarmalta!
Video tavoittaa täydellisesti sen vihjausten, purkautumistaan odottavien jännitteiden sekä intohimon ja ironian välisen tasapainon estetiikan, joka on ominta Scritti Polittia. Care (saks. ”Sorge”) ottaa irti kahdesta 80-luvun musiikkivideoiden päähaarasta: bändin/artistin ”luonnollisen” esiintymistilanteen jäljittelystä (oli kyse sitten konsertista tai studiosta) sekä toisaalta lyhytelokuvamaisesta muodosta, jossa voidaan mennä joko selvästi tarinalliseen tai sitten käsitteellisempään mutta kaikesta huolimatta kertovaan kaavaan.
Sulkeistetaan tarina. Isketään esiintymistilanteen ympärille lainausmerkit. Avataan pelkkä arvoituksellinen pinta; kuin Voguen kuvaajan versio vanhasta hollantilaisesta maalauksesta.
--
(*) Reiluuden nimissä on todettava, että vuoden 1988 videolla "Boom! There She Was" Gartside onnistuu poptähtenä eikä näytä olevan isolla lavalla lainkaan hukassa. Valitettavasti Provision-albumin raita – joka yhdistelee Huey Lewis & The News -tyyppisiä melodisia koukkuja Princen Dirty Mindin muoviseen funkiin – taisi ilmestyessään olla aavistuksen jäljessä Zeitgeistista. Olen varma, että vuonna 1985 siitä olisi tullut "Perfect Way" -biisiäkin isompi hitti.
12.3.10
how could your nothings be so sweet 4
Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla.
Jos meillä olisi kiire, tämä ehkä riittäisi kuvaukseksi koko videosta. Mutta meillä ei ole kiire.
Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla, meistä katsoen vasemmalla Green Gartside, oikealla kaunis tummaihoinen nainen. Molemmat viileässä kontrapostossa, parhaaseen kasarityyliin. Kummatkin tukevat itseään kyynärpäällä käsinojaan, jalka lepää toisen päällä, asennot ovat maalauksellisen symmetriset.
Gartsidella on yllään hohtavanvalkoinen paita ja hopeanvärinen avonainen liivi. Housut ovat mustat. Lahkeiden alta paljastuvat ylelliset valkoiset silkkisukat. Kengät ovat kevyet, mustat, edestä avoimet. Pitkät vaalennetut hiukset on föönattu sivulle.
Naisen paita on väriltään jossain vaalean persikan ja kerman välimaastossa (VHS:ltä siirretyt nettivideot eivät tee tarkalle vivahteelle oikeutta). Hihat ovat aikakauden tyyliin jonkin verran pussimaiset. Avonainen liivi (totta kai hänelläkin on sellainen!) on valkoinen. Pikimusta kihara tukka, korvissa pienet kullanväriset korut. Valkoiset puuvillahousut ja tummat avokkaat. Molempien käsien sormissa sormuksia.
Mies ja nainen tuijottavat yhtä aikaa levollisesti ja intensiivisesti kameraan, joissakin kuvissa ohi. Tuijottavat ja laulavat. Kummallakin on kevyt meikki.
Sohva on ryhdikäs, Biedermeier-tyylinen, toppauksessa siniharmaat pystyraidat ruskeanharmaalla taustalla.
Takana on kaksi soittajaa, toinen koskettimissa, toinen rummuissa. Rumpalia on ehdottomasti kielletty lyömästä pelteihin. Kosketinsoittaja on käärinyt valkoisen kauluspaitansa hihat, rannekello on näyttävästi esillä vasemmassa kädessä. Rumpalilla on musta verryttelytakki, jonka vetoketju on vedetty kiinni ylös asti.
Rumpusetin varjo heijastuu välillä takaseinän vaalean (helmenharmaan?) puupaneloinnin pintaan. Kosketinsoittajan takana on pieni pöytä ja huonekasvi. Rummut ovat mustat samoin kuin syntetisaattori.
Joissakin kuvissa "näyttämön" oikeassa reunassa näkyy valkoinen pylväs, jonka päällä on kynttelikkö. Parketilla lojuu (tavalla josta on vaikea sanoa, onko se epäjärjestystä vai järjestystä) levyjä, astioita, pullo... Esineistöön on palattava tarkemmin tuonnempana.
Jos meillä olisi kiire, tämä ehkä riittäisi kuvaukseksi koko videosta. Mutta meillä ei ole kiire.
Kaksi hahmoa istuu antiikkisohvalla, meistä katsoen vasemmalla Green Gartside, oikealla kaunis tummaihoinen nainen. Molemmat viileässä kontrapostossa, parhaaseen kasarityyliin. Kummatkin tukevat itseään kyynärpäällä käsinojaan, jalka lepää toisen päällä, asennot ovat maalauksellisen symmetriset.
Gartsidella on yllään hohtavanvalkoinen paita ja hopeanvärinen avonainen liivi. Housut ovat mustat. Lahkeiden alta paljastuvat ylelliset valkoiset silkkisukat. Kengät ovat kevyet, mustat, edestä avoimet. Pitkät vaalennetut hiukset on föönattu sivulle.
Naisen paita on väriltään jossain vaalean persikan ja kerman välimaastossa (VHS:ltä siirretyt nettivideot eivät tee tarkalle vivahteelle oikeutta). Hihat ovat aikakauden tyyliin jonkin verran pussimaiset. Avonainen liivi (totta kai hänelläkin on sellainen!) on valkoinen. Pikimusta kihara tukka, korvissa pienet kullanväriset korut. Valkoiset puuvillahousut ja tummat avokkaat. Molempien käsien sormissa sormuksia.
Mies ja nainen tuijottavat yhtä aikaa levollisesti ja intensiivisesti kameraan, joissakin kuvissa ohi. Tuijottavat ja laulavat. Kummallakin on kevyt meikki.
Sohva on ryhdikäs, Biedermeier-tyylinen, toppauksessa siniharmaat pystyraidat ruskeanharmaalla taustalla.
Takana on kaksi soittajaa, toinen koskettimissa, toinen rummuissa. Rumpalia on ehdottomasti kielletty lyömästä pelteihin. Kosketinsoittaja on käärinyt valkoisen kauluspaitansa hihat, rannekello on näyttävästi esillä vasemmassa kädessä. Rumpalilla on musta verryttelytakki, jonka vetoketju on vedetty kiinni ylös asti.
Rumpusetin varjo heijastuu välillä takaseinän vaalean (helmenharmaan?) puupaneloinnin pintaan. Kosketinsoittajan takana on pieni pöytä ja huonekasvi. Rummut ovat mustat samoin kuin syntetisaattori.
Joissakin kuvissa "näyttämön" oikeassa reunassa näkyy valkoinen pylväs, jonka päällä on kynttelikkö. Parketilla lojuu (tavalla josta on vaikea sanoa, onko se epäjärjestystä vai järjestystä) levyjä, astioita, pullo... Esineistöön on palattava tarkemmin tuonnempana.
11.3.10
how could your nothings be so sweet 3
Ensimmäiset rivit, 00:05–00:25
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi englanti on popin äidinkieli. Yhden säkeen neljästätoista sanasta kolmetoista on yksitavuisia. Napakasti kuin superpallot parketilla ne hyppivät metallisen kompin päällä.
On ollut suhde, mutta millainen? Voidaan turvallisesti olettaa, että kyse ei ole pohjoismaisten parisuhdeoppaiden tarkoittamasta tasa-arvoisesta ja sopimusoikeudellisesti viimeisen päälle symmetrisestä liitosta. ”Call me up when you thought of something new for me to do girl.” Ollaan yhteydessä, kun olet keksinyt minulle uutta tehtävää? Mieli täyttyy hypnoosikliseistä: luomesi tuntuvat raskailta, kävelet piirongin luo, sonnustaudut käsirautoihin… Poika on ollut täydellisesti tytön vallassa, kaikesta päättäen on edelleen. (Ja hyvältä tuntuu?)
How could your nothings be so sweet?
Tällaisia rivejä ei ole tehty tulkittaviksi vaan ylitulkittaviksi. ”Sweet nothings”, rakastavaisten salaiset kuiskaukset toisilleen. Hannah Arendt supattamassa Heideggerin korvaan? Das Nichts selbst nichtet. Ajatus erilaisten ei-mikyyksien asettumisesta suloisuuden asteikolle aiheuttaa välittömän koomisen efektin. Tuttu hokema konkretisoidaan, vastaava ilmiö kuin toisella, vielä vähemmän tunnetulla kasariraidalla: ”You Broke My Heart in 17 Places” (Tracey Ullman, 1983).
Kun videon kaksi päähenkilöä tulevat esiin (00:10), selviää, että rivit ovat vuoropuhelua [EDIT 9.4. Vai ovatko?]. Tästä saadaan lisää eväitä ylitulkintaan.
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Hypnotize
Call me up when you thought of something new for me to do girl
Ei tarvitse paljon ihmetellä, miksi englanti on popin äidinkieli. Yhden säkeen neljästätoista sanasta kolmetoista on yksitavuisia. Napakasti kuin superpallot parketilla ne hyppivät metallisen kompin päällä.
On ollut suhde, mutta millainen? Voidaan turvallisesti olettaa, että kyse ei ole pohjoismaisten parisuhdeoppaiden tarkoittamasta tasa-arvoisesta ja sopimusoikeudellisesti viimeisen päälle symmetrisestä liitosta. ”Call me up when you thought of something new for me to do girl.” Ollaan yhteydessä, kun olet keksinyt minulle uutta tehtävää? Mieli täyttyy hypnoosikliseistä: luomesi tuntuvat raskailta, kävelet piirongin luo, sonnustaudut käsirautoihin… Poika on ollut täydellisesti tytön vallassa, kaikesta päättäen on edelleen. (Ja hyvältä tuntuu?)
How could your nothings be so sweet?
Tällaisia rivejä ei ole tehty tulkittaviksi vaan ylitulkittaviksi. ”Sweet nothings”, rakastavaisten salaiset kuiskaukset toisilleen. Hannah Arendt supattamassa Heideggerin korvaan? Das Nichts selbst nichtet. Ajatus erilaisten ei-mikyyksien asettumisesta suloisuuden asteikolle aiheuttaa välittömän koomisen efektin. Tuttu hokema konkretisoidaan, vastaava ilmiö kuin toisella, vielä vähemmän tunnetulla kasariraidalla: ”You Broke My Heart in 17 Places” (Tracey Ullman, 1983).
Kun videon kaksi päähenkilöä tulevat esiin (00:10), selviää, että rivit ovat vuoropuhelua [EDIT 9.4. Vai ovatko?]. Tästä saadaan lisää eväitä ylitulkintaan.
10.3.10
how could your nothings be so sweet 2
Ensimmäiset viisi sekuntia
Alussa on painottomuus ja huimaus. Valoa, ylivalottunut kuva, suuret ikkunat holvikaarimaisine puukoristeineen, kristallikruunu. Sokaisevassa valkoisessa valossa rypevä huone, pehmeästi myötäpäivään kiertävä kamera.
Nykivä, heittelehtivä biitti, kappaleeseen tullaan sisään ikään kuin in medias res. Ensimmäiset iskut on panoroitu niin, että ne hyppivät vasemmalta oikealle ja takaisin, vaikutelma on erityisen tehokas kuulokkeilla. Ykkösen hahmottaa vasta suunnilleen neljän sekunnin kohdalla, sitä ennen ilmakuoppamainen tunne, selvät kiinnekohdat pakenevat niin visuaalisessa tilassa kuin sähkörummuista ja sampleista rakennetussa introssa. Komppi asettuu, mutta ei täysin, ei koko kappaleen aikana. Se ei muutu tyypilliseksi tasaiseksi kasaribiitiksi vaan pysyy rauhattoman synkopoivana, kuin jatkuvasti valmiina kääntymään ympäri.
Oli Scritti Polittin funk kuinka valkoista tahansa, selkäydin ottaa sen ilolla vastaan.
Viiden sekunnin kohdalla lauletaan ensimmäisen kerran: ”Hypnotize.” Stemmat on sulautettu toisiinsa niin tiukasti, ettei kyse ole oikeastaan enää lähiharmonioista; kuin erivärisistä loisteputkista olisi sidottu kireä letti. Naisrobotin huokaus.
Soundillisesti ”Hypnotize”-koukku kuulostaa siltä kuin parhaaseen katseluaikaan mainostettaisiin liian kallista hajuvettä, jonka nimeen on lisätty tarpeettomia aksenttimerkkejä.
Alussa on painottomuus ja huimaus. Valoa, ylivalottunut kuva, suuret ikkunat holvikaarimaisine puukoristeineen, kristallikruunu. Sokaisevassa valkoisessa valossa rypevä huone, pehmeästi myötäpäivään kiertävä kamera.
Nykivä, heittelehtivä biitti, kappaleeseen tullaan sisään ikään kuin in medias res. Ensimmäiset iskut on panoroitu niin, että ne hyppivät vasemmalta oikealle ja takaisin, vaikutelma on erityisen tehokas kuulokkeilla. Ykkösen hahmottaa vasta suunnilleen neljän sekunnin kohdalla, sitä ennen ilmakuoppamainen tunne, selvät kiinnekohdat pakenevat niin visuaalisessa tilassa kuin sähkörummuista ja sampleista rakennetussa introssa. Komppi asettuu, mutta ei täysin, ei koko kappaleen aikana. Se ei muutu tyypilliseksi tasaiseksi kasaribiitiksi vaan pysyy rauhattoman synkopoivana, kuin jatkuvasti valmiina kääntymään ympäri.
Oli Scritti Polittin funk kuinka valkoista tahansa, selkäydin ottaa sen ilolla vastaan.
Viiden sekunnin kohdalla lauletaan ensimmäisen kerran: ”Hypnotize.” Stemmat on sulautettu toisiinsa niin tiukasti, ettei kyse ole oikeastaan enää lähiharmonioista; kuin erivärisistä loisteputkista olisi sidottu kireä letti. Naisrobotin huokaus.
Soundillisesti ”Hypnotize”-koukku kuulostaa siltä kuin parhaaseen katseluaikaan mainostettaisiin liian kallista hajuvettä, jonka nimeen on lisätty tarpeettomia aksenttimerkkejä.
8.3.10
how could your nothings be so sweet 1
Yritän esittää mahdollisimman tarkan fenomenologisen kuvauksen Scritti Polittin "Hypnotize"-kappaleen musiikkivideosta.
Tarvitaan vähän taustaa. "Hypnotize" julkaistiin singlenä vuonna 1984, ja se oli seuraavana vuonna ilmestyneen Cupid & Psyche 85 -albumin yhdeksäs kappale. Videon ohjasi Peter Care.
Biisi on nopeasti luonnehdittuna 80-luvun puolivälin Scritti Polittia puhtaimmillaan: tiukasti synkopoivaa, futuristista, häikäilemättömästi valkaistua funkpoppia, jonka kruunaa laulaja Green Gartsiden pysäyttävä, sukupuoleton, viileällä tavalla lempeä ääni. Sitä kai voisi luonnehtia jonkinlaiseksi täsmällisen eteeriseksi huokailuksi.
Ensimmäinen fenomenologinen kiteytys kappaleesta ja videosta on yksinkertaisesti: NIIN KASARII! Mutta on myöhemmin palattava siihen, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan.
Scritti Politti tuli 80-luvun alkuvuosista lähtien tunnetuksi merkillisestä älykköpopistaan, jossa yhdisteltiin näennäisen kaukaa haettuja filosofisia teemoja koukuttaviin popmelodioihin sekä teknisesti kunnianhimoisiin tuotantoihin. Yhtyeen keulahmo, oikeastaan koko yhtyeen synonyymi, Green Gartside oli 80-luvulla – ja erityisesti juuri Cupid Psyche 85 -levyllä – paitsi edelläkävijä samplerien ja sekvensserien luovassa käytössä myös poikkeuksellisen taitava sulauttamaan tanssipoppiin jazz-, proge- ym. vaikutteita.
Mitä tulee sanoituksiin, monien Scritti-klassikoiden kohdalla ilmaus High Concept tuntuu turhan miedolta. Suurinta kulttimainetta akateemisissa piireissä saavutti kappale "Jacques Derrida", josta ranskalaisfilosofi itsekin innostui siinä määrin, että soi Gartsidelle audienssin.
Valtaosa muistakin kappaleista on ahdettu täyteen filosofis-kirjallisuustieteellisiä viittauksia. Hyvänä esimerkkinä Cupid & Psyche -levyn raita "Absolute", joka flirttailee sumeilematta saksalaisen romantiikan ja idealismin käsitteistöllä – unohtamatta myöskään ruotsalaisvalmisteista väkijuomaa: "Where the words are vodka clear / Forgetfulness has brought us near / Absolut(e), a principle / To make your heart invincible."
80-luvun Scritti Polittin lyyris-musiikillinen asteikko virittyy suunnilleen näin: tanssittavimmillaankin, siis silloinkin kun ilmeisenä tarkoituksena on tehdä yksinkertaisesti tarttuvaa valtavirran poppia, mukana on tietty määrä enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia sofistikoituneita eleitä – kirjallisia alluusioita tai soinnutuksen progressiivisa oikkuja.
Ja kääntäen: filosofisimmillaankin biiseissä on aina mukana tietty popin momentti – tarttuvuus, helppous, hölmöys.
Ensiksimainittua ääripäätä edustaa vuoden 1985 single "Perfect Way". Se on päällisin puolin silkkaa Wham!ia, videota myöten. Sanoitus on kuitenkin täynnä akateemisia Troijan hevosia: "deduktiota"; "virhemarginaalia" ja "propositioita". (Kaikki elementtejä, joihin 2000-luvun uusasiallisen poptuottajan punakynä viipymättä iskisi, ellei manageri ehtisi ensin.)
Skaalan toisesta päästä taas löytyy "Jacques Derridan" tapaisia avoimen esoteerisiä kappaleita. Ja nyt symmetrisesti toiseen suuntaan: dekonstruktiota mainostavasta lyriikasta huolimatta mainittu v. 1982 Songs to Remember -LP:ltä löytyvä raita on sympaattisen pinnallista, helposti sulavaa poppia – jos ei vielä aivan samalla voimalla iskevää kuin kypsän kauden Cupid & Psychen helmet.
"Hypnotize" ja "Absolute" puolestaan ovat erikoislaatuisia synteesejä yllä kuvatuista ääripäistä. Sellaisina ne edustavat Scritti Polittin parasta ja omaperäisintä tuotantoa. "Absolute" saattaa yltää askeleen verran pidemmälle kristallisoituneen filosofisen poplyriikan saralla – kukaan ei kai ole onnistunut referoimaan tiiviimmin Jenan romantiikan perusideaa kuin Gartside rivillään "Absolute on Power Drive" – mutta "Hypnotize" on yksiselitteisesti parempi popkappale; Scritti Polittin paras, ja koko 80-luvun hienoimpia.
Tarvitaan vähän taustaa. "Hypnotize" julkaistiin singlenä vuonna 1984, ja se oli seuraavana vuonna ilmestyneen Cupid & Psyche 85 -albumin yhdeksäs kappale. Videon ohjasi Peter Care.
Biisi on nopeasti luonnehdittuna 80-luvun puolivälin Scritti Polittia puhtaimmillaan: tiukasti synkopoivaa, futuristista, häikäilemättömästi valkaistua funkpoppia, jonka kruunaa laulaja Green Gartsiden pysäyttävä, sukupuoleton, viileällä tavalla lempeä ääni. Sitä kai voisi luonnehtia jonkinlaiseksi täsmällisen eteeriseksi huokailuksi.
Ensimmäinen fenomenologinen kiteytys kappaleesta ja videosta on yksinkertaisesti: NIIN KASARII! Mutta on myöhemmin palattava siihen, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan.
Scritti Politti tuli 80-luvun alkuvuosista lähtien tunnetuksi merkillisestä älykköpopistaan, jossa yhdisteltiin näennäisen kaukaa haettuja filosofisia teemoja koukuttaviin popmelodioihin sekä teknisesti kunnianhimoisiin tuotantoihin. Yhtyeen keulahmo, oikeastaan koko yhtyeen synonyymi, Green Gartside oli 80-luvulla – ja erityisesti juuri Cupid Psyche 85 -levyllä – paitsi edelläkävijä samplerien ja sekvensserien luovassa käytössä myös poikkeuksellisen taitava sulauttamaan tanssipoppiin jazz-, proge- ym. vaikutteita.
Mitä tulee sanoituksiin, monien Scritti-klassikoiden kohdalla ilmaus High Concept tuntuu turhan miedolta. Suurinta kulttimainetta akateemisissa piireissä saavutti kappale "Jacques Derrida", josta ranskalaisfilosofi itsekin innostui siinä määrin, että soi Gartsidelle audienssin.
Valtaosa muistakin kappaleista on ahdettu täyteen filosofis-kirjallisuustieteellisiä viittauksia. Hyvänä esimerkkinä Cupid & Psyche -levyn raita "Absolute", joka flirttailee sumeilematta saksalaisen romantiikan ja idealismin käsitteistöllä – unohtamatta myöskään ruotsalaisvalmisteista väkijuomaa: "Where the words are vodka clear / Forgetfulness has brought us near / Absolut(e), a principle / To make your heart invincible."
80-luvun Scritti Polittin lyyris-musiikillinen asteikko virittyy suunnilleen näin: tanssittavimmillaankin, siis silloinkin kun ilmeisenä tarkoituksena on tehdä yksinkertaisesti tarttuvaa valtavirran poppia, mukana on tietty määrä enemmän tai vähemmän itsetarkoituksellisia sofistikoituneita eleitä – kirjallisia alluusioita tai soinnutuksen progressiivisa oikkuja.
Ja kääntäen: filosofisimmillaankin biiseissä on aina mukana tietty popin momentti – tarttuvuus, helppous, hölmöys.
Ensiksimainittua ääripäätä edustaa vuoden 1985 single "Perfect Way". Se on päällisin puolin silkkaa Wham!ia, videota myöten. Sanoitus on kuitenkin täynnä akateemisia Troijan hevosia: "deduktiota"; "virhemarginaalia" ja "propositioita". (Kaikki elementtejä, joihin 2000-luvun uusasiallisen poptuottajan punakynä viipymättä iskisi, ellei manageri ehtisi ensin.)
Skaalan toisesta päästä taas löytyy "Jacques Derridan" tapaisia avoimen esoteerisiä kappaleita. Ja nyt symmetrisesti toiseen suuntaan: dekonstruktiota mainostavasta lyriikasta huolimatta mainittu v. 1982 Songs to Remember -LP:ltä löytyvä raita on sympaattisen pinnallista, helposti sulavaa poppia – jos ei vielä aivan samalla voimalla iskevää kuin kypsän kauden Cupid & Psychen helmet.
"Hypnotize" ja "Absolute" puolestaan ovat erikoislaatuisia synteesejä yllä kuvatuista ääripäistä. Sellaisina ne edustavat Scritti Polittin parasta ja omaperäisintä tuotantoa. "Absolute" saattaa yltää askeleen verran pidemmälle kristallisoituneen filosofisen poplyriikan saralla – kukaan ei kai ole onnistunut referoimaan tiiviimmin Jenan romantiikan perusideaa kuin Gartside rivillään "Absolute on Power Drive" – mutta "Hypnotize" on yksiselitteisesti parempi popkappale; Scritti Polittin paras, ja koko 80-luvun hienoimpia.
25.1.10
yksi viidesosa lapsista havaitsi liikkuvia kohteita
H:lle
osaisko kukaan suht äkkiä vastata onko sama vaikutus vetääkö greippimehun ja bentsot täyteen vai tyhjään mahaan vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni
köyhäin ravinnoksi
vaikka alueella on ainoa jäljellä oleva pätkä keimolan alkuperäistä aitaa antaisin ruumiini poltettavaksi
ei se minua mitään hyödyttäisi ei jaksa tsiigaa sireenii
yksi viidesosa miehistä ei treenaa lihaskuntoaan juuri koskaan, ei iloitse vääryydestä iloitsee yhdessä totuuden kanssa
en saa kyljen pistoa loppumaan millään konstilla ei isänmaa ole missään hätätilassa
aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka on yksinkertaista
yksipaikkaisten (subjekti–objekti–predikaatti)
väitelauseiden logiikkaa
jälkikäteen ihmettelen voisivatko sen aiheuttaa buranat ja bisse yhdessä vai olisiko se ollut tilapäinen allerginen reaktio
sillä tietomme on vajavaista nyt on paljon turhaa pelottelua profetoimisemme on vajavaista
yksi viidesosa lapsista havaitsi liikkuvia kohteita heidän arveltiin havaitsevan
ympäristön esteitä vajavaista
subuu tai lyricaa, kivi paperi kansas puhuin kuin lapsi minulla oli lapsen mieli
jälkimmäinen käyttö viittaa siihen millaisten prosessien kautta ihmisen tiedonkäsittelyn semantiikka tulee mahdolliseksi, tarkoittaa yksinkertaisesti asemaasi pöydässä suhteessa buttoniin
kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, kasvoista kasvoihin kuinka hyvät ihmiset siitä pääsee eroon
osaisko kukaan suht äkkiä vastata onko sama vaikutus vetääkö greippimehun ja bentsot täyteen vai tyhjään mahaan vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni
köyhäin ravinnoksi
vaikka alueella on ainoa jäljellä oleva pätkä keimolan alkuperäistä aitaa antaisin ruumiini poltettavaksi
ei se minua mitään hyödyttäisi ei jaksa tsiigaa sireenii
yksi viidesosa miehistä ei treenaa lihaskuntoaan juuri koskaan, ei iloitse vääryydestä iloitsee yhdessä totuuden kanssa
en saa kyljen pistoa loppumaan millään konstilla ei isänmaa ole missään hätätilassa
aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka on yksinkertaista
yksipaikkaisten (subjekti–objekti–predikaatti)
väitelauseiden logiikkaa
jälkikäteen ihmettelen voisivatko sen aiheuttaa buranat ja bisse yhdessä vai olisiko se ollut tilapäinen allerginen reaktio
sillä tietomme on vajavaista nyt on paljon turhaa pelottelua profetoimisemme on vajavaista
yksi viidesosa lapsista havaitsi liikkuvia kohteita heidän arveltiin havaitsevan
ympäristön esteitä vajavaista
subuu tai lyricaa, kivi paperi kansas puhuin kuin lapsi minulla oli lapsen mieli
jälkimmäinen käyttö viittaa siihen millaisten prosessien kautta ihmisen tiedonkäsittelyn semantiikka tulee mahdolliseksi, tarkoittaa yksinkertaisesti asemaasi pöydässä suhteessa buttoniin
kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, kasvoista kasvoihin kuinka hyvät ihmiset siitä pääsee eroon
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
